Hämähäkkimies 2/91

Häät!

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: Paul Ryan

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden ensimmäisessä numerossa seurattiin Hämiksen sijasta lähinnä Peter Parkerin elämänvaiheita mm. kotibileiden ja aikuistumisajatusten jännittävissä merkeissä lehden huipentuessa kosintaan. Tästä jatketaankin sitten suoraan häihin, joskin lukija saa eteensä melkein 50 sivua kutkuttavaa "pitäiskö vai eikö sittenkään pitäis"-pohdintaa, kun Peter miettii onko hänestä aviomiehen vastuulliseen asemaan. Edesmennyt nuoruuden tosirakkaus Gwen Stacy palaa hänkin mieleen. Tuleva morsian Mary Jane Watson on myös kaikenlaisten kiusausten äärellä, kun toinen toistaan rikkaammat ja komeammat ex-sulhaset tai muuten vain seurapiirikuvioista tutut playboyt koittavat saada häntä luopumaan avioaikeista. Jännitystä kerrakseen siis.

En enää muista miten suhtauduin tähän käänteeseen Hämähäkkimiehen elämässä tuoreeltaan. Voi olla että Hämis hahmona oli lipunut jo aika kauas oman suosikkilistani kärjestä, joten ei tapahtuma tainnut minussa herättää mitään erityistä reaktiota. En ainakaan sitä vihannut tai pitänyt virheenä, Mary Janestakin tykkäsin, joten sikäli avioituminen tuntui kai ihan loogiselta jatkeelta näiden kahden pitkään jatkuneelle kuviolle. Jostain käsittämättömästä syystä Marvelilla on kuitenkin päätetty, että tähän mennessä tähteydestä niin mallina kuin näyttelijänä lähinnä haaveillut Mary Jane onkin jossain vaiheessa saavuttanut sen mihin on urallaan tähdännyt, ja on yhtäkkiä maailmankuulu supermalli. Tämä muutos hänen henkilöhistoriassaan tulee tosiaan melkoisen puskasta, eikä istu siihen kovia kokeneen mutta sisulla eteenpäin yrittävän puurtajan rooliin, missä hänet on totuttu näkemään. Tässä tarinassa Mary Jane on kotonaan Hollywood-piireissä, hänelle järjestetään jetset-polttarit täynnä tähtiä, Calvin Klein soittelee häntä kuvauksiin ja heilastelevat mijonäärit lahjoittelevat hänelle ohimennen mm. Ferrarin ja matkaliput Pariisiin. Kai tätä voi jollain tavalla pitää Peterin naistenmieskehityksen päätepisteenä: alkujaan tyttöjen nauramana high schoolin nörteimpänä luuserina aloittanut Parker on vuosien mittaan tapaillut toinen toistaan upeampia naisia ja ollut lopulta varsin tavoiteltu poikamies. Nyt on sitten miljonäärihuippumalli plakkarissa, hääseremoniakin järjestetään New Yorkin kaupungintalon portailla. Sen muistan, että tätä tarinaa lukiessa Mary Jane tuntui vieraalta. Ei tämä superjulkkis ollut se, johon lukijat olivat tottuneet, mutta jostain syystä tällä mentiin, ja se teki koko avioasetelmasta heti kättelyssä hiukan oudon. Lukijat olivat tottuneet siihenkin, että Peter Parker on köyhyysrajalla elelevä freelance-valokuvaaja. Tarkoittaisiko tämä sitä, että rahahuolet ovat Hämikseltä jatkossa pois pyyhkäistyt?

Sarjakuvana lehti on luonnollisesti aivan tyhjänpäiväinen. Peterin jo edellisnumerossa alkanut itsensä epäily sen kuin jatkuu, jopa aiempaa vähemmin toimintakohtauksin, ja kun sivumäärä on tuplaantunut, niin huh huh. Ovathan nämä kaksi toki kahdestaan ollessaan söpö pari, ja heidän keskinäinen kemiansa toimii, mutta ei tämä kyllä mitään sarjakuvan korkeaa taidetta ole. Tyhjää jauhetaan ja epämääräisiä epäilyksiä muka kasataan niin paljon, että lukijan ilmeisesti pitäisi jännittää kumpi, vaiko kenties kumpikin, osapuoli viime hetkellä peruu häät. Mutta eihän niin tietenkään käy. Kuvitus tuo mieleen sanomalehtisarjakuvan geneeriydessään, lopun kokosivun hääkohtauskin on vähän blah. Mutta sentään lehden kannen on piirtänyt itse John Romita vanhempi.

Ihan hyväähän tästä lopulta Hämikselle seurasi. Avioliitto tarjosi paljon uudenlaista tarinapotentiaalia sitten kun tekijät pääsivät tapahtuneen kanssa sinuiksi, mutta sikäli kun muistan, se ei tapahtunut heti. Peterin ja Mary Janen avioliitto kesti lopulta 20 vuotta, missä vaiheessa Marvelin silloinen johtoporras päätti että nyt riittää, ei nuoriso tykkää lukea ukkomiehen seikkailuja. Peterin ja Mary Janen avioliitto kadotettiin Mefiston avulla tarinassa, joka on sittemmin rankattu yhdeksi Marvelin historian surkeimmista. Johtoporras ei ottanut huomioon sitä, että kaksi vuosikymmentä jatkuttuaan Hämähäkkimiehen avioliitto oli nimenomaan se status quo, johon jo useampi sukupolvi lukijoita oli tottunut, ja joille tämä Mefisto-tarina oli märän rätin läjäys. Lukijat eivät kaivanneet poikamies-Peteriä, mutta heitä vanhemmat, oman nuoruutensa Marvel-sarjakuvia nostalgisoineet tekijät sen sijaan kaipasivat. Itse en ole tuota avioliiton päättänyttä tarinaa koskaan lukenut, mutta tyhmältähän tuollainen ratkaisu tuntuu, etenkin kun jo silloin oli olemassa paljon "vaihtoehto"-Hämiksiä, kuten Miles Morales sun muut. Se alkuperäinen Peter Parker olisi ansainnut elää onnellisesti Mary Janen kanssa.

Bonusmateriaaliakin on lukijoille tarjolla. Ensimmäistä kertaa koko kotimaisen julkaisuhistoriansa aikana lisälehti Marvel-Saga tuntuu mielekkäältä, kun se kytkeytyy suoraan päälehtensä sisältöön: Peter Parkerin naissuhdehistoriaa luotaava läpyskä istuu tähän yhteyteen kuin nakutettu, ja onpa pappa-Romita piirtänyt paitsi tämänkin kannen, myös (sikäli kun tyylin tunnistan) oman paljon paremman versionsa tuosta ylle laittamastani hääruudusta. Vaikken kansikuvataiteilijoita olekaan ottanut tavaksi tägätä, niin kyllä Romitan panos tähän lämiskään on sen verran merkittävä, että vahvistakoon poikkeus nyt säännön. En sano, että Marvel-Saga on nytkään mikään superkiinnostava lukukokemus, mutta ainakin se taustoittaa tämän lehden tarinoita onnistuneesti.

Lehden lopussa on vielä Fred Hembeckin kolmeisvuinen Hämähäkki paljastaa: 25 tärkeintä naista elämässäni. Omituinen listamuotoinen artikkeli, jonka kuvitus on Hembeckin tyypillistä pilakuva-osastoa, mutta tekstisisältö kuivakkaan asiallista. Hiukan epäkorrektilta tällainen listaus kyllä vaikuttaa. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi vain romanttisten naissuhteiden listaus, mutta kun mukana ovat niin sukulaiset, kollegat kuin vihollisetkin, on luokittelu vähän kyseenalainen. Meinaan vaan, että eipä ole ainakaan itselle tullut vastaan Hämiksen "25 tärkeintä miestä elämässäni"-listaa, vaikka kriteerit olisivat pitkälti samat.

Se siitä. Varsin mielenkiintoinen ja tärkeä hetki Marvelin historiassa tämä avioituminen tietenkin oli, mutta kaikki taiteelliset meriitit siitä puuttuvat. Kuriositeettina kuitenkin edelleen ihan luettavaa tavaraa. Yksi asia tosin jaksaa hämmentää. Marvel-Sagan esipuheessa Hämis-toimittaja M. Kinnunen kirjoittaa:

Hämähäkkivoimat auttanevat monessa asiassa, mutta ikävä kyllä niidenkään avulla ei voi suojautua erästä ilmiötä vastaan, joka on suistanut monen nuoren miehen turmion tielle. Tätä ilmiötä kutsutaan kansanomaisesti "tennariksi". Varttuneemmat lukijat tietänevät, mitä sillä tarkoitetaan, ja nuoremmat ovat varmasti nopeita oppimaan.

Olen nyttemmin aika tavalla varttuneempi kuin vuonna 1991, mutta ei vieläkään ole mitään hajua, mistä "tennarista" Kinnunen tuossa tarinoi.

Hämähäkkimies 1/91

1. Kekkerit

Tarina: Fabian Nicieza

Piirrokset: Alex Saviuk

Tussaus: Keith Williams & Mike Esposito

2. Tärkeä kysymys

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Vince Colletta

Mitäpä tarjoaa käynnistyvä uusi vuosi Hämähäkkimiehen lukijalle? Pettymyksen, on lyhyt vastaus. Sitä ihan ehti unohtaa ne ankeuden hetteiköt joissa Hämis oli pitkään kahlannut, kun vuoden 1990 viimeinen kolmannes meni ensin huikean Kraven-trilogian, sitten kiinnostavan hullujenhuone-episodin parissa. Mutta nyt ei näytä taas hyvältä.

Hämähäkkimies on Marvelin hahmoista varmasti vahvimmin sidoksissa sivuhenkilögalleriaansa. Tämä on hyvä asia: Peter Parkerin arkielämä on aina ollut tärkeä osa Hämiksen kuvioita, ja näihin henkilöihin ja heidän kehittelyynsä moniulotteisiksi persooniksi ovat tarinankertojatkin panostaneet. Mutta tämä saippuaoopperapuoli ei koskaan saisi nousta yksinomaan tarinanaiheeksi. Nyt sinne osastolle mennään koko lehden ajaksi ja tulos on pannukakku, joskin kumpikin tarina omalla tavallaan, eli jos nyt jotain positiivista haluaa vuoden avausnumerosta löytää, niin saa pari erilaista pannukakkua yhden hinnalla.

Ensin on vuorossa Kekkerit, jossa Mary Jane on organisoinut kotibileet Peterin asunnolle. Siinä olikin juoni kokonaisuudessaan; näemme paljon tuttuja sivuhenkilöitä pyörimässä nurkissa, ja huikeana komiikan huipentumana Peterin kiukkuisen vuokraemännän, jota tämän aviomies pakoilee bileväen parissa nuorille tytöille samalla lirkutellen. Hän myös terästää kenenkään huomaamatta boolia, joten tarinan huipentuma on humalainen Hämähäkkimies taistelemassa Mörköä vastaan. Tämä on osapuilleen yhtä hauskaa kuin miltä se tässä kuulostaa.

Tärkeä kysymys sen sijaan on varsinainen epätarina, jonka olemassaolon ainoa syy on sen viimeinen sivu, Peter esittämässä Mary Janelle tuon "tärkeän kysymyksen", joka on siis "Hämärin rohkein päätös", kannen mukaan. Edeltävät 20 sivua saamme seurata Peterin sisäistä monologia ja huikean kiinnostavaa vaeltelua mm. seurakunnan myyjäisissä, tätinsä luona ja tusinarosvoja nappaamassa. Tuo viimeinen kysymys on tulevinaan lukijallekin yllätyksenä, mutta Peterin aikuistumisessa ja vastuunkantamisessa vellova itseruoskinta on siinä määrin puuduttavaksi jo siihen tultaessa käynyt, ettei lukija jaksa reagoida enää mihinkään. Hänet on väsytetty ankeudella.

Kuvitukseltaan kakkostarina on parempi. Romita Jr on aina piirtäjä paikallaan, vaikka ei hän kyllä erityisen inspiroituneelta tällä kertaa vaikuta. Vince Collettan minimalistinen tussaus (lienee tuon jo 50-luvulla aloittaneen tekijän viimeisiä Marvel-krediittejä?) saa lisäksi kaiken näyttämään melkein liian kliiniseltä ja peräti luonnosmaiselta paikoitellen. Ykköstarinan on kuvittanut uusi nimi Alex Saviuk, joka taisi kuvittaa jotakin Hämiksen jenkkilehdistä vuosien ajan 90-luvulla, ja on sellainen jokseenkin persoonaton peruspiirtäjä, jonka kynänjälki menee toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei se nyt ihan huonoakaan ole, mutta muistan ettei hän piirtäjänä tehnyt minuun myöhemminkään vaikutusta.

Uusia nimiä ainakin Suomessa ovat muuten myös molemmat käsikirjoittajat. Fabian Niciezaa tavataan paljon myöhemmin paljon paremmissa mutanttitarinoissa, kun taas David Michelinie on näillä main astumassa Amazing Spider-Manin ohjaimiin yhdessä Todd McFarlanen kanssa. Ei kaksinen näyttämölletulo kummallakaan, pakko todeta.

Taisi olla niinkin, että oma Hämis-kiinnostukseni hyytyi lopullisesti näihin aikoihin. Edellisvuosi oli loppunut hyvissä merkeissä, mutta tämä numero jotenkin osoitti sen, että se "normaali" Hämis-meininki ei enää sytyttänyt. Nyt lukiessa muistikuvat tästä lehdestä olivat hataria, ja merkillepantavaa on sekin, että lehti oli aika priimakunnossa. En ole sitä kovin montaa kertaa selaillut ensilukeman jälkeen.

Hämähäkkimies 2/90

1. Ilman naamiota

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

2. Arvaamaton sapeli 

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden 1990 kaikkien neljän kotimaisen Marvel-julkaisun ensinumerot ovat takanapäin, ja niistä selkeäksi ykköseksi omalla kohdallani nousi niin tuoreeltaan kuin nytteminkin luettuna upouusi Sarjakuvalehti Millerin Daredevilin kera. Hämähäkkimies 1/90 oli lähinnä "mjäh", vaikka Mail-Man jälleen kerran mainosti alkamassa olevan kaikkien aikojen Hämis-vuosi. Blogini lukijat saattavat muistaa, että olen täällä useasti maininnut pitäväni DeFalco / Frenzin Hämiksestä, ja sitä julkaistiinkin Suomessa pitkään. Edelleen samojen tekijöiden materiaalia on tarjolla, joskin herrojen kausi alkaa olla lopuillaan, ja joko sen huomaa tekijöiden väsähtämisestä, tai sitten oma mieltymykseni on kasvanut näiden tarinoiden ohi. En oikein enää syty tälle perus-Hämpille. Parhaat DeFalco / Frenz -tarinat, kuten edelliskesäinen Tulilordi-matsi, ovat näin nelikymppisellekin edelleen kelvanneet, mutta jonkinlaista väsymystä aistin jo vuoden ykkösnumeron Mörkö-tarinassa, ja sen parissa jatketaan. Edellisnumero – ja totisesti myös tämän numeron kansi – lupaili, että Mörön (siirryn käyttämään tätä genetiivimuotoa, jota myös Hämiksen uusi vakiosuomentaja Kinnunen käyttää Mail-Manin "Mörkön" sijaan) salaisuus selviäisi, mutta kun Peter Parkerin vanha kaveri Flash Thompson sieltä naamarin alta paljastuu, niin on lukijalle turhankin osoitellusti selvää, että tämä on huijausta, ja että Flash on lavastuksen uhri. Koko ykköstarinan Mörkö-matsi on nähty jo niin moneen kertaan, ettei edes Frenzin kuvitus jaksa innostaa; kenties kynänjäljessä on jopa havaittavissa tiettyä urautumista. Tussaajan nimi piti muuten käydä tsekkaamassa Marvel-tietokannasta, kun puuttui tästä julkaisusta. Ikävää lepsuilua moinen, ärsytti minua jo teininä – silloin ei asiaa voinut mistään tarkistaakaan.

Suomentajasta puheen ollen, heitähän on vuoden 1990 alusta nähty vaihtelevin laatutasoin kaikissa Marvel-lehdissä, mutta Hämikseen on tämä Kinnunen asettunut jo vähän aiemmin, ja oikein pätevää Mail-Manin hengessä etenevää suomenkieltä hän suoltaakin. Mutta tämänkaltaiset ruutuihin lisätyt ilmeisen sisäpiiriset vitsit eivät lukijaa naurata sitten alkuunkaan:

On muuten myös mainio esimerkki DeFalcon yleensä ihan hyvin toimivasta dialogista heikoimmillaan: "Kuten miehet yleensä". Yäh.

Kakkostarinassa pääosassa on Hopeasapeli, tuo silloin tällöin Hämiksessä esiintyvä omaperäinen hahmo. Rahan perään oleva kansainvälisiä tehtäviä hoitava omaa kaupallista sotilasorganisaatiotaan johtava naispuolinen palkkasoturi (jonka johtama järjestö on alun perin perustettu natsien metsästykseen) ei ole sieltä ihan tavallisimmasta päästä Marvel-sankareita. Nyt hän kaipaa Hämähäkkimiestä avuksi bisneksiinsä, ja tätä etsiessään mm. ostaa koko sivun ilmoituksen Daily Buglesta ja sotkeutuu Mörkö-vyyhtiin. Tarina on valitettavan mitäänsanomaton, etenkin kun Sapeli ja Hämis eivät lopulta kohtaa – Hämähäkkimies ei esiinny tarinassa ollenkaan, vaan hänen yhtäkkisestä katoamisestaan tehdään jonkinasteinen mysteeri. Taustalla lienee jokin Suomessa näkemätön tarina, en ainakaan muista, että tähän olisi mitään sen kummempaa liittynyt. Enimmäkseen näkemättömiä ovat myös Peter Davidin ja Bob McCleodin Spectacular Spider-Manit tältä aikakaudelta, joskin tähän lehteen on muutama sivu näitäkin ympätty mukaan – lähinnä ne esittelevät Davidin omaa Mary Sue -hahmoa Muukalaista, joka on supercool ja kaikkeen kykenevä uusi pahis, jota kukaan muu käsikirjoittaja ei Davidin lähdettyä viitsinyt käyttää enää lainkaan. Hahmo onkin lähinnä rasittava, mutta tulee esiintymään vuoden 1990 kuluessa vähintäänkin tarpeeksi.

Hopeasapeli-tarinan kuvitus on Rick Leonardin ja paljon parjatun tussaaja Vince Collettan, ja on jollain oudolla tavalla miellyttävää. Leonardin yleensä varsin vapaasti soljuva tyyli ja Collettan "tussaan vain sen mikä on aivan välttämätöntä"-perussuoritus saavat aikaan etäisesti art deco -vaikutteisen lopputuloksen. Huomattavasti huonompaakin jälkeä on Hämiksessä nähty.

Ja Marvel-Sagaa meille jälleen tuputetaan lehden välissä. Tunnen itseni vähän kiittämättömäksi, kun tällaisesta ilmaisesta bonuksesta nillitän, mutta minun nähdäkseni Saga ei toimi. Idea kronologisesta Marvel-universumin historiasta on toki mainio, mutta näiden vanhojen tarinoiden pätkiminen muutamiksi ruuduiksi on ikävän kömpelö ratkaisu. Lisäksi näiden 60-luvun tarinoiden kuvitus ei oikein kolahtanut minuun – eikä totta puhuen kovin paljon vieläkään. Kirbykin on varhaisimmissa Marvel-tarinoissaan vielä kaukana loistonsa päivistä.

Hämähäkkimies 5/89

1. Joukossame matelee Lisko

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Alan Kupperberg

Tussaus: Alan Kupperberg & co.

2. Talo ei ole koti

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Keith Giffen

Tussaus: Vince Colletta

Aika kummallinen väliinputoajanumero jälleen vuorossa. Alkaa pikkuisen jo pelottaa että Hämis on hyvän alkuvuoden jälkeen palaamassa vuoden -88 kaltaiseen ankeuteen. Ehkä satunnaislukijaa eivät tällaiset sieltä täältä ilman mitään jatkumon tuntua poimitut yksittäistarinat haitanneet, mutta kyllä kaltaiseni Marvel-entusiasti toivoi lehteen kronologisuutta ja etenevää juonta – Ryhmä-X:n parissa kun oli siihen jo tottunut (tosin eihän kyseisessä lehdessäkään sellaista nähty välivuonna 1989). Nyt on siis jälleen vuorossa tarinoita jotka eivät viittaa sanottavammin mihinkään aiempaan, joihin ei koskaan sen kummemmin palata, ja jotka voivat olla ihan mistä sattuu tähän julkaisuun poimittuja. Ovatpa vielä varsin erilaisetkin keskenään, mikä toisaalta tuo pienen kiinnostavan lisänsä lehteen.

Ykköstarina on geneeristäkin geneerisempi superpahismätkintä. Lisko kuuluu Hämiksen legendaariseen vihollisgalleriaan ihan sieltä alkuvuosilta, ja on kovin yksiulotteinen hahmo, mikä toisaalta on hyväkin siten, että antaa käsikirjoittajille tilaa rakennella juonia. No, tällä kertaa ei kyllä pahemmin rakennella. Lisko on liikkeellä, Hämähäkkimies etsii hänet käsiinsä, pelastaa päivän. Uutena (?) elementtinä on nyt mukana kiristysaspekti; korni superrikollinen Pöllö on kaapannut tohtori Curt Connorsin perheen ja vaatii tätä toimittamaan itselleen Liskoksi muuttumiseen tarvittavan seerumin. Siinäpä sitä juonta sitten. Tarina etenee kliseisten käänteiden mukaan ja loppuu onnellisesti, kun Pöllö voitetaan ja tohtori Connors saa perheensä takaisin... melkein! Vaimo kun haluaa kuitenkin pitää vähän etäisyyttä vielä. Kyllä järkytti.

Len Kaminski on niitä kirjoittajia, joiden nimi tuli vastaan silloin tällöin erilaisissa täytetarinoissa, eikä tämä Lisko-juttukaan ole kaksinen esitys häneltä. Alkuruudun maalaileva kerronta on nyt luettuna melko hupaisaa yliyrittämisessään: "Musta sade ropisee synkältä yötaivaalta New Yorkin kaduille ja kujille. Vesi valuu solkenaan, ja se tuntee yön jokaisen salaisuuden. Mutta se ei paljasta niitä." Pidän myös jokseenkin epäuskottavana sitä yksityiskohtaa, että eläimen raivolla gangstereita isoine kynsineen raastava Lisko ei kuitenkaan ota ketään hengiltä, kunhan pahoinipitelee vain. Marvelilla oli vielä tuolloin järkähtämätön suhde tappamiseen, mikä usein sai tarinat – varsinkin osaamattomien käsikirjoittajien – tuntumaan vähän pöljiltä. Lisko oli vihollisstatuksestaan huolimatta sympaattinen hahmo, joten hän ei missään nimessä saanut ottaa ketään hengiltä edes vahingossa.

Huonoista käsikirjoittajista puheenollen, kakkostarina Talo ei ole koti on viimeisiä, ellei viimeinen Suomessa nähty Bill Mantlon käsikirjoittama Hämis; muutamaa vuotta aiemminhan Mantlo oli lehden pääasiallinen kirjoittaja, mutta oli tässä vaiheessa jo siirtynyt muualle, mm. Alfa-Lentueen pariin, missä hänen pitkää kauttaan ei kovin kauniin sanoin nykyään muistella. Mantlo on ongelmistaan huolimatta parempi kuin Kaminski, ja tämä erikoinen stoori onkin häneltä parhaita lukemiani – yllättävän hillitty ja kiihkoton kertomus, jossa ei taistella mitään sen kummempaa kuin New Yorkin epäinhimillisiä ja köyhää kansaa kyykyttäviä vuokraisäntiä vastaan. Silloin aikoinaan tämä tarina ei koskettanut oikein mitenkään; juoneen ei ollut maalaispojalla tarttumapintaa, se tuntui vain tylsältä, ja kuvitus oli luvalla sanoen omintakeista. Keith Giffen on tainnut tehdä uransa lähinnä DC:n puolella, joten tutuksi ei tullut koskaan, mutta tämä ensikosketus hemmon tyyliin oli kyllä hyvin negatiivinen. Sittemmin olen lukenut, että Giffen imitoi tämän tapansa piirtää todella tarkasti joltain tunnetulta taidesarjakuvan tekijältä, olisiko ollut eteläamerikkalainen... Ei ehkä tällainen jälki istu kauhean hyvin Marvel-kuvioihin. Mutta ehkä on kuitenkin huomioitava, että Giffen on piirtänyt Hämikselle nuo isot silmät; tyyli jonka McFarlane vakiinnutti standardiksi pari vuotta myöhemmin. Lieneekö tästä inspiroitunut?

Vaikka Mantlo on siis tarinassaan epätavallisen vähäsanainen ja antaa kuvituksen toimia ilman tekstiä välillä pitkäänkin, on tarinointia tämänkin jutun ensimmäisellä sivulla luvassa sitten senkin edestä: "Kuuntele. Kuuletko sen? Sen on aluksi pehmeä... kuten hiekkarantaan liplattava meri, sitten se nousee kahdenkymmenen vuosisadan sinfoniaksi, kakofoniaksi."

On tähän lehteen totisesti varsinaisia ruuneperejä päätynyt kirjoittajiksi – Mail-Manin osuutta suomentajana ei tietenkään pidä unohtaa. Kokonaisuutena tämä numero on kohtalaisen mielenkiintoinen yhdistämällä tavanomaista tavanomaisemman ykköstarinan – Alan Kupperbergin kuvitus on tiukan tasapaksua ruutujakoa myöten melkoisen laimeaa – ja korkeaksi taiteeksi kurottelevan kakkostarinan. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä, mutta lukihan tuon taas. Vuokralaisten ahdingosta kertova juttu sentään toimi vähän paremmin kuin kaksitoistavuotiaana luettuna.

Hämähäkkimies 11/88

1. Mies ja lonkerot

2. Vihollinen sisälläni

Käsikirjoitus: Danny Fingeroth

Piirrokset: Greg LaRocque / Jim Mooney

Tussaus: Vince Colletta / Greg LaRocque

Ensimmäinen kokonaan Hämikselle itselleen omistettu lehti Salattujen sotien päättymisen jälkeen menee sikäli perusasioihin, että vihollisena on Tohtori Mustekala, niitä legendaarisimpia Hämppy-antagonisteja. Paha kyllä Mustekala ei ainakaan omiin suosikkeihini koskaan lukeutunut, ja pidempään lehteä seuranneetkin olisivat varmasti olleet ihan tyytyväisiä, jos hänen hulluutensa kulminoinut ja traagiseen tappioon päättynyt tarinansa parin vuoden takaa (numerosta 2/86) olisi jäänyt viimeiseksi. Mutta eihän Marvelin kaltainen tavaramerkkeihinsä luottava firma voi koskaan täysin luopua hyviksi havaituista hahmoista... Ja onhan toki totta, että Tohtoria nähtiin tuon karvaan tappionsa jälkeen myös Salatuissa sodissa, eikä hänellä sielläkään mennyt kovin hyvin.

Ongelmallisempaa on, että tämän kahdesta alkuperäisnumerosta koostuvan, ja siis koko suomalaisen lehden täyttävän, tarinan juoni on melkein sama kuin vain vähän tätä ennen meilläkin ilmestyneessä Ihmenelosten tarinassa (MARVEL 6/88). Nämä taisivat jenkeissäkin ilmestyä aika peräkanaa, joten se mikä tuossa Byrnen Ihmeneloset-jutussa oli hyvää, onkin nyt vain vanhan lämmittelyä. Tohtori Mustekala on siis psykiatrisessa hoidossa, ja hänen mekaanisia lonkeroitaan pidetään tallella toisaalla. Ne tuntuvat elelevän itsekseen, ja kun Mustekalan mielentila syystä tai toisesta järkkyy, ne ruhjovat itsensä maksimiturvallisesta säilöstä vapaaksi ja hakeutuvat omistajansa luokse.

Tähän asti kaikki on samoin kuin tuossa Ihmenelosten jutussa. Mutta nyt Tohtori on tehokkaampi (tai juoni kliseisempi...) ja perustaa salamannopeasti rikollisorganisaation sotilaineen (!) ja elävänkaltaisine Hämähäkkimies-robotteineen (!) jota vastaan harjoitella. Varsin vakuuttava näytös mielisairaalassa pitkään viettäneeltä vähintäänkin epävakaalta miespololta, mutta suuret puheet ja Hämähäkkimiehen julkinen haastaminen ovat yhtä tyhjän kanssa: lopulta aidon Hämiksen kohdatessaan Tohtori Mustekala lamaantuu ja ajautuu katatoniseen tilaan silkasta kauhusta. Ja se siitä sitten.

Käsikirjoittaja Danny Fingeroth ei ole mikään iso tekijä, mutta vaikka juoni onkin kaukana omaperäisestä, dialogi on ihan toimivaa, ja onhan tämä ihan kohtuullisen viihdyttävää luettavaa, kun kuvallinen kerronta toimii. Pidän ykköstarinan pimeässä tapahtuvasta alkukohtauksesta, jota kuvatessa on käytetty oivallisia ratkaisuja eritoten avaussivulla.

Jälkimmäinen stoori yllättää heittämällä yleensä onnetonta tussausjälkeä tekevän Jim Mooneyn piirtäjän pallille, ja Greg LaRocque saa toimia tämän käänteisaktin tussaajana. Kumpikin suoriutuu oikein hyvin. Jälki on jotenkin klassisen nättiä, jopa aika yksityiskohtaista, huomattavasti parempaa joka tapauksessa kuin mitään mitä Mooney on parin tätä edeltävän vuoden aikana tussannut. Herättää vähän hämmennystä... Kansi on jälleen, koska kerran Web of Spider-Man -lehteä julkaistaan, Byrnen käsialaa, ja onnistuu esittämään Tohtori Mustekalan pahempana uhkana kuin mitä hän on kertaakaan lehden sisäsivuilla.

Erityismaininta Mail-Manin palstalle, jossa julkaistu "Antero 18 v.":n kirje jäi jostain syystä aikoinaan hyvin mieleen. Olin tähän mennessä varmaan jo yhden tai kaksi raapustusta itsekin Mail-Manille lähettänyt, mutta ensimmäisen julkaisuun oli tällä kohdin vielä aikaa. Hiukan herätti ehkä närääkin se, että tämä oli julkaisukelpoisempaa kuin minun tuotokseni...

Arvio: Mitäänsanomaton perus-Hämis, mutta jotain sympaattista tässä numerossa aikoinaan oli; ehkä johtuen siitä, että toista vuotta jatkunut kakkossarja oli viimein päättynyt, ja lehti kokonaan nimihenkilöllä itsellään. Tuntui ehkä pieneltä uudelta alulta. Tai no ehkä ei.

Hämähäkkimies 6/88

1. Bänks, bänks!

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Geof Isherwood & Vince Colletta

2. Ei pakopaikkaa

Käsikirjoitus: Bob DeNatale

Piirrokset: David Mazzuchelli

Tussaus: Brett Breeding

Liite: Hämähäkkimies Kingpinin käskyläisenä!

Käsikirjoitus: Stan Lee

Taide: John Romita

Sadas Suomessa julkaistu Hämiksen numero on nasevasti osutettu yhteen Peter Parker, The Spectacular Spider-Man -lehden numeron #100 kanssa, joten juhlantuntua on ilmassa. Isoja käänteitä nyt vähintään, koska niitähän Marvel tapasi näihin tasanumerolehtiinsä sisällyttää. Tällä kertaa käänne ei ole kyllä lukijan näkökulmasta mitenkään valtaisa, etenkään ei millään tavoin dramaattinen; päinvastoin, itse olin lukijana mitä huojentunein tämän numeron myötä. Iso tapaus nimittäin on jo jokusen vuoden jatkuneen Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhteen päättyminen, jota Milgrom on pedannutkin jo parin edellisen numeron ajan. Ensin Kissa myönsi saaneensa supervoimansa Kingpiniltä, ja sitten kaksikko on ollut matkalla kohtaamaan tätä rikollispomoa, mutta on kovin huonosti päässyt perille asti. Tällä kertaa päästään, mutta tapahtumat vitkailevat silti majesteettisen pitkään (tarinassa on tuplamäärä sivuja tavalliseen verrattuna) ennen mitään ratkaisevaa. Jo aiemmin nähty luuseri Pilkku käväisee paikalla, mutta ottaa Hämikseltä siinä määrin turpaan, että häipyy näkyvistä ja ilmeisesti Marvelin hahmogalleriastakin samantien. Kingpin paljastaa Kissalle, että tämän epäonnea tuottavat voimat vaikuttavat paitsi hyökkääjiin, myös niihin, jotka viettävät pitkiä aikoja Kissan seurassa; tästä ovat johtuneet Hämistä viime aikoina kiusanneet onnettomuudet. Musta kissa ei keksi muuta ratkaisua kuin lopettaa suhde, mutta Hämähäkkimies on tahollaan päätynyt samaan ratkaisuun, ja ehtii asialle ensin. Ja se oli sitten siinä; pitkään lähes joka numerossa Hämiksen rinnalla roikkunut Musta kissa häipyy kuvioista varsin tehokkaasti heti tämän lehden jälkeen.

Ei sillä että tämä olisi ihan onneton tarina kuitenkaan. Milgrom kuljettaa tapahtumia ja dialogia ammattitaitoisen rennosti, ja onneksi piirtääkin tarinan itse parin edellisen Herb Trimpen tuhertaman numeron jälkeen; nyt kun tusseissa on joku muu kuin Jim Mooney, huomaa taas ettei Milgrom ole ollenkaan niin rupuinen piirtäjä kuin mikä hänen maineensa tuntuu olevan. Hyvin tehtyä perus-Marveliahan tämä juhlanumero on.

Lehden loppuun on jäänyt muutama sivu tilaa, joka on täytetty hämmentävällä tarinalla Ei pakopaikkaa, jossa Hämis ei vilahdakaan – kyseessä on varhainen Marvels-henkinen "tosielämän" kuvaus siitä, millaisia tunteita supervoimaisten ihmisten kanssa samassa maailmassa eläminen herättäisi tavallisissa kansalaisissa. Vain viisi sivua, mutta kyseessä on oikeastaan erittäin hyvä ontossa pelontunteessa vellova tarina, johon Mazzuchellin kynänjälki istuu oivallisesti.

Ja lisääkin löytyy: Lehden keskellä on nimittäin 16-sivuinen mustavalkoliite Hämähäkkimiehen sanomalehtisarjakuvaa, josta ei liikoja infoja anneta, mutta tihrustamalla olen näkevinäni stripeissä copyright-vuoden 1977. Loogisuuden rajoja venyttelevässä stoorissa Kingpin palkkaa Hämähäkkimiehen apurikseen pyrkiessään New Yorkin pormestariksi. Naiivi juonikuvio, sanomalehtisarjoille tyypilliset hypernopeat käänteet ja typistetty dialogi sikseen – Stan Lee ja John Romita ovat siinä määrin konkareita, että jälki on ammattitaitoista ja oikein luettavaa. Vanhojen Lee / Romita -Hämisten fiiliksen aistii tässä typistetyssä muodossakin. "Säilytä tarkoin tämä keräilyharvinaisuus – siitä maksetaan vielä maltaita joskus tulevaisuudessa!" lukee liitteen kannessa. Jotenkin epäilen ettei tuolla hirveästi tienaa.

Salattuja sotia ei tässä kuussa ole kun lehti on täynnä Hämistä itseään, mutta onneksi lukijoille tarjotaan seuraavan jakson alkuperäiskansi. Mike Zeck tunnetaan kovan luokan kansitaiteilijana, ja tämä onkin kyllä tyrmäävän hyvä Doom-kuva. Pakkohan tuollaisella kannella varustettu lehti olisi kaupasta napata mukaan.

Arvio: Ehkä tunnen vain helpotusta siitä, että Mustan kissan ympärillä vatvotut kuviot nyt poistuvat lehdestä, mutta tämä oli lievästä tapahtumattomuudestaan huolimatta ihan ok, toisin kuin pari edellistä Milgromin kirjoittamaa tarinaa. Bonusmateriaali oli erikoista mutta kiinnostavaa. Oikein kivasti koottu sadas Hämis.