Hämähäkkimies 7/90

1. Mörön salaisuus!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Alan Kupperberg & Tom Morgan

Tussaus: Jim Fern

2. Valehtelet, Peter Parker!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Mike Mignola

Tussaus: Geof Isherwood

Jenkeissä Marvelin Hämis-lehtien tekijätiimit olivat näihin aikoihin aikamoisessa myllerryksessä, josta on kirjoitettu paljonkin (mm. Sean Howen Marvel Comics – The Untold Story, sekä Christopher Priestin blogi), ja jonka lukijoille asti näkyviin vaikutuksiin kuuluu esimerkiksi vuosia jatkuneen Mörkö-saagan lässähtävä lopetus. Pitkään vihjailtu ja arvailtu Mörön henkilöllisyys nimittäin selviää vihdoin, mutta hölmöllä tavalla. Tämän numeron enimmäkseen kattava ykköstarina on suoraa jatkoa varsin laadukkaalle edellisnumerolle, jossa Hämis ja Wolverine sotkeentuivat vaarallisiin vyyhteihin Itä-Saksassa ja jossa Peter Parkerin reportterikollega Ned Leeds murhattiin. Nyt käy ilmi, että murhan kohde ei ollut niinkään Leeds tai (kuten Peter itse syyllisyydentunnossaan uskoo) Hämähäkkimies: Ned Leeds nimittäin oli Mörkö, ja juuri Mörkön (vai "Mörön"? Paha sanoa kumpaa muotoa pitäisi käyttää, kun ei lehden toimituskaan tiedä – kannessa lukee "Mörkön", mutta tarinan otsikossa "Mörön") perässä ovat tehokkaat palkkamurhaajat Saksaan matkustaneet.

Ratkaisu ei oikein tainnut tyydyttää ketään sen paremmin lukijoissa kuin tekijöissäkään, mutta Hämiksen juonikuviot olivat menneet siinä määrin umpisolmuun, että tähän kompromissiratkaisuun päädyttiin. Ei käy kateeksi Peter Davidia, joka on tämän "paljastusnumeron" kirjoitettavakseen saanut. Toisaalta ei hänen silti olisi ollut mikään pakko ympätä omaa "Mary Sue"-hahmoaan Muukalaista tähänkin, mutta niin vain on, että Muukalainen on sen verran kova jäbä, että hänen nimettömät palkollisensakin pystyvät tuosta vaan tappamaan vuosia Hämiksen kanssa tasaveroisena taistelleen Mörkön. Tämän murhan häneltä tilasi Jason Macendale, alias Kurpitsalyhty, joka sitten ottaa Mörkön henkilöllisyyden tästä eteenpäin, jottei status quo sentään liikaa muutu. Vähän blah. Ja Peter David tietenkin tuo Muukalaisen cooliuden esiin joka käänteessä: hän esimerkiksi päihittää Kingpinin shakissa aivan leikiten.

David jaksaa lehden alkupuolella pitää yllä tunnelmaa (mm. Nedin hautajaiset on oikeasti hyvä kohtaus), mutta loppupuolelle mennessä kerronta läsähtää ponnettomaksi Hämiksen ja Uus-Mörön väliseksi nahisteluksi, samalla kun alkupuolinen jotenkin persoonaton mutta varsinkin nyt nähtynä aika kivan kolkko taide muuttuu amatöörimäiseksi "9 ruutua per sivu"-kerronnaksi. Tällaisena suht kokeneena Marvel-lukijana sanoisin, että piirroskrediitit jakaantuvat näin: Tom Morgan hoitaa tarinan alkupuolen, aiemminki vaisua jälkeä tehnyt Alan Kupperberg lopun.

Kakkostarina on lehden täytteeksi loppuun heitetty muutaman sivun surrealistinen unipläjäys, jossa seurataan valheidensa verkkoon kietoutuvan Peterin painajaisunta. Suomessa vielä melko tuntemattoman (tosin tämän saman kuukauden MARVEL muuttaa asiaa dramaattisesti – tästä lisää seuraavassa päivityksessä) Ann Nocentin tarinassa on humorista dialogia ja hulluja tilanteita, mutta Mignola/Isherwood-kaksikon taide on se, millä tämä jää mieleen. Oikein nättiä ja omaperäistä jälkeä – Mail-Mania onkin kehuttava siitä, että hän jaksoi näitä kummallisia pikkutarinoita lukijoiden ihmeteltäväksi lehteen laittaa.

Silti Hämiksen tarinoita vaivaa selvästi innottomuus ja paikallaan polkeminen. Nyt aikuisena pidän Tom Morganin piirrosjäljestä, mutta tuoreeltaan lukiessa se tuntui jotenkin liian Korkeajännitys / Mustanaamio -tyyliltä sopiakseen Marvel-henkeen. Uutta energisoivaa tiimiä tämä sankari totisesti kaipaa tekijäkseen, ja kuinka ollakaan, Todd McFarlane on jo ihan oven takana...

Hämähäkkimies 8/89

1. Näkökanta

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mike Harris

Tussaus: Kyle Baker

2. Silminnäkijä!

Tarina: Peter David

Kuvitus: John Romita, John Buscema, Bob McCleod, Alan Kupperberg, Keith Williams & Mark Texeira

Peter David jatkaa omalaatuisia Hämis-tarinoitaan. Näillä main en enää oikein hahmottanut millainen käsikirjoittaja oli kyseessä; takana oli niin onnistunutta kuin epäonnistunuttakin komediaa, nokkelahkolla juonella kikkaileva mysteeri ja tietenkin huikean julma Synninpäästäjän tarina. Tällä kertaa David on jokseenkin kokeellisella linjalla kahdella tarinalla, joista kumpikin käsittelee silminnäkijähavaintoja ja kertojan luotettavuutta – toinen vakavammin ja toinen vähän vähemmän.

Lehden ensimmäisen puoliskon täyttävä Näkökanta on tarinoista vakavampi. Näemme onnettomuuden, jossa Hämähäkkimiestä pakeneva jalankulkija jää rekan töytäisemäksi; kertojan tai puhekuplien sijaan kommentaari etenee tapahtumaa sanomalehdessä kertovasta uutisesta poimittuna. Peter David hallitsee erilaiset tyylilajit, ja tämänkaltaista kuvan ja kerronnan yhtäaikaista mutta toisistaan irrallista tarinankuljetusta hän käytti myöhemmin Hulkissa paljonkin (muistelen). Tämän sinänsä melko merkityksettömän tapauksen uutisoinnista tarina sitten kertookin. Hämis esitetään tapauksen syypäänä niin Daily Buglessa (tietenkin...) kuin myös tv:ssä. Varsinkin jälkimmäisen toimitustyö on selkeän populistista ja tarkoitushakuista – silminnäkijälausunnoista käytetään vain ne, jotka tukevat "Hämis oli syyllinen"-näkökantaa. Tästä iänikuisesta roistoksi leimaamisesta kääminsä polttava Hämis käy Buglen toimituksessa uhkailemassa J. Jonah Jamesonia kohtauksessa, joka olisi periaatteessa voinut olla jonkinlainen katarttinen päätepiste näiden kahden välillä, mutta eipä tästä tietenkään mitään sen kummempaa seuraa.

Ongelmallisinta sinänsä kiinnostavassa aiheessa on itse onnettomuustapauksen epäuskottavuus. Lieneekö David tarkoittanutkin että Hämiksen syyttömyys on lukijalle ilmiselvää vai mistä on kyse; olisin ehkä ymmärtänyt kyseenalaisen uutisoinnin paremmin, jos itse tapauskin olisi vähän harmaasävyisempi. Kuvitusta pitää kiittää. Mike Harris taisi olla Marvelilla tuolloin vaikuttanut luotettava peruspuurtaja, mutta indie-sarjakuvan puolella paljon tehneen Kyle Bakerin tussaus tekee jäljestä vaikuttavan rouhean, jopa puupiirrosmaisen. Sopii tarinan tunnelmaan kyllä.

Silminnäkijä! taas on paljon käytetyn mutta yleensä toimivan idean variaatio, eli saamme kolmen eri kertojan version samasta tapahtumasta. Peter Parker, Mary Jane Watson ja Jonah Jameson ovat lounastamaan mennessään poikenneet pankissa, jonne aseistautunut ryöstäjäkin samalla osuu. Lukijat pääsevät seuraan, kun jengi on harrastamassa jälkipuintia kyseisellä lounaalla, Jameson vauhdilla humaltuen. Buglen päätoimittaja Robbie Robertson tulee paikalle ja kysyy mitä pankissa oikein tapahtui, mistä seuraa ensin Mary Janen kaikkia osapuolia myötäkarvaan sukiva versio, sitten Jamesonin itseään sankaroiva (ja Hämistä dissaava) näkemys, lopulta Peter kertoo (ilmeisesti?) tapahtumien todellisen laidan, jolloin paljastuu että kyseessä on oikeastaan silkka farssi, kun aiempien näkemysten pahuutta huokuva kriminaali olikin suorastaan yliampuvan surkea luuserihahmo. Muistan aikoinaan pitäneeni tästä tarinasta enemmän, nyt pidin sen huumoria turhan osoittelevana ja vähän väsyneenä. Hyviä heittoja löytyi, mutta täytyy tunnustaa, että pidän Jamesonista hahmona paljon enemmän kun tämä esiintyy vakuuttavana ja kovanaamaisena sanomalehtiveteraanina. Turhan usein hän on pelkkä omahyväinen pelle, kuten tälläkin kertaa taas. Mary Janen yritys saada niin poikaystävänsä pomo kuin Hämiskin näyttämään sankarilliselta on kyllä hyvä idea.

Kuvitus on sekalainen kaarti isoja ja vähemmän isoja nimiä. Jokaisen version tapahtuneesta on piirtänyt eri kuvittaja, joista Jamesonin näkemyksen piirtänyt Bob McCleod toimii parhaitan jo valmiiksi vähän sarjakuvamaisen tyylinsä vuoksi. Viimeinen osuus lienee hyvin varhaista Mark Texeiraa, ja aika kaukana ollaan vielä siitä superstarasta, joka hänestä sittemmin esim. Aaveajajan parissa kehkeytyi. Kuppilaan sijoittuvat väliosiot (joissa Jamesonin jatkuvasti kasvava humalatila kieltämättä vähän hymyilytti) ovat sitten vanhojen gurujen jälkeä: Romita ja Buscema osaavat hommansa.

Silti lopputulos ei ole kovin ikimuistoinen nyt luettuna. Ehkä en vuonna 1989 ollut törmännyt tähän trooppiin vielä liian usein, vaikka vanhahan tällainen kerrontatapa tietenkin on, minkä David itsekin myöntää: ryöstetyn pankin nimikin kun sattuu olemaan "Rashomon". Ha!

Panin muuten merkille, että Mail-Manin sijasta lehden oli suomentanut nimimerkki Barrister. Näihin aikoihinhan alkoi muita suomentajia tosiaan Marvelin lehdessä näkyä vilisemällä; taisivat vielä poikkeuksetta kaikki toimia jonkun hölmön nimimerkin takaa. Taso vaihteli, ja vain muutama oli tullut jäädäkseen, en muista että tätäkään kaveria olisi myöhemmin nähty lisää, vaikka käännös on vallan pätevää, en olisi Mail-Manista erottanut.

Lehti oli siis erikoisuudentavoittelussaan pikemminkin kiinnostava kuin hyvä. Lukihan tämän, vaikka kumpikin tarina olisi voinut mennä pari pykälää syvemmälle aiheensa käsittelyssä.

Hämähäkkimies 5/89

1. Joukossame matelee Lisko

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Alan Kupperberg

Tussaus: Alan Kupperberg & co.

2. Talo ei ole koti

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Keith Giffen

Tussaus: Vince Colletta

Aika kummallinen väliinputoajanumero jälleen vuorossa. Alkaa pikkuisen jo pelottaa että Hämis on hyvän alkuvuoden jälkeen palaamassa vuoden -88 kaltaiseen ankeuteen. Ehkä satunnaislukijaa eivät tällaiset sieltä täältä ilman mitään jatkumon tuntua poimitut yksittäistarinat haitanneet, mutta kyllä kaltaiseni Marvel-entusiasti toivoi lehteen kronologisuutta ja etenevää juonta – Ryhmä-X:n parissa kun oli siihen jo tottunut (tosin eihän kyseisessä lehdessäkään sellaista nähty välivuonna 1989). Nyt on siis jälleen vuorossa tarinoita jotka eivät viittaa sanottavammin mihinkään aiempaan, joihin ei koskaan sen kummemmin palata, ja jotka voivat olla ihan mistä sattuu tähän julkaisuun poimittuja. Ovatpa vielä varsin erilaisetkin keskenään, mikä toisaalta tuo pienen kiinnostavan lisänsä lehteen.

Ykköstarina on geneeristäkin geneerisempi superpahismätkintä. Lisko kuuluu Hämiksen legendaariseen vihollisgalleriaan ihan sieltä alkuvuosilta, ja on kovin yksiulotteinen hahmo, mikä toisaalta on hyväkin siten, että antaa käsikirjoittajille tilaa rakennella juonia. No, tällä kertaa ei kyllä pahemmin rakennella. Lisko on liikkeellä, Hämähäkkimies etsii hänet käsiinsä, pelastaa päivän. Uutena (?) elementtinä on nyt mukana kiristysaspekti; korni superrikollinen Pöllö on kaapannut tohtori Curt Connorsin perheen ja vaatii tätä toimittamaan itselleen Liskoksi muuttumiseen tarvittavan seerumin. Siinäpä sitä juonta sitten. Tarina etenee kliseisten käänteiden mukaan ja loppuu onnellisesti, kun Pöllö voitetaan ja tohtori Connors saa perheensä takaisin... melkein! Vaimo kun haluaa kuitenkin pitää vähän etäisyyttä vielä. Kyllä järkytti.

Len Kaminski on niitä kirjoittajia, joiden nimi tuli vastaan silloin tällöin erilaisissa täytetarinoissa, eikä tämä Lisko-juttukaan ole kaksinen esitys häneltä. Alkuruudun maalaileva kerronta on nyt luettuna melko hupaisaa yliyrittämisessään: "Musta sade ropisee synkältä yötaivaalta New Yorkin kaduille ja kujille. Vesi valuu solkenaan, ja se tuntee yön jokaisen salaisuuden. Mutta se ei paljasta niitä." Pidän myös jokseenkin epäuskottavana sitä yksityiskohtaa, että eläimen raivolla gangstereita isoine kynsineen raastava Lisko ei kuitenkaan ota ketään hengiltä, kunhan pahoinipitelee vain. Marvelilla oli vielä tuolloin järkähtämätön suhde tappamiseen, mikä usein sai tarinat – varsinkin osaamattomien käsikirjoittajien – tuntumaan vähän pöljiltä. Lisko oli vihollisstatuksestaan huolimatta sympaattinen hahmo, joten hän ei missään nimessä saanut ottaa ketään hengiltä edes vahingossa.

Huonoista käsikirjoittajista puheenollen, kakkostarina Talo ei ole koti on viimeisiä, ellei viimeinen Suomessa nähty Bill Mantlon käsikirjoittama Hämis; muutamaa vuotta aiemminhan Mantlo oli lehden pääasiallinen kirjoittaja, mutta oli tässä vaiheessa jo siirtynyt muualle, mm. Alfa-Lentueen pariin, missä hänen pitkää kauttaan ei kovin kauniin sanoin nykyään muistella. Mantlo on ongelmistaan huolimatta parempi kuin Kaminski, ja tämä erikoinen stoori onkin häneltä parhaita lukemiani – yllättävän hillitty ja kiihkoton kertomus, jossa ei taistella mitään sen kummempaa kuin New Yorkin epäinhimillisiä ja köyhää kansaa kyykyttäviä vuokraisäntiä vastaan. Silloin aikoinaan tämä tarina ei koskettanut oikein mitenkään; juoneen ei ollut maalaispojalla tarttumapintaa, se tuntui vain tylsältä, ja kuvitus oli luvalla sanoen omintakeista. Keith Giffen on tainnut tehdä uransa lähinnä DC:n puolella, joten tutuksi ei tullut koskaan, mutta tämä ensikosketus hemmon tyyliin oli kyllä hyvin negatiivinen. Sittemmin olen lukenut, että Giffen imitoi tämän tapansa piirtää todella tarkasti joltain tunnetulta taidesarjakuvan tekijältä, olisiko ollut eteläamerikkalainen... Ei ehkä tällainen jälki istu kauhean hyvin Marvel-kuvioihin. Mutta ehkä on kuitenkin huomioitava, että Giffen on piirtänyt Hämikselle nuo isot silmät; tyyli jonka McFarlane vakiinnutti standardiksi pari vuotta myöhemmin. Lieneekö tästä inspiroitunut?

Vaikka Mantlo on siis tarinassaan epätavallisen vähäsanainen ja antaa kuvituksen toimia ilman tekstiä välillä pitkäänkin, on tarinointia tämänkin jutun ensimmäisellä sivulla luvassa sitten senkin edestä: "Kuuntele. Kuuletko sen? Sen on aluksi pehmeä... kuten hiekkarantaan liplattava meri, sitten se nousee kahdenkymmenen vuosisadan sinfoniaksi, kakofoniaksi."

On tähän lehteen totisesti varsinaisia ruuneperejä päätynyt kirjoittajiksi – Mail-Manin osuutta suomentajana ei tietenkään pidä unohtaa. Kokonaisuutena tämä numero on kohtalaisen mielenkiintoinen yhdistämällä tavanomaista tavanomaisemman ykköstarinan – Alan Kupperbergin kuvitus on tiukan tasapaksua ruutujakoa myöten melkoisen laimeaa – ja korkeaksi taiteeksi kurottelevan kakkostarinan. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä, mutta lukihan tuon taas. Vuokralaisten ahdingosta kertova juttu sentään toimi vähän paremmin kuin kaksitoistavuotiaana luettuna.