Hämähäkkimies 12/89

1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mark Beachum

Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.

Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.

Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.

Hämähäkkimies 11/89

1. Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille?

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Uhkavaatimuksia

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

Minut aikoinaan Marvelin maailmaan tutustuttaneen DeFalco / Frenz -kaksikon töitä ei vuonna 1989 enää Hämiksessä paljoa julkaistu. Edellinen, kesäinen Tulilordi-matsi, oli taatun viihdyttävää tavaraa, mutta nyt nämä osaavat tekijät kyllä huitaisevat ohi. Tunnettuna nostagikkona DeFalco palailee jälleen menneisyyteen tarinantynkää etsiessään, mutta hamuilee turhankin kauas: Hämähäkkimiehen ensiesiintymiseen itse asiassa, ja siihen painijaan, jonka kanssa Peter Parker testaa juuri saamiaan voimia. Ei näihin vuosikausien takaisiin hahmojen peruspilareiksi vakiintuneisiin tarinoihin koskaan pitäisi palata.  Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille? kysyy tämänkertainen otsikko, ja lukijalla on mielessä vain jatkokysymykset "Jaa että kenelle?" ja "Who cares?" Kukaan ei taatusti ole kaivannut "Murskaaja Hogania", joka esiintyi ehkä kahdessa ruudussa siinä alkuperäistarinassa, ja hänen ankeiden nykyvaiheittensa seuraaminen korruptoituneen painimogulin kiusaamana ("Teurastaja Marsdale", eihh) on juuri niin koukuttavaa kuin tästä innostuneesta esittelystäni voi päätellä.

Kiinnostavinta tarinassa ovat taas kerran Peter Parkerin ja tämän elämää sivuavien henkilöiden vaiheet; onpa mukana jopa pian alkavaa Mörön salaisuus -tarinaa petaava aukeama, jossa Peterin lähellä vähän jokainen vuorollaan käyttäytyy epäilyttävästi. No myönnetään, että tästäkin huolimatta tarina on harvinaisen ponnetonta täytettä ja tyhjänpoljentaa. Ei edes Frenzin kuvitus ole kummoista, jos nyt ei huonoakaaan; tarina ei liene antanut kauheasti aihetta visuaaliseen räiskähtelyyn. Erityismaininta kumminkin Mary Janen huikealle asukokonaisuudelle. Mitenköhän moinen olisi Hämppi-leffoissa sopinut Kirsten Dunstille?

Kakkossarjana nähdään ikävä kyllä lisää Salatut sodat II:ta. Tällä kertaa Mail-Man vastaa samalla lukijoiden pitkään jatkuneeseen rutinaan, ja antaa näytepalan Viittaa ja Tikaria kaksikon omasta lehdestä, jota kirjoitti Hämiksessä tasapaksua mutta ihan kelvollista perustarinaa pitkään tarjonnut Bill Mantlo, jonka luomus kyseinen kaksikko alunperin kai onkin. Piirtäjänä kunnostautuu Rick Leonardi, jota inhosin nuorempana, mutta nyt tavallaan pidän tämän ekspressiivisestä muotokielestä.

Tarinassa on pääosassa Tuonpuoleinen, joka on siis saapunut Maahan kokeakseen ihmiselämää, ja tällä kertaa, koska ollaan Viitan ja Tikarin kadunläheisessä arjessa, eksyy huumediilerien pariin ja saa suoniinsa aimo annoksen heroiinia. Todettuaan kokemuksen kauheaksi hän tappaa kaikki New Yorkin huumevälittäjät yhdellä kädenheilautuksella – joskin palauttaa heidät sitten henkiin sankarikaksikon toiveesta. Aiemmin hyvinkin suoraviivaisesti tappamiseen suhtautuneet V&T saavat opetuksen moraalista ja vastuusta tajutessaan ettei tällainen kertateurastus ole oikea tapa ratkoa asioita. Eihän lehteen enää riittäisi tarinoitakaan.

Mitäänsanomatonta moralistista diibadaabaa tämä on, mutta silti parempi kuin Hämis-tarina sikäli, että edes jotain tapahtuu. Mietityttää kyllä voiko kokonaisen oman todellisuutensa personoituma kokea heroiinipiikkiä samoin kuin ihminen... Oli miten oli, Tuonpuoleinen alkaa näillä main kyllästyttää jo pahan kerran. Salatut sodat II oli täsmälleen niin tyhmä kuin mitä Mail-Man etukäteen varoitteli, ja pitänee huomioida, että myös Viitan & Tikarin seikkailuja Suomeen toivoneiden pyynnöt loppuivat laakista tämän yhden näytepalan jälkeen. En tainnut olla ainoa johon ei oikein kolahtanut.

Mutta vaikka lehti oli ankeuden huipentuma, on Mail-Manilla sentään iloisia uutisia palstallaan: vuoden 1990 alusta starttaa Suomessa neljäs Marvel-julkaisu! Tarkempia tietoja tulevilta palstoilta, kuulemma, mutta ei kai niitä enää hirveästi ole tulossa, kun jo marraskuussa mennään. Ysikytluku vaikuttaa kuitenkin alkavan suomalaisen Marvel-tarjonnan osalta oikein hyvin.

Hämähäkkimies 5/89

1. Joukossame matelee Lisko

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Alan Kupperberg

Tussaus: Alan Kupperberg & co.

2. Talo ei ole koti

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Keith Giffen

Tussaus: Vince Colletta

Aika kummallinen väliinputoajanumero jälleen vuorossa. Alkaa pikkuisen jo pelottaa että Hämis on hyvän alkuvuoden jälkeen palaamassa vuoden -88 kaltaiseen ankeuteen. Ehkä satunnaislukijaa eivät tällaiset sieltä täältä ilman mitään jatkumon tuntua poimitut yksittäistarinat haitanneet, mutta kyllä kaltaiseni Marvel-entusiasti toivoi lehteen kronologisuutta ja etenevää juonta – Ryhmä-X:n parissa kun oli siihen jo tottunut (tosin eihän kyseisessä lehdessäkään sellaista nähty välivuonna 1989). Nyt on siis jälleen vuorossa tarinoita jotka eivät viittaa sanottavammin mihinkään aiempaan, joihin ei koskaan sen kummemmin palata, ja jotka voivat olla ihan mistä sattuu tähän julkaisuun poimittuja. Ovatpa vielä varsin erilaisetkin keskenään, mikä toisaalta tuo pienen kiinnostavan lisänsä lehteen.

Ykköstarina on geneeristäkin geneerisempi superpahismätkintä. Lisko kuuluu Hämiksen legendaariseen vihollisgalleriaan ihan sieltä alkuvuosilta, ja on kovin yksiulotteinen hahmo, mikä toisaalta on hyväkin siten, että antaa käsikirjoittajille tilaa rakennella juonia. No, tällä kertaa ei kyllä pahemmin rakennella. Lisko on liikkeellä, Hämähäkkimies etsii hänet käsiinsä, pelastaa päivän. Uutena (?) elementtinä on nyt mukana kiristysaspekti; korni superrikollinen Pöllö on kaapannut tohtori Curt Connorsin perheen ja vaatii tätä toimittamaan itselleen Liskoksi muuttumiseen tarvittavan seerumin. Siinäpä sitä juonta sitten. Tarina etenee kliseisten käänteiden mukaan ja loppuu onnellisesti, kun Pöllö voitetaan ja tohtori Connors saa perheensä takaisin... melkein! Vaimo kun haluaa kuitenkin pitää vähän etäisyyttä vielä. Kyllä järkytti.

Len Kaminski on niitä kirjoittajia, joiden nimi tuli vastaan silloin tällöin erilaisissa täytetarinoissa, eikä tämä Lisko-juttukaan ole kaksinen esitys häneltä. Alkuruudun maalaileva kerronta on nyt luettuna melko hupaisaa yliyrittämisessään: "Musta sade ropisee synkältä yötaivaalta New Yorkin kaduille ja kujille. Vesi valuu solkenaan, ja se tuntee yön jokaisen salaisuuden. Mutta se ei paljasta niitä." Pidän myös jokseenkin epäuskottavana sitä yksityiskohtaa, että eläimen raivolla gangstereita isoine kynsineen raastava Lisko ei kuitenkaan ota ketään hengiltä, kunhan pahoinipitelee vain. Marvelilla oli vielä tuolloin järkähtämätön suhde tappamiseen, mikä usein sai tarinat – varsinkin osaamattomien käsikirjoittajien – tuntumaan vähän pöljiltä. Lisko oli vihollisstatuksestaan huolimatta sympaattinen hahmo, joten hän ei missään nimessä saanut ottaa ketään hengiltä edes vahingossa.

Huonoista käsikirjoittajista puheenollen, kakkostarina Talo ei ole koti on viimeisiä, ellei viimeinen Suomessa nähty Bill Mantlon käsikirjoittama Hämis; muutamaa vuotta aiemminhan Mantlo oli lehden pääasiallinen kirjoittaja, mutta oli tässä vaiheessa jo siirtynyt muualle, mm. Alfa-Lentueen pariin, missä hänen pitkää kauttaan ei kovin kauniin sanoin nykyään muistella. Mantlo on ongelmistaan huolimatta parempi kuin Kaminski, ja tämä erikoinen stoori onkin häneltä parhaita lukemiani – yllättävän hillitty ja kiihkoton kertomus, jossa ei taistella mitään sen kummempaa kuin New Yorkin epäinhimillisiä ja köyhää kansaa kyykyttäviä vuokraisäntiä vastaan. Silloin aikoinaan tämä tarina ei koskettanut oikein mitenkään; juoneen ei ollut maalaispojalla tarttumapintaa, se tuntui vain tylsältä, ja kuvitus oli luvalla sanoen omintakeista. Keith Giffen on tainnut tehdä uransa lähinnä DC:n puolella, joten tutuksi ei tullut koskaan, mutta tämä ensikosketus hemmon tyyliin oli kyllä hyvin negatiivinen. Sittemmin olen lukenut, että Giffen imitoi tämän tapansa piirtää todella tarkasti joltain tunnetulta taidesarjakuvan tekijältä, olisiko ollut eteläamerikkalainen... Ei ehkä tällainen jälki istu kauhean hyvin Marvel-kuvioihin. Mutta ehkä on kuitenkin huomioitava, että Giffen on piirtänyt Hämikselle nuo isot silmät; tyyli jonka McFarlane vakiinnutti standardiksi pari vuotta myöhemmin. Lieneekö tästä inspiroitunut?

Vaikka Mantlo on siis tarinassaan epätavallisen vähäsanainen ja antaa kuvituksen toimia ilman tekstiä välillä pitkäänkin, on tarinointia tämänkin jutun ensimmäisellä sivulla luvassa sitten senkin edestä: "Kuuntele. Kuuletko sen? Sen on aluksi pehmeä... kuten hiekkarantaan liplattava meri, sitten se nousee kahdenkymmenen vuosisadan sinfoniaksi, kakofoniaksi."

On tähän lehteen totisesti varsinaisia ruuneperejä päätynyt kirjoittajiksi – Mail-Manin osuutta suomentajana ei tietenkään pidä unohtaa. Kokonaisuutena tämä numero on kohtalaisen mielenkiintoinen yhdistämällä tavanomaista tavanomaisemman ykköstarinan – Alan Kupperbergin kuvitus on tiukan tasapaksua ruutujakoa myöten melkoisen laimeaa – ja korkeaksi taiteeksi kurottelevan kakkostarinan. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä, mutta lukihan tuon taas. Vuokralaisten ahdingosta kertova juttu sentään toimi vähän paremmin kuin kaksitoistavuotiaana luettuna.

Hämähäkkimies 3/88

1. Sokea auttaa sokeaa

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Frank Springer

2. Kuoleman jalka kulkee!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Heti kun kesällä -87 aloin kerätä Marvelin lehtiä, panin merkille Mail-Manin palstalla julkaistujen lukijakirjeiden toistuvan pyynnön: Julkaiskaa Daredeviliä! Kyseisen hemmon seikkailuja oli ilmeisesti ollut Hämiksessä kakkossarjana vuonna -86, ja lukijat olivat siinä määrin vaikuttuneita, että pommittivat Mail-Mania pyynnöillä saada lisää. Minulla ei tietenkään ollut mitään käsitystä kuka tai mikä on Daredevil, mutta toivoin tietenkin että itsekin näkisin tätä odotettua hahmoa. Tässä Hämiksen numerossa sitten kohtasin DD:n ensi kerran, ja... No, taas voi vaan hämmästellä millä perusteella tämä tarina on päätetty julkaista. Ensinnäkin se on kronologisesti monta vuotta vanhempaa matskua kuin mitä Hämiksessä tuolloin esitettiin, toiseksi se jatkuu suoraan tarinasta, jota Suomessa ei ole julkaistu, ja kolmanneksi se ei ole laatutasoltaan oikein millainenkaan.

Tottahan tässä on kuvittajana sittemmin juuri Daredevilin parissa kannuksensa hankkinut Frank Miller, mutta tämä on hyvin varhaista Milleriä; enimmäkseen hän pyrkii piirtämään Marvelin "house stylen" mukaisesti. Lisäksi tussaaja (veteraani Frank Springer, jonka 60-luvulla piirtämään kulttisarjakuvaan The Adventures of Phoebe Zeit-Geist pitäisi kyllä joskus tutustua...) hukuttaa Millerin loputkin omaleimaisuudet aika vanhanaikaisen loppusilauksen alle; vain siellä täällä on ruutuja, joista myöhemmin legendaksi kohoavan tekijän tyyli jo pilkistää esiin, esim tässä:

Kun vielä kirjoittajana on parhaimmillaankin aika keskinkertainen Mantlo, tämä on jokseenkin puuduttavaa luettavaa. Joku kajahtanut sarjakuvaroisto uhkaa ydinpommilla New Yorkia, Hämähäkkimies on sokeutunut, mutta itsekin sokea Daredevil osaa auttaa tätä silti toimimaan. Lopuksi Hämis kehittää itselleen tutka-aistin (!) joka sitten häviää samantien kun näkö palautuu. Koko tarinaa leimaa naiivi 70-lukuinen yliampuvuus, jollaista vielä vuosikymmenen alkupuolen Hämiksissä esiintyi taajaan. Itse DD on tämän perusteella kuivikas ja yltiöhyveellinen hahmo – ei tehnyt minuun vaikutusta lainkaan. Vaikea kuvitella kenenkään kauheasti tästä tarinasta pitäneen, ja tällaisen keskeltä muuten julkaisematonta ikivanhaa kokonaisuutta reväistyn pätkän esittäminen ilman sen suurempia selittelyjä on kotimaisen Hämiksen toimitukselta aikamoista töpeksintää.

Salatuissa sodissa tapahtuu vähän enemmän. Edellisjaksossa tylysti tapetun (hän paranee kyllä) Ampiaisen ruumis viskataan sankarien päämajaan, mutta Kapteeni Amerikka kieltää kostoretkelle lähtemisen, koska pitää vanhtia Galactusta (miksi, kysyn nyt lukijana, mutta vastausta ei kuulu...). Raivostunut Hulktar lähtee sitten yksin vetämään ystävänsä tappajia turpaan, ja tämä onkin hyvä kohtaus. En ollut Hulktarta (nimen "She-Hulk" hyvä suomennos muuten!) ennen Salattuja sotia nähnyt, mutta opin nopeasti pitämään hahmosta. No, Hulktar saa sitten myös kuonoonsa. Kaiken kaikkiaan tässä taas otetaan yhteen siellä sun täällä eikä juoni liiemmin etene mihinkään, mutta ehkä lehden alkuosan kökköyden tai ehkä Zeckin nätin taiteen takia tämän kuitenkin luki ihan ilokseen.

Arvio: En olisi Hämiksen edellisnumeron rupisammakkokohelluksen jälkeen uskonut että taso voi laskea, mutta niin vain kävi. Ehkä juliste on silloin aikanaan lohduttanut vähän. Ja vaikka Salatut sodat ei ollut mikään huippujuttu enää tässä vaiheessa, se oli nyt jo toista kuukautta peräkkäin lehden ehdottomasti paras osuus. Huolestuttavaa.

Hämähäkkimies 8/87

1. Syvällä pimeyden keskellä!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Mike Esposito

2. Menneisyyteni muistot!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Kun nyt kerran on tavaksi tullut huomioida eri tavoin itselleni historialliset lehdet, niin tämä on sitten ensimmäinen omaan postilaatikkoon kolahtanut Marvel-julkaisu. Se se vasta oli jotain! Minulle oli pikkupojasta asti tullut tilattuna V8 Magazine (koska pikkupojat tykkäävät autoista), ja se oli pakko lopettaa jotta vanhempani suostuivat ottamaan Hämiksen tilalle. En ole tätä päätöstä hirveästi katunut.

Lehden ensimmäinen tarina on poimittu Marvel Team-upista, tuosta Hämiksen ja muiden Marvel-hahmojen yhteisseikkailuja esittäneestä lehdestä, joka hyvin harvoin esitti mitään merkittäviä juonenkäänteitä, ja niinpä tämä Kitty Pryden ja Hämiksen ensikohtaaminenkin on melkoisen mitäänsanomaton kohellus – siis näin jälkikäteen luettuna. Juuri viidettä luokkaansa aloittelevan  uunituoreen Marvel-fanin mielestä tämä oli tietysti täyttä timanttia. Erityisesti aloituskohtaus, jossa Hämähäkkimies estää metrojunan kaapannutta hulttiolaumaa aiheuttamasta suurtuhoa, teki vaikutuksen. Bill Mantlon kirjoittama kohtaus on ehkä täynnä kliseitä, mutta toimii kyllä – iso tekijä voi tietenkin olla Ron Frenzin kyky piirtää oivallisesti etenevää toimintaa. Muistan inspiroituneeni tästä niin, että nyysin monia elementtejä tästä muutaman sivun jaksosta itse tuolloin piirtämiini sarjakuviin – ainakin metrotunneli miljöönä, törmäävät junat, tajuttomaksi paiskautuva sankari... Kaikki kelpasi omille hahmoilleni, joita jo tässä vaiheessa, ruhtinaalliset kaksi kuukautta Marvelin sarjakuvia lukeneena, olin alkanut kehitellä ja joille loin jo omaa yhteistä universumia. Lapsena sitä ei ihminen aikaile, vaan käy suoraan hommiin.

Tarinan juoni on simppeli: Kitty Pryde on lapsenvahtina parille rasittavalle pikkupojalle (he tosin Frenzin piirtäminä näyttävät pienikokoisilta parikymppisiltä...), jotka karkaavat yöllä kotoa ja jotka Morlokit sitten nopeasti nappaavat ilmeisesti syödäkseen (!). Sattumalta (!) samainen varsinaisista Ryhmä-X:n kautta tutuista Morlokeista irrallinen ryhmä on myös löytänyt metrotunnelista tajuttoman Hämiksen, joka on täten hänkin New Yorkin alla sijaitsevissa katakombeissa vankina. Kitty lähtee vahdittaviensa perään, kohtaa Hämiksen, nämä tutustuvat, vähän tapellaan ja homma on paketissa nopsasti ilman sanottavia seuraamuksia kenellekään. Nyt luettuna tarina on suorastaan poikkeuksellisen mitäänsanomaton – paitsi että alun metrojunakaappauksessa on edelleen imua.

Toinen tarina on Hämiksen ykköslehdestä, ja melkein pelkkää saippuaoopperaa. Hiljakkoin Mary Jane paljasti Peterille tienneensä jo pitkään tämän olevan Hämähäkkimies, ja nyt ovat vuorossa Mary Janen omat "salaisuudet", jotka kenties olisivat olleet rajumpia paljastuksia jos hahmo olisi jo vuosien takaa tuttu, mutta eihän Mary Jane minulle ollut. Eikä hänen elämästään mitään omituisuuksia paljastu, todella rikkinäinen ja traumatisoitunut perhe vain, minkä kaiketi aina iloisen bilehile-MJ:n imagoon istutettuna on tarkoitus olla järkyttävää ja yllättävää. Minusta tämä oli pienenä vähän outoa luettavaa, mutta samalla aika jännää, aikuistakin. Isoja teemojahan yllätysraskaudet, avioerot, lapsiaan lyövät isät ja sen sellaiset ovat, eikä Tom DeFalco onneksi ihan huonosti aihetta käsittelekään. Peter kuuntelee Mary Janen kertovan elämästään näiden kävellessä keskuspuistossa, ja leppoisa tunnelma istuu onnistuneesti tämän surullisen elämäntarinan taustalle. Lopulta nämä kaksi entistä rakastavaista päättävät pysyä ystävinä ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

On tässä sentään vähän toimintaakin; aina välillä leikataan kohtauksiin, joissa kuolleeksi luultu Mörkö jyrää itseään isoksi tekijäksi New Yorkin alamaailmassa. Olen aina tykännyt Mörköstä, mikä johtuu varmaan monestakin tekijästä; esim. siitä, että hän oli ensimmäisiä Hämis-vihollisia joihin tutustuin. Mutta kyllä Mörkö on (ainakin tässä vaiheessa vielä) hahmonakin kiehtova, ja Frenz piirtää hänet pirullisen hyvin.

On muuten todettava, että jo naskalina panin merkille tussaajan vaikutuksen piirrosjälkeen kun tämä lehti ilmestyi. Josef Rubinstein on pääasiallinen tussaaja Amazing Spider-Manista poimituissa tarinoissa, ja hänen raskas ja paksuin vedoin varjostettu jälkensä istuukin Frenzin dynaamiseen ja melko kulmikkaaseen piirrostyyliin hyvin. Ensimmäisen tarinan tussannut Mike Esposito taas on vähän lepsu ja ponneton, eikä varsinkaan tunnelikohtauksista aisti kunnolla klaustrofobiaa.

Arvio: Lehdessä ei suoraan sanoen tapahdu juurikaan mitään, mutta itselleni tämä on silti tärkeä ja muistiin hyvin painunut julkaisu. Nyt lukiessa keskityin ihastelemaan Frenzin piirrosjälkeä. Hänen kuvittamanaan Mary Janen elämäntarinassakin on huikeaa draamaa.

Hämähäkkimies 2/86

1. X-tekijä

Käsikirjoitus ja taide: John Byrne

2. Musta kissa – – sinä elät?!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Kuten taannoisessa Ryhmä-X:n numerossa 12/85, on tälläkin kertaa päästoori jostain muualta kuin nimikkohahmon lehdestä peräisin. "X-tekijä" on tuplamittainen seikkailu Fantastic Fourin numerosta 250, ja juhlistaakseen tätä tasalukua John Byrne on ympännyt mukaan tarinaan kaikki tärkeimmät hahmot, joita oli tuohon mennessä ehtinyt Marvelilla piirtää. Tämä sisältää keskeisessä roolissa myös Hämiksen, joten tarinan sijoittaminen Suomessa seittiveikon omaan lehteen on ihan oikeutettua. Muut mukanaolijat ovat Ihmenelosten lisäksi Kapteeni Amerikka ja Ryhmä-X, ja vihollisena Shi'arin imperiumin kaartin johtohahmo Gladiaattori, tuo Marvelin melko räikeä Teräsmies-pastissi.

Gladiaattori on saapunut New Yorkiin riehumaan kuvitellessaan Ihmenelosten olevan skrulleja, tuota mukavan iljettävää muodonmuuttajarotua. No, eihän asia aivan näin ole, vaan skrullit ovat ihan jotain muita, kuten lukijalle aika nopeasti käy selväksi... Paitsi että minulle ei käynyt silloin aikoinaan. Tämä lienee ihan ensimmäisiä koskaan lukemiani Marvel-lehtiä, ja suurella todennäköisyydellä ensimmäinen lukemani Ihmeneloset-stoori ainakin. Meno oli pökerryttävää, eikä pikkuminä tietenkään täysin tajunnut ketkä olivat skrulleja ja ketkä oikeita (ja mitä eroa näillä asioilla oli), mutta väliäkö tuolla. Olin vastikään tutustumassa Marvelin meininkiin, ja tämä on oikein hyvä lehti siihen. Tarina on pääasiassa hirveää mäiskettä, mutta siinä on paljon ovelia käänteitä, suuria väärinkäsityksiä, todella paljon hyviä hahmoja (Byrne kirjoittaa myös Hämiksen hyvin) ja tietenkin piirrosjälki on huippuluokkaa. Erityisen mieleenpainuva on viimeinen sivu, jossa sankarit seisovat raunioksi menneen Manhattanin savuavissa jäänteissä ja Möykky kysyy kuka tämän kaiken korvaa. Tämähän olisi tietysti monenkin lehden lopuksi oikein hyvä kysymys.

Hämis 2/86 on peräti 68-sivuinen jötkäle, ja täten kakkostarinaksikin mahtuu jotain vähän pidempää. Peter Parker, The Spectacular Spider-Manin numerosta 75 napattu tarina on sekin paitsi tuplamittainen, myös laadukas, vaikka tekijöillä onkin maine vähän lattean peruskaman tekijöinä. Bill Mantlosta oli taannoin puhettakin, mutta kyllä tälläkin kertaa on todettava, että tarina on itse asiassa oikein hyvä. Tämä on päätösjakso ilmeisesti jo pitkään jatkuneelle juonelle, jossa pääosassa ovat Hämis, Musta kissa ja muutama ison luokan rikollinen – ja neutronipommi, jolla koko New York on tarkoitus pyyhkäistä maailmankartalta. Keskiössä on kuitenkin Mustan kissan paluu näennäisestä kuolemasta ja välitön ajatutuminen takaisin Tohtori Mustekalan lonkeroihin. Tässä vaiheessa Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhde on jatkunut jo jonkin aikaa, ja toisin kuin Peter Parkerin kaikki aiemmat suhteet siviilihenkilöihin joilta supersankariminä on pitänyt kätkeä, tämä on kahden naamioituneen katoillakeikkujan suhde, ja sellaisena aika mielenkiintoinen; tietynlaista naamioituneen sankaritoiminnan fetisoimistakin on varsinkin Mustan kissan taholta ilmassa.

Silti on selvää, että supervoimaton ja itsensä yliarvioinut Kissa on pahasti itseään isommissa ympyröissä. Hän on onnistunut suututtamaan mm. Kingpinin, ja nyt Mustekala mukiloi häntä melko brutaalisti – avuttomana metallilonkeroiden otteessa seiniin paiskautuva Kissa on täysin Mustekalan armoilla, mutta tässä tilanteessa Hämähäkkimiehellä viimein napsahtaa, ja pitkään piikkinä lihassa ollut Tohtori kokee tietyssä mielessä lopullisen tappionsa raivostuneen Hämiksen repiessä hänen lonkeronsa irti. Käsittääkseni Mustekalan merkitys vihollisena päättyi pitkälti tähän tarinaan. Palatessaan joitakin vuosia myöhemmin kuvioihin suljetulta osastolta oli hän enää pelkkä vitsi, säälittävä jäänne menneen loiston päivistä. Tämä on hyvä kaari viholliselle – ylipäätään se, että jokin muutos tapahtuu siinä muuten loputtomuuksiin toistuvien taistelujen ketjussa... Aivan kuten Magneto alkoi näihin aikoihin Ryhmä-X:n puolella kääntyä puhtaasta vihollisuudesta ambivalentiksi mutanttien vapaustaistelijaksi, alkoi Hämiksen puolellakin näkyä näissä alkuaikojen vihollisissa merkkejä status quon muutoksesta.

Tämän kakkostarinan kuvittanut Al Milgrom oli piirtäjä, jota ei juuri kiitelty, ja jota varsinkin Mail-Man palstallaan jaksoi dissata. Ei hän minusta ollut koskaan huono; paljon vähemmän pidin esim. Rick Leonardin myöhemmin nähtävästä kuvituksesta. En silti koskaan mikään Milgrom-fani ollut, joskin suuri syy lienee (taas) onnettoman Jim Mooneyn, joka tussasi käytännössä kaikki Suomessa nähdyt Milgromin piirtämät Hämikset, joita riittikin kyllä paljon. Ei tämänkään tarinan kuvitus ole huonoa. Se on ehkä paikoitellen tasapaksua, mutta varsinkin joissakin ruutujaoissa on oikein hyviä oivalluksia.

Arvio: Paksu lehti, mutta täyttä tavaraa. Byrnen Ihmeneloset-juttu on klassikko, ja hyvin tehtyä perusmäiskettä parhaimmillaan; Hämiksen tarinassa taas riehuvat suuret tunteet ja nähdään klassisen vihollisen uran käännekohta. Nyt luettunakin mainiota kamaa.

Hämähäkkimies 6/85

1. Sydän on yksinäinen metsästäjä

2. Vapaus tai kuolema!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Bob Hall / Mike Zeck

Tussaus: Jim Mooney

3. Spider-man

Käsikirjoitus: Stan Lee

Taide: Steve Ditko

Tämä lehti lienee ensimmäisiä koskaan antikvariaatista ostamiani sen jälkeen kun olin Marvel-tartunnan saanut kesällä 1987. Reilut kaksi vuotta vanha lehti tuntui todella muinaiselta, ja onhan tekijätiimeissäkin vähän eri nimiä kuin Hämiksen tuolloin tuoreissa numeroissa. Bill Mantlo tuli kyllä tekijänä nopeasti tutuksi, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Hän käsikirjoitti paljon näitä Hämähäkkimiehen "B-sarjan" lehtiä (eli tahtoo sanoa muita kuin ykköslehti Amazing Spider-Mania), ja hirveästi muutakin 80-luvulla, mm. vuosikausien putken Hulkin parissa. Käsittääkseni häntä ei edes aikalaisista kukaan pitänyt loistokkaana kirjoittajana – muistelen tuolloisen Marvelin päätoimittajan Jim Shooterinkin myöhemmin todenneen, että Mantlo pysyi palkkalistoilla lähinnä siksi, että oli aikataulullisesti luotettava. Hänen lehtensä eivät myöhästelleet.

En nuorena rakastanut jos nyt en vihannutkaan Mantlon tarinoita. Hän oli sitä perushuttua, jota vasten paremmat tekijät erottuivat kirkkaammin – eikä ainakaan tämän numeron juonenkuljetuksessa olekaan mitään ongelmia. Sen sijaan Mantlon pahin synti tuntuu olevan dialogi: kaikki hahmot puhua pälpättävät jatkuvasti ja ihan liikaa, ruudut hukkuvat ylitäysiin puhekupliin, eikä kukaan oikein sanaile erityisen luontevasti. Ykköstarinassa on vastassa venäläinen aristokraatti ja suurriistanmetsästäjä Kraven, joka on Hämiksen ihan ensimmäisiä vihollisia, Stan Leen ja Steve Ditkon luoma hahmo, ja tämä on minun ensikohtaamiseni tämän hieman kuivikkaan vihollisen kanssa. Tappelu New Yorkin katoilla on tavanomaista tavaraa, mutta onpa mukana sentään hyväkin käänne, kun Kravenin naisystävä/assistentti Calypso huumaa Hämähäkkimiehen Kravenin huomaamatta, ja harhanäyissään trippaileva Hämis on tarinan viihdyttävin osuus. Kuvittajat eivät kyllä kauheasti tämän juoneenkäänten kanssa irrottele, mahdollisuuksia olisi ollut. Kraven onkin nyt luettuna kiinnostavampi hahmo kuin silloin joskus. 90-luvun alussa nimittäin ilmestyi parikin todella rajua Hämis-stooria jotka pyörivät nimenomaan Kravenin ympärillä; niistä varsinkin DeMatteisin ja Zeckin Kraven-trilogia on yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani. Sille jatkoa on sitten se McFarlanen oman lehden aloittava kokonaisuus joka julkaistiin Suomessa erikoisjulkaisuna, ja jonka tarina on vähän hahmoton, mutta jonka kuvitus on henkeäsalpaavaa – varsinkin Calypso on tämän vuoden -85 lehden aika hiirulaismaisesta olemuksestaan kasvanut puhdasta seksiä ja eksotiikkaa sykkiväksi jumalattareksi. No, näistä tarinoista sitten aikanaan lisää.

Toisessa stoorissa ovat mukana lähinnä Ihmenelosten vastustajana pyörineet Kauhuneloset, ja tarinan alku on lupaava, mutta se jää pahasti kesken Hämiksen ollessa nelikon vankina. Kyllä muuten harmitti silloin aikanaan kun ei selvinnyt miten Hämis tästä pinteestä selvisi. En tiedä vieläkään! Kuvittajana tässä on myöhemmillä töillään suosikkieni joukkoon noussut Mike Zeck, mutta lieneekö sitten Jim Mooneyn latistustussauksen syytä, mutta aika persoonatonta jälkeä tämä on, en Zeckiksi tunnistaisi.

Ja aivan kuten Ryhmä-X:ssä tuohon aikaan, on vuoden -85 Hämähäkkimiehessäkin ollut tilaa historiallisille bonus-sarjoille. Tällä kertaa mennään todella kauas alkuun: Hämähäkkimiehen oman lehden ensimmäinen numero (eli hahmon toinen esiintyminen), tekijöinä tietenkin Lee & Ditko. Kovin, kovin vanhanaikaiselta tämä minusta silloin tuntui, ja muistan etten ollenkaan pitänyt Ditkon piirrosjäljestä, mikä asiantila on kyllä muuttunut: oikein taidokas ja varsinkin 60-luvun piirtäjäksi omaperäinen tekijähän Ditko oli. Nyt tämä miellyttää silmää paljon enemmän kuin monet tasapaksut peruspiirustelijat; itse tarinassa nyt ei muutamassa sivusta hirveästi ehditä. No, Daily Bugle sentään aloittaa Hämis-vihakampanjansa heti kättelyssä. Sitä kampanjaa sitten riittikin vuosikymmeniksi.

Tämän lehden on muuten vierailijana suomentanut Metsänen, muutamista muistakin 80-luvun Marvel-julkaisuista ja varsinkin Suomen MADistä tuttu hahmo. Hän on kenties teknisesti osaavampi kääntäjä kuin Mail-Man, mutta hänen tapansa LIHAVOIDA melkein joka puhekuplasta jokin sana on pidemmän päälle todella RASITTAVAA luettavaa. Itse ainakin huomaan mielessäni PAINOTTAVANI noita sanoja automaattisesti niin että Mantlon muutenkin hömelö dialogi senkun korostuu. No, tottumiskysymys ehkä, Mail-Manhan ei tuota harrastanut...

Arvio: Ihan jees Hämiksen numero. Vähän tasapaksu, mutta tarinoissa on muutamia hyviä käänteitä, ja jotenkin sympaattinen tämä kausi Peterin elämässä on muutenkin – hän on palannut yliopistoon, pyörii akateemisissa piireissä, tekee vähän opetuskeikkaa, on pari potentiaalista tyttöystävääkin. Tämä kaikki oli jo kaukana takana Hämiksen elämästä vuonna -87, jolloin tämän lehden divarista ostin.

Hämähäkkimies 5/84

Juoni: Roger Stern

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ed Hannigan

Tussaus: Jim Mooney

(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Marvelin lehdillä oli normaalien kuukausittaisten 22-sivuisten julkaisujen lisäksi vuotuinen "annual", jotka vähintään tuplasivat sivumäärän, ja jotka olivat yleensä juonellisen jatkumon kannalta epäoleellisia yksittäisseikkailuja, joiden laatukin vaihteli. Tähän lehteen päätynyt tarina on yksi onnettomimmista annual-räpellyksistä johon olen törmännyt. Se uppoaa samaan suohon kuin aiemmin käsittelemäni Amazing Spider-Manin numero 200 tulkitsemalla päähenkilön taustatarinaa jotenkin uusiksi, ja samalla pahasti pieleen. Tekijöitä ei suomenkielisessä lehdessä mainita lainkaan (kuten ei jo edellisestä numerosta alkaneen tarinan otsikkoakaan), ja yllätyin kun googlailemalla selvisi Roger Sternin olevan tämän tyhjänpäiväisen juonen kirjoittaja. Jim Mooneyn epämiellyttävän tussijäljen sentään tunnistaa hyvin ilman krediittejäkin.

Ideana tarinassa on Peter Parkerin highschool-luokkakokous. Tästä muodostuu heti pari ongelmaa: Stan Lee ja Steve Ditko eivät vanhoissa Hämiksen seikkailuissa tuoneet kuin pari Peterin luokkatoveria mukaan kuvioihin, ja nyt heitä on saatava lisää – ja näiden aiemmin tuntemattomien tavisten (joita ei tämän tarinan jälkeen koskaan tavata uudestaan, tietenkään) edesottamuksista sitten pitäisi kiinnostua. Paitsi etteivät nämä ole mitään taviksia: on nörtti joka on ollut vielä Peteriäkin kiusatumpi (missä hän sitten oli niissä vanhoissa tarinoissa?), on luokan pelle jolta Hämähäkkimies toteaa oppineensa tapansa vitsailla (tämä Hämiksen keskeinen luonteenpiirre ei siis olekaan varsinaisesti hänen omansa...?), on pienen skaalan mafiosoa ja muuta. Kaikki näyttävät olevan noin neljissäkymmenissä, mikä on huomattavan pahassa ristiriidassa sen kanssa, millaiseksi Peter Parker on Marvelin historiassa tavattu kuvata; juuri opiskelunsa päättänyt nuori aikuinen. Keitä nämä pitkälle keski-ikään ehtineet luokkatoverit ovat? Eivät ketään kiinnostavia hahmoja ainakaan.

Ja heidän ongelmiinsa ja muisteluihinsa silti syvennytään. Keskiössä on luokan pelle, jota luokan mafioso kiristää – koomikko on nimittäin nuorena kirjoittanut pornahtavia kirjoja salanimellä, ja nyt hänen maineensa uhkaa mennä. Voin vakuuttaa, ettei tämä ollut nuoresta meikäläisestä erityisen kiinnostava juoniasetelma.

Hahmot ovat yksiulotteista höttöä, asetelma epäuskottava ja epäkiinnostava, kaikkea leimaa turhan ajantapon tunne. Peterin tyhjästä ilmestyneet luokkatoverit ovat kaikki epämiellyttäviä ja itsekkäitä nillittäjiä, joista jokaiseen nähden Parker on puhdassydäminen sankari ja kerta kaikkiaan hieno ihminen. Puhekuplia on hirvittävästi, ja puutaheinää jauhavaa dialogia riittää pienen romaanin verran. Piirrosjälkikin on todella hutaisten tehty; Mooneyn tussit eivät tietenkään asiaa paranna, mutta on tämä poikkeuksellisen tylsän näköistä ja paikoitellen jopa kokonaan epäonnistunutta kuvakerrontaa muutenkin. Ei tästä numerosta paljon sanottavaa keksi. Loppuruutu kuvaa koko lehteä – kuvallisesti on pielessä kaikki mahdollinen perspektiivistä anatomiaan ja kerronta hipoo aneemisen patetian rajoja:

Arvio: Silloin aikoinaan vihasin tätä lehteä syvästi ja harmitti että olin tämän ostanut (neljä markkaa sanoo kannen hintalappu) kun divarissa olisi paljon muutakin ollut tarjolla. Nyt isompana oli suuria vaikeuksia lukea 36-sivuinen lehti loppuun. Tympäisi todella pahasti.