Tuesday 22 December 2020

Hämähäkkimies 12/89



1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David
Piirrokset: Mark Beachum
Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth
Käsikirjoitus: Bill Mantlo
Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.



Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.



Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.



Friday 11 December 2020

MARVEL 11/89: Ihmeneloset



1. Aitoja valheita
2. Kertokaa heille, että kaikki mitä he rakastavat kuolee!
3. Tuskaa ja harhaa
4. Vallankumous!

Tarina ja piirrokset: John Byrne
Tussaus: Jerry Ordway / Al Gordon

Niin Ihmenelosia kuin John Byrneä on vuoden 1989 aikana ollut tarjolla runsaasti, mutta vielä loppuvuodesta saatiin muhkeat lisäannokset: ensin tämä 116-sivuinen järkäle, ja joulukuussa lisää samaa tavaraa vähän pienemmällä sivumäärällä. Nämä ovatkin jääneet mieleeni Byrnen viimeisinä taidonnäytteinä Ihmenelosten parissa; hänen kautensa lähestyy loppuaan, ja vaikka yhden (vai kahdenko?) numeron verran vielä seuraavan vuoden puolella MARVELissa heitä oli tarjolla, eivät nuo viimeiset hetket enää syystä tai toisesta kolahtaneet. Byrnen materiaalin loppumisen jälkeen Ihmenelosia nähtiinkin Suomessa huomattavasti harvemmin, eikä ihan yhtä laadukkaanakaan, joskin mielenkiintoista tavaraa on kuitenkin vielä jatkossakin sentään tulossa. Jotain väliin jääneitä Byrne-stooreja saatiin vielä erikoisjulkaisunakin myöhemmin.

Jonkinlainen muutos esimerkiksi MARVELin vuoden 1988 ensimmäiseen numeroon (edelleen mielestäni paras Byrnen IN-julkaisu Suomessa) on tässä numerossa mahdollista huomata. Varsinkin dialogi on jotenkin löysempää, juonenkehittely kenties rahtusen pinnallisempaa, piirrosjälkikään ei enää ole Byrneä hienoimmillaan, mikä toki johtuu osittain tussaajista. Mutta eihän tietenkään ole ihme, että tekemisen tavat muuttuvat. Byrne piti Ihmenelosten lehteä hallussaan monta vuotta, siinä ehtii paitsi muuttua ja kehittyä, myös kenties vähän urautuakin.

Suurin osa tästä lehdestä sijoittuu Mikrokosmokseen, yhteen Marvelin monista veikeistä rinnakkaisulottuvuuksista, jonne Ihmeneloset seuraavat Maassa vihaa ja eripuraa lietsonutta Psykomiestä (ehkä paras koodinimi koskaan), joka taitaa olla noita klassisia Lee / Kirby -kauden vihollisia 60-luvulta.  Hänen vihan vapauttavaa vaikutusta hehkutteleva kampanjansa on nykyisenä someaikana muuten jotenkin oudon tunnistettava.


Ihmisten tunteita manipuloiva Psykomies on ottanut erityisesti Susan Richardsin kohteekseen, mikä oikeastaan tarkoittaa, että John Byrne on päättänyt ravistella Suen hahmoa tosissaan. Voi olla montaa mieltä siitä, onko "kärsimyksen kautta voimaantuminen" välttämättä paras juonellinen ratkaisu, mutta toisaalta Byrneä tuntui jo Ihmeneloset-kautensa alussa hieman ärsyttävän se "naisjäsenen" tai "äidin" rooli, johon edeltävät kirjoittajat olivat Suen ryhmässä sysänneet, ja pitkään tuloillaan ollutta miesten varjosta emansipoitumista kohtihan tässä mennään. Tämä Psykomiehen käsittely ja sen synnyttämien vihantunteiden kohoaminen pintaan on lopulta siinä määrin katarttinen kokemus Susanille, että hän vaihtaa viimein koodinimensäkin, mikä jäikin pysyväksi muutokseksi: Näkymättömästä tytöstä tuli Näkymätön nainen tämän tarinan myötä. Onhan Richardseilla lapsikin ollut jo monta vuotta, joten sikälikin Suen nimenmuutos on vähintään aiheellinen.

Psykomies / Mikrokosmos -rymistely on Byrneä onnistuneimmillaan huikeine visioineen, julmine hahmoineen ja oivaltavine juonenkäänteineen. Lehden aloittaa kuitenkin Tohtori Doom -tarina, jossa paitsi nähdään Byrnen tulkinta Doomin menneisyydestä (aika vapaa uudelleentulkinta itse asiassa), myös räjäytetään Baxter Building tuhannen tuuskaksi – kenties Byrne tietää olevansa pian lehdestä lähdössä ja pistää sillat takanaan palamaan? No, eipä nelikko kodittomana tainnut kovin kauaa olla ennen kuin uutta pilvenpiirtäjää jo rakennettiin... Muuten ykköstarina on vähän laimea, vaikka "Onko Doom elossa vai ei?"-mysteeriä koitetaankin edelleen pitää yllä; se olisi vain toiminut huomattavasti paremmin, ellei Salatut sodat olisi tapahtunut pian Doomin kuoleman jälkeen, ja siellähän tämä pyöri kuvioissa varsin keskeisenä tekijänä.


Pidin tästä mukavan paksusta lukupaketista edelleen kovasti, vaikka se lähteekin vähän hitaasti käyntiin. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Psykomiehen Susanille syöttämä uni / harhanäky, jossa Byrne kieputtelee mukavan symbolista kuvastoa: Suen ja Reedin ikäero on silloin tällöin noussut esiin näiden avioliittoa jäytäväksi tekijäksi, ja tämän kuvitelman hetki hetkeltä vanheneva julma Reed ja lopulta pikkutytöksi taantuva epävarma Sue on hyvää Freudilaista symboliikkaa.


Huomioitakoon vielä lopuksi sekin, että vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun ensimmäinen lukijakirjeeni julkaistiin Hämähäkkimiehessä, olen Mail-Manin palstalla mukana jälleen. Kuten olen todennut, tämä kirjeitten kirjoittaminen lähti ihan hanskasta heti kun siihen tosissani ryhdyin.