Hämähäkkimies 4/91

Venom

Tarina: David Michelinie

Kuvitus: Todd McFarlane

Nykyään Marvel käynnistää kaikki julkaisunsa uudelleen numerosta #1 keskimäärin joka toinen vuosi, mutta tämän lehden ilmestymisaikaan mentiin vielä alkuperäisen numeroinnin mukaan, ja tasaluvun saavuttava lehti tarjosi aina jotain isoa ja käänteentekevää. Tässä mielessä tämä Amazing Spider-Manin numero #300 ei petä: Venom jysähtää laakista Hämiksen veriviholliseksi, sankarin "ilkeäksi" versioksi, jollainen Hämikseltä vielä näinkin pitkän ajan jälkeen vielä puuttui.

Hahmon kehityskaari on vähintäänkin häkellyttävä. Vieraalta planeetalta mukaan tarttunut "elävä" puku (koska Hämis erehtyi vaatteidenkorjauskoneesta) osoittautui loiseksi, joka oli viemässä isäntänsä terveyde ja hengen, kunnes onnistuttiin karkottamaan – minkä jälkeen otus fuusioitui sattumalta Peter Parkeria vihaavan Eddie Brockin kanssa, ja niinpä vastassa on olento, joka inhoaa niin Hämistä kuin tämän siviiliminääkin yhtälaisella hengenpalolla, tietää tämän kaikki salaisuudet, on varustettu samanlaisin voimin, ja johon edes päähenkilön hämähäkkivaisto (tm) ei reagoi.

Kyllähän Venom tuoreelta ja kiinnostavaltakin tuttavuudelta tuntui aikoinaan, mutta hänestä huolimatta oma Hämis-innostukseni oli tämän lehden ilmestyessä jo aika alhaisissa lukemissa, ja viimeisiä minulle kotiin tilattuna tulleita Hämiksen numeroita tämä alkaa jo olla. Vaikka Venomista hahmona pidinkin, en päässyt yli McFarlanen kuvituksesta, joka on nyt on täydessä kukoistuksessaan. Koomisesti sävyttynyt ja välillä melkein groteskilla tavalla liioiteltu tyyli on raju poikkeama perinteisestä Marvel-taiteesta, mutta kyllä tämä nykyään minuun uppoaa. Silti täytyy sanoa, että ainakin toistaiseksi pidän McFarlanen työstä enemmän Hulkin puolella, toki ehkä parempi käsikirjoitus vaikuttaa: David Michelinien Hämis-tarinointi jatkaa äärimmilleen pelkistettyä linjaansa, eikä edes tämä sivumäärältään tuplakokoinen juhlanumero ole juuri muuta kuin pitkä tappelukohtaus Venomin kanssa. Sellaisena toki kelpo rymistelyä; Hämähäkkimies on totisesti alakynnessä, ja vaikka lopulta matsin voittaakin, niin jatkoa on ilmiselvästi luvassa.

Venom on visuaalisesti tyylikäs hahmo, mikä ei ole yllätys, koska perustuu semi-legendaariseen mustaan pukuun, jossa Hämis itse hengasi suuren osan 80-lukua, ja josta itse olen aina pitänyt enemmän kuin siitä perinteisestä (johon hän tämän lehden lopussa pysyvästi palaa). Se, ettei tälle pahis-versiolle ole tehty muita muutoksia kuin raudanpumppaajan ruumiinrakenne ja keskelle naamion peittämiä kasvoja avautuva terävähampainen suu, on silkkaa hahmonluonnin neroutta: vähäeleisyydessä on voimaa! Merkillepantavaa on sekin, että vielä tässä McFarlanen versiossa ei Venomilla ole lainkaan sitä pitkää käärmemäistä kieltä tai sitä jatkuvaa massiivista vihreän liman eritystä, jotka pikapuoliin vakiintuivat osaksi hahmon ulkoasua. Mahtoivatko tulla jo Erik Larsenin Hämis-kauden aikana? Joka tapauksessa molemmat heikensivät Venomin visuaalista impaktia merkittävästi, mutta kaipa kansa tykkäsi, koska sellaisena hahmo on sittemmin nähty. Itse Eddie Brock on vähän väkisinväännetty hahmo, eikä, vaikka Peter tämän muka entuudestaan tunteekin, ole ennen tätä numeroa koskaan missään esiintynyt. En tiedä kuinka suurelta osin David Michelinie vastasi Venomin hahmonkehittelystä, mutta pohjatyöhän oli jo pitkälti olemassa aiempien kirjoittajien tekemänä, kenties hän ei tuonut mukaan kuin juurikin Eddie Brockin, Venomin mitäänsanomattoman ihmispuolen.

Kuten todettu, mäiskeen lisäksi ei tarinaan juuri muuta mahdu, mitä nyt aiempien numeroiden kuvioita toistetaan melkein sellaisenaan: Peter kokee alemmuudentunnetta miljoonapalkatun julkkisvaimonsa rinnalla, mutta onneksi aviopari sentään edelleen sekstaa kuin pupujussit konsaan. Avioliitto tosiaan sai niin Peterin kuin Mary Janenkin himokkaammaksi kuin millaisina näitä hahmoja on koskaan nähty. Lukija on vähän että jahah, tätä taas.

Lehden lopussa tarjotaan bonus-matskua luultavasti jostakin annualista. On sarjakuvamuotoinen infopaketti hämisvaiston toiminnasta, ja lisää Fred Hembeckin humoristisia listoja, Peterin elämän tärkeimpien naisten jälkeen nyt ovat vuorossa Hämiksen 30 pahinta vastustajaa. Venom kiilaa tuoreeltaan sijalle kahdeksan.

Hämähäkkimies 3/91

1. Vaarallinen kohtaaminen

2. Selviytyjien säätiö!

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Bob McLeod

"Lopultakin pääsimme tuosta alkuvuoden ihmissuhdepelleilystä", toteaa jopa Mail-Man itse tämän numeron lukijapalstan alussa. On kieltämättä ollut lukijoillakin ihmettelemistä, kun kaksi kokonaista numeroa, toinen normaalia paksumpi, on käytetty Peterin ja Mary Janen kosiomenoihin. Mutta vaikka Hämähäkkimies vaikuttikin taantuvan kehnoksi ihmissuhdesarjakuvaksi (en siis sano, että ihmissuhdesarjakuva on genrenä kehno, vaan että nämä tekijät eivät varsinaisesti olleet sen parissa ihan oman osaamisensa kukkuloilla), siinsi horisontissa jo pelastavana enkelinä eräs nuori kanadalainen: Todd McFarlanen saapumista Hämikseen oli lehden kirjepalstalla niin lukijoiden kuin Mail-Manin itsensä toimesta hehkutettu ylivoimaisesti enemmän kuin kenenkään toisen kuvittajan, ja nyt sitä sitten saadaan. Onko Hämähäkkimies pelastettu?

No, ei tämä McFarlanen esiinastuminen nyt ihan niin iso maailmankäänne sentään ollut. Hänen kuvitustaan oli Suomessa jo nähty Hulkissa pariinkin otteeseen, edelliskesänä oli Hämiksen välissä ollut hänen piirtämänsä juliste, ja toki suuri osa ahkerimmista lukijoista oli ostanut numeron tai pari The Amazing Spider-Mania, minullakin taisi nimenomaan kaksi numeroa jenkkiläistä alkuperäislehteä olla hyllyssä, joten tiesin mitä oli tulossa. Ja siksi niin kovasti inhosin jo etukäteen. On tosiaan vaikea enää kuvata sitä melkein raivokasta vastenmieltä, jota tunsin McFarlanen piirrosjälkeä kohtaan. Ne kaksi TASM:in numeroa olivat olleet todella häkellyttävää luettavaa realistiselta näyttävään Marvel-sarjakuvaan tottuneelle. Ihmiset muistuttivat enemmänkin MAD-lehden parodiahahmoja isoine, liioiteltuine piirteineen, Hämis itse oli suorastaan kummallinen jättiläissilmineen ja kiemuraisine asentoineen, kaikki oli jotenkin groteskin karrikoitua, ja tämän vuoksi esti ainakin minua lukijana pääsemään millään tavoin tarinaan sisälle. Kuvitus oli liian iso kynnys.

Kyseiset originaalilehdet olivat kuitenkin paljon nyt käsittelyssä olevaa Hämistä myöhemmältä ajalta, jolloin McFarlane oli jo noussut tähdeksi ja uskalsi tehdä asiat juuri täsmälleen omalla tavallaan. Kuten hänen Hulkissa nähty kuvituksensa, myös tämä Hämiksen numero, jossa tussaaja Bob McLeodin kädenjälkikin on vahvana läsnä, on vielä aika lähellä Marvelin peruskuvastoa, ja sellaisenaan korkeintaan ok. Ei loistokasta, muttei suinkaan huonoakaan. Mikään mestarillinen kuvakerronnan taitaja McFarlane ei ole, mutta ei hän tainnut sellaiseksi koskaan kehittyäkään, pääpaino oli näyttävillä yksittäisruuduilla.

Mutta entäs lehden tarinapuoli sitten? "Mukana Chance ja Elämän säätiö!" hehkuttelee numeron kansi, mihin lukijan reaktio lienee lähinnä ollut hämmennys. Keitä ne on? Jälkimmäinen lienee vain tätä tarinaa varten luotu ilkeämielinen survivalistisäätiö, Chance on ilmeisesti aiemminkin Hämiksen kohdannut (joskaan ei Suomessa nähty) palkkamurhaaja, joka kehittää omantunnon ja jonka kanssa Hämis sitten yhteisvoimin pistää yllämainitun säätiön kokoaman mittavan asevaraston päreiksi. Chance on jälleen näitä jokseenkin kömpelöön perusideaan pohjautuvia hahmoja: vedonlyöntipakkomielteinen palkkamurhaaja ei ota tavalliseen tapaan palkkaa niiltä, jotka tilaavat hänet ottamaan haluamiaan tahoja pois päiviltä, vaan lyö keikan onnistumisesta vetoa. Siinä sitä sarjakuvalogiikkaa.

Peterin ja Mary Janen avioliitto taas näyttäytyy heti tässä ensimmäisessä häiden jälkeisessä lehdessä sellaisena, millaisena sen sitten muisten vastedeskin jatkuvan: pariskunta on kuin seurustelun kiihkeimmässä vaiheessa, kun heidän yhteiselämästään ei keksitä juuri muuta esitettävää kuin jatkuva kiihkeä sekstaaminen. No, toki Peter potee hienoista alemmuuskompleksia siitä, että on köyhä kuin kirkonrotta, kun taas hänen vaimonsa on kaikesta päätellen ökyrikas. Kuten jo aiemmin mainitsin, Mary Janen muuttuminen Hollywoodin supertähdeksi tuli ihan puskista, eikä totta puhuen sovi niin hahmolle itselleen, kuin etenkään tähän avioliittokuvioon oikein mitenkään. Tässäkin numerossa Peter viedään väkisin jetset-juhliin, jossa hänen vaimonsa moikkailee mm. Eddie Murphyn kanssa. Joku toinen julkimo saa peräti vuorosanoja – hänet on piirretty sen verran yksityiskohtaisesti, että joku todellinen henkilö lienee kyseessä, mutta kukapa 80-luvun lopun julkimoita enää tunnistaisi ellei suoraan nimeltä sanota. Oli miten oli, tästä kaikesta syntyy häiritsevän ristiriitainen vaikutelma. Jotenkin Peterin rahahuolet köyhyydessä puurtavana freelance-valokuvaajana eivät vakuuta, kun kotona odottelee Calvin Kleinin alusvaatemainoksissa poseeraava miljonäärimalli. Välillä käydään tappelemassa Hämiksenä, sitten äkkiä kotiin aviovuoteeseen.

Ei tämä numero herättänyt minussa isoja fiiliksiä suuntaan eikä toiseen. David Michelinie kirjoittaa tarkoitushakuisen simppelillä otteella – se vielä jatkossa korostuu, kun hän antaa McFarlanen isokokoisten ruutujen hallita kerrontaa – joka on sujuvaa luettavaa, vaikka mitään merkittävää ei tapahdukaan. Ja kuten tässä blogissa on tullut todetuksi, minä nykyään tykkään McFarlanen omintakeisesta kuvituksesta aika laillakin, mutta vielä hän ei uskalla irrotella kunnolla, joten aika vaisua on visuaalinenkin anti. Mutta sentään lehti loppuu kutkuttavaan kohtaukseen, jossa eräskin terävähampainen virnuilija tekee tyylikkään ensiesiintymisensä, jonka myötä jääkin sitten koko Marvelin vihollisgallerian yhdeksi keskeisimmistä hahmoista.

Hämähäkkimies 2/91

Häät!

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: Paul Ryan

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden ensimmäisessä numerossa seurattiin Hämiksen sijasta lähinnä Peter Parkerin elämänvaiheita mm. kotibileiden ja aikuistumisajatusten jännittävissä merkeissä lehden huipentuessa kosintaan. Tästä jatketaankin sitten suoraan häihin, joskin lukija saa eteensä melkein 50 sivua kutkuttavaa "pitäiskö vai eikö sittenkään pitäis"-pohdintaa, kun Peter miettii onko hänestä aviomiehen vastuulliseen asemaan. Edesmennyt nuoruuden tosirakkaus Gwen Stacy palaa hänkin mieleen. Tuleva morsian Mary Jane Watson on myös kaikenlaisten kiusausten äärellä, kun toinen toistaan rikkaammat ja komeammat ex-sulhaset tai muuten vain seurapiirikuvioista tutut playboyt koittavat saada häntä luopumaan avioaikeista. Jännitystä kerrakseen siis.

En enää muista miten suhtauduin tähän käänteeseen Hämähäkkimiehen elämässä tuoreeltaan. Voi olla että Hämis hahmona oli lipunut jo aika kauas oman suosikkilistani kärjestä, joten ei tapahtuma tainnut minussa herättää mitään erityistä reaktiota. En ainakaan sitä vihannut tai pitänyt virheenä, Mary Janestakin tykkäsin, joten sikäli avioituminen tuntui kai ihan loogiselta jatkeelta näiden kahden pitkään jatkuneelle kuviolle. Jostain käsittämättömästä syystä Marvelilla on kuitenkin päätetty, että tähän mennessä tähteydestä niin mallina kuin näyttelijänä lähinnä haaveillut Mary Jane onkin jossain vaiheessa saavuttanut sen mihin on urallaan tähdännyt, ja on yhtäkkiä maailmankuulu supermalli. Tämä muutos hänen henkilöhistoriassaan tulee tosiaan melkoisen puskasta, eikä istu siihen kovia kokeneen mutta sisulla eteenpäin yrittävän puurtajan rooliin, missä hänet on totuttu näkemään. Tässä tarinassa Mary Jane on kotonaan Hollywood-piireissä, hänelle järjestetään jetset-polttarit täynnä tähtiä, Calvin Klein soittelee häntä kuvauksiin ja heilastelevat mijonäärit lahjoittelevat hänelle ohimennen mm. Ferrarin ja matkaliput Pariisiin. Kai tätä voi jollain tavalla pitää Peterin naistenmieskehityksen päätepisteenä: alkujaan tyttöjen nauramana high schoolin nörteimpänä luuserina aloittanut Parker on vuosien mittaan tapaillut toinen toistaan upeampia naisia ja ollut lopulta varsin tavoiteltu poikamies. Nyt on sitten miljonäärihuippumalli plakkarissa, hääseremoniakin järjestetään New Yorkin kaupungintalon portailla. Sen muistan, että tätä tarinaa lukiessa Mary Jane tuntui vieraalta. Ei tämä superjulkkis ollut se, johon lukijat olivat tottuneet, mutta jostain syystä tällä mentiin, ja se teki koko avioasetelmasta heti kättelyssä hiukan oudon. Lukijat olivat tottuneet siihenkin, että Peter Parker on köyhyysrajalla elelevä freelance-valokuvaaja. Tarkoittaisiko tämä sitä, että rahahuolet ovat Hämikseltä jatkossa pois pyyhkäistyt?

Sarjakuvana lehti on luonnollisesti aivan tyhjänpäiväinen. Peterin jo edellisnumerossa alkanut itsensä epäily sen kuin jatkuu, jopa aiempaa vähemmin toimintakohtauksin, ja kun sivumäärä on tuplaantunut, niin huh huh. Ovathan nämä kaksi toki kahdestaan ollessaan söpö pari, ja heidän keskinäinen kemiansa toimii, mutta ei tämä kyllä mitään sarjakuvan korkeaa taidetta ole. Tyhjää jauhetaan ja epämääräisiä epäilyksiä muka kasataan niin paljon, että lukijan ilmeisesti pitäisi jännittää kumpi, vaiko kenties kumpikin, osapuoli viime hetkellä peruu häät. Mutta eihän niin tietenkään käy. Kuvitus tuo mieleen sanomalehtisarjakuvan geneeriydessään, lopun kokosivun hääkohtauskin on vähän blah. Mutta sentään lehden kannen on piirtänyt itse John Romita vanhempi.

Ihan hyväähän tästä lopulta Hämikselle seurasi. Avioliitto tarjosi paljon uudenlaista tarinapotentiaalia sitten kun tekijät pääsivät tapahtuneen kanssa sinuiksi, mutta sikäli kun muistan, se ei tapahtunut heti. Peterin ja Mary Janen avioliitto kesti lopulta 20 vuotta, missä vaiheessa Marvelin silloinen johtoporras päätti että nyt riittää, ei nuoriso tykkää lukea ukkomiehen seikkailuja. Peterin ja Mary Janen avioliitto kadotettiin Mefiston avulla tarinassa, joka on sittemmin rankattu yhdeksi Marvelin historian surkeimmista. Johtoporras ei ottanut huomioon sitä, että kaksi vuosikymmentä jatkuttuaan Hämähäkkimiehen avioliitto oli nimenomaan se status quo, johon jo useampi sukupolvi lukijoita oli tottunut, ja joille tämä Mefisto-tarina oli märän rätin läjäys. Lukijat eivät kaivanneet poikamies-Peteriä, mutta heitä vanhemmat, oman nuoruutensa Marvel-sarjakuvia nostalgisoineet tekijät sen sijaan kaipasivat. Itse en ole tuota avioliiton päättänyttä tarinaa koskaan lukenut, mutta tyhmältähän tuollainen ratkaisu tuntuu, etenkin kun jo silloin oli olemassa paljon "vaihtoehto"-Hämiksiä, kuten Miles Morales sun muut. Se alkuperäinen Peter Parker olisi ansainnut elää onnellisesti Mary Janen kanssa.

Bonusmateriaaliakin on lukijoille tarjolla. Ensimmäistä kertaa koko kotimaisen julkaisuhistoriansa aikana lisälehti Marvel-Saga tuntuu mielekkäältä, kun se kytkeytyy suoraan päälehtensä sisältöön: Peter Parkerin naissuhdehistoriaa luotaava läpyskä istuu tähän yhteyteen kuin nakutettu, ja onpa pappa-Romita piirtänyt paitsi tämänkin kannen, myös (sikäli kun tyylin tunnistan) oman paljon paremman versionsa tuosta ylle laittamastani hääruudusta. Vaikken kansikuvataiteilijoita olekaan ottanut tavaksi tägätä, niin kyllä Romitan panos tähän lämiskään on sen verran merkittävä, että vahvistakoon poikkeus nyt säännön. En sano, että Marvel-Saga on nytkään mikään superkiinnostava lukukokemus, mutta ainakin se taustoittaa tämän lehden tarinoita onnistuneesti.

Lehden lopussa on vielä Fred Hembeckin kolmeisvuinen Hämähäkki paljastaa: 25 tärkeintä naista elämässäni. Omituinen listamuotoinen artikkeli, jonka kuvitus on Hembeckin tyypillistä pilakuva-osastoa, mutta tekstisisältö kuivakkaan asiallista. Hiukan epäkorrektilta tällainen listaus kyllä vaikuttaa. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi vain romanttisten naissuhteiden listaus, mutta kun mukana ovat niin sukulaiset, kollegat kuin vihollisetkin, on luokittelu vähän kyseenalainen. Meinaan vaan, että eipä ole ainakaan itselle tullut vastaan Hämiksen "25 tärkeintä miestä elämässäni"-listaa, vaikka kriteerit olisivat pitkälti samat.

Se siitä. Varsin mielenkiintoinen ja tärkeä hetki Marvelin historiassa tämä avioituminen tietenkin oli, mutta kaikki taiteelliset meriitit siitä puuttuvat. Kuriositeettina kuitenkin edelleen ihan luettavaa tavaraa. Yksi asia tosin jaksaa hämmentää. Marvel-Sagan esipuheessa Hämis-toimittaja M. Kinnunen kirjoittaa:

Hämähäkkivoimat auttanevat monessa asiassa, mutta ikävä kyllä niidenkään avulla ei voi suojautua erästä ilmiötä vastaan, joka on suistanut monen nuoren miehen turmion tielle. Tätä ilmiötä kutsutaan kansanomaisesti "tennariksi". Varttuneemmat lukijat tietänevät, mitä sillä tarkoitetaan, ja nuoremmat ovat varmasti nopeita oppimaan.

Olen nyttemmin aika tavalla varttuneempi kuin vuonna 1991, mutta ei vieläkään ole mitään hajua, mistä "tennarista" Kinnunen tuossa tarinoi.

Hämähäkkimies 1/91

1. Kekkerit

Tarina: Fabian Nicieza

Piirrokset: Alex Saviuk

Tussaus: Keith Williams & Mike Esposito

2. Tärkeä kysymys

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Vince Colletta

Mitäpä tarjoaa käynnistyvä uusi vuosi Hämähäkkimiehen lukijalle? Pettymyksen, on lyhyt vastaus. Sitä ihan ehti unohtaa ne ankeuden hetteiköt joissa Hämis oli pitkään kahlannut, kun vuoden 1990 viimeinen kolmannes meni ensin huikean Kraven-trilogian, sitten kiinnostavan hullujenhuone-episodin parissa. Mutta nyt ei näytä taas hyvältä.

Hämähäkkimies on Marvelin hahmoista varmasti vahvimmin sidoksissa sivuhenkilögalleriaansa. Tämä on hyvä asia: Peter Parkerin arkielämä on aina ollut tärkeä osa Hämiksen kuvioita, ja näihin henkilöihin ja heidän kehittelyynsä moniulotteisiksi persooniksi ovat tarinankertojatkin panostaneet. Mutta tämä saippuaoopperapuoli ei koskaan saisi nousta yksinomaan tarinanaiheeksi. Nyt sinne osastolle mennään koko lehden ajaksi ja tulos on pannukakku, joskin kumpikin tarina omalla tavallaan, eli jos nyt jotain positiivista haluaa vuoden avausnumerosta löytää, niin saa pari erilaista pannukakkua yhden hinnalla.

Ensin on vuorossa Kekkerit, jossa Mary Jane on organisoinut kotibileet Peterin asunnolle. Siinä olikin juoni kokonaisuudessaan; näemme paljon tuttuja sivuhenkilöitä pyörimässä nurkissa, ja huikeana komiikan huipentumana Peterin kiukkuisen vuokraemännän, jota tämän aviomies pakoilee bileväen parissa nuorille tytöille samalla lirkutellen. Hän myös terästää kenenkään huomaamatta boolia, joten tarinan huipentuma on humalainen Hämähäkkimies taistelemassa Mörköä vastaan. Tämä on osapuilleen yhtä hauskaa kuin miltä se tässä kuulostaa.

Tärkeä kysymys sen sijaan on varsinainen epätarina, jonka olemassaolon ainoa syy on sen viimeinen sivu, Peter esittämässä Mary Janelle tuon "tärkeän kysymyksen", joka on siis "Hämärin rohkein päätös", kannen mukaan. Edeltävät 20 sivua saamme seurata Peterin sisäistä monologia ja huikean kiinnostavaa vaeltelua mm. seurakunnan myyjäisissä, tätinsä luona ja tusinarosvoja nappaamassa. Tuo viimeinen kysymys on tulevinaan lukijallekin yllätyksenä, mutta Peterin aikuistumisessa ja vastuunkantamisessa vellova itseruoskinta on siinä määrin puuduttavaksi jo siihen tultaessa käynyt, ettei lukija jaksa reagoida enää mihinkään. Hänet on väsytetty ankeudella.

Kuvitukseltaan kakkostarina on parempi. Romita Jr on aina piirtäjä paikallaan, vaikka ei hän kyllä erityisen inspiroituneelta tällä kertaa vaikuta. Vince Collettan minimalistinen tussaus (lienee tuon jo 50-luvulla aloittaneen tekijän viimeisiä Marvel-krediittejä?) saa lisäksi kaiken näyttämään melkein liian kliiniseltä ja peräti luonnosmaiselta paikoitellen. Ykköstarinan on kuvittanut uusi nimi Alex Saviuk, joka taisi kuvittaa jotakin Hämiksen jenkkilehdistä vuosien ajan 90-luvulla, ja on sellainen jokseenkin persoonaton peruspiirtäjä, jonka kynänjälki menee toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei se nyt ihan huonoakaan ole, mutta muistan ettei hän piirtäjänä tehnyt minuun myöhemminkään vaikutusta.

Uusia nimiä ainakin Suomessa ovat muuten myös molemmat käsikirjoittajat. Fabian Niciezaa tavataan paljon myöhemmin paljon paremmissa mutanttitarinoissa, kun taas David Michelinie on näillä main astumassa Amazing Spider-Manin ohjaimiin yhdessä Todd McFarlanen kanssa. Ei kaksinen näyttämölletulo kummallakaan, pakko todeta.

Taisi olla niinkin, että oma Hämis-kiinnostukseni hyytyi lopullisesti näihin aikoihin. Edellisvuosi oli loppunut hyvissä merkeissä, mutta tämä numero jotenkin osoitti sen, että se "normaali" Hämis-meininki ei enää sytyttänyt. Nyt lukiessa muistikuvat tästä lehdestä olivat hataria, ja merkillepantavaa on sekin, että lehti oli aika priimakunnossa. En ole sitä kovin montaa kertaa selaillut ensilukeman jälkeen.

Hämähäkkimies 12/90

1. Ääniä äidin päässä!

2. Hullut koirat

3. ?

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Cindy Martin

Tussaus: Steve Leialoha / Kyle Baker / Josef Rubinstein

Hämiksen kolme edellistä numeroa käsittänyt Kraven-saaga ei ollut toteutukseltaan tavanomaisinta supersankarisarjakuvaa, eikä niitä nyt seuraava lehti sekään ihan normimeiningistä mene. Toteutus on DeMatteisin ja Zeckin klassikkostatuksensa ansainnutta kokonaisuutta perinteisempi, mutta tarinallisesti ollaan oikeastaan kauempana siitä, mitä Hämähäkkimiehen tai Marvel-sarjakuvan voisi olettaa olevan.

Kuten olen maininnut, Ann Nocenti lukeutuu suosikkikirjoittajiini. Hänen töitään ei vielä tämän numeron ilmestyessäkään ollut Suomessa esitetty liiemmin, Hurjapään puhelinluettelon paksuinen esiintyminen MARVELin heinäkuun 1990 numerossa oli tähän mennessä Nocentin ehdoton huippuhetki. Sen tasolle ei nyt ylletä, eikä ehkä samanlaisiin sfääreihin kurkotellakaan; tämä on loppujen lopuksi aika pienieleinen kertomus, joka osin toimii, osin ei.

Premissinä on hyvin epämääräinen mielisairaala, "Pleasant Valley", johon näemme tarinan alussa perheenäidin pakkosijoitettavan. Hänen miehensä työskentely Kingpinille on ajanut naisparan hermoraunioksi, joten rikollisjärjestö hoitelee ongelman totuttuun tapaansa, ja bonuksena tässä pakkolaitoksessa on hullu tohtori, joka tekee suljetun osaston potilaillaan epämääräisiä kokeita. Todellakin epämääräisiä, sillä koko tämä aspekti tarinasta jää kerrassaan mitättömälle huomiolle, ja on oikeastaan lähinnä häiriöksi. Hämis saadaan mukaan kuvioihin, kun Peter Parker kohtaa yöllä kadulla äitiään kuljettavaa ambulanssia seuraavat lapset ja kiinnostuu tilanteesta, menee Hämiksenä paikalle ja ajautuu samantien ongelmiin, kun ei ymmärtänyt kuinka ison luokan kuvioissa nyt liikutaan. Hämähäkkimies saadaan kiinni, pistetään paareille ja Pleasant Valley kutsuu häntäkin.

Ideana suljetulle osastolle lukittu ja lääkkeillä turraksi mykistetty Hämähäkkimies on hyvä idea, mutta edes tässä mitassa (kolme Spider-Manin alkuperäisnumeroa) ei tarinasta irtoa ihan niin paljon kuin voisi toivoa. Nocentin tajunnanvirtamaisen dialogin kuljettama juoni toimii parhaiten silloin kun keskiössä ovat muut kuin Hämis – esimerkiksi lehden avaava pitkä kohtaus ongelmaisen perheen parissa on toimiva.

Ja pitkästä kohtauksesta nyt puhutaan: lehden nimikkosankari nähdään ensi kerran siviilihenkilönä sivulla 12, varsinaisesti Hämähäkkimiehenä sivulla 17. Painopiste on onnistuneesti muualla, mutta Nocenti on jo aiemmin osoittanut osaavansa kirjoittaa Hämistä hyvin, joten sekin puoli kyllä toimii sitten kun vauhtiin päästään. Valitettavasti itse pakkolaitos jää sitten vähän valjummaksi. Sen vaatima ahdistava tunnelma ei välity, potilaat koostuvat enemmän tai vähemmän kaikista koskaan tehtyjen mielisaaraan sijoittuvien leffojen kliseistä, ja kun Hämis saa tolkkunsa takaisin, tarina ratkeaakin sitten nopsasti. Välillä nähdyt kohtaukset pakkohoitoon joutuneen perheenäidin lapsista ja näiden yrityksistä pakottaa isäänsä kohtaamaan toimintansa seuraukset ovat totta puhuen aika tavalla kiinnostavampaa luettavaa.

Kuvituksesta vastaava Cindy Martin ei ole minulle juuri muualta kuin tästä lehdestä tuttu nimi. Jälki on kelvollista, paikoin tunnelmallista. Tulee tunne, että Martin olisi oivallinen piirtäjä ihmissuhde- tai agenttisarjakuvaan, mutta esimerkiksi mielisairaalakohtaukset kärsivät juuri siitä, että kuvitus on jotenkin arkipäiväistä; tilanteen synkkyys ei välity. Tussaajan merkitystä kuvitukselle on tämän numeron avulla helppo havainnoida, kun jokaisella kolmella tarinalla on eri viimeistelijä. Leialohan kliinisen jäykkä tussaus korostaa nimenomaan kuvakerronnan arkisia elementtejä, kakkostarinan Kyle Baker tussaa melko kokeellisesti ja tuo roimasti niin syvyyttä kuin varjoakin kuvitukseen (ei silti riittävästi), ja kolmannesta osasta vastaava Rubinstein on Hämiksestä sun muualtakin tuttu luottotussaaja, jonka jälki on aina hyvää, nytkin lehden taide on hänen jäljiltään parhaimmillaan. Mutta jos nyt hypoteettisesti ajatellaan vaikka sitä, millainen tämä sama tarina olisi huikeasta kannesta (joka oikeastikin on tämän lehden ykköstarinan alkuperäinen kansi) vastaavan Bill Sienkiewiczin kuvittamana, niin huh huh.

Yhden vähän ärsyttävän pikkujutun muuten olen pannut tämän aikakauden Hämiksiä lukiessani merkille. Kautta tämänkin lehden, jokainen, siis todella jokainen, jokaisessa mahdollisessa kontekstissa, käyttää hänestä nimeä Hämähäkki. Ymmärrän että suomenkielinen nimi on pitkä ja kömpelö, ja että puhekuplissa tilaa on vähän, mutta pidemmän päälle tuosta tulee todella outo vaikutelma. Onko hahmon nimi Hämähäkki vai Hämähäkkimies? Pidempi muoto ei esiinny kertaakaan muualla kuin lehden otsikossa. Hämähäkkimies itsekin pitää itseään "Hämähäkkinä".

No niin, se siitä, nipotusta nipotuksen vuoksihan tällainen vain. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivisen erikoinen numero, vaikkei kaikin tavoin onnistunut. Mutta Nocenti on Suomessa vasta pääsemässä vauhtiin: hänen kirjoittamansa Daredevil on jo aivan nurkan takana odottamassa.

Hämähäkkimies 11/90

1. Myrsky

2. Ylösnousemus

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McLeod

Hämiksen vuoden 1990 – ja itse asiassa koko Hämiksen tähänastisen historian – kohokohtiin lukeutuva Kraven-trilogia saa päätöksensä. Pitkälti edellisten osien tunnelmissa mennään; DeMatteis ja Zeck ovat tyylinsä valinneet, ja pysyvät siinä horjumatta koko moniosaisen saagan ajan ("trilogia" tämä on vain Suomessa, alkuperäisnumeroita on kuusi). Tämähän ei mitenkään itsestäänselvyys ole Marvelilla ollut 80-luvulla. Kuten olen tässä blogissa jo aiemminkin todennut, niin useampi "limited series" tai muuten vain merkittävä tarinakokonaisuus on lässähtänyt, kun ilmeisesti deadlinen paukkuessa on loppupuolella häthätää haalittu ihan muita tekijöitä paikalle kuin ne, jotka ovat aloittaneet. Kun ottaa huomioon, että Zeck oli (käsittääkseni) tunnettu hieman enempi aikaa ottavana piirtäjänä, tämä on erityisen merkittävää. Toimituspuolellakin on siis tsempattu; aikaa on varattu riittävästi.

Mutta mitäs tässä päätösosassa sitten tapahtuu? No, lopultahan tähän mennessä sotkeutuneet vyyhdit tietenkin selviävät. Hämähäkkimies saa elämänsä takaisin, kummallisen rottamiehen Löyhkän aiheuttama uhka neutraloidaan ja niin edespäin, mutta eihän tämä toisaalta ole niinkään Hämähäkkimiehen kuin Kravenin tarina – hänen nimeäänkin se kantaa, ja Kravenin henkilökuvaus on ilman muuta tarinan hedelmällisintä antia. Hänen pakkomielteensä Hämähäkkimiehen kaltaista ultimaattista "suurriistaa" kohtaan ei ole yksiulotteisen sarjakuvapahiksen monomaniaa, vaan DeMatteis on kietonut siihen taidokkaasti kokonaisen menneen maailman; Venäjän aatelisten kadonneet suuruusvuodet, kolonialistiset herruuspyrkimykset, perinteisen alfamiehen menneisyyteen juuttuneen maailmankuvan. Sergei Kravinoff saavuttaa itse asettamansa tavoitteet, ja on sen jälkeen "valmis", hän on onnellisimmillaan, eikä hänellä ole enää jäljellä mitään sellaista mitä kohti mennä, joten se oli sitten hänen osaltaan siinä.

Koska en ole Hämähäkkimiehen vaiheita juurikaan omien nuoruuden Marvel-vuosieni jälkeen seurannut, en tiedä palaako Kraven vielä takaisin, mutta olettaisin näin – hahmojen kuolema kun on Marvelin kaltaisessa korporaatiosarjakuvassa jo kauan sitten menettänyt kaiken merkityksensä. Mutta ainakin jonkin aikaa hän lienee pysynyt poissa kuvioista, ja on selvää, ettei DeMatteisilla tässä ole ollut mielessä avoin ja epävarma lopetus: tapahtuu juuri niin kuin tapahtuu, ja Kravenin kaltaiselle ehdottomasti mennen ajan hahmolle, kovin yksipuoliselle vieläpä, tämä on hieno päätös, tavallaan kunniakaskin, hänelle sopivalla nyrjähtäneellä tavalla. Mielenkiintoisena lisänä Kravenin laskee haudan lepoon yksinomaan mustaihoisista koostuva saattojoukko. Ratkaisu on Marvelin kaltaisessa enimmäkseen valkoihoisessa todellisuudessa osoitteleva, mutta en keksi tarkkaa syytä sille. Viittaus Kravenin Afrikka-fiksaatioon? Tunnelmallinen kohtaus tämäkin joka tapauksessa on.

Kokonaisuutena pidin Kraven-trilogiasta yhä, joskaan ihan niin kovaa se ei kolahtanut (paitsi tylyimmin iskevä ykkösosa) kuin aikoinaan. Kenties olisin kaivannut varsinkin Hämähäkkimiehen itsensä osalta voimakkaampaa psykologisointia, toisaalta hän oli koko tarinan ajan hieman sivuhenkilön asemassa, mikä toki toimikin. Samanlainen hengästyttävän hyväätekevä palleaisku tämä ei nyt kuitenkaan ollut kuin vaikkapa Miller & Mazzuchellin Born Again. Mutta mikäpä olisi.

Huomautettakoon lopuksi, että kuten tämän päätösosion, myös trilogian kesikimmäisen lehden toinen tarina oli nimeltään Ylösnousemus. Suomentajan sanavarasto kaivannee laajennusta.

MARVEL 10/90: Hämähäkkimies

1. Gwen Stacyn viimeinen yö

2. Menninkäisen hirmuteko

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen 

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Olen aiemmin vähän jupissut tästä MARVELin alkuvuosien julkaisupolitiikasta. Hämähäkkimiehellä on sentään tuolloin ollut oma kuukausittainen lehtensä, joten tuntui vähän ylitarjonnalta, että näillä historiallisilla klassikkotarinoilla täytettiin sitten vielä MARVELinkin varsin rajallista julkaisutilaa. Lukijoiden enemmistökin tuntuu olleen Mail-Manin palstan kirjeiden perusteella samaa mieltä. Ei näitä inhottu, mutta kukaan ei näiden julkaisun puolesta ihan innolla liputtanutkaan paitsi Mail-Man itse, jolla kehua ja hehkutusta riitti. Nyt jälkikäteen lukiessa olen osannut arvostaa tarinoiden historiallista merkitystä ja ajankuvaa paljon enemmän kuin nuorempana, eivätkä nämä julkaisut ole vanhenneet ollenkaan niin pahasti kuin sanotaanko vaikka monet 1990-luvun tuotokset. Pari kuukautta tätä lehteä aiemmin julkaistu Hämähäkkimiehen ja Hulkin kohtaaminen oli kuitenkin jo selkeästi turha julkaisu; mitään merkittävää ei tapahtunut, eikä Stan Lee enää edes ollut kirjoittamassa.

Nyt isketään kuitenkin notkahduksen jälkeen lukijan silmille kovan luokan klassikkoa: se paljon (hyvin, hyvin paljon) uudemmissa tarinoissa viitattu tarina, jossa niin Peter Parkerin tyttöystävä Gwen Stacy kuin tämän kidnapannut hullu Vihreä menninkäinen kuolevat. Jos MARVELista on numeroita täytynyt irrottaa tuolloisestakin näkökulmasta ikivanhojen seikkailujen julkaisuun, niin tässä on täydellinen esimerkki onnistumisesta: tapahtumat ovat olleet kaikkien uudempien lukijoiden mielessä myyttisenä hetkenä historiasta, mutta varsin harvapa tätä kai oli etenkään Suomessa koskaan nähnyt. Nyt tarina on tarjolla laadukkaasti painettuna ja väreissä, ja vielä kun samaan aikaan Hämiksen omassa lehdessä on julkaistu Kraven-trilogiaa, on ollut legendaarista seittimatskua tarjolla kahmalokaupoin.

Tarinan perusidea on yksinkertainen: muun muassa poikansa huumeongelmien vuoksi stressaantuneen Norman Osbornin muisti palailee pätkittäin; hän tajuaa paitsi olevansa Vihreä menninkäinen, myös poikansa parhaan ystävän Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Osborn päättää kostaa syyllisenä vähän kaikkeen pitämälleen Parkerille kidnappaamalla tämän tyttöystävän Gwen Stacyn, ja Peter lähtee perään. Menninkäinen heittää tajuttoman Gwenin Brooklyn Bridgen kannatinpylvään laelta, ja lopputuloksen tiedämmekin. Gwen ei selviä hengissä, mutta mikä järkyttävintä, tuo pieni kuvaan lisätty "SNAP" kertoo hyytävän totuuden: Hämiksen pelastusyrityksen aiheuttama äkkinykäys on itse asiassa se, mikä katkaisee Gwenin niskan.

Tätä aiemmin ei amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa ollut tapettu ketään niin keskeistä hahmoa kuin mitä Gwen Stacy tuolloin oli. Vaikka jo 80- ja 90-luvulla lehtiä lukeneille (ja varmaan myös Hämiksen lähinnä elokuvista tunteville?) Mary Jane Watson on ollut Peterin oletusarvoinen tyttöystävä, oli 70-luvun alku Gwen Stacyn aikaa, ja tämä pari oli silloin totisesti vakavissaan. Isku on ollut todella tyly ja tullut lukijoille ilmeisen puskista. Sen verran monumentaalinen tapaus oli paitsi metatasolla, myös tarinan hahmoille itselleen, että käsittääkseni Gwen ei ole koskaan palannut elävien kirjoihin, vaikka esim. Vihreä menninkäinenkin pitkän ajan jälkeen niin teki.

Tosiaan lehden kakkostarinassa surun ja raivon sekoittama Hämähäkkimies lähtee Menninkäisen perään, ja tämä tarina päättyy Hämiksen arkkivihollisen kuolemaan; ei sentään Peterin itsensä toimesta, vaan kyseessä on loppujen lopuksi onnettomuus, jossa Menninkäisen oma epäkuntoinen lentolaite niittaa hänet seinää vasten. Kohtauksen kerronta toimii hyvin: katharttiseksi toivottu kosto on lopulta merkityksetön, se ei tuo Gwen Stacyä takaisin, eivätkä Peterin tuska ja turhautuminen katoa minnekään. 

Täytyy sanoa että nautin tästä lehdestä tavattomasti. Tarinalla on syvyyttä triplasti enemmän kuin 70-luvun alun Marveleilla keskimäärin, ja sen tunnelma on alun pahaenteisyydestä lopun epätoivon kurimukseen asti armoton, vereslihainen. Gerry Conway on tätä kirjoittaessaan juuri täyttänyt 20, ja vaikka hän vaikuttaa alalla edelleen (ja on kirjoittanut paljon hyvää kamaa sittemminkin), on selvää että tämä tarina on se mistä hänet muistetaan; kun Marvel vuonna 2001 äänestytti yleisöllä 100 parasta yksittäistä lehteään, nämä tarinat sijoittuivat molemmat top kahteenkymppiin.

Jälkimmäinen päättyy kokonaisuuden hienoimpaan yksittäiseen sivuun, jossa Peter yrittää ajaa häntä lohduttamaan saapuneen Mary Janen tiehensä, mutta tämä päättää jäädä. Kerrontaa enemmän Gil Kanen piirroksiin luottava hiljainen kuvien sarja on raskas ja upea, ja kertoo näistä hahmoista paljon. Jälleen yksi pieni ääniefekti on merkittävä, kun pois lähtemisen sijasta Mary Jane sulkee muun maailman ulkopuolelle ja päättää jäädä Peterin tueksi. Näiden kahden äänen väliin mahtuu paljon. Elämä päättyy, mutta jotain uutta on hitaasti alkamassa. Hämähäkkimies on aikuistumassa.

No, meinaan ihan unohtaa että lehti ei pääty tähän. 70-luvun sarjikset olivat lyhyempiä kuin myöhemmät, joten suomalaisen julkaisun standardikoko ei ihan näistä kahdesta originaalinumerosta täyty. Mukaan on otettu jälleen vielä vanhempaa matskua täytteeksi, eli suoraan edellisestä Hämis-MARVELista jatkuva Leen ja Ditkon käsialaa oleva Vihreän menninkäisen ensiesiintyminen. Tämä rikkoo tunnelmaa olemalla ihan eri aikakauden (kymmenisen vuotta on supersankarisarjakuvassa ikuisuus) tavaraa, ja ylipäätään tällainen muutamiin sivuihin pätkiminen on aika epäkunnioittavaa laadukasta sarjakuvaa kohtaan. Sillä vaikka kovin erilaista, niin hyvää tavaraahan tämäkin on: edellä mainitsemassani äänestyksessä sijoittui nimittäin tämä ensiesiintyminen myös hyvin korkealle.

Joka tapauksessa ehdoton klassikkolehti, ja niitä Marvelin tarinoita, joiden tunteminen melkeinpä populaarikulttuurin yleissivistykseen kuuluu. Taisipa muuten tämä Hämiksen klassikoiden julkaisu ainakin MARVELin sivuilla tähän lehteen loppua, ellen nyt ihan omiani muistele. Hyvin päättyi, jos näin.

Hämähäkkimies 10/90

1. Rynnäkkö!

2. Ylösnousemus

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Olemme saavuttaneet Kraven-trilogian keskikohdan. Ykkösosaa käsitellessäni totesin, että yhteen pötköön nämä pitäisi lukea, ja niin ehkä olisi kannattanut, kun nyt syistä sun toisista johtuen blogin päivitystahti tahmaa. Tämä numero lähtee liikkeelle sen kummemmin asioita selventämättä. Väkivaltainen Hämähäkkimies riehuu kaupungilla nuijien pikkurikollisia hengiltä ja herättäen kauhua New Yorkin asukkaissa. Media lietsoo paniikkia, mutta henkilötasolla tunnelmat ovat ahdistuneemmat. Mary Jane ei tiedä mitä ajatella: Peter on ollut pari viikkoa kadoksissa, ja hänen paikkansa on ottanut tämä uusi ja brutaali Hämähäkkimies. Jonka Zeck muuten piirtää onnistuneesti vieraan näköiseksi; onhan Peter Parker aika solakka kaveri, kun taas Hämähäkkimiehen puvun allakin Kraven on harteikkaampi ja isompi, mikä näkyy kuvituksessa kyllä.

Lehden parhaita kohtauksia on hätääntyneen Mary Janen vierailu Daily Buglen päätoimittajan Joe Robertsonin luona. Robbie on fiksu mies, jonka on usein vihjailtu olevan selvillä Peterin salaisesta supersankariudesta, vaikkei sitä suoraan ole sanottukaan. Tämä on ilmassa nytkin, mutta Mary Jane ei tiedä tietääkö Robbie... levoton, ahdistunut tunnelma välittyy hyvin.

Edellisen numeron tavoin DeMatteis kuljettaa juonta monella eri taholla nopein leikkauksin kohtauksesta toiseen. Itse Hämis on ensimmäisen tarinan ajan haudassa (pidän siitä miten hämähäkkien määrä haudan päällä kasvaa sitä mukaa kuin Peter mullan alla heräilee syvästä tajuttomuudestaan), josta lopulta onnistuu kömpimään ulos kahden viikon valekuoleman jälkeen. Hän etsiytyy ensi töikseen Mary Janen luo, mutta velvollisuudentunnossaan ei kykene jäämään sen kummemmin voimia keräämään, Kraven on pakko kohdata, mikä sitten johdattaakin lukijat kohti trilogian viimeistä osaa.

Hyvää kamaa tämä on luonnollisesti edelleen. Tarinallisesti ehkä hieman löysempi kuin ykkösosa; varsinaisia tapahtumia on todella vähän, minkä vuoksi tämä olisikin ollut paras lukea kokonaisuuden osana, keskipisteen suvantovaiheena. Mitään varsinaista moitittavaa ei missään nimessä löydy, huikea ratkaisu ollut Marvelilta aikoinaan julkaista näinkin kokeellinen tarina, eikä edes erillisenä minisarjana, vaan Hämähäkkimiehen kaikki kolme omaa lehteä kahdeksi kuukaudeksi valtaavana. Viime numeron yhteydessä mainitsemani kummallinen rottaihminen Löyhkä asettuu muuten nyt viimein osaksi muuta kokonaisuutta, kun tämä vähän rassukka ihmisparka päätyy Kravenin pelinappulaksi hänkin. Mukavan elokuvallisia kohtauksia DeMatteis ja Zeck Löyhkän kanssa kuitenkin sitä ennen ehtivät rakennella.

Lehden kansikin on muuten täyttä timanttia; turhaan ei ole Zeckillä maine yhtenä Marvelin historian maineikkaimmista kansitaiteilijoista.

Hämähäkkimies 9/90

1. Arkku

2. Elämän tuolla puolen

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Kerrassaan takavasemmalta Hämiksen ailahtelevaan tasoon turtuneen lukijan kasvoille läiskähti tämä syyskuun 1990 numero aikoinaan. Poissa olivat tylsääkin tylsemmät rikollisjengisodat, riemunkirjavat superrikolliset naiiveine maailmanvalloitusmotiiveineen, ja poissa oli enimmäkseen Hämähäkkimiehen oman elämän (sinänsä usein onnistuneesti kirjoitetut) saippuaoopperakuviot. Niiden tilalla on J. M. DeMatteisin ja Mike Zeckin omaperäinen psykologinen "trilogia" (Suomessa kolme lehteä, alkujaan Hämiksen jokaisen kolmen kuukausittaisen lehden kaksi perättäistä numeroa) jossa pääosassa on Kraven, alias Sergei Kravinoff, yksi Hämähäkkimiehen ensimmäisistä vihollisista, ja myös yksi niistä harvoista, joka varsinaisten supervoimien sijasta käyttää vain huippuunsa hiottuja tavis-ihmisen kykyjään.

Kravenin hallitseva luonteenpiirre on aina ollut hänen kunniantuntonsa. Marvelin maailmassa hän on puolijulkkis; tsaarinajan Venäjän loistoa haikaileva kaikilla maailman mantereilla urakoinut suurriistaanmetsästäjä, joka päättää saalistaa myös Hämähäkkimiehen heti tämän ilmestyttyä näyttämölle, mutta kun tämä ei onnistu, verkkohemmosta tulee hänelle pakkomielle, joka tässä tarinassa saa päätepisteensä aika yllättävällä tavalla.

DeMatteis kuljettaa tarinaa tavalla joka tuo mieleen Frank Millerin Born Againin: kohtaukset vaihtuvat lennossa, samanaikaisesti kuljetetaan useaa eri tarinaa, ja dialogin sijasta äänessä ovat hahmojen sisäiset mietteet, monesti jopa sen verran kunnianhimoisesti, että saman henkilön alitajuiset ja tietoiset ajatukset puhuvat kumpikin samassa ruudussa omiaan. Kerronta etenee puhe- ja ajatuskuplien sijasta laatikoissa, jotka etäännyttävät hahmot nimenomaan kertojanääniksi, etenkin kun yhdessä tarinassa esiintyvän kertojan monologi saattaa välillä jatkua toisaalla tapahtuvan kohtauksen ylle. Tämä tuo kokonaisuuteen nautinnollista soljuvuutta, joka sitoo lyhyetkin vilaukset muualla tapahtuvasta toiminnasta yhteen muun vyyhdin kanssa. Ja mitä juonenlankoja tässä sitten onkaan: On kunniakkaaseen lopulliseen voittoonsa Hämähäkkimiehestä valmistautuva jo ikääntymisensä hyväksynyt Kraven, on paikallisen pikkurikollisen kuoleman vuoksi omien läheistensä puolesta pelkäävä Hämähäkkimies, on haudankaivaja sateisella hautausmaalla, on Peteriä luokseen turhaan odottava hetki hetkeltä huolestuva Mary Jane, ja on viemäreissä asuva kummallinen ihmiseläin nimeltä Löyhkä, joka vaikuttaa ensin alkuun hiukan ulkopuoliselta muuhun tarinaan nähden, mutta tekijät pitävät kerronnan langat sen verran hyvin käsissään, että Löyhkäkin istuu kuvioihin lopulta oikein kivasti.

Mike Zeck kuuluu suosikkikuvittajiini, ja on oikein mukava nähdä suhteellisen pitkän tauon jälkeen hänen taidettaan. DeMatteisin tarinointitapa vaatii kuvittajalta erityisen kovaa ammattitaitoa nimenomaan sivujen ja kuvakerronnan suhteen, ja Zeck hoitaa homman kympin arvoisesti, onnistuupa siinä ohessa pitämään dramaattisen, paljon varjoilla ja jyrkillä kuvakulmilla pelaavan tyylinsäkin iskussa. Hän on jopa ollut mukana värittämässä tarinaa. 

Näin vuosien jälkeen luettuna oli ilo huomata, että tämä muistiin yhtenä kaikkien aikojen Marvel-suosikeistani jäänyt trilogia on yhä iskussa. Etenkin avaustarina on hyvin kaukana perinteisestä supersankaritarjonnasta; juoni etenee välillä kokonaan ilman dialogia, monin paikoin uni ja todellisuus sekoittuvat siinä määrin, että levoton epätodellinen tunnelma valtaa lukijankin: kaikesta päätellen Kraven lasauttaa haulikolla Hämiksen hengiltä, hautaa tämän yksityiselle hautausmaalleen ja ottaa tämän paikan New Yorkin kattojen yllä. Mutta trilogiaa on vielä kaksi osaa jäljellä?! Kerraltahan näin hieno kokonaisuus ansaitsisi tulla luetuksi, mutta pidättäydyn nyt autenttisen kokemuksen saadakseni hitaammassa tahdissa, kerran kuussahan nämä silloin kauan sittenkin ilmestyivät.

MARVEL 8/90: Hämähäkkimies

1. Herrasmiehen nimi on... Hulk!

Tarina: Gerry Conway

Kuvitus: John Romita

2. Taistelun pauhu

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Vuonna 1989 MARVELissa uhrattiin peräti kolme vuoden numeroista Hämiksen klassikoille, mikä herätti lukijoissa kohtuullisesti närää, koska juuri Hämiksellä sentään Suomessa oli omakin lehtensä. Nuo tarinat olivat kuitenkin ehdottoman laadukasta kamaa Stan Leen myöhäiskaudelta hahmon parissa, joten sikäli julkaisu oli ymmärrettävää. Nyt näitä 1970-luvun alun tarinoita nähdään lisää, mutta tällä kertaa varsinaisista klassikoista ei oikeastaan enää voi puhua. Ajassa ollaan hypätty hiukan eteenpäin, ja Gerry Conway on astunut käsikirjoittajana Leen varsin suuriin saappaisiin. Kuvituspuolella sentään vakuuttavat tutut nimet Romita ja Kane, joskin molempien kynänjäljessä on vähän rutiinityön makua – ehkä jokseenkin mitäänsanomaton tarina ei ole inspiroinut liikoja.

Kuten kannesta voi päätellä, Hämähäkkimies ottaa tässä numerossa yhteen Hulkin kanssa, ja tämä on juuri se vihreä, yksinkertainen ja vähäsanainen Hulk, jollaisena hahmo vuosikaudet tunnettiin ennen kuin käsikirjoittajat alkoivat kehitellä tälle rahtusen kiinnostavampia piirteitä. Tarina onkin kovin rutiininomainen. Tapahtumapaikkana on Montreal, jonne Peter Parker lähtee tapaamaan salaperäistä asianajajaa, ja jossa myös Hulk juuri sattumalta remeltää. Ympäristöstä ei kuitenkaan oteta irti sen ihmeempiä, mitä nyt kanadalaisten lukijoiden iloksi nimetään joitakin maamerkkejä. Valtaosan lehdestä vie taistelu, joka kulkee tuttua rataa: Leukojaan louskuttava Hämähäkkimies sinkoilee paikkoja hajottavan ja hetki hetkeltä pahemmin ärsyyntyvän Hulkin ympärillä, Kanadan armeijakin on paikalla, mutta lopulta Hulk kyllästyy ja lähtee teillensä. Mitään kovin erikoista ei saavuteta, ja totta puhuen Hämiksen läpänheittokin on aika laimeaa. Conway (joka tätä kirjoittaessaan on ollut vasta yhdeksäntoistavuotias!) imitoi Leen tyyliä sinänsä taidokkaasti, mutta valitettavasti Leen hahmoille tyypillinen luontevasti rullaava ja piikikkään humoristinen puheenparsi ei häneltä suju likikään yhtä sulavasti kuin esikuvalta. Toki nämä numerot ovat Conwayn pitkähkön Hämis-uran alkupuolelta, ja parempaan päin tästä vielä mennään.

On sääli että juoni keskittyy niin täydellisesti Hulkin kanssa mesoamiseen. Vain ohimennen muutamalla sivulla esiin nouseva mysteerijuoni May-tädin oudoista yhteyksistä ja asianajajasta jolla on Mayhin liittyvää tärkeää asiaa olisi nimittäin potentiaalisesti hyväkin tarinan aihe, mutta nyt se ei etene juuri mihinkään, ennen kuin saa dramaattisen käänteen ihan viimeisillä sivuilla. Koska tämän jälkeen suomalaisille lukijoille tarjotaan nopea selitys siitä, mihin kyseinen juoni tästä oli matkalla, käy selväksi ettei tarinalle olla jatkoa julkaisemassa MARVELissa.

Kuten todettua, kuvitus on ihan asiallista 70-luvun alun Hämis-jälkeä, joskaan ei loistokasta. Romitalla ykköstarinassa lienee ollut joku ei-niin-lahjakas tussaaja, koska jälki on poikkeuksellisen karua paikoitellen, mutta nimeämättä tämä jää. Lehdessä on lisäksi edellisvuodesta tuttuun tapaan muutaman sivun näyte vielä paljon vanhempaa Lee / Ditko -aikakauden Hämppi-matskua, mutta tällaiset viiden sivun katkelmat eivät tee kuin kiukkuiseksi: kyllä nuo ikivanhat tarinat ovat klassikoita jos mitkä, ja olisivat ansainneet kokonaisena julkaisun mieluummin kuin tämä kymmenen vuotta tuoreempi Hulk-remellys. Samanlaista historiatilkkutäkkiä tarjoava Marvel-Sagakin tämän lehden välistä löytyy, eikä ole sen antoisampi luettava kuin aiemmatkaan numerot. Ikävän väsynyt kokonaisuus siis kyseessä, joka ei jättänyt juuri sanottavaa muistijälkeä silloin joskus, eikä säväyttänyt nytkään.

Hämähäkkimies 8/90

Synnin palkka

Tarina: James Owsley

Taide: Steve Geiger

Hämis-parka. Marvelin ykkössankarin oma lehti oli Suomessa tylsässä tilassa vuonna 1990, ja pahasti jäänyt muiden, kiinnostavampia ja ainakin Mail-Manin mainospuheiden mukaan parempia tarinoita esittelevien lehtien jalkoihin. Varsinkin loputtomalta tuntunut Mörkö-kuvio jengisotineen ja alamaailman kahinoineen tuntuu jatkuneen pienen ikuisuuden, mutta nyt näille jokseenkin arkipäiväisille tarinoille saadaan piste.

Totta puhuen tämä tarinan epilogi lienee jotain sellaista jota kukaan lukija ei olisi kaivannut, mutta perfektionistit Marvelilla halusivat kaiketi sitoa avonaiset vyyhdit kasaan ennen siirtymistä muihin kuvioihin. Ja mikäpäs siinä, kai. Mutta on tunnustettava, että aikoinaan meikäläisenkin mielestä tämä numero oli jos nyt ei surkea, niin ainakin totaalisen tyhjänpäiväistä sivuntäytettä.

Pääosassa ei niinkään ole Hämis itse, vaan itse asiassa Ruusu, tuo coolin näköinen ja käytökseltäänkin aina hillityn viileä suht uusi rikollispomo, joka on liikuskellut Hämis-tarinoiden taustalla jo muutaman vuoden ajan (hän esiintyi mm. ensimmäisessä omassa Hämis-numerossani). Nyt selviää kuka Ruusu on, ja mikä oli hänen yhteytensä Mörköön ja Kingpiniin. Kiinnostaako ketään? No ei ehkä keskiverto-hämislukijaa hirveästi, siitä huolimatta, että Wolverinekin on ängetty vierailevaksi tähdeksi; kansikuvan perusteella luulisi ettei keskeisestikin, mutta hänen visiittinsä lehdessä on tasan neljän sivun mittainen tappelu geneeristä katujengiä vastaan. Bläh.

Mutta kuinka ollakaan, huomasin nyt 32 vuotta myöhemmin lehteä lukiessa, että Ruusun, jonka henkilöllisyydeksi paljastuu Kingpinin katkeroitunut poika Richard Fisk, tarina oli oikeastaan ihan kiinnostava. Kuten jo kesäkuun 1990 Hämiksen yhteydessä totesin, Owsley on osaava kirjoittaja, ja hän puhaltaa persoonallisuuden tähän toistaiseksi etäiseksi jääneeseen hahmoon hyvin. Richard Fisk on Marvelille varsin epätyypillinen pahis: hänen motiivinsa eivät ole rikokset, vaan kaapinpaikan näyttäminen Kingpinille, jonka poikana Richard on jäänyt vaille paljosta, ja jota hän syyttää äitinsä kokemista vastoinkäymisistä – kenties ihan syystäkin.

Viileän harkitusta ulosannistaan huolimatta Ruusu ei ole koskaan täysin varma seuraavasta siirrostaan. Hän on jatkuvasti hieman hermostunut ja peloissaan, ja hänen tunteensa heilahtelevat äärilaidasta toiseen. Mielenkiintoisena subtekstinä voi pitää Ruusun ja tämän henkivartijan / rikostoverin Alfredon välistä suhdetta. Miehet ovat keskenään kaikkialla, he hengaavat Euroopan lomallakin kahdestaan, ilmeisesti asuvatkin yhdessä. En tätä osannut teininä sen kummemmaksi lukea, mutta nyt nähtynä tunuu Richardin ja Alfredon suhde paikoin osoittelevankin romanttiselta. Vielä 80-luvulla Marvelilla oli tiukka kielto samansukupuolisten parisuhteiden esittämiselle, mutta kyllähän kirjoittajat näitä silti kierrellen esittivät. Ainakin Ruusun ja Alfredon välisen dynamiikan tämä lukutapa nostaa kertaheitolla monta pykälää kiinnostavammaksi, ja suhde esitetään (jos nyt ei oteta lukuun sitä, että miekkoset toimivat järjestäytyneen rikollisuuden parissa) aika sympaattisessa valossa; tunteet ovat aitoja ja konstailemattomia.

Loppujen lopuksi lehti on ihan ok. Kyseessä on hyvin kirjoitettu tarina, joka ei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen eeppistä supersankarimenoa, eikä lehden nimihenkilökään ole esillä kuin ohimennen. Mutta epätyypillisen rikollisen henkilökuvana tämä toimii, ja vaikka pidin Steve Geigerin kuvitusta aikoinaan latteana, pidän nyt siitäkin: paikoitellen se on jopa aika tyylikästä vähäeleisyydessään. Lehden loppupuolella kuvitus menee lepsummaksi, mikä lienee tussaajan vika. Suomenkielisessä lehdessä ei kuitenkaan ole krediittejä kuin tarinan ensipuoliskolle (vaikka se on kahdesta originaalinumerosta koottu), joten mene ja tiedä sitten.

Hämähäkkimies 7/90

1. Mörön salaisuus!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Alan Kupperberg & Tom Morgan

Tussaus: Jim Fern

2. Valehtelet, Peter Parker!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Mike Mignola

Tussaus: Geof Isherwood

Jenkeissä Marvelin Hämis-lehtien tekijätiimit olivat näihin aikoihin aikamoisessa myllerryksessä, josta on kirjoitettu paljonkin (mm. Sean Howen Marvel Comics – The Untold Story, sekä Christopher Priestin blogi), ja jonka lukijoille asti näkyviin vaikutuksiin kuuluu esimerkiksi vuosia jatkuneen Mörkö-saagan lässähtävä lopetus. Pitkään vihjailtu ja arvailtu Mörön henkilöllisyys nimittäin selviää vihdoin, mutta hölmöllä tavalla. Tämän numeron enimmäkseen kattava ykköstarina on suoraa jatkoa varsin laadukkaalle edellisnumerolle, jossa Hämis ja Wolverine sotkeentuivat vaarallisiin vyyhteihin Itä-Saksassa ja jossa Peter Parkerin reportterikollega Ned Leeds murhattiin. Nyt käy ilmi, että murhan kohde ei ollut niinkään Leeds tai (kuten Peter itse syyllisyydentunnossaan uskoo) Hämähäkkimies: Ned Leeds nimittäin oli Mörkö, ja juuri Mörkön (vai "Mörön"? Paha sanoa kumpaa muotoa pitäisi käyttää, kun ei lehden toimituskaan tiedä – kannessa lukee "Mörkön", mutta tarinan otsikossa "Mörön") perässä ovat tehokkaat palkkamurhaajat Saksaan matkustaneet.

Ratkaisu ei oikein tainnut tyydyttää ketään sen paremmin lukijoissa kuin tekijöissäkään, mutta Hämiksen juonikuviot olivat menneet siinä määrin umpisolmuun, että tähän kompromissiratkaisuun päädyttiin. Ei käy kateeksi Peter Davidia, joka on tämän "paljastusnumeron" kirjoitettavakseen saanut. Toisaalta ei hänen silti olisi ollut mikään pakko ympätä omaa "Mary Sue"-hahmoaan Muukalaista tähänkin, mutta niin vain on, että Muukalainen on sen verran kova jäbä, että hänen nimettömät palkollisensakin pystyvät tuosta vaan tappamaan vuosia Hämiksen kanssa tasaveroisena taistelleen Mörkön. Tämän murhan häneltä tilasi Jason Macendale, alias Kurpitsalyhty, joka sitten ottaa Mörkön henkilöllisyyden tästä eteenpäin, jottei status quo sentään liikaa muutu. Vähän blah. Ja Peter David tietenkin tuo Muukalaisen cooliuden esiin joka käänteessä: hän esimerkiksi päihittää Kingpinin shakissa aivan leikiten.

David jaksaa lehden alkupuolella pitää yllä tunnelmaa (mm. Nedin hautajaiset on oikeasti hyvä kohtaus), mutta loppupuolelle mennessä kerronta läsähtää ponnettomaksi Hämiksen ja Uus-Mörön väliseksi nahisteluksi, samalla kun alkupuolinen jotenkin persoonaton mutta varsinkin nyt nähtynä aika kivan kolkko taide muuttuu amatöörimäiseksi "9 ruutua per sivu"-kerronnaksi. Tällaisena suht kokeneena Marvel-lukijana sanoisin, että piirroskrediitit jakaantuvat näin: Tom Morgan hoitaa tarinan alkupuolen, aiemminki vaisua jälkeä tehnyt Alan Kupperberg lopun.

Kakkostarina on lehden täytteeksi loppuun heitetty muutaman sivun surrealistinen unipläjäys, jossa seurataan valheidensa verkkoon kietoutuvan Peterin painajaisunta. Suomessa vielä melko tuntemattoman (tosin tämän saman kuukauden MARVEL muuttaa asiaa dramaattisesti – tästä lisää seuraavassa päivityksessä) Ann Nocentin tarinassa on humorista dialogia ja hulluja tilanteita, mutta Mignola/Isherwood-kaksikon taide on se, millä tämä jää mieleen. Oikein nättiä ja omaperäistä jälkeä – Mail-Mania onkin kehuttava siitä, että hän jaksoi näitä kummallisia pikkutarinoita lukijoiden ihmeteltäväksi lehteen laittaa.

Silti Hämiksen tarinoita vaivaa selvästi innottomuus ja paikallaan polkeminen. Nyt aikuisena pidän Tom Morganin piirrosjäljestä, mutta tuoreeltaan lukiessa se tuntui jotenkin liian Korkeajännitys / Mustanaamio -tyyliltä sopiakseen Marvel-henkeen. Uutta energisoivaa tiimiä tämä sankari totisesti kaipaa tekijäkseen, ja kuinka ollakaan, Todd McFarlane on jo ihan oven takana...