Ryhmä-X 8/90

1. Sielun pimeimmässä valossa

2. Uskonasia

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jon Bogdanove

Tussaus: Terry Austin

3. Oikeudenkäyntikulut!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Josef Rubinstein

Kehaisin edellisestä numerosta kirjoittaessani, että siinäpä taisi olla vuoden 1990 paras Ryhmä-X. No, ehkä ykkössijan voi jakaa tämän numeron kanssa, onhan kyseessä saman "Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset"-tarinan jälkimmäinen puolisko. Aiemmat ylistykseni käyvät tähänkin osaan, totta puhuen, jos mahdollista, tämä on jopa rahtusen parempi. Panokset ovat korkeat: Kitty Pryde on pysyvään "liukumistilaan" juuttuneena enää hädintuskin koossa pysyvä haamu, jonka molekyylit ovat levähtämäisillään teillensä. Ihmeneloset eivät Reed Richardsin uskonpuutteen vuoksi kykene auttamaan, mutta Tohtori Doom on valmis, joten mutantit pakkaavat kimpsunsa ja siirtyvät Latveriaan, Doomin linnaan, minne tapahtumat sijoittuvat.

Vaikka asiat kasvavat suuriksi, tapahtumien mittakaavat ovat pienet. Doomin linnasta ei juuri poistuta, etenkään sen jälkeen kun Ihmeneloset saapuvat uudelleen paikalle. Kahakointiahan siitä ensin alkuun syntyy, etenkin kun mutanteista kukaan ei enää usko Richardsin olevan vilpittömästi avuliaalla asialla. Eipä sillä että he Doomiinkaan varauksetomasti luottaisivat, mutta tämä ainakin on tekemässä jotain.

Claremontin käsissä tarina kulkee, ennen kaikkea hahmot ovat eläviä. On suorastaan häkellyttävää, millaisella taidolla hän kuvaa tätä isoa henkilögalleriaa. Kaikki saavat osansa valokeilassa, mutanttien ohella myös Ihmenelosista ja jopa Victor von Doomista löytyy oivallisesti kirjoitettuja kohtauksia. Claremont ei kerro tarinaa tarinan vuoksi; jopa tavallista X-Menin numeroa voimakkaammin tässä kertomuksessa henkilöiden kasvu on etusijalla. Yllättäen keskeiseksi toimijaksi nousee Richardsien poika Franklin, joka astraalimuodossaan vaeltaa itsemurhaa hautovan Kittyn luokse ja estää tätä tekemästä lopullista päätöstä sillä välin kun ryhmien aikuiset säheltävät toisaalla keskenään. En tiedä onko tähän hetkeen Kittyn ja Franklinin välillä koskaan myöhemmin palattu, mutta se on merkittävä ja koskettava kohtaus ainakin tässä tarinassa.

Claremont viljelee huomattavan paljon kivan realistisia kohtauksia: Liekin supervoiman tuhoisa vaikutus tavalliseen ihmiseen ja Möykyn istuminen pilkkuun asti baarissa kittaamassa kaljaa ovat sellaisia supersankarielämän kääntöpuolia, joita esimerkiksi juuri Ihmenelosten omasta lehdestä en juuri muista löytäneeni. Ainoana tarinallisena miinuksena pidän loppuratkaisua, jossa Claremont heittäytyy ehkä vähän turhankin vahvasti ideatasolle henkilöhahmojen kustannuksella: Kittyn henki on kyseessä, mutta edes Rogue tai Tajunta eivät saa imeä itseään epäilevän Reed Richardsin päästä tietoa jolla tilanne ratkaistaisiin, vaan "Richardsin on tehtävä se itse". Ihan näin ideologisesti puhtaita eivät tosielämän ihmiset sentään ole, mutta kaipa tällaisen voi sallia supersankareille. Joka tapauksessa käy ilmi, että Reedin uskonpuute oli (tietenkin) Doomin masinoima, ja asiat päättyvät hyvin.

Bogdanove / Austin -parivaljakko kuvittaa edelleen hienosti, ehkäpä jopa alkuosaa reippaammin omalla tyylillään. Piirrosjälki on omaperäinen yhdistelmä realistista ja hienonhienoa sarjakuvamaista pyöreyttä, mikä varsinkin haamumaisen Kittyn ja pirpana-Franklinin kuvauksessa toimii. Juuri näiden kahden väliset kohtaukset ovatkin kuvituksellisesti lehden parasta antia.

Koska sivuja on suomalaisessa lehdessä ollut vähän ylimääräisiä, nähdään lopuksi lyhyt Hulktar-soolotarina, joka ei Ryhmä-X:ään liity sitten mitenkään, mutta tähän numeroon sentään siinä määrin, että olihan Hulktar päätarinankin kuvioissa mukana. Tekijät Claremont ja Alan Davis takaavat sen, että muutaman sivun juttu on mitä piristävin loppukaneetti: Jennifer Waltersin kovasti jännittämä esiintyminen lakimiehenä Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden edessä katkeaa toistuvasti, kun Salatuista sodista tuttu tyhjäpäinen Titania tulee häiritsemään verivihollisekseen päättämäänsä Hulktarta. En tiedä miksi juuri Claremont on kirjoittanut tällaisen Hulktar-tarinan, mutta se on oikeastaan aika nappiin osuva kuvaus supersankariuden ja vakavassa ammatissa toimimisen yhteensovittamisen kipupisteistä. Erittäin hauskakin, itse asiassa.

Kympin arvoista tavaraa siis edelleen. Vuoden 1990 parhaan Ryhmä-X:n ykkössija jaetaan siis totisesti kahdelle numerolle. Mutta silti on mitä huojentavinta lukea Mail-Manin palstalta, että seuraavan vuoden alusta päästään viimein jatkamaan siitä, mihin lehti joulukuussa 1988 jäi. On tätä odotettu!

Ryhmä-X 7/90

1. Vanhoja sotilaita (osa)

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Dan Green

2. Oletko varma?!

3. Totuuksia ja seurauksia

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jon Bogdanove

Tussaus: Terry Austin

Kuten jo totuttua, Ryhmä-X oli vuodet 1989 ja 1990 epämääräisellä tauolla, jossa odotettiin muiden Pohjoismaiden pääsevän siihen pisteeseen asti, johon lehteä oli jo Suomessa julkaistu, ja aikaa tappaessa näytettiin vuosien saatossa väliin jääneitä tarinoita. Ehkä osa niistä oli näyttämisen arvoisia, kaikki suinkaan eivät. Näiden paikallaanpolkemisvuosien viimeiset kaksi numeroa täyttää alkujaan nelinumeroinen "Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset"-minisarja, joka on jo suhteelisen tuoretta tavaraa; se sijoittuu Marauderien verilöylyn jälkeiseen aikaan, solahtaa siis Suomessa kesällä 1988 nähtyjen R-X:n numeroiden väliin. Selvennykseksi (tai vain sivuntäytteeksi) mukana onkin uusintana numerosta 6/88 tarinan "Vanhoja sotilaita" ensimmäiset yhdeksän sivua, peräti lehden nykyisen suomentajan Topi Ylis... anteeksi Nenily Apotin uutena käännöksenä. Ei kovin tarpeellinen bonus, mutta jatkumon kannalta kiva: Ryhmä pakkaa haavoittuneet jäsenensä Mustalintuun, ja suuntaa koneen kohti Muirin saarta Skotlannissa; tämän minisarjan aluksi näemme paitsi koneen laskeutumisen sinne, myös koko eeppisen tapahtumasarjan Ihmenelosten ja Tohtori Doomin kanssa, josta ei vuoden 1988 Ryhmä-X:iä lukiessa ollut hajuakaan; se vain tapahtui jossain numeroiden 6 ja 7 välissä.

Konfliktin juoni pyörii Kitty Pryden ympärillä. Ryhmän otettua Maraudereilta turpaan keväällä 1988 Kitty jäi pysyvään hitaasti pois haihtuvaan tilaan, eikä kukaan tunnu tietävän miten kauan hänen molekyylinsä vielä pysyvät kasassa. Koska ollaan Marvelin universumissa, on Reed Richardsin pyytäminen apuun luonnollinen askel, mutta Ryhmä-X ei ole varsinaisesti luottamusta herättävä hengaillessaan Magneton kanssa, minkä lisäksi Richards itse on pahan luokan itseluottamuskriisin kourissa, mikä saa alkunsa päiväkirjasta, jonka Sue Richards löytää – ja jonka mukaan Reed tiesi täsmälleen mitä hänelle ja hänen ystävilleen tapahtuisi sillä kuuluisalla avaruuslennolla, joka koko Marvel-maailman käynnisti. Mutta onko päiväkirja totta vai ei? Onko Reed hirvittävä ystävänsä tieteelle uhraava manipulaattori vai onko tässä jotain muuta taustalla?

Reed ei kykene Kittyä auttamaan, mutta lehden lopulla Ryhmä-X saa tarjouksen Tohtori Doomilta, ja tämän tuntienkin on valmis Kittyn pelastaakseen suostumaan. Mainio cliffhanger, joka saa odottamaan seuraavaa numeroa. Pidän muuten siitä, ettei kukaan usko hetkeäkään Doomin pelaavan muualle kuin omaan pussiinsa, mutta minkäs teet, nero se on julma despoottinerokin.

Priimaahan tämä on huolimatta vähän kornista "joku vastaan joku"-asetelmastaan, ei voi kieltää. Claremont oli näihin aikoihin X-Meniä kirjoittaessaan oman luomiskautensa huipulla, ja että hän on kaiken muun tekemänsä ohella rysäyttänyt näin intensiivisen ja paljon sisältävän minisarjan on aika häkellyttävää. Tätä ei ole heitetty vasemmalla kädellä hutaisten, vaan dialogi on harkittua, juoni monimutkaistuu esimerkillisesti, tarinan painotukset ovat sinemaattisen tarkasti kohdillaan ja mikä parasta, henkilöhahmoilla on silti tilaa hengittää. Ryhmä-X:n epätoivoinen tilanne välittyy hyvin. He ovat altavastaajia, mutta ylpeitä sellaisia, eivätkä alistu kukkulan kuninkaina itseään pitävien Ihmenelosten oikkuihin sen enempää kuin anna periksi Kittyn suhteen.

Claremont kirjoittaa myös Ihemenelosia pirun hyvin – on sääli ettei hän kultaisella kaudellaan 80-luvulla koskaan kirjoittanut näiden omaa lehteä, mutta ei hänen aikansa sentään ihan kaikkialle venynyt. Muutamalla sivulla Claremont kuitenkin osoittaa tuntevansa nämä hahmot ja tietävänsä heistä jokaisen olennaiset piirteet. Erityisesti pidän Ihmenelosten arkielämästä, jonka kuvaamisessa Jon Bogdanoven vähän sarjakuvamainen piirrostyylikin osuu parhaiten kohdilleen.

Tämä on Bogdanoven ensiesiintyminen ainakin minun Marvel-kronologiassani, mutta jonkun verran hänen taidettaan nähtiin vielä jatkossa, ainakin Infernon yhteydessä vuotta myöhemmin. En ole varma etteikö joku muukin aikakakauden piirtäjistä olisi tähän minisarjaan sopinut – kenties toiminnan kuvaajia olisi löytynyt parempiakin – mutta ainakin hiukan humorististen ja lämminhenkisten kohtausten kuvittajana Bogdanove on huipputasoa. Terry Austinin tussaus tuskin haittaa. Bogdanove & Austin onnistuvat myös Ihmenelosten Möykyn suhteen hyvin, mistä annan kuvittajille aina pluspisteet. Ja mikä muuten parasta, Claremont ilmeisesti piti Hulktaren jäsenyydestä Ihmenelosissa (kuten minäkin!), koska vaikka tämä ei enää tässä vaiheessa tiimiin kuulunutkaan, niin what the hell – tarinassa hän on mukana silti. Great!

Niin että eipä tästä numerosta paljon kritiikkiä irtoa. Ihan toista maata tämä on kuin alkuvuodesta 1990 nähty "Ryhmä-X vastaan Kostajat", joka alkoi lähinnä siedettävänä ja lässähti lopuksi pohjamutiin. Totta puhuen tämä numero oli selvästi vuoden 1990 paras R-X. Loppuosaa odotellaan siis hyvissä merkeissä.