Showing posts with label Bob Layton. Show all posts
Showing posts with label Bob Layton. Show all posts

Sunday 10 July 2022

Ryhmä-X 5/90


1. Enkeli putoaa

Tarina: Layton / Simonson / Simonson
Piirrokset: Layton / Buscema / Silvestri / Simonson
Tussaus: Breeding / Buscema / Wiacek

2. Aaveita!

Tarina: Louise Simonson
Piirrokset: Walt Simonson
Tussaus: Dan Green

Kesällä 1990 saatiin sitten toinen koko lehden mittainen näyte Tekijä-X:ää. Paljon kohuttu ja odotettu uusi tiimi perustettiin Ryhmä-X:n numerossa 3/90, joka oli luokattoman huono. Muistan kuitenkin, että syystä tai toisesta halusin uskoa tämän numeron tarjoavan parempaa. Taisi olla niin, että otin tämän lomamatkalle mukaan autolukemiseksi, minkä vuoksi sitä päivän tai pari jemmasin kotona. Kansikuva ja nopea sisällön selaaminen antoivat toivoa jostakin paljon paremmasta kuin mitä ryhmän ensiesiintyminen oli ollut, kuvitus ainakin oli toista luokkaa kuin edelliskerran väsynyt patsastelu. Ja kun tiesin että luvassa olisi vieläpä Tekijä-X:n osuus yhdestä kaikkien aikojen X-suosikistani, Morlokkien verilöylystä, olin varma ettei tämä kokonaan metsään voisi mennä.

Eikä se ihan kokonaan mennytkään. Mutta jo toisen kerran Tekijä-X petti odotukset, ja tällä kertaa vielä aika monen tekijän voimin. Tarinoista enimmäinen on se Morlokki-osuus, ja on itse asiassa Mail-Manin kokoama sillisalaatti Sekä X-Factorin että Thorin niistä numeroista, joihin tämä tapahtuma lonkeronsa kurkotti. Yllättäen nimenomaan Thorin osuus on toimivin, johtuen ehkä osittain Sal Busceman tyylikkään pelkistetystä piirrosjäljestä. Selviää että se oli nimenomaan Thor, joka "poltti puhtaaksi" Morlokkien tunnelit niissä lojuvista ruumiista, mikä tapahtuma vuonna 1988 Ryhmä-X:ssä nähtiin. Walt Simonson heittäytyy korkeakirjalliseksi ja lainaa tähän kohtaan tarinaa Edgar Allan Poeta, mikä itse asiassa oli ja on yhä aika vaikuttava kohtaus ja hyvä lopetus Morlokkien osuudelle tarinassa.


Enimmäkseen lehti on Louise Simonsonin käsikirjoittama, eikä hän ole aivan onnettomimmillaan tässä, vaikka kauheaa ylidramaattista meuhkaamista ja jatkuvaa tyhjää hölötystä toki riittääkin. Simonsonien yhteistyö toimii itse asiassa oikein hyvin kakkostarinassa, jossa Scott Summers lähtee viimein etsimään vaimoaan ja poikaansa Alaskaan, mutta käy ilmi ettei heitä vaikuta olleen koskaan olemassakaan. Talo on myyty ja tyhjennetty, Madelynen työpaikka vaihtanut omistajaa, virallisista rekistereistäkään ei löydy mainintaa heidän olemassaolostaan. Hetkittäin tarinassa on (hyvin lieviä) hitchcockmaisen trillerin väreitä, kun pakkomielteinen päähenkilö on yksin vastassaan välinpitämätön yhteiskunta ja omien muistojensa aaveet.


Scott alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, kunnes tyhjennetyn talon lämpöpatterin takaa löytyy Nathanin sinne unohtama helistin vakuuttaen hänet siitä, että vaimo ja lapsi ovat olemassa, tarkoituksella kadotettuina. Hyvä kohtaus, joka olisi tietysti toiminut paremmin tuoreeltaan luettuna – Suomessahan oli tämän ilmestyessä jo esitetty paljon myöhempiä tarinoita, joissa Madelyne ja vauva-Nathan (tuleva Cable!) elävät ja reissaavat Ryhmä-X:n mukana. Tyypillisempänä Marvel-jännitteenä tässä kakkostarinassa on merenpohjasta nouseva jättikokoinen Vahti, joka on saanut Scottin tutkaimeensa ja lähestyy tätä tuhoa ja kuolemaa matkalla kylväen, mutta ihan kohtaamiseen asti ei vielä tässä numerossa päästä.

Muistissani tämä numero on pahempana pettymyksenä kuin mitä se nyt luettuna oli. Louise Simonson ylitti itsensä kakkostarinan kirjoittajana (ehkä siksi, että siinä oli enimmäkseen vain yksi henkilö, joten jatkuva kökködialogi puuttui?), ja pätkistä koostettunakin ykköstarina toimi – etenkin Marvel-historiallisessa mielessä Morlokkien verilöylyn eri osapuolten osuuksien näyttämistä Suomessa osaa nyttemmin arvostaa. Marc Silvestrin nimi tosin oli jäänyt krediiteistä pois, mistä satikutia toimitukselle, joskin kyllähän hänen tyylinsä hyvin tunnistin jo tuolloin, siinä määrin olin faniutunut.

Erityismaininta Mail-Manin palstalla julkaistulle kirjeelle, jossa nimimerkki "Sirppi ja sulkakynä" pistää kritiikkiä ja kommenttia tulemaan älykkään kriittisellä ja normikirjeiden banaaliudesta edukseen erottuvalla tavalla. Taisi olla yksi näistä nimimerkeistä, joilta julkaistiin useampiakin kirjeitä vuosien mittaan; olisi varsin mielenkiintoista tietää keitä niiden takaa löytyy. Luulen että saattaisi olla hyvinkin tuttuja nimiä.

Sunday 20 June 2021

Hämähäkkimies 4/90


1. Tekijä-X:n raivo

Tarina: Tom DeFalco
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: Bob Layton

2. Joka puolella vihollisia

Tarina: Tom DeFalco
Taide: Ron Frenz

Hämiksen Suomessa ilmestymisen kymmenvuotisjuhlanumero ei näy muualla kuin mainintana kannessa, mitä nyt Mail-Man hetken palstallaan hehkuttelee. Tämä on ihan vaan sitä tuttua DeFalco-toimintaa, jossa ei toki sinällään mitään vikaa olekaan. Mutta maaliskuun numeron piristävän joukkotappelun jälkeen vuoden neljäs Hämppi on taas laimeammanpuoleinen kokonaisuus. Vierailevaksi tähdeksi ensimmäisessä tarinassa saadaan juuri äskettäin Ryhmä-X:n puolella virallisen ensiesiintymisensä tehnyt Tekijä-X, ja tarina haiskahtaa ikävästi tuoreen lehden promootiolta. Tosin vähän pidemmällä ryhmän historiassa nyt ollaan, koska Peto on ihmismuodossaan sinisen ja karvaisen sijasta, mitä seikkaa ei sen kummemmin selvitellä. Onneksi Hank McCoy palautui pian (ja pysyvästi) karvaturriuteen, koska ei hän tällaisena ole likimainkaan yhtä karismaattinen. Vaikea olisi kuvitella esim. Grant Morrisonin X-tarinoiden Petoa tässä isojalkaisessa painimatto-muodossa.

Tarinan lähtökohta on se, että Tekijä-X:n eeppisen epäonnistunut mainoskampanja (siis lukijan mielestä, ei niinkään ryhmän itsensä) saa J. Jonah Jamesonin palkkaamaan nämä jahtaamaan Hämähäkkimiestä. Ryhmä ottaa harkinnan jälkeen tehtävän vastaan, ja edelleen edellisnumerossa saamansa moukaroinnin jäljiltä tokkurainen Hämis jää nopeasti alakynteen. Itse tappelukohtaus on aika nopea ja mitäänsanomaton, ja tarina osoittaa jälleen kerran miten kömpelö koko Tekijä-X:n konsepti on: kun hahmot joutuvat jatkuvasti miettimään kumpana tiiminä milloinkin esiintyvät (ja vaihtavat sitten vaatteitaan eestaas vähän joka välissä), lukija toivoo nopeaa päätepistettä moiselle pelleilylle. No, olen tästä jo aiemmin marmattanut, joten eipä siitä enempiä...


Tekijä-X luonnollisesti toteaa, ettei Hämis ole mutantti, joten se siitä keikasta. Vierailevana kuvittajana on niin Hämis kuin X-kuvioihinkin tottunut Rick Leonardi, jonka jälki Laytonin tussauksella on ihan nättiä, mutta DeFalco ei saa näistä X-hahmoista irti yhtään enempää (jos nyt ei vähempääkään) kuin heidän oman lehtensä kirjoittaja (ja siis tämän tarinan tussaaja) Bob Layton. DeFalco onkin jälleen omimmillaan sivuhenkilöiden parissa. Pidän varsinkin Daily Buglen toimituksen työskentelyn ja sisäisten ristiriitojen kuvauksesta; tätä puolta ei minun nähdäkseni Hämiksessä ole koskaan ollut liikaa.


Kakkostarinan kuvittaa tutusti Ron Frenz, tällä kertaa jopa itse itseään tussaten, ja liekö sitten syynä viime aikojen lepsumpaan jälkeen ollutkin työhönsä leipääntynyt vakiotussaaja Rubinstein, koska tällä kertaa kuvitus on selvästi harkitumman näköistä kuin vähään aikaan. Tarinan keskiössä on suomalaisille lukijoille lähinnä Salatuista sodista tuttu sittemmin pariskunnaksi muodostunut kaksikko Titania ja Imijä, jotka ovat kumpikin voimatasoltaan ihan eri luokkaa Hämähäkkimiehen kanssa; Thorin tai Hulkin kanssahan näistä kumpikin voisi ottaa tasapäistä matsia. Heissä on kuitenkin vähän maalaista simppeliyttä, tietynlaista ehkä sympaattistakin kovaonnisuutta – erityisesti pidän siitä, että heidät kuvataan nimenomaan toisistaan välittävänä pariskuntana. Ei sellaisia roistopuolella ole Marvelilla koskaan ollut montaakaan.


Valitettavasti tarina itsessään on aika mjäh. Ei huono, mutta pääpahisten kiinnostavaa keskinäistä dynamiikkaa lukuunottamatta mitäänsanomaton. Muutama sivu sentään uhrataan vankilasta tahtomattaan paenneen Flash Thompsonin pakomatkasta New Yorkin kaduilla, mutta tässä vaiheessa on jo selvää, ettei hän oikeasti ole Mörkö, joten se juoni alkaa olla aika finaalissa.

Yleensä hyvin työnsä hoitavalla Hämis-suomentaja Kinnusella lienee muuten ollut vähän kiireitä, kun suomennoksessa on outoja lapsuksia. Pahimpana "Imijä" on monessa kohtaa jäänyt kääntämättä, eli onkin yhtäkkiä "Absorbing man", välillä jopa vuoronperään kummassakin muodossa samalla sivulla. Myös Hulktar alkaa olla jo niin tuttu hahmo meidänkin lehdissämme, ettei häntä enää pitäisi kutsua "She-Hulkiksi".

Ihan lukukelpoista perushämppiä tämä on, mutta ei millään tavoin ikimuistoista. DeFalcon meininki miellytti pitkään, mutta näillä main alkaa olla selvä, että Hämis kaipaisi tekijöikseen uusia räväköitä tyyppejä.

Sunday 23 May 2021

Ryhmä-X 3/90


1. Kolmas genesis

Tarina: Bob Layton
Piirrokset: Jackson Guice
Tussaus: Layton, Guice & Rubinstein

2. Jälleensyntyminen

Tarina: Chris Claremont
Kuvitus: John Bolton

Tämän lehden ilmestyessä oli suomalaista Marvel-yleisöä piinannut jo pari vuotta arvoitus nimeltä "Tekijä-X". Tähän mystiseen ryhmään oli viittailtu siellä täällä ohimennen, ja Mail-Man onnistui pitämään arvoituksen nimenomaan arvoituksena olemalla vastaamatta uteluihin palstallaan, luvaten että kun lehtien tarinoissa päästäisiin synkroniaan, salaisuus kyllä selviäisi. Ja joulukuun 1989 MARVELissahan tämä Tekijä-X:n mahdollistava kerrassaan valitettava Jean Greyn henkiinherääminen sitten tapahtui, ja nyt käsittelyssä olevan lehden enimmäkseen täyttävä X-Factorin ensimmäinen numero on melko suoraa jatkoa sille mitä tuolloin Ihmenelosten ja Kostajien käynnistämänä lähti liikkeelle.

Koko idea on lähtökohtaisesti kökkö. Ryhmä-X:n alkuperäinen viisikko (Kyklooppi, Enkeli, Jäämies, Peto ja nyt siis myös Jean Grey), joka on ollut enemmän tai vähemmän taustalla jo vuosien ajan, palaa paitsi yhteen, myös supersankaroimaan. Jonkinlaisena "omana juttunaan" he haluavat auttaa voimiensa kanssa ongelmiin joutuvia tai muuten vain kamppailevia mutantteja, mikä on ideana ihan hyvä – mutta he tekevät sen tekeytämällä varsin näyttävän julkisen mainoskampanjan myötä kovalla hinnalla palkattavaksi mutantinmetsästäjätiimiksi, mikä olisi ollut ehkä hyvä juoni yhden tarinan mittaisena erehdyksenä, mutta näyttävästi starttaavan uuden lehden – vieläpä Marvelin tuolloin suosituimman julkaisun seuraan lyöttäytyvän – kantavana ideana se ei toimi lainkaan, ja jo tämä ensimmäinen tarina osoittaa miten epälooginen ja kömpelö koko kuvio on. Ja suomalaiset lukijat ovat sentään päässeet vähän helpommalla:  Mail-Man kun on jättänyt pois tämän tiimin eri olomuodoistaan käyttämät eri nimet: originaalissahan viisikko kutsuu itseään nimillä "X-Factor" ja "X-Terminators" sen mukaan ovatko mutantinjahtaajien vai joka kerta paikalle yllättäen saapuvien mutantinpelastajien (joita kukaan ei tietenkään yhdistä toisiinsa, koska, ööh...) roolissa. Herra varjele että tämä on typerä konsepti.

Ehkä se olisi juuri ja juuri toiminut, jos tekijät olisivat olleet sellaisia, joilla on hallussa paitsi a) nämä hahmot, myös b) Marvelin mutanttimaailman tapahtumat noin yleensä. Mutta Bob Layton on tarinoitsijana ponneton. Katastrofaalisen huonon konseptin lisäksi tarinan perusjuoni on laimeaa puuroa ja dialogi kankeaa. Jackson Guice on parhaimmillaan oiva kuvittaja, mutta tällä kertaa piirrosjälki valitettavasti on tarinan tasalla. Paperinukeilta näyttävät jäykät hahmot kuljeksivat tasapaksusti sivulta (ja yleensä kokovartalorajauksella) kuvattuna oudon aukeissa sisätiloissa, jotka tuovat mieleen perspektiiviharjoitukset. Plussana todettakoon, että oli tahallista tai ei, nämä hahmot näyttävät keski-ikäisiltä, jollaisia 13-vuotiaan minun mielestäni näiden "vanhojen" X-miesten kuului jo ollakin. Myöhempien piirtäjien käsissä tosin heistä jokainen koki aika rajun nuorennusoperaation, joten se siitä...


Yksi Chris Claremontin onnistuneimmista ideoista oli nimenomaan alkuperäisten X-miesten jättäminen taustalle; ei kokonaan pois kuvioista, mutta ikään kuin jo eteenpäin siirtyneenä. En ole koskaan ollut suuri Kyklooppi-fani, mutta minusta oli onnistunut ja kiinnostava käänne, että tämä avioitui Madelyne Pryorin kanssa ja vetäytyi sitten Alaskaan viettämään perhe-elämää. No, tämähän pistetään tietysti nyt heti alussa romuksi. Ja se mitä seuraa on Kykloopin hahmon taantuminen suorastaan iljettävän vastenmieliseksi ruikuttajaksi, joka jättää vaimonsa ja lapsensa surutta juostakseen aiemman heilansa perään, jolle ei tosin tällekään kykene sanomaan avioituneensa niinä vuosina, kun exä on ollut "kuollut". Sitä itsesäälin määrää, joka X-Factorin sivuilta tihkuu jo tässä ensimmäisessä numerossa, on vaikea mitata. Se ampuu kaikin tavoin yli. Olen sittemmin ymmärtänyt, että Kyklooppi voi olla myös ihan hyvä hahmo kirjoittajasta riippuen, mutta tämä tarina leimasi hänet minulle lopullisesti ainakin niiden vuosien ajaksi, jotka alkujaan vietin Marvelin sarjakuvia lukien.

Kaikesta paistaa, että käsikirjoittaja on haukannut liian suuren palan kakkua, johon sitten välittömästi tukehtuu. Nämä hahmot eivät kiinnosta lukijaa – päinvastoin ne ärsyttävät. Jonkinlaisen kuvan tämän tarinan tasosta antaa se, että Jean Grey – jonka en olisi halunnut eläväksi palaavan – on kuitenkin viisikon ainoa jotenkin elävästi kirjoitettu henkilö. Hänessä on sittenkin potentiaalia, joskin lukija huomaa toivovansa, että Jean jättää nämä neljä luuseria ja etsii oikean Ryhmä-X:n käsiinsä.

Annettakoon pisteitä myös siitä, että kohtaukset Scottin ja Madelynen rapautuvasta avioliitosta (missä vaiheessa se näin huonoksi on mennyt, tekee mieli kysyä) on toteutettu vähäpuheisesti, ja täten paljon luontevammin kuin itse Tekijä-X:n tönkkö sanailu. Etenkin loppukohtaus Madelynestä yksin isossa Alaskan kodissaan, tv-mainoksessa esiintyvän miehensä jättämänä, on todella hyvä. Semicillä on tosin päätetty että liika on liikaa tällaista draamaa, joten kotimaisessa julkaisussa tarina päättyykin hassunhauskaan Suomen MAD-iskulauseeseen.


Toinen tarina on lyhyt (ja tässä lehdessä ilman tekijätietoja julkaistu) taustatarina lehdestä Classic X-Men. Claremont tekee parhaansa mukautuakseen uuteen status quoon, ja kirjoittaa kohtauksen, joka nyt muuttaa aikoinaan Feenixin synnyttäneen tarinan toiseksi. Mitä Jean Greylle itse asiassa tapahtuikaan sen sukkulan ohjaamossa, jonka hän luotsasi takaisin Maan pinnalle? Jeanin kertojanääni on heti tuttua Claremontia, ja tarina sinällään harmiton muutaman sivun kuvaus Jeanin ja kosmisen Feenixin kohtaamisesta. John Boltonin kuvitustyyli ei välttämättä ole paras vaihtoehto tällaiseen kosmiseen tunnelmointiin, mutta säteilyn raastama Jean on toki sopivan karmea ilmestys. Ei mikään klassikkotarina, mutta saapa Jeanin paluu vähän lihaa luidensa ylle jonkun sellaisen kirjoittajan taholta, joka oikeasti hahmon tuntee.


Tämä lehti oli siis raju pettymys aikoinaan ilmestyessään. Tai koska odotuksia Tekijä-X:ää kohtaan oli jo ehtinyt syntyä, ei kyseessä ollut yksinomaan pettymys – tämä oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-sarjakuvia, jotka totisesti ärsyttivät minua lukijana. Niin välinpitämätöntä kaikkea aiemmin luotua mytologiaa ja henkilöhistoriaa kohtaan tämän tusinatekeleen hahmonkäsittely oli. Vuonna 2021 luettuna ei enää herättänyt suuria tunnekuohuja; ennen kaikkea harmittelin kuvituksen heikkoa tasoa. Guice pystyisi paljon parempaankin, joskin on todettava (mikä selviää täällä monesti mainitsemastani Sean Howen hienosta Marvel-historiikista), että koko tarina tehtiin pikana uusiksi, kun Laytonin ja Guicen ensimmäinen versio ei kelvannut päätoimittaja Jim Shooterille. Olisipa Shooter vain hylännyt koko konseptin saman tien.

Thursday 22 October 2020

Hämähäkkimies 10/89


1. Kultaryntäys

Tarina: Peter David
Lay-out: Mike Harris
Viimeistely: Mike Zeck, Bob Layton, Dave Simons & Jim Mooney

2. Tämä kulta on minun!

Tarina: Tom DeFalco
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Josef Rubinstein

Hämiksen viime numerossa nähtiin Salatut sodat II:n alkupuolelle sijoittuva kohtaus, jossa Tuonpuoleinen muuttaa keskellä Manhattania sijaitsevan toimistorakennuksen kaikkine sisältöineen (ihmisiä lukuunottamatta) kullaksi. Tästä tilanteesta jatketaan suoraan koko lehden mitalla, mikä on ihan plussaa – turhan usein suomalaisen Hämiksen ykkös- ja kakkostarinat on vain lätkäisty yhteen ilman kronologiaa tai temaattista yhteyttä. Harmillisempaa on sitten se, että tästä kultatarinasta ei oikeastaan riitä mielenkiintoista juonentynkää koko lehden mitalle.

Huolimatta heikommasta kuvituksestaan (mitä enemmän tekijöitä, sitä kiireempi on tullut lehden valmistumisessa, ja jälki on aina sen mukaista) ensimmäinen tarina on kuitenkin parempi. Kullaksi muuttuneen ja oman painonsa alla romahtaneen pilvenpiirtäjän sisuksista eloonjäneitä etsivä Hämähäkkimies on hyvä lähtökohta tarinalle, joka ei valitettavasti kuitenkaan pysy alkuasetelmansa tasalla, vaan mene vähän jaanailuksi. Hämiksen hiippaillessa romahtaneissa kultakäytävissä on katutasolla ihan oma vipinänsä, kun hallitus ja asevoimat yrittävät epätoivoisesti estää tämän miljoonien tonnien kultamäärän leviämistä maailman markkinoille. Kaikille (Hämähäkkimiestä myöten) tuntuu olevan autommaattisesti selvää, että "maailman talous romahtaisi" jos näin kävisi, mutta sen enemmän ei lukijoille selitetä syytä. Muistelen jo penskana epäilleeni josko nyt ihan näin kuitenkaan kävisi. Ainakaan mikään merkittävä talousalue ei enää 80-luvulla ollut sidottu kultakantaan, mitä tarinan tekijät lienevät ajatelleet... Noh, apuun värvätään Kingpin, joka saa palkkioksi rakennuksen sisältä muutaman kultaisen kirjoituskoneen, kun kaikki muu mikä kiiltää päätyy kuutioiksi pilkottuna kontteihin, laivoihin ja upotettavaksi valtameren syvyyksiin.

Kakkostarinassa Hämis lähtee yhden tällaisen laivan mukaan, mistä seuraa jonkinasteista kohellusta avomerellä... Enpä tiedä. Niin paljon kuin olen DeFalco / Frenz -Hämiksestä aiemmin pitänyt, on todettava että tällä kertaa ei kolahtanut. Joko aihe oli kuiva, nämä jo pitkään seittisepon parissa jatkaneet tekijät alkavat väsyä, tai sitten minä itse olen kasvanut näillä main jo tämän kaksikon tekemistä tarinoista ulos, minkä vuoksi ei nostalgiakaan enää auta.

Koko lehteä vaivaa hiukan väsynyt ote. Se voi toki johtua siitä, että käsikirjoittajat eivät ole tekemässä omaa tarinaansa, vaan joutuvat jatkamaan Jim Shooterin Salatut sodat II:ssa aloittamaa juonta, jossa kaluttavaa ei loppujen lopuksi ole hirveästi. Parasta tässä lehdessä silloin joskus oli Byrnen piirtämä oikein nätti kansi (kaksisivuinen, eli kuva jatkuu takakannen puolelle), ja täytyy myöntää että se on edelleen parasta. Paitsi että Mail-Manin palstalla julkaistu serkkupojan piirtämä näkemys Rick Leonardin tuotannosta on kyllä legendaarinen.

Hämähäkkimies itsekin jotenkin ärsytti minua tällä kertaa. Hän on toki syystäkin pöyristynyt siitä, että hallitus tekee yhteistyötä Kingpinin kanssa, mutta miten hirveä omantunnon taistelu seuraakaan siitä, onko hänellä oikeus ottaa roskiksesta yksi kultainen muistilehtiö mukaansa. Se tuntui 12-vuotiaana minusta oudon tekopyhältä, eikä tätä lehtiötä edes nähdä läheskään viimeistä kertaa. Tuntui silloin vain että jatkuvassa köyhyydessä riutuva Parker on pahuksenmoinen idiootti edes miettiessään onko hänellä oikeus tuohon kultaiseen roskaan.



Nyt lukiessa osaan nähdä Hämähäkkimiehen hahmon vähän toisin. Hänen oikeuden- ja velvollisuudentuntonsa nimenomaan ovat sairaalloisen yliherkät. Se, että Peter Parkerin omatunto ei meinaa antaa hänen ottaa edes useiden ihmisten hengen pelastettuaan itselleen kullaksi muuttunutta jätettä palkkioksi, ei suinkaan ole tarkoitettu esimerkiksi ylihyveellisestä sankaruudesta – kuten lehteä tuoreeltaan lukiessa arvelin – vaan osoitus siitä, miten nyrjähtänyt Peterin maailmankuva on. Kertakaikkiaan oivallinen luotaus lehden päähenkilön vaikeasti vääristyneeseen ajatusmalliin siis. Ainakin toivon että tekijät ovat näin järkeilleet.

Äh, ei tästä paljon sanottavaa keksi. Ei ehkä vuoden huonoin numero, mutta tähän mennessä tylsin.



Monday 15 June 2020

MARVEL 3/89: Ihmeneloset


1. Alaston totuus

Tarina & piirrokset: John Byrne
Tussaus: Al Gordon

2. Muistoja

Tarina: Mike Carlin
Piirrokset: Ron Wilson
Tussaus: Bob Layton

Vuosina 1988 ja 1989 John Byrne jyräsi kotimaisissa Marvel-julkaisuissa. Hänen sarjakuviaan julkaistiin näiden kahden vuoden aikana satoja sivuja; ennen kaikkea Ihmenelosia, mutta myös Hulkia, Hämähäkkimiestä, Alfa-Lentuetta ja Kapteeni Amerikkaa. Heti seuraavan vuosikymmenen puolella määrä pienenikin dramaattisesti lähinnä siksi, että Byrnen Ihmenelos-kausi saadaan tulevan vuodenvaihteen tienoilla päätökseen (joskaan ihan kaikkia hänen IN-tarinoitaan ei koskaan meillä julkaistu). Matskua Byrneltä olisi vielä riittänyt mm. West Coast Avengers -lehdestä, mutta toisaalta lieni ihan hyvä, ettei maamme rajallista Marvel-tarjontaa ihan ylenmäärin annettu yhden tekijän temmellyskentäksi. Niin hyvä ja suosittu kuin Byrne olikin, oli Marvelilla 80-luvulla paljon muutakin huippulaatuista tarjolla.

Tässä numerossa Ihmenelosia nähdäänkin vain yhden alkuperäistarinan verran, kun toinen stoori, joskin kronologisesti yhteensopiva, on Möykyn omasta lehdestä, jota ei sitten tätä enempää vissiin Suomessa nähtykään. Ja oikeastaan ykköstarinakin on lähinnä Hulktaren sooloseikkailu, johon Byrne sai innostuksen Kevin Nowlanin eroottis-sävyisestä Hulktaren pinup-kuvasta (joka muuten julkaistiin Suomessakin Hämiksessä 3/89!). Julkkiksen yksityisyyttä ja häikäilemättömän lehdistön toimintaa käsittelevässä tarinassa Hulktar ottaa Baxter Buildingin katolla yläosattomasti aurinkoa, kun paikalle saapuva helikopteri napsii hänestä kuvia. Kyseessä on tarkoituksellinen operaatio, josta vastaa härski (itse asiassa vähän Hartikaisen näköinenkin, eheh) pornolehtipamppu "Teejii". Hulktar koittaa estää kuvien julkaisun oikeusteitse, mutta se ei lopulta onnistu – yllärikäänne silti viimeisellä sivulla tapahtuu.


Koska Hulktar oli Ihmenelosissa juuri Byrnen kaudella, hän on minulle yksi tiimin keskeisiä jäseniä; juuri nämä tarinat ovat muokanneet minun käsitykseni Ihmenelosista. Eikä tietenkään haittaa, että Byrne osaa sekä kirjoittaa että piirtää hahmoa hyvin – hänhän sitten jatkoi Hulktaren soololehden puolella kohtalaisen pitkäänkin, missä tämän reipas asenne sai rinnalleen hämmentävän mutta toimivan metahuumorin ja jatkuvasti rikkuvan neljännen seinän. Kaverillani oli muutama She-Hulkin numero, ja tulipa ne luettua moneen kertaan kyllä.

Tätä lehteä nyt lukiessa mietin millainen merkitys Hulktarella on ollut minulle teini-ikäistyvänä pojannaskalina. Tämä amatsonimittainen kerrassaan rempseällä asenteella ja ekstrovertillä luonteella varustettu hahmo – joka varsinkin omassa lehdessään menetti jatkuvasti vaatetustaan suhtautuen siihenkin huumorilla – on niin lämmin muisto Marvel-nuoruudestani, että kävin pohtimaan olisiko hänessä ainesta sellaiseksi fiktio-ihastukseksi, jota monet tuntuvat nuoruudestaan muistelevan. En ole mieltänyt itselläni sellaisia koskaan olleen, mutta kenties on sittenkin, en ole vain asiaa pannut niin isosti merkille. Oli miten oli, Hulktar on hahmona yllättävän tärkeä minulle. Totta kai Marvelilta löytyy paljon varteenotettavia ehdokkaita hänen rinnalleen; esimerkiksi suosikkimutanttini Storm – mutta se mikä erottaa Hulktaren Marvelin muista hyvin kirjoitetuista naishahmoista on angstin puute. Hulktar lienee ainoa Marvelin ykkösluokan sankari, jonka elämästä pääosin puuttuvat niin traumat kuin kärsimyskin. Sellaista oli oikein kiva lukea välillä. Ja kun vielä olivat niin eroottinen vire kuin reippaan humoristinen asennekin kohdillaan.

No, Alaston totuus on ehkä juonellisesti heppoinen, mutta sisältää sentään niin paljon hyviä Hulktar-kohtauksia, että sen lukee mielellään. Kakkostarina taas on mukana lähinnä "tärkeän" käänteensä vuoksi – sitaateissa siksi, että vaikka paljon tunnetta ja dramatiikkaa pedataankin tähän lähinnä puhetta sisältävään juttuun jossa Möykky pakkaa tavaroitaan jättäessään Ihmeneloset taakseen – ei tämä status tietenkään ole pysyvä. Möykky palasi edelisessä Ihmenelosten numerossa Maahan, mutta varsinkin Johnnyn ja Alician välille kehittyneen suhteen vuoksi ei tunne enää halua jäädä Ihmenelosiin. Luonnollisesti hän palaa takaisin heti kun Byrne lähtee ja toiset tekijät astuvat tilalle, joten tämä tulehtuneita välejä ja katkeria muistoja sisältävä tarina on aika merkityksetön siinä mielessä. Pidin tätä kovin synkkänä aikoinaan, mutta nyt luettuna se oli lähinnä teennäisen sellainen. Kuvituspuoli tosin toimii: Ron Wilson on Suomessa varsin tuntematon mutta Marvelilla pitkän linjan puurtaja, joka piirsi mm. Möykkyä vuosien ajan. Laytonin tussaus on nättiä, ja monien ruutujen korostus paksulla reunuksella on hyvä ratkaisu, joka on jäänyt tästä tarinasta parhaiten mieleen. Se tekee tunnelmasta hautajaismaisen raskaan. Möykky tosiaan lähtee kaikki sillat polttaneena lätkimään ryhmästä, eikä näytä olevan ikinä tulossa takaisin. Ei mikään kaksinen tarina, mutta mielenkiintoinen näyte kuitenkin lehdestä, joka suomalaisille lukijoille oli uppo-outo.


Loppuun on vielä kommentoitava sisäkannelta löytyvää Action Force -lehden mainosta. Tosielämän tragedioiden käyttäminen mainonnassa lienee nykyään aikamoinen tabu. Enkä edes ihan tajua mitä tuolla ajetaan takaa. Karu kuitenkin.


Friday 15 May 2020

Hämähäkkimies 12/88



1. Rajua menoa lähiössä

Tarina: Peter David
Taide: Bob McCleod

2. Liikesalaisuus

Tarina & piirrokset: Bob Layton
Tussaus: Bob Layton & Carlos Garzon

Vuoden verran puolet lehdestä vieneiden Salattujen sotien päättymisen jälkeen Hämis etsii itseään; tai ainakin suomalaisen lehden toimitus etsii jotain julkaistavaa, mikä on vähän kummallista, koska, kuten olen täällä ennenkin ihmetellyt, Hämiksellä oli 80-luvun jälkipuoliskolla kolme kuukausittaista julkaisua jenkeissä. Laadukasta materiaalia olisi luullut riittävän, mutta ehkä näin ei jostain syystä ollut, koska vuosi 1988 oli kotimaisen Hämiksen osalta melkoista aallonpohjaa. Kirjoittaessani numerosta 2/88 muistelin jo 11-vuotiaana ihmetelleeni, miksi tällaista näennäishauskaa kohellusta oli pakko julkaista. Sama kävi mielessä tämän joulukuun numeron osalta. Ykköstarinan käsikirjoittajana on jälleen Peter David, joka on tuon helmikuun sammakkonumeron tavoin jälleen puhtaasti huumorilinjalla. Rajua menoa lähiössä on sentään pikkuisen helmikuista sähellystä parempi, joskin toisaalta juonellisesti seitinohut yhden idean stoori, jossa Hämähäkkimies sattumalta näkee Manhattanilla rikolliseksi arvelemansa miehen. Hän onnistuu pääsemään karkuun, ja pakenee kotiinsa lähiöön, minne Hämis tulee perässä. Ja siinä se sitten: seuraa lukuisia sketsimäisiä tilanteita, joissa Hämis on kertakaikkiaan soveltumaton ympäristöön, jossa ei ole pilvenpiirtäjiä joita pitkin sinkoilla, ja ihmisetkin ovat vähän tolloja. Hauskuus ehkä vaatisi jonkinlaista amerikkalaisen lähiöelämän tuntemista, ja kuten viimeksikin epäilin, niin moni sanaleikkejä rakastavan Davidin vitsi lienee jäänyt kääntymättä.


Piirrosjälki on sentään ihan nättiä. Bob McCleod on siitä poikkeuksellinen sarjakuvataiteilija, että hän tosiaan piirtää jokaisen henkilön omannäköisekseen persoonaksi. Aika monet varsinkin Marvelin kaltaisen mainstream-sarjakuvan piirtäjät varioivat lopulta hahmojensa kasvonpiirteitä varsin vähän – McCleod näkee vaivaa luodakseen omaperäisiä hahmoja, joskin sillä varauksella, että usein hänen vähän karrikoiduista tyypeistään tulee kovin koominen vaikutelma. Tähän tarinaan se sopii, mutta joihinkin vakavampiin ei ollenkaan.

Mail-Man ei kumpaakaan lehden tarinoista palstallaan kommentoi lainkaan, mikä yleensä on merkki siitä, ettei hän itsekään pidä niitä kaksisina. Harvinaisempaa lienee silti se avoimen itsekriittinen pahoittelu lehden heikosta tasosta, jota Mail-Manin palstalta on saanut vuoden -88 Hämiksistä lukea. Tämän lähiötarinan viimeisen sivun päättää suorastaan anteeksipyytävä anomus:


Lienee melko harvinaista, että lehden toimitus itsekin pitää julkaisua lähinnä polttamisen arvoisena. Kiva niille jotka tästä jotain maksoivat? Mutta entäs se kakkosarina sitten... Jo Salatuissa sodissa rumaa jälkeä tuuraajana tehnyt Bob Layton ei lupaa piirtäjänä hyvää, ja hän on myös käsikirjoittanut jutun. Idea on ihan näppärä: ajatuksiinsa uponnut Peter Parker ei huomaa varoittavaa vaistoaan vaihtaessaan asuaan Hämiksestä siviiliin, ja sattumalta paikalle osunut paparazzi onnistuu nappaamaan hänestä kasvot paljastavan kuvan puoliksi Hämähäkkimiehen puvussa. Valitettavasti lähtökohdan lisäksi muuta mainittavaa ei juuri ole. Piirrosjälki on ankeaa ja ponnetonta, tarina ei oikein kulje – kuvaaja yrittää myydä filmirullaansa alamaailmalle, mutta joutuu ongelmiin, joista Hämis hänet pelastaa ja feikkaamalla pelottelee kuvat mieheltä itselleen. Salaisuus pelastettu! Jännitettä ei pahemmin synny, ja koko tarinaa leimaa väsyneen alisuorittamisen tuntu. On pitänyt 22 sivua täyttää, niin jotain on sitten keksitty. Vai olenko jo liian kyyninen? Onko Laytonilla ollut palava halu kertoa juuri tämä tarina?


Ei tämä huonoin vuoden lehdistä kuitenkaan ole, sisältö on pikemminkin mitäänsanomatonta kuin surkeaa. Latteaa meno kyllä on: kummassakin tarinassa Hämiksellä on vastassaan normaali supervoimaton luuseri, joista kumpikin onnistuu vastoin kaikkea Marvel-logiikkaa toistuvasti pakenemaan häneltä. Jos tämä olisi ensitutustumiseni Hämähäkkimiehen hahmoon, niin huh huh. Saattaisinpa olla Mustanaamion fani nykyään. On lehdessä sentään edelleen pätkä pitkää julistekokonaisuutta, ja lisänä myös jälkimmäisen tarinan alkuperäiskansi, joka on poikkeuksellisesti valokuva Parkerista vaihtamassa asuaan. Tätä taustoittaa Mail-Manin sivun mittainen tietopaketti Marvelin silloin tällöin käyttämistä valokuvista, mutta jutun asiapitoisuus on vähäinen.

Monday 19 August 2019

Hämähäkkimies 1/88


1. Skorpioni saa tytön, osa 2

Juoni: Tom DeFalco
Käsikirjoitus: Stan Lee
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Neljän armeijan taistelu!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Bob Layton
Tussaus: John Beatty

Piti vähän edellisnumeron jälkeen googlailla, ja niinpä näissä kotimaisissa lehdissä outoina näyttäytyneet tekijätiedot selvenivät: Stan Lee tosiaan on kuin onkin tässä mukana, eikä ihan vähänkään: hän on laatinut kerronnan DeFalcon juonen pohjalta – toisin sanoen kun aiemmin kehuin Hämiksen sujuvaa minäkerrontaa poikkeuksellisen onnistuneeksi, niin krediitit pitääkin siis DeFalcon sijasta osoittaa itse Stan The Manin suuntaan. Kyllä Lee on vielä vanhalla iällään (jo yli kuusikymppinen tätä vuodelta 1984 peräisin olevaa tarinaa tehdessään) ollut mojovassa iskussa, vaikka enin osa ajasta onkin mennyt tuolloin jo hallinnollisella puolella. Muuten stoori on siis joulukuun numerossa alkaneen pitkän annual-julkaisun loppupuoli, eikä yhtä onnistunut mielestäni kuin alku, johtuen lähinnä siitä, että toiminta pitkän ja tunnelmallisen kypsyttelyn jälkeen tässä alkaa, ja on aika perustoimintaa, toki kauniisti piirrettyä ja täynnä Hämiksen onnistunutta huulenheittoa. Skorpioni (Mail-Man on sitten viime numeron pudottanut nimestä toisen p:n pois...) osoittautuu kyllä onnistuneen hulluksi viholliseksi, jonka kostonhimoa J. Jonah Jamesonia ja tämän läheisiä kohtaan ei mikään murhaa vähempi ilmeisesti saa laantumaan. No, Hämis ehtii toki väliin. JJJ tämän tarinan oleellisena sivuhenkilönä on kyllä onnistuneesti kirjoitettu hänkin, ja tämä on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, tarina jossa Jameson aikanaan minulle tuli kunnolla tutuksi, eikä sellaisena ollenkaan huono. Ja lopussahan Jonah astuu Marla Madisonin kanssa avioonkin, niin että juonellisia askeliakin otetaan. Kuten Hämis Stan Leen kautta kertoo: "Jos Jonahin kaltainen mörrikkä löytää rakkauden, on meillä kaikilla toivoa."


Salattujen sotien puolella kuvittajana on yhä Mike Zeckiä lomittava Bob Layton, ja jälki on edelleen aika onnetonta. Hahmot näyttävät surkeilta, ja kokonaisuudesta huokuu jotenkin todella vasemmalla kädellä hutaistu fiilis – tämän lehden kanneksi valittu Secret Warsin viidennen numeron kansi varsinkin on poikkeuksellisen amatöörimäinen. Tulee mieleen jonkun kotipiirustelijan harrasteluyritys; vaikea käsittää miten Marvel on päästänyt tällaista jälkeä kauppojen hyllyille, mutta uskottava se on kun näkee. Itse jaksossa ei tapahdu paljon mitään. Se alkaa sillä että Galactus käynnistelee planeetantuhoamisprosessiaan, ja sitä tämä käynnistelee edelleen jakson lopussa; välissä on taas otettu vähän tyhjänpäiväistä matsia sankareiden ja roistojen kesken. X-miehet ponnahtavat nyt takavasemmalta hyvisten avuksi viime hetkellä, sitä kai tuo onneton kansikuva ja jakson otsikkokin yrittävät jotenkin viestittää. Äh, Sotien ensimmäisten jaksojen hyvä pössis on kyllä tähän viidenteen mennessä jo pahasti hukkunut.


Kuten kenties huomasitte, kannessa on myös teksti "Mukana JULISTE!". Kyseessä on itse asiassa massiivisen julistesarjan ensimmäinen osa; kaikki Marvelin hahmot juoksemassa vasemmalta oikealle Byrnen piirtäminä. Visuaalisesti laimea tekele, mutta silkan massansa ansiosta aika vaikuttava sitten lopulta. Vuoden 1988 jokaisessa Hämiksessä oli tästä osanen, ja kyllä minäkin nämä aikoinaan huoneeni seinää laitoin katon rajassa kiertämään. Parastahan tässä oli "avain" joka kertoi kuka kukakin sen kertaisessa julisteessa oikein oli – voi sitä ennestään tuntemattomien kiehtovien hahmojen määrää! Aika monesta heistä kyseltiin Mail-Manin palstalla lisätietoa vuoden kuluessa. Tämän ensimmäisen numeron selitykset ovat vielä kakkoskannella, sittemmin ne painettiin itse julisteen taakse mainostilaa viemästä, mikä haittasi pahasti, kun se juliste kerran päätyi sinitarralla seinälle. Mihin ovat aikoinaan omani mahtaneet seinältä päätyä? Ehkä roskikseen.


Arvio: Hyvä muttei huippuhyvä Skorpioni-tarinan päätös, ja tylsä Salattujen sotien jakso. Juliste tuntui tässä vaiheessa vielä hyvin oudolta (Mail-Man ei selvennä asiaa palstallaan lainkaan), mutta olihan se positiivinen ylläri muuten vähän valjussa lehdessä. Vihdoin muuten vuoden 1988 alusta alkaneen uuden MARVEL-nimisen lehden ensimaininnat näkyvät Hämiksenkin palstalla! Tätä ennen uudesta lehdestä on kerrottu vain edellä käsittelemässäni Ryhmä-X:n erikoisjulkaisu kakkosessa, mitä en tuoreeltaan lukenut, joten tämä on ollut esimmäinen kerta kun MARVELista kuulen. Kutkuttava uutinen!

Monday 12 August 2019

Hämähäkkimies 12/87


1. Skorppioni löytää tytön! (Mutta ei niin kuin sinä luulet!)

Käsikirjoitus: Tom DeFalco (& Stan Lee?)
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Tilanne: Toivoton!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Bob Layton
Tussaus: John Beatty

Normaalista Amazing Spider-Manin jatkumosta tehdään nyt varsin miellyttävä poikkeama jonkin verran vanhemman stoorin pariin, kun julkaisuohjelmassa on vuorossa kyseisen lehden annual numero 18. Näiden vuosijulkaisujen tarinathan tapasivat olla juonenkuljetukseltaan ohuita, mutta usein aika viihdyttäviä, monesti keskimääräistä paremmalla kuvituksellakin. Tällä kertaa ohjaksissa on normaali parivaljakko DeFalco / Frenz, mutta niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella ollaan oikein hyvässä vedossa. Juonena on J. J. Jamesonin aikoinaan Hämis-vihassaan aikaansaama superrikollinen Skorpioni, joka pakenee vankimielisairaalasta, minkä seurauksena poliisit järjestävät Jamesonille tarkan vartioinnin.

Tarina ei siis itsessään ole kummoinenkaan, mutta pidän sen toteutuksesta. Annualin suuri sivumäärä mahdollistaa rauhallisen rakentelun, ja niin paljon sivuja onkin, ettei tässä suomennoksessa ehditä kuin tarinan puoliväliin, loput jäävät ensi numeroon. Skorpionin kanssa ei vielä oteta edes yhteen, vaan tarina jää mukavan kutkuttavaan cliffhangeriin, ja piinalliseen tunnelmaan kun kaikki odottavat mistä ja kenen kimppuun Skorpioni (en muuten millään osaa kirjoittaa nimeä Mail-Manin tapaan kahdella p-kirjaimella...) lopulta hyökkääkään.... Sivuhenkilöiden aikana ehditään tämän alkupuolen aikana kuljeskella kivasti; on Daily Buglen toimitus, Jamesonin poika John ja ennen kaikka Marla Madison, jonka kanssa JJJ on juuri julkaissut kihlauksensa ja Buglen toimituksessakin jo juhlistetaan  kustantajan tulevia häitä. Samaan aikaan Skorpioni onnistuu luikertelemaan ulos maksimiturvallisesta laitoksesta.


DeFalcolle poikkeuksellinen kerronnallinen ratkaisu on Hämiksen jutusteleva monologi kautta tarinan, ja se toimii todella hyvin. Sävy on lakonisen toteava, itseironinen, jälkiviisas – oikein onnistunut. Krediiteissä mainitaan myös, että Stan Lee "osallistuu juonenkehittelyyn" ensi kertaa kahteentoista vuoteen, mutta hänen roolinsa jää vähän Hämäräksi. Oikein onnistuneesti rakennettu kokonaisuus tämä kyllä on, pidän myös päästooriin liittymättömästä elokuvallisesta alkukohtauksesta, jossa Hämis pysäyttää helikopteria käyttävät pankkiryöstäjät keskellä Manhattania. Huikea kohtaus, jossa Frenzin villit kuvakulmat toimivat todella komeasti. Tussauskin muuten on tässä annualissa vahvaa – sekä Layton että Guice ovat alansa tunnustettuja tekijöitä, ja kummallakin on aika ohut ja, Mail-Manin sanoin, aistillinen jälki. Kelpaahan tätä katsella.


Salatuissa sodissa otetaan sen sijaan askel huonompaan. Ensinnäkin Mike Zeck astuu hetkeksi sivuun, ja edellämainittu Bob Layton kuvittaa tämän ja seuraavan jakson. Jälki on kammottavaa. Zeckin sulavalinjaisen ja tyylikkään kynänjälken tilalla on nyt Laytonin ahtaasti sommiteltu ja lattea mitäänsanomattomuus, jossa minua silti eniten häiritsee hänen tapansa piirtää ihmisten kasvot. Kaikki näyttävät niin kurttuisilta kuin lässähtäneiltäkin, eikä siinä Beattyn tussaus paljon auta. Laytonilla oli tuolloin kova maine tussaajana, mutta piirtäjänä hän oli tuolloin ja on minusta yhä aika onneton.


Sinällään harmi, sillä tämä neljäs jakso sisältää kuuluisan kohtauksen, jossa Molekyylimies isommitta ongelmitta pudottaa "Alppien kokoisen" (Shooter ja hänen alati kasvavat vertauksensa...) vuorijonon sankarien ylle, sen jälkeen kun näiden tukikohtakin on ensin räjäytetty taivaan tuuliin. Hulkin ja Reed Richardsin avulla tästäkin selvitään, ja lopulta haavoittuneet sankarit löytävät planeetalta alkuperäisasukkaiden kylän, jonne, Galactuksen jalkojen juureen, vetäytyvät nuolemaan haavojaan. Tilanne näyttää pahalta, mutta muistan kyllä hyvin, että tämä oli ensimmäinen sellainen Salattujen sotien jakso, joka jätti vähän pettyneen olon. Osasyy oli toki todella huolimaton kuvitus, mutta toisaalta tässä kohtaa alkaa tarina polkea jo huomattavan selvästi paikoillaan. Asioita tapahtuu, mutta tilanne ei muutu, ja kun kaikki henkilöhahmot ovat lähinnä paperinuken paksuisia kuvia omissa lehdissä esiintyvistä versioistaan, tämä jatkuva tappelun ja vetäytymisen kierre alkoi tuntua jo kertaalleen luetulta. Ehkä huono merkki, kun kuitenkin ollaan 12-osaisen sarjan nelosjaksossa vasta...

Arvio: Perustason supersankarisarjakuvana alun Skorpioni-tarina on täydellinen onnistuminen, jossa Hämiksen poikkeuksellisen rikas sivuhenkilögalleriakin hyödynnetään hyvin. Salatut sodat sen sijaan ei vakuuta. Jonnekin tarina kai on menossa, mutta varsinkin nykylukija aistii tahallisen pitkittelyn. Zeckin piirtämänä jakso olisi sentään ollut viihdyttävämpi.