Sarjakuvalehti 5/91: Daredevil

Nollapisteessä

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: John Romita JR

Tussaus: Al Williamson

Tämä Numero on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten Marvelin hahmojen jaettu universumi toimii parhaimmillaan. Jonkin toisen lehden tapahtumat heijastuvat toisaalle siten, että seuraukset ovat suuret, vaikka itse pääjuonesta ollaan kokonaan sivussa, jopa siinä määrin, ettei Daredevilin lukijoille – tai tarinan henkilöille – lopultakaan täysin selviä mistä tässä oikein oli kyse. Hiukan koomistakin on sitten se, että tämä "sivupolku" on moninkertaisesti parempi kuin se Iso Tapahtuma, jonka liepeillä tässä ollaan, toisin sanoen Tekijä-X:n ja Tuhon kamppailu jälkimmäisen aluksessa, joka leijuu Manhattanin yllä. Tuo tarina nähtiin Suomessa MARVELin vuoden 1991 numeroissa 4 ja 5, ja oli, kuten täällä olen tuskaillut, kökköistäkin kökömpää tusinasarjakuvaa. Mutta mitä tapahtui maan pinnalla samaan aikaan kun isot tyypit matsasivat yläilmoissa menemään?

Blogiani seuranneille ei ole enää yllätys, että arvostan Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevilin sinne Marvel-lukukokemusteni ehdottoman kärjen tuntumaan. Jo viimeksi tätä tavaraa käsitellessäni totesin että piru vie miten tämä toimiikaan, ja tuntuu että mitä syvemmälle "omaan kuplaansa" tekijät pistävät Daredevilin, sitä paremmaksi meno muuttuu. Kuplalla tarkoitan paitsi sitä, että Daredevin on Manhattan-sijainnistaan huolimatta yhä etäämmällä normaalista supersankaritouhusta näiden tekijöiden käsittelyssä, myös sitä, että tekijät itse uskaltavat astua yhä kauemmas tyypillisestä Marvel-sarjakuvasta ja innovoida omiaan niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella.

Tämän (melkein) koko numeron mittaisen tarinan ytimessä on se epätietoinen kauhu ja paniikki, joka laskeutuu miljoonakaupungin ylle, kun tuntuu että taivas kirjaimellisesti romahtaa niskaan. "Tuhon ratsumiehet", jotka nähdään vain aavistuksenomaisina vilahduksina tarinan alussa, levittävät räjähdyksiä ja sairautta, samaan aikaan taivas pimenee ja sähköt katkeavat, ihmiset pelkäävät sodan syttyneen ja ydinpommin räjähtäneen; anarkia, kauhu ja pelonsekainen raivo valtaavat kadut. Matt Murdockin ja Karen Pagen jonkinlaiseksi yleiseksi vähäosaistenauttamisasemaksi laajentunut lakiklinikka on Hell's Kitchenin asukkaiden tukipiste, josta sokea Matt johtaa ihmisiä pimeyden koittaessa maan alle turvaan laskeumalta – hänkään ei tiedä mitä on tapahtunut, eikä kukaan pidä ydinasetta mitenkään mahdottomana, eletäänhän kylmän sodan aikaa.

Mutta kun anarkia alkaa levitä ja ihmiset jengiytyvät (melko nopeasti kyllä...) tarvitaan Daredeviliä. Karen jää hoitamaan klinikkaa ja ihmisiä siellä, Matt saa avukseen Mustan lesken (hahmoilla muuten oli pitkä romanssi 1970-luvulla, mihin ei ainakaan tässä suomennoksessa pahemmin viitata) ja lähtee kaduille pitämään järjestystä yllä sen minkä voi. Vaikka taivaalla taistelevat apokalyptinen Tuho ja koheltavat mutantit, ei supermeiningistä ole maan päällä tietoakaan. Pimeä Manhattan on muuttunut pelottavan rujoksi anarkian ja väkivallan näyttämöksi, jota hallitsevat ihmisvihamieliset ja omaa kaaosteoriaansa levittävät jengit. Niistä tylyintä johtaa Ammo, entinen Vietnam-veteraani, jonka suuruudenhullut suunnitelmat DD lopulta katkaisee. Meininki on tylyä, Nocentin tapaan varsin kyynistäkin, mutta sentään pieneen positiiviseen kohtaukseen lopetetaan: koditon resupekka löytää roskiksesta jonkun sinne hylkäämän vauvan, ja huomaa vanhemmuusvaistonsa heräävän siinä määrin, että alun hämmennyksen jälkeen päättääkin pitää vauvan tykönään. Toivokaamme heille parasta!

Kuvitus on tietenkin timanttia. Romita ja Williamson (tussaajan merkitys tuntuu tässä tarinassa erityisesti korostuvan) loihtivat ahdistavan synkeitä ja klaustrofobisia näkymiä, joissa maailmanloppu tuntuu totisesti joka hetki painavan niskaan. Pisteet myös väritykselle: Christie Scheele on malttanut pitää skaalan minimissä, melkein monokoromaattisena paikoitellen. Hienoa jälkeä, josta näkee että tekijät ovat pistäneet parastaan tämän vähän erikoisemman Marvel-julkaisun parissa. Harmi sinänsä, etä tarinan ei ole Suomen julkaisussa annettu kantaa lehteä yksinään (no, lehti olisi tavalliseen meikäläiseen sivumäärään vähän lyhyt sellaisena), vaan loppuun on pätkäisty kymmenisen sivua aiempaa joulutarinaa, jonka ensipuolisko julkaistiin jo edellisessä DD-numerossa. Samojen tekijöiden sarjakuvaahan sekin on, mutta tonaalinen ristiriita on silti häiritsevä.

Sarjakuvalehti 3/91: Daredevil

1. Boom

2. Pelastakaa planeetta!

3. Hyvää joulua, Kingpin!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: John Romita JR

Tussaus: Al Williamson

Pidemmittä puheita faktat tiskiin heti aluksi: jumankauta mutta tämä Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevil toimii. Huomasin nauttivani tästä lehdestä vilpittömästi ilman nostalgiafiltteriä. Jossain määrin tuntui jopa että se iski kovemmin kuin aikoinaan, vaikka toki tuolloinen yläasteikäinen minäkin näitä tarinoita piti tuolloisen Marvel-tarjonnan kovimpana settinä. Nocenti punoo niin mielenkiintoisia ja perus-supersankarikamasta poikkeavia tarinoita onnistuen kuitenkin pysymään tutussa Marvelin universumissa, että lopputulos kiehtoo. Tässäkään numerossa – joka on koostettu kolmesta alkuperäisen Daredevilin numerosta, viimeistä niistä rajusti leikellen – Daredevil, niin lehden nimikkosankari kuin onkin, on korkeintaan sivuosassa. Tarinat liikuskelevat enemmän realististen ongelmien äärellä, keskeisen tapahtumapaikan ollessa edellisessä DD-numerossa ensi kertaa nähty Matt Murdockin ja Karen Pagen lakineuvontaklinikka, joka on nyt kasvanut myös kodittomien majoituspaikaksi, huumeongelmaisten suojaksi ja ylipäätään New Yorkin Hell's Kitchenin (koska kyseessä on todellinen paikka, tuntuu vähän hölmöltä käyttää nimeä "Helvetin eteinen", vaikka sitä suomalaisissa Marvel-käännöksissä noin kutsuttiinkin) vähäosaisten turvasatamaksi. Matt on ehkä toistaiseksi menettänyt asianajajaoikeutensa, mutta maksutonta lakineuvontaa hän silti osaa antaa, ja tekemistä kyllä riittää, etenkin kun vastassa on jättikokoinen ja surutta saasteita levittävä kemiantehdas Kelco – Kingpin taustallaan, ja Kingpinin lakimiehenä Mattin entinen partneri ja ystävä Foggy Nelson.

Kelco-kuvion myötä tutustutaan myös uuteen kiinnostavaan hahmoon. Viime numerossa Nocenti toi näyttämölle Tyfoidin, nyt tutustutaan Luotiin, joka on hyvin mielenkiintoinen vihollinen. Hän on mm. hallituksen valoa kestämättömiä hommia hoiteleva moraaliton yksityisyrittäjä, jonka rooli Nocentin kudelmassa on olla konkreettinen muistuma siitä, mitä esimerkiksi juuri Kingpin yrittää toiminnallaan todistaa: että laki on pelkkä vitsi, eikä laki koske niitä, joilla on rahaa ja valtaa. Tämä äärimmäisen kyyninen näkökanta hallituksen ja rahan vallan yhteistyöstä on keskeinen teema koko Nocentin Daredevil-kaudelle, ja ehkä juuri realistisuus nostaa sen samankaltaisia käänteitä käsittelevien muiden Marvel-sarjakuvien yläpuolelle. Nocenti ei epäröi osoittaa järjestelmään pysyvästi juurtunutta läpimädännäisyyttä, mutta sentään hänenkin tarinoissaan on jäljellä pieni valonpiste. Ruohonjuuritason ja kansalaisaktivistien toiminta on muutakin kuin sitä hippien hommaa, mitä se amerikkalaisessa populaarikulttuurissa helposti on. Kuitenkaan Nocenti ei kaunistele: ympäristöaiheisia mielenosoituksia järjestävät "vihreiksi" tässä sarjakuvassa kutsutut kansalaisaktivistit eivät ole mitään ideaali-ihmisiä, vaan usein esimerkiksi väkivaltaan ja vihaan taantuvia taviksia. Eivät he sentään murhaa – tosin Kelco palkkaa Luodin murhaamaan heidän nimiinsä, jottei sentään kansan mielipide liikaa kallistu. Luoti jää osin Daredevilin avulla kiinni, nousee iloisesti hymyillen poliisin kyytiin, soittaa yhden puhelun sellistä ja on vapaa lähtemään. Kuten todettua, kyynistä on.

Luodin mukana kuvioihin tulee myös oma mielenkiintoinen lisänsä, tämän ala-asteikäinen poika Lance, joka asuu yksin ja jonka pään koulussa ydinpommista saarnaava opettaja pysyvästi sekoittaa. Lancen ja Luodin suhde on itse asiassa häkellyttävän mielenkiintoista luettavaa – ei näin realistista ja samaan aikaan ongelmallista lapsen ja vanhemman suhdetta tainnut muualla Marvelin lehdissä tulla vastaan. Nyt aikuisena luettuna juuri tämä osuus lehdestä kolahtikin selvimmin eri tavalla kuin teininä. Lance on lohduttoman surullinen hahmo, joka viettää suurimman osan ajastaan yksin isossa asunnossa, odotellen isäänsä jota palvoo, ja joka tulee käymään silloin kun tappohommiltaan ehtii. Isä on Lancelle esikuva ja valtavan tärkeä hahmo, ja vaikka Luoti pojastaan selvästi välittääkin, hänen pääasialliset intressinsä ovat muualla. Osin siksi, että vaikka hallituksen keikkahommat kyllä sujuvat, Luoti kokee isyyden haasteet niin pelottavan suuriksi, ettei uskalla niitä kohdata, tuskin edes ajatella.

Tämän tekijätiimin Daredevil on nyt päässyt lähtönykimisistään, ja rullaa eteenpäin täysillä. Romita / Williamson -kuvituskin on hioutunut huippuunsa, taloudellisen viivankäytön ja tunnelmallisen realismin välimaastossa syntyy kohtalokkaita kuvia ja hahmojen mielenliikkeet välittyvät. No, ehkä se on sanottava, että kuten olen ehkä joskus aiemminkin huomauttanut, niin muuten ykkössuosikkipiirtäjäni JRJR ei kummoisestikaan osaa piirtää lapsia. Lance-poloinenkin on kerrassaan omituinen animesilmäinen pallopää, mikä muuten realistisen piirrosjäljen keskeltä nousee vähän erikoisena tyylittelynä esiin. Mutta pääosin kuvitus on tietenkin henkeäsalpaavan tyylikästä. Kuten jo viimeksi Daredeviliä käsitellessä totesin, Nocentin kerronta, vaikka aihepiirit ovatkin realistisia, on usein korostetun "proosallista", tavallaan tietoisen kerronnallista tajunnanvirtaa, ja juuri Romitan vähäeleinen piirrosjälki on se, minkä myötä tuo valittu tyylilaji toimii. Ja ai perhana miten se toimiikaan.

Sarjakuvalehti 1/91: Daredevil

1. Häkki etsii lintua...

2. Kuoleman suudelma!

3. Tyfoidi

4. Kiusaus!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Rick Leonardi / John Romita Jr

Tussaus: Al Williamson

Vähemmän iskevällä nimellä varustettu Sarjakuvalehti aloittaa toisen ilmestymisvuotensa tässä muodossa (kyseisen otsikon alla oli tosin ilmestynyt erilaisia epäsäännöllisiä julkaisuja vuosien ajan). Kun taannoin aloin lehteä käsitellä tässä blogissa, totesin että joitakin Tuomarin numeroita puuttuu, koska lahjoitin niitä kirpparimyyntiin vuosituhannen alussa. Puutoksia kokoelmassani onkin näköjään enemmän kuin luulin, koska paitsi yksi Tuomarin numero, vuosikerrasta 1990 puuttui myös sen kaksi viimeistä numeroa, jotka sisälsivät Millerin Daredeviliä. Perhana. Asiaansa vakavasti suhtautuva bloggaaja olisi tietysti nuo puuttuvat numerot käynyt divarista hakemassa, jotta Marvel-lukuprojekti olisi ollut täydellinen, mutta minä en ole sellainen, joten harpataan suoraan uuteen vuoteen.

Ja uuteen alkuunkin saman tien, koska Miller on nyt jäänyt taakse, ja Daredevilin ohjaimiin astuvat Ann Nocenti ja John Romita Jr. Enkä muuten valita yhtään. Ei pidä käsittää väärin: Miller on hyvä, paikoitellen loistava, mutta ainakin itse nautin aikoinaan Nocenti & Romita -Daredevilistä enemmän, poislukien tietysti Millerin yhdessä David Mazzuchellin kanssa laatima Born Again, jonka jälkeisiin tapahtumiin nyt harpataankin, eikä edes kovin kauas. Born Againin ja tämän numeron väliin ei tosiaan montaa Daredevilin alkuperäisnumeroa mahdu, joten tilanne on vielä pitkälti tuon katharttisen de-sankarisoinnin jäljiltä vereslihalla. Matt Murdock on menettänyt asianajajalupansa, ja enimmäkseen koko entisen hyvinvoivan elämänsä. Hän on nyt eräänlainen tyhjä taulu, uusien mahdollisuuksien äärellä. Yksi tällainen on ryhtyminen varattomille lakineuvontaa tarjoaman klinikan "varjojuristiksi" – tuo pääasiassa Karen Pagen pyörittämä klinikka asiakkaineen käynnistyy tässä lehdessä, ja onkin keskeinen tapahtumapaikka suurelle osalle Nocentin DD-kautta.

Lain ja oikeuden asioissa liikutaan sujuvasti monella suunnalla. On New Yorkin alueen vesistöjä surutta saastuttava kemiantehdas, on asukkaitaan kiristävä paha vuokraisäntä, on kulisseisa myhäilevää Kingpiniä ja lakimiehen urallaan nousussa olevan Foggy Nelsonin ajautuminen lain harmaalle alueelle. Nocenti rakentelee juonia, jotka jatkuvat pitkään – montaa asiaa pohjustetaan, monia tärkeitä sivuhenkilöitä nousee esiin. Heistä tärkeimpänä luonnollisesti Tyfoifi, "Typhoid Mary", aivan huikean hyvä ja pysyvästi DD-tarinoihin jäänyt hahmo, joka on samanaikaisesti sekä sarjakuvamaisen yliampuva että Marvel-hahmoksi poikkeuksellisen realistinen. Vielä tässä numerossa Tyfoidi jää mysteeriksi, mutta koska kaikkea Nocentin kirjoittamaa leimaa tietty arvoituksellisuus, hän istuu kuvioon. Hyvän ja pahan persoonansa taistelukentäksi joutunut hahmo kerää Tyfoidina tarkoituksella puoleensa ongelmia, siviiliminässään on hiljainen ja auttamishaluinen. Mutta kun hänen ja Matt Murdockin tiet kohtaavat, kipinöitä sinkoilee paitsi konkreettisesti (Tyfoidi on pyrokineetikko) myös tunnetasolla: Karenin kanssa onnellisessa suhteessa oleva Matt on auttamatta vahaa Maryn vaikutuspiirissä, kun taas Tyfoidin ja Daredevilin kamppailu on hikisen seksuaalisviritteistä kähinää, eikä Daredevilillä tietenkään ole hajuakaan, että hänen molemmat minänsä kohtaavat saman naisen eri olomuodossaan.

Jonkun toisen käsikirjoittamana näin avoimesti seksuaalisuuden värisävyillä leikkivä naishahmo voisi olla hiukan kiusallista luettavaa, mutta Nocenti onnistuu mahdottomassa, ja tuo Marvel-sarjakuvan sivuilla aitoa intohimoa, ja niin lihallista kuin henkistäkin vetoa toisiinsa tuntevia aikuisia ihmisiä. No, jos nyt Marvelin hahmoja sellaisiksi voi sanoa. Tietyssä määrin kai sentään. Joka tapauksessa Nocenti kirjoittaa etenkin Maryn ja Mattin väliset kielletyillä jännityillä ladatut kohtaukset hienosti. Niissä on vääjäämättömän tuhon tuntua, onnea ja kauhua sopivassa suhteessa. Tyfoidin ja DD:n kohtaaminen taas on toistaiseksi melkein kuin kokonainen taistelukohtauksen mittainen kiertoilmaus seksille.

Romitan piirrosjälkeä olen tässä blogissa ylistänyt jo sen verran usein, että nyt se jää vähemmälle. Yleinen käsitys tuntuu kuitenkin olevan, että tämä kausi Daredevilissä on hänen urallaan eräänlainen kulminaatio. JRJR on löytänyt tyylinsä, eikä ole vielä ajautunut niin pitkälle siihen jopa lievästi abstrahoivaan tyylittelyynsä, jota kohti 90-luvun myötä kehittyi. Onkin melko varmaa, että Nocentin kausi Daredevilin ohjaimissa ei nykyisin nauttisi samanlaista kulttimainetta jos kuvittajana olisi ollut joku muu. Romitan vähäeleisen realistinen piirostapa naulitsee nämä tunteiden, ajatusten ja tajunnanvirran otteessa rimpuilevan arkipäivän fantasiahahmot täsmälleen oikealla tavalla kohdalleen. Kun kirjoitustyyli on niin omanlaisella tavallaan rehevää kuin Nocentilla, on Romitan kaltainen vähäeleinen kuvittaja nerokas ja toimiva yhdistelmä – veteraani Al Williamsonin saaminen tusseihin on ollut vielä onnellinen bonus.

Tämän käsityksen voi oikeastaan vahvistaa lehden kahdella ensimmäisellä tarinalla, joissa piirtäjänä on Rick Leonardi. Hänen kuvituksessaan ei sinällään ole vikaa (joskin Williamsonin tussaus ei Leonardin levottomaan tyyliin kovin hyvin sovi), mutta jokin kriittinen tekijä on toisin. Hahmot ovat Nocentin kirjoittamina ja karrikoidun sarjakuvamaisiksi piirrettyinä liian kaukana todellisuudesta; ainakin toisen tekijän on oltava kiinni perinteisemmässä ilmaisussa. Toisaalta lehden avaustarinat ovat enempi supersankaritavaraa muutenkin: vastassa on mutantteja jonkun laskuun tappava nihilistinen Niittäjä – outo filosofoiva hahmo, jonka ensiesiintyminen tämä on, mutta jota nähdään vielä mm. Tuomarin kanssa varsin ikimuistoisessa tarinassa (no, minä ainakin muistan sen yhä). Wolverinekin piipahtaa, mutta ihan pikkuisen nyt kritisoin suomalaisen lehden kansitekstiä, jossa luvataan kohtaaminen "Daredevil vastaan Wolverine". Herrojen riitaisuus kun on noin yhden sivun mittainen, ja puhtaasti sanallinen. Muuten jahdataan ihan rinta rinnan ja yhteistuumin Niittäjää.

Leonardin puolustukseksi on muuten sanottava, että kyllä tämä sivu hänen piirtämänäänkin toimii. Nocentin poeettis-filosofista supersankarimeininkiä tyylipuhtaimmillaan:

Olen muuten näköjään taas kirjepalstalla, viimeksi juuri edelliskuun MARVELissa. On ollut putki päällä! Olinkohan niissä kokoelmastani kadonneissakin lehdissä? En kai sellaisia olisi kirppikselle laittanut.

Sarjakuvalehti 5/90: Daredevil

1. Hän on elossa!

2. Lasten leikkejä

3. Kovat kaverit pukeutuu punaisiin!

Tarina: Frank Miller / Frank Miller & Roger McKenzie

Piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Kyllä kaduttaa, että joskus Marveliin muka-kyllästyneenä parikymppisenä annoin kokoelmastani melkein kaikki Tuomarin numerot pois, kun äiti kyseli saisiko vielä tuolloin vanhan asuinhuoneeni nurkassa sijainnutta sarjispinoa kenties roudata hänen kirppispöytänsä täytteeksi. Itse asiassa taisin antaa luvan enemmällekin, mutta Tuomarit ja muistaakseni jokunen Aaveajajan numero olivat ainoat jotka tekivät kauppansa, mikä on siis syy sylle, että Sarjakuvalehden vuoden 1990 nelosnumero tästä blogista puuttuu. Saattoivathan nuo Tuomarin numerot olla hieman yksioikoisia, mutta kuten esimerkiksi vuoden kakkosnumeron uudellenluenta osoitti, niistä voi nyt kypsemmällä iällä löytyä paljonkin sanottavaa. Oli miten oli, joudumme harppomaan siis välillä Sarjakuvalehden numeroiden yli, mutta onneksi Frank Castle on sen verran kova jätkä että tulee kuokkimaan muihinkin kuin omiin lehtiinsä. Kansikuvan perusteella pistää vieläpä tämänkertaisen nimikkosankarin tylysti kylmäksi!

Kannen symbolismi sikseen, näitä varsin vastakkaisin metodein rikollissotaansa käyviä lainsuojattomia on aina kiinnostava nähdä ottamassa yhteen, ja huumekauppa on tällä kertaa katalyyttinä. Huumeet ovat muuten syynä siihenkin, että lehden keskimmäisessä tarinassa nähdään yksi ylimääräinen tekijänimi: Roger McKenzie kirjoitti Daredeviliä ennen Milleriä, mutta hänen koululaisia psykoosiin ajavasta muotihuumeesta kertova stoorinsa juuttui vuonna 1980 Comic Coden sensuurin rattaisiin ja hyllytettiin. Miller muokkasi tarinaa pikkuisen omakseen ja se istui kivasti hänen pykälää aiempaa kovempaan DD-maailmaansa. En tiedä johtuuko siitä, että Miller on mahduttanut mukaan myös paljon McKenzien kirjoittamaa dialogia, mutta jostain syystä Lasten leikkejä on kovin monisanainen tarina Milleriksi. Puhekuplia on paljon ja ne ovat tekstiä täynnä. Vahvaa sosiaalista kommentaaria tarinassa on, joskin 1980-luvun alun käsitys huumeista (ja toki ylipäätään laittomien huumausaineiden asema yhteiskunnassa, ja varsinkin Yhdysvalloissa verrattuna Suomeen) on nykynäkökulmasta jokseenkin muinainen. Pelonlietsontaa ja kauhukuvia on ilmassa, mutta suu vaahdoten koululuokan ikkunan läpi kuolemaansa syöksyvä pikkulapsi on toki voimallinen tarinallinen visio vielä nykyäänkin.

Lehden tarinoissa ovat mukana myös niljakas huumekauppias Pölyhuisku, siskonsa kuolemaa aseen kanssa janoava koulupoika ja tietysti Tuomari, joka tähän nappikauppaan kyllästyneenä pistää hänkin töpinäksi. Tuomari on vielä tämän lehden ilmestyessä ollut harvoin nähty hahmo ilman ensimmäistäkään omaa julkaisuaan, mutta Millerin kirjoittaman version hänestä tunnistaa kyllä. Kenties tämä on jopa ensimmäisiä "tutun" Frank Castlen esiintymisiä – alunperinhän hahmo oli huomattavasti tässäkin tarinassa nähtävää nyrjähtäneempi psykopaatti. Eikä edes aina puhtoisen hyveellinen lakimies Matt Murdock ole turvassa, kun Miller kurottelee kyynisiä tarinalonkeroitaan: hän onnistuu vapauttamaan lapsille huumeita kauppaavan Pölyhuiskun vapaaksi pitäessään tätä syyttömänä murhaan.

Laatutavaraahan tämä DD on edelleen. Pidän Millerin häpeämättömän rujosta katutason elämän kuvauksesta. Onhan tämä kuitenkin supersankarisarjakuvaa, ja siten kovin kaukana muusta aikansa Marvel-tuotannosta, joskin otteet olivat 80-luvun myötä kovenemassa. Jansonin tussaus ja varsinikin kerrassaan sinemaattinen väritys ovat alati leimaavampia lehden kokonaisilmeelle, mistä plussaa myös – aivan huikean upeaa jälkeä esimerkiksi ylläolevalla sivulla. Ja olenpa muuten minäkin pitkän tauon jälkeen paikalla, kun lukijakirjeeni on Mail-Manin palstalla. Ensimmäinen Sarjakuvalehdessä julkaistu, mutta niitä on tulossa lisää – ellen nyt ihan väärin muista, niin juuri tässä lehdessä tuotokseni useimmin pääsivät palstalle.

Sarjakuvalehti 3/90: Daredevil

1. Kirotut

2. Viimeinen käsi

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Maanläheisemmän Marvel-menon julkaisukanava Sarjakuvalehti tarjoaa kolmannessa numerossaan 60 sivua Daredeviliä ajalta jolloin Frank Miller oli jo ottanut lehden tukevasti haltuunsa, tykitti täysillä menemään eikä paljon katsellut taakseen. Tämä on suoraa jatkoa vuoden ykkösnumerolle, joskin tuolloin isossa osassa ollut New Yorkin pormestarinvaalit -juonikuvio lopahtaa vähän ohimennen, kun suurimman huomion vievät Kingpinin ykköspalkkamurhaajan paikalle palkattu Elektra ja tästä tilanteesta katkera ja kostonhimoinen Napakymppi. Näiden kahden kaksintaistelu nähdään tämän numeron lopussa, ja on yksi niistä Marvelin sarjakuvien ikonisista hetkistä, joihin on sittemmin palattu monesti erilaisten pastissien ja uudelleentulkintojen myötä.

Mutta sitä ennen käydään viemäreissä asuvan (ja tämä siis aikana ennen kuin Claremont toi Morlokit mukaan Marvelin universumiin) hylkiökansan luona, jonne Kingpinin vaimo Vanessa taannoin muistinsa menettäneenä ajautui. Daredevil uskoo Vanessalla olevan Kingpinille rauhoittava vaikutus, ja haluaa palauttaa tämän viemäreistä aviomiehensä luokse. Luottoreportteri ja Matt Murdockin ystävä Ben Urich on mukana, mutta muutamia mutkia matkaan tietenkin tulee.

Kahdesta DD:n alkuperäisnumerosta koostuva lehti on oikeastaan varsin kaukana tyypillisestä supersankarisarjakuvasta. Ensimmäinen tarina on paikoitellen melkein surrealistista goottilaista kauhukerrontaa, kun taas jälkimmäinen – tuplakokoinen – numero kulkee yksinomaan Napakympin minäkerronnan varassa. Itse lehden nimikkosankari nähdään vain kohteena; hänen ajatuksiaan ei kuulla. Ratkaisu on hieno. Miller antaa Napakympille sivukaupalla tilaa kehittyä mielenkiintoiseksi ja kokonaiseksi henkilöhahmoksi, joka onnistuu jopa selvittämään Daredevilin henkilöllisyyden (tosin uskoo myöhemmin sittenkin erehtyneensä). Ihan varma en ole siitä, olisiko Napakymppi voinut pärjätä niin hyvin koulutettua ninjaa vastaan kuin mitä tässä Elektra-matsissa, mutta no – Millerin tarina, Millerin säännöt. Vankilasta tarinan alussa lähtevä Napakymppi palaa lopulta epäonnistuneen DD-matsin jälkeen takaisin entistä tiukempaan vankilaan, mutta Miller tekee varsin selväksi, että hahmoa tullaan näkemään jatkossakin.

Näiden tavallisesta hitusen poikkeavien tarinoiden myötä Millerin kerrontakin tuntuu olevan aiempaa korkeaa tasoaan kovemmassa iskussa. Hän luottaa jatkuvasti enemmän pelkkien kuvien avulla kulkevaan tarinaan, ja säännönmukaisesti onnistuu siinä hyvin. Hän kuvaa hienosti niin ajan kulumista kuin tilan tuntuakin, valo ja varjo leikkivät näillä sivuilla rajuja leikkejään. Suuri osa kuvituspuolen kehuista lienee tietenkin syytä osoittaa niin tussauksesta kuin värityksestäkin vastaavan Klaus Jansonin suuntaan. Jonkun "perinteisemmän" Marvel-tussaajan jäljiltä nämä tarinat näyttäisivät kovin toisenlaisilta.

Nimimerkki M. Ahmedin suomennoksia olen päässyt jo aiemmin kehaisemaan varsin päteviksi, mutta hetkinen... eikös tämä sama rallattelu juuri esiintynyt myös Ihmenelosissa? Mitäs hilipatin helevettiä?

Sarjakuvalehti 1/90: Daredevil

1. Enkelit eivät tanssi täällä

2. Paperijahti

3. Naulittu!

Tarina ja piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Niin suosittuja olivat 1990-luvulle tultaessa Marvelin sarjakuvat Suomessa, että Semic perusti niille jo neljännen säännöllisesti ilmestyvän julkaisun. Latteahkosti nimetyn Sarjakuvalehden idea on sama kuin MARVELin, mutta tiukemmin rajoituksin: toistuvien hahmojen seikkailuja esitetään kyllä, mutta nyt "maanläheisempiin" ja siis enemmän tai vähemmän realistisiin hahmoihin keskittyen. Kosmisemmat ja muuten vain supersankarimmat tyypit saavat näin enemmän tilaa MARVELissa, ja ehkä tässä jaossa on vähän ajatustakin, sillä lukijakirjeistä on kyllä voinut huomioida, että näillä karummilla tyypeillä on ihan omanlaisensa fanikunta. Ensimmäisenä julkaisuvuonna Sarjakuvalehdessä on luvassa vain kahden protagonistin tarinoita: Daredeviliä ja Tuomaria, ja toisin kuin kaksi vuotta aiemmin MARVELin aloittaessa, nyt olen täysillä mukana alusta asti. Luulenpa että juuri Sarjakuvalehti on se julkaisu, jossa kirjeitäni seuraavien parin vuoden aikana eniten julkaistaan; ainakin kirjoittelin niitä sinne ehdottomasti eniten. Daredeviliä jo fanitinkin, ja vaikka Tuomarin tarinat alkoivat samanlaisina toistuessaan lopulta menettää impaktiaan, oli toistaiseksi Suomessa nähty vain Steven Grantin ja Mike Zeckin timanttinen Verinen kierre, joka sekin oli ja on yhä suosikkejani, joten odotukset olivat korkealla.

Daredevilin kanssa jatketaan nyt suunnilleen siitä, mihin päädyttiin vuotta aiemmin MARVELin numerossa 4/89. Vain suunnilleen, koska kyseisen julkaisun ja tämän lehden välissä on muutama alkuperäisnumero, jossa DD ja Elektra kisailevat niin ninjoja kuin ilmeisesti toisiaankin vastaan, sillä seurauksella, että Matt menettää tutka-aistinsa, missä tilanteessa ollaan tämän lehden alussa. Outo ratkaisu – nyt on lukijalle selvää, että jotain on jäänyt näkemättä, ja koko ensimmäinen tarina, jossa DD:n vanha opettaja Keppi nuijii oppilaansa takaisin jaloilleen, on lehden heikoin lenkki. Itsesäälinen Matt Murdock harhailee ja hallusinoi menneisyydensä traumojen keskellä... näitä "kummituksia menneisyydestä"-tarinoita on nähty paljon, eikä tämä ole kovin omaperäinen. Sivujuonissa sentään tapahtuu kiinnostavampaa: New Yorkin pormestarinvaalit lähestyvät, ja voittajehdokas on Kingpinin kanssa yhteispeliä tekevä niljakas Cherryh. Niin lakitoimisto Murdock & Nelson kuin Daily Buglekin ovat mukana kuvioissa. Kohtaus, jossa Kingpin ja Elektra kohtaavat, on vähäeleisen sarjakuvakerronnan juhlaa.

Paperijahti on sellainen kevyen humoristinen tarina, jollaista Milleriltä ei kukaan enää nykyään odota näkevänsä, mutta joka tässä vanhan DD:n yhteydessä toimii hyvin. Toiminnallista menoa, filmaattisia kuvakulmia ja vierailemassa Luke Cage ja Rautanyrkki. Lehden ehdoton huippuhetki on kuitenkin Naulittu! jossa Buglen rikostoimittaja Ben Urich on pääosassa. Hän on jälleen kerran uppoamassa syvemmälle juttunsa perässä kuin on tervettä seuratessaan Cherryhin ja Kingpinin yhteyksiä. Tarinassa on erittäin vahva film noir -vire, ja toisaalta läsnä on myös kylmänkolkko 80-luvun rikossarjat mieleen tuova synkkä vääjäämättömyys. Vaikka tarina sisältää Daredevilin ja Elektran hienosti koreografioidun taistelun, on eittämätön kliimaksi Ben Urichin ja tämän tietolähteen kohtaaminen elokuvateatterissa – jonne Elektra saapuu kuokkimaan. Todella ikimuistoinen kohtaus, jossa Miller / Jansonin kuvituskin on hienovaraisempaa ja harkitumpaa kuin muissa tarinoissa. Janson on jopa värittänyt tämän tarinan, ja senkin eron totisesti huomaa, kuten on laita aina kun piirtäjä tai tussaaja on laajentanut reviiriään värien puolelle. Tämä antaa toistuessaan vaikutelman, että Marvelin vakiopalkattu värittäjätiimi olisi jotenkin lahjatonta työssään, mutta luultavasti kyseessä on vain aikapula. Kun samat neljä-viisi henkilöä värittävät useita kymmeniä sivuja kuussa, ei siinä paljon sävytyksiä ehdi miettiä. Jos taas keskittyy vain yhteen lehteen, kuten oletan esim. Jansonin tässä tekevän, on tulos ihan eri tasoa.

Vähän tylsästi liikkeelle lähtevä lehti kohoaa siis huimaan nousuun ja loppuu klassikkotarinaan, joka saa odottamaan jatkoa. Hieno alku Sarjakuvalehdelle. Muutama toimituksellinen pointti vielä lopuksi: Kansi on taas kerran jostain ihan muusta julkaisusta. Ainakaan se ei ole yhdenkään lehteen sisältyvän kolmen alkuperäisnumeron kansi, eikä DD tosiaan aseen kanssa tässä (kuten ei yleensäkään) heilu. Suomentajana on uusi nimimerkki "M. Ahmed", joka on ihan eri tasoa kuin Thoria ja Ryhmä-X:ää kääntänyt Verlaine. Mail-Manin tietyt maneerit ovat hallussa siinä määrin, että kieli kuulostaa tutulta ja turvalliselta, paikoin dialogissa on jopa luontevuutta. Numeron kovin kritiikki meneekin sitten itse Mail-Manille, joka vastaa edelleen toimitustyöstä: on nimittäin kahden sivun levyinen splash-page onnistuttu kohdistamaan väärin, siten että jakaantuu kahdelle aukeamalle. Sama moka oli myös Ryhmä-X:n vuoden ykkösnumerossa. Aijai.

MARVEL 4/89: Daredevil

1. Gangwar!

2. Metsästys

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Helmikuun numerossa alkanut Millerin laadukas DD jatkuu, tosin nyt hyppäillään muutaman sellaisen alkuperäisnumeron yli, jotka on jo aikoinaan esitetty Suomessa Hämiksen kakkossarjana silloin kun en vielä itse ollut näissä kuvioissa. Tästä pienestä loikasta huolimatta (Mail-Man on koonnut palstalleen ansiokkaan tiivistyksen väliin jääneiden numeroiden juonesta) lehden tunnelma on yhtenäinen. Aihepiiri tosin muuttuu: edellisnumeron jengisota ja Kingpinin paluu alamaailman pomoksi saadaan ensimmäisessä tarinassa (jolle on unohtunut alkuperäinen otsikko) päätökseen, toisessa ollaan sitten siinä puolessa Millerin tavaramerkkejä, joka ei ole itselleni kolahtanut niin kovaa kuin alamaailma ja kylmä realismi: ninjoissa. Daredevil on epäonnekseen sotkeutunut japanilaisen Käden (ninjoja käyttävä mafiajärjestö? no joku sellainen ainakin...) kuvioihin ja saanut peräänsä kuolemattoman Kirigin. Mutta Matt Murdockin opiskeluaikainen heila Elektra on myös ilmestynyt maisemiin ninjamaisena tappajana. Ja on Murdockin epäluuloinen ja vähän tasapainoton tyttöystävä Heather, DD:n muinainen opettaja Keppi ja ikiluuseri Turk... Tässä pelissä on paljon liikkuvia osia, jotka kuitenkin kaikki ovat matkalla kohti toisiaan. 

Tarinankuljetus toimii todella hyvin. Monia juonilinjoja edetään taidokkaasti niiden välillä harppoen ja kokonaisuus on sujuva, alusta loppuun omassa omaleimaisessa tunnelmassaan pysyvä. Tosin on myönnettävä, että ykköstarinan kerronta oli välillä hieman naiivia. Sinänsä Millerin Gangwar!issa toistuvasti käyttämä sivutaitto on mainio – vasemmassa reunassa kapea koko sivun korkuinen maisemakuva New Yorkista – mutta näiden välillä huikeita kuvakulmia käyttävien ruutujen päälle läiskitty korkealentoisia ajatuksia kaupunkielämästä maalaileva kertoja ei oikein sykähdytä. Annettakoon tämä kuitenkin Millerille anteeksi: hän oli kirjoittajana vasta aloittelija näitä tehdessään, mihin nähden varsinkin juonenkuljetus ja dialogi ovat hengästyttävän hyviä. Kerronnan ja kuvan yhteispeli on myös ensiluokkaista. Tarinat ovat hyvin rytmitettyjä ja kliimakseja kohti mennään tunnelman jatkuvasti tihentyessä. Suurille, tunteita herättäville kohtauksille Miller antaa tilaa, kun taas toisinaan hän täyttää sivun pienillä ruuduilla ja / tai valtavalla määrällä tekstiä. Näissä Daredevileissä on tarinointia huomattavasti enemmän kuin saman aikakauden Marvel-lehdissä keskimäärin.

Eipä tästä paljon sellaista sanottavaa ole, mitä en olisi Millerin DD:stä jo viimeksi maininnut. Jansonin tussaama kuvitus on huikeaa, ja Miller on jatkuvasti rohkeampi paitsi erilaisten kuvakulmien käytössä, myös ylipäätään kaikenlaisten outojen ideoidensa toteuttajana. Homma on taidokkaasti paketissa, cliffhangerit ovat kohdillaan, tarinat loppuvat ryskeellä, huumoria on yllättävän paljon mukana edelleen. Itselleni maistui enemmän lehden alkupuolen Kingpin-kuvio (vaikuttava epilogi siinä muuten), joskin kuvitus oli kakkostarinassa parempaa. Olen muuten aina ihmetellyt tämän lehden kantta. Nyt kävi nettiä selatessa ilmi, että kyse on näitä jonkin verran vanhemman alkuperäisnumeron kannesta, tarinasta jossa aivokasvaimesta kärsivä Napakymppi alkaa nähdä kaikki kaduntallaajat Daredevileinä. No sehän selittää kyllä. Kyseistä tarinaa ei kuitenkaan Suomessa nähty, joten tämä oudon surrealistinen kansi ja varsinkaan sen sopiminen tämän lehden yhteyteen ei koskaan ihan auennut...

MARVEL 4/89 on muuten yksi niistä harvoista irtonumeroista, joiden ostotilanteen muistan hyvin. Tämä on hankittu kotipaikkakuntani R-kioskilta, jossa ei silloin vielä ollut sisämyymälätilaa, vaan asioitiin luukun kautta. Piti sanoa myyjälle että haluan tuolta tuon MARVELin, ja osoittaa vielä varmuuden vuoksi. Ostaessani tätä lehteä oli jotain puolituttuja poitsuja koulusta paikalla, jotka irvivät hankintaani. Viimeiseksi irto-MARVELiksi sitten jäikin. Lehdestä on takakansi puoliksi leikattu pois, kun tilauskuponki on lähtenyt menemään. Vuoden 1989 alusta Hämähäkkimies sai kotiin tilattujen Marvel-julkaisujen joukkoon seuraukseen Ryhmä-X:n, ja tämän myötä alkaa sitten kolmaskin lehti kolahtaa postilaatikkoon. Inessä oltiin, ja syvällä.

MARVEL 2/89: Daredevil

1. Kingpinin on kuoltava

2. Suden suuhun

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Oma suhteeni Daredevil on siten nyrjähtänyt, että (poislukien yksi onneton Hämis-vierailu) ensimmäinen lukemani DD-tarina on Millerin ja Mazzuchellin dekonstruktiivinen mestariteos Born Again MARVELin numeroissa 2 ja 4/88. Sen tason nyrkinisku vaikutusikäisen nuoren miehen ajatusmaailmaan oli kyseessä, että kun sitten seuraavana vuonna saatiin MARVELiin lisää Daredeviliä, oli tietynlainen pettymys kai väistämätön – nämä kun ovat paljon vanhempaa Dartsua, Millerin tuotantoa hänen läpilyöntivuosiltaan, jolloin nuori tulokas teki itsestään ison nimen juuri tätä punaista paholaista uudistamalla.

Tämähän on tietenkin kerrassaan epäreilua näitä vanhempia sarjoja kohtaan. Ilmestyessään 80-luvun alussa Millerin Daredevil oli huikean omaperäinen sarja niin dynaamisen kuvituksensa (Klaus Jansonin tussausta ei tässä yhteydessä pidä väheksyä) kuin karun realistisen kerrontansa ansiosta. Nykyisinhän Daredevil mielletään nimenomaan "katutason" sankariksi, jolla on vastassaan huumekauppiaita, gangstereita, satunnaisia ninjoja, synkkiä kultteja ja niin edelleen. Hän liikkuu piireissä joissa elämä on rumaa ja kaikkia ahdistaa. Tuntuu hullulta, että vasta Miller teki hahmosta tällaisen – vielä 70-luvulla DD oli supersankari muiden joukossa, joka taisteli kerran kuussa kaikenlaisia korneja ja pöhköjä vihollisia (Marvelin 70-luvun vihollisgalleria on aika... psykedeelinen) vastaan, leukaili kuin Hämähäkkimies konsanaan ja oli lehtenä ilmeisesti aika persoonaton. Millerin jälkeen tämä meininki ei (ainakaan sinä aikana mitä itse DD:tä tunnen) palannut, se olisi tuntunut mahdottomalta, siinä määrin tämä synkkyys istui hahmolle.

Ja kun siis vuonna -89 kiinnostuneena aloin näitä tarinoita lukea, ei tiettyä pettymystä voinut välttää. Asiat olivat Daredevilillä liian hyvin. Hän oli toisinaan hilpeä. Hänellä oli ammattinsa menestyvänä lakimiehenä, ja tarinan kerrontakin oli paljon suoraviivaisempaa kuin Born Againin pirstaloitunut monen kertojaäänen yhtäaikainen pyörre. Tämä ei tarkoita ettenkö olisi pitänyt tästäkin. Millerin kuvitus, vaikkakin varsin erilaista kuin David Mazzuchellin, oli kiehtovan omintakeista kuitenkin, kuvakulmiltaan ja välillä sivutaitoltaankin paljon kekseliäämpää kuin Marvel-sarjakuva keskimäärin. Jansonin tussaamina välillä melkeinpä luonnosmaiseksi minimalisoituvat ääriviivat istuvat tämän karun maailman tunnelmaan, ja vaikka tosiaan etenkin erilaisten oman elämänsä sankarien törttöilystä ammentavaa huumoriakin löytyy, niin kyllä tässä pääosin rankoissa kuvioissa liikutaan.

Se täytyy kyllä tunnustaa, että juurikaan yksittäisiä tarinoita ei ole näistä Millerin vanhemmista jäänyt mieleen. Toisin kuin esim. Byrnen Ihmeneloset, koko tämä Millerin kausi hahmottuu mielessäni vain yhtenä monoliittina ilman erityisiä nousuja ja laskuja, tasaisen laadukkaana, mutta toisaalta yksittäisten tarinoiden osalta pelkkänä kysymysmerkkinä. Näitähän nähtiin vuonna 1990 läjäpäin lisää Sarjakuvalehdessä, joten valinnanvaraa kyllä riittäisi. Mutta mitään erityistä ei muistissani nytkään ole.

Tässä on se hyvä puoli, että nyt vuosikymmenten jälkeen huomasin lukevani esim. tätä lehteä melkein kuin ensi kertaa. Toki muistin kohtauksia sieltä täältä, mutta tuntui että vasta nyt hahmotin tarinan juonelliset hienoudet kunnolla. Tässä lehdessä on käsillä joitakin vuosia New Yorkista poissa olleen Kingpinin paluu järjestäytyneen rikollisuuden kuninkaaksi – ja yllättävää sinänsä, nähdään myös Daredevilin ja Kingpinin ensikohtaaminen. Luulenpa että ilman Milleriä myös Wilson Fisk, tuo nöyrä maustekauppias, olisi hänkin vain vähän koominen Hämiksen vastustaja eikä se myyttisen paha ja itsetunnostaan itsetuhoisestikin kiinnipitävä mafiapomo jollaiseksi Miller häntä muokkaa. Kingpinin paluuseen liittyy itse asiassa melko koskettavaa tragiikkaakin: hän on valmis jättämään rikollisuuden vaimonsa Vanessan takia, mutta kollegat ja alamaiset ovat kaikki väkisin vetämässä entistä mahtihahmoa takaisin vanhoihin kuvioihin.

Pidin tästä lehdestä siis nyt enemmän kuin silloin aikoinaan, vaikka silloinkin jo tykkäsin. Odotan tältä Miller-kaudelta toisin sanoen aika antoisia hetkiä.

MARVEL 4/88: Daredevil

Käsikirjoitus: Frank Miller

Taide: David Mazzuchelli

MARVELin kakkosnumerossa alkaneen Born Again -tarinan loppupuoli on tässä, ja onpa tosiaan ollut Suomen toimituskunnalta kulttuuriteko tuoda tämä monumentaalinen teos syrjäseutujenkin lukijakunnalle. Ehkä ainoa tyylirikko on kokonaisuuden jakaminen kahteen osaan; kakkos-MARVELissa kun on täistä seitsenosaisesta tarinasta vain kaksi ensimmäistä lukua, loput viisi tässä. Toki nelosnumero on jo tällaisena paksuimpia Suomessa julkaistuja Marvel-lehtiä, joten ehkä jakaminen oli pakon sanelema juttu. Kenties vähän tasaväkisempi jako olisi kuitenkin ollut otollisempi, olisi voinut samalla jättää ne kakkosnumerossa olleet tähän kuulumattomat täytekamat pois.

Mutta nipotus sikseen – kunhan nyt piti jotain negatiivista väenväkisin keksiä ettei pelkäksi ylistykseksi mene. Born Again on tietenkin klassikko ja kanonisoitu sinne Marvelin julkaisujen legendaarisimpaan kärkijoukkoon, enkä minä sitä sieltä ole tiputtamassa. Jo naskalina tämä jyräsi ylitseni kuin fiktion keinoilla täytetty tavarajuna. En minä mitään ymmärtänyt sankarikuvan dekonstruktiosta, kerronnan fragmentaarisuudesta tai korroputoituneen valtajärjestelmän kritiikistä, mutta eihän se tietenkään estänyt imeytymästä tarinaan mukaan, ja näin jälkiviisaana kyllä huomaan miten monumentaalinen vaikutus tällä teoksella on ollut omaan tapaani niin lukea kuin kirjoittaakin fiktiota.

Tämän numeron alussa Matt Murdock on pohjalla. Rikollispomo Kingpin (joka muuten oli sattumoisin keskeisessä osassa myös saman kuun Hämiksessä, jota käsittelin edellisessä päivityksessä – huomattavasti tyypillisempänä supervihollishahmona) on saanut selville hänen olevan Daredevil, ja murskannut Murdockin elämän pala kerrallaan. Nyt Matt on koditon, melkein hengiltä pahoinpidelty, vainoharhainen, työnsä ja ystävänsä menettänyt. Hän nukkuu kujalla talvisessa New Yorkissa, on toppatakissaan kääriytynyt sikiöasentoon sanomalehtiin kietoutuneiden pultsareiden viereen.

Murdockin rinnalle ja lehden ensimmäisellä puoliskolla ohikin nousee Daily Buglen rikostoimittaja Ben Urich, joka yhtenä harvoista tietää Daredevilin henkilöllisyyden, ja lähtee tekemään juttua niistä syytteistä, joiden perusteella Murdock menetti asianajolupansa. Nopeasti Urich löytää Kingpinin lahjoman poliisin, joka sydänsairaan lapsensa hoidon maksaakseen on luvannut tekaista todistajanlausunnon Murdockia vastaan. Vyyhti alkaa avautua, mutta hitaasti, ja ennen sitä väkivalta ja vainoharha iskevät Urichin keskiluokkaiseen maailmaankin kuin ruosteinen nyrkki. Tämä ei ole sitä siloiteltua väkivaltaa, jota Marvelinkin lehdet pääosin tuohon aikaan esittivät. Nyrkiniskun jälkeen vuotaa veri. Ammutut poliisit eivät haavoitu vaan kuolevat. Ja ennen kaikkea väkivallan uhka on koko ajan vahvana kaikkien tarinan hahmojen yllä. Se saa heidät toimimaan hermostuneesti, irrationaalisesti, se saa ympäristön näyttämään ahdistavalta, se kutistaa näiden ihmisten maailman aina yhdeksi rumaksi pisteeksi kerrallaan.

David Mazzuchellin kuvitusta ei tässä yhteydessä voi liikaa kehua. Hänen pääosin realistinen piirrostyylinsä alkaa varsinkin Urichin osuuksissa tarinaa muuttua sitä kulmikkaammaksi ja stilisoidummaksi, mitä pahemmin toimittaja tuntee oman ja vaimonsa elämän olevan uhattuna. Pehmeät linjat katoavat, maailma muuttuu sahalaitaiseksi, varjojen reunustamaksi kuiluksi. Miller ja Mazzuchelli käyttävät paljon elokuvamaisia kerrontatapoja: suosikkejani on kolmen sivun kohtaus, jossa "kamera" zoomaa Urichin hetki hetkeltä järkyttyneemmäksi käyviin kasvoihin tämän kuunnellessa puhelimesta hengiltä kuristettavan poliisin kuolinkorinaa. Urichin ympärillä Daily Buglen toimitus jatkaa kuumeista hyörinäänsä, lehti on menossa painoon, kaikki huutavat ja juoksevat. Uskomattoman mieleenpainuva hetki.

Kerronnan leikkaukset ovat läpi teoksen erittäin filmaattisia. Toisaalla Kingpin alaisineen käy dialogia kokouspöydän ääressä, lauseiden välissä nähdään nopeita otoksia Matt Murdockista hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä. Melkein voi kuulla kohtauksen takana soivan musiikin.

Se, että tapahtumat sijoittuvat jouluun ja sen ympäristöön tuo oman surrealistisen lisänsä lumisateineen ja jouluvaloineen, jotka eivät kuitenkaan kumpikaan onnistu valaisemaan tai kaunistamaan tätä eksyneiden ja yksinäisten ihmisten kansoittamaa miljoonakaupunkia. Talvisilta kujilta siirrytään hetkeksi sanomalehden toimitukseen, baarinpöytään tai ostoskeskuksen stressaavaan vilinään. Miller pyörittää monista henkilöistä koostuvia juonia limittäin, dialogi kulkee näiden siirtymien rinnalla ja niistä piittamatta, välillä ristiriitaisuuksia ja samanaikaisuuksia korostaen. Kerronta on hajautettu todella pieniksi paloiksi, mutta pysyy loppuun asti mestarillisesti tekijöiden hallinnassa.

Mutta kun olen aina tottunut pitämään Born Againia nimenomaan sankarin uudelleensyntymistarinana, huomasin taas tämänkin luennan yhteydessä, että loppuosuus, viimeiset kaksi lukua, ottaa aika tiukan kaarteen korruptoituneen valtiokoneiston kritiikin suuntaan. Kingpin käy epätoivoiseksi ja palkkaa armeijan kouluttaman supersotilaan savustamaan Murdock esiin Helvetin eteisestä (luulin aikoinaan, että tämä on Marvelin keksimä paikka, mutta New Yorkin kaupunginosa Hell's Kitchen on tosiaan olemassa, joskin Mail-Manin suomennos taitaa olla melko epävirallinen). Tilanne lipeää täysin käsistä. Käytännössä Kingpin on tuonut Nicaraguan ja Kolumbian sissisodan Manhattanille, ja tarinan loppu ravistaa Daredevilin lopullisesti takaisin esiin, takaisin pinnalle niistä syvyyksistä joihin hän on uskonut ikuisesti jäävänsä. Kaikki se tuho ja kuolema, mutta vaikka Murdock on sen kohde, syyllinen on itsestäänselvästi Kingpin, mies joka kuvittelee olevansa kaiken yläpuolella.

Tavallaan hän onkin, ja Miller tuo tähän viimeiseen osioon tarinaan raskasta symboliikkaa, kun Kostajat saapuvat rauhoittamaan tilannetta. Perinteisten supersankarien esiintyminen tällaisessa tarinassa voi tuntua ajatuksena häiritsevältä, mutta Kostajat on esitetty poikkeuksellisen hyvin; he ovat Daredevilillekin etäisiä, yli-ihmisen kaltaisia hahmoja, jotka tulevat, rauhoittavat tilanteen, poistuvat taas. Vain Kapteeni Amerikka jää tarinaan. Hän näkee selvän yhteyden itsensä ja koodinimellä Nuke tunnetun modernin supersotilaan välillä; kumpikin on armeijan yritys laatia täydellinen taistelija, mutta siinä missä Kapteeni on viattoman 40-luvun tuote, Nuke on 80-luvun kasinotalouden ja äärimmäisen kulttuuri-imperialismin mistään piittaamaton tuhokone. Kertoo paljon Millerin kirjoittajankyvystä, että vaikka Kapteeni Amerikka on tässä tarinassa vain lyhyen ajan kuvioissa pysyvä sivuhenkilö, en ole hahmoa paremmin kirjoitettuna nähnyt missään. Amerikkalaisen patriotismin symbolin isänmaanusko ei ole monesti ollut näin kovalla koetuksella, kun Miller näyttää miten valta on aina jollain muulla kuin niillä joilla se näyttää olevan. Valta lipuu näennäisesti kontrollissa olevien käsistä kuin neste ja valuu varjoihin, kulissien taakse.

Arvio: Kuten jo viimeksi sanoin, tämä oli aktiivisina Marvel-vuosinani mielestäni paras yksittäinen näissä lehdissä julkaistu stoori. Ja vaikka Claremontin Ryhmä-X kokonaisuutena meneekin ehkä ykkössuosikiksi, niin täytyy todeta että kertaluontoisena impaktina Born Again taitaa edelleen pitää sitä kirkkainta kruunua. Todella kaikin tavoin vaikuttava teos.

MARVEL 2/88: Daredevil

1. Kaikella on hintansa

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil & Jim Shooter

Piirrokset: David Mazzuchelli

Tussaus: Kim DeMulder

2. Ilmestyskirja

3. Kiirastuli

Käsikirjoitus: Frank Miller

Taide: David Mazzuchelli

Välittömästi sen jälkeen kun olin ehtinyt pettyä maaliskuun Hämikseen jossa tutustuin Daredeviliin, putkahti MARVELin kakkosnumero kaupanhyllylle. Tällä kertaa ovat tekijämiehet asialla: Frank Miller kirjoittaa ja sittemmin arthouse-sarjakuvan isoksi nimeksi noussut David Mazzuchelli piirtää. Kyseessä on mittavan "Born Again"-kokonaisuuden kaksi ensimmäistä lukua; loput, suurin osa, on luvassa MARVELin numerossa 4/88, joten ehkä tarinasta kokonaisuutena silloin enemmän. Todettakoon että tämä teki siinä määrin vaikutuksen, että kun Mail-Man järjesti vuosittain kyselyn kotimaisten Marvel-lehtien lukijoille, minun vastaukseni kohtaan "Kaikkien aikojen paras Marvel-tarina" oli tästä eteenpäin aina sama: Daredevil ja "Born Again".

Niin että en minä tätä nytkään osaa lähteä kovin neutraalista näkövinkkelistä katsomaan. Todettakoon kuitenkin että on ollut aika kiinnostavaa tulla tämänkaltaisen tarinan ääreen käytännössä ilman mitään pohjatietoa hahmosta. En ollut lukenut niitä kuuluisia Millerin kirjoittamia ja piirtämiä tarinoita, joilla Daredevil nousi Marvelin hahmogallerian eliittiin ryvettyään pitkään pohjamudissa; tämä tarinahan on Millerin paluu muutaman vuoden tauon jälkeen DD:n pariin. Kiinnostavaa siis sikäli, että tämä tarinahan on nimenomaisesti Daredevilin, ja ennen kaikkea hänen alter egonsa, asianajaja Matt Murdockin, täydellinen hajottaminen, henkinen ja fyysinen romuttaminen, irrottaminen yhteiskunnan rattaista, saavutuksistaan, maineestaan, läheisistään. Ja vaikkei hahmoa sanottavammin etukäteen tunnekaan, tämä silti toimii.

Kaikki alkaa pienestä: Murdockin entinen tyttöystävä Karen Page myy heroiinintarpeessaan DD:n salaisen henkilöllisyyden, mikä tieto päätyy Kingpinin käsiin, ja tämä alamaailman johtohahmo käyttää seuraavat kuukaudet hitaasti hajottaen Murdockin elämää. Hänen lainanmaksueränsä katoavat, hänen laskunsa jäävät maksamatta, häntä syytetään todistajan lahjomisesta; lopulta hän menettää asianajo-oikeutensa, ja alati vainoharhaisemmaksi käydessään ajaa myös tyttöystävänsä Glorin etsimään seuraa muualta. Lopulta, siinä vaiheessa kun Kingpin loppusilaukseksi räjäyttää Murdockin kotitalon, tämä on jo epäluulon hajottama ja syömä, koditon ja omaisuutensa menettänyt, kostonhimoinen ja hullu.

Useita näkökulmia ja kertojanääniä ja nopeita leikkauksia paikasta toiseen käyttävä tarina on kuin ammattitaitoisesti ohjattua elokuvaa, tai poikkeuksellisen karua tv-sarjaa. Maailma on armoton ja näkökulma on kyyninen (joskaan ei vielä tässä ensimmäisessä osassa kumpaakaan vielä täysillä). Pitää todeta vähän kauhistuneena että olen tosiaan ollut 11-vuotias lukiessani tätä ensimmäisen kerran. Ei ihme että vaikutuin. Niin Mazzuchellin painostavan realistinen kuvitus kuin Millerin pyörteenä vainoharhan hulluuteen käyvä näkemys sankaruudesta tuuliajolla iskevät syvälle alitajuntaan edelleen. Mutta kuten todettua, ehkä kokonaisuudesta enempi sitten kun teos on kokonaan taas luettuna.

Paitsi että niin – kuten yllä krediiteistäkin huomaa, tämän lehden alkuosaan on koottu "Born Again"iin kuulumatonta matskua. On yksi kokonainen tarina ajalta hieman ennen tätä tarinaa, itse asiassa sellaisenaan jopa aika hyvä – mutta joka tietenkin kalpenee verratessa Milleriin. On myös epämääräisiä sivun tai parin katkelmia Daredevilistä ja tämän eri tyttöystävistä vuosien varrelta. Hieman hämäräksi jäi näiden tarkoitus, mutta ne voi huoletta ohittaa kun harppaa lukemaan lehden varsinaista sisältöä.

Arvio: Taisi tulla jo sanottua tarpeeksi. Tähän lehteen sisältyvät kaksi ensimmäistä lukua kuvaavat Matt Murdockin putoamista pohjalle, ja sieltä jatketaan sitten MARVELin numerossa neljä.