Hämähäkkimies 12/89

1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mark Beachum

Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.

Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.

Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.

Hämähäkkimies 2/89

Jean DeWolffin kuolema

Ensimmäinen osa: Perisynti

Toinen osa: Ylpeyden synti

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / Breeding, Rubinstein, Baker & Redding

Näin retroaktiivisestikin Hämiksiä ilmestymisjärjestyksessä lukiessa tämä numero potkaisee kuin muuli sen enemmän tai vähemmän köykäisen hutun jälkeen, jota lehdessä on julkaistu... no, sanoisin että tammikuun 1988 jälkeen. Jean DeWolffin kuolema (joka taidettiin ainakin Suomessa tuntea paremmin "Synninpäästäjän tarinana") toi Hämikseen aidon vaaran tunteen, henkilökuvausta joka oli muutakin kuin paperinohuita karikatyyrejä, kunnollisen juonen ja taitavasti rakennetun trillerikerronnan. Oli silloin aikoinaan vaikea uskoa, että tämän kirjoitti Peter David, jonka nimeä olin jo oppinut kavahtamaan, siltikin, vaikka edellisnumeron Roihu-stoori oli jo ihan ok. Nykyisinhän David on tietenkin lemppareitani Marvelin kirjoittajien joukossa, ja kyllä tämä tarina on yksi niistä syistä miksi näin on.

Jean DeWolff esiintyy minun lehtikokoelmassani vain pikemmin edellisessä numerossa, mutta muistan että hahmo oli vähän tätä tutumpi; lienen lukenut jotain serkkupojan Hämiksiä joita itselläni ei ollut. Hän oli hyvä hahmo: kovapintainen ja kyyninen nykkiläinen poliisikapteeni, joka vastasi isoimpien rikostapausten tutkinnasta ja symppasi Hämähäkkimiestä. Keskeinen sivuhenkilö siis, ja kuten otsikkokin sanoo, niin Jeanista lähtee henki. Oikeastaan se on ennen tarinan alkua jo lähtenyt – onnistuneessa alkukohtauksessa kapteeni DeWolff katselee elämäntarinaansa samaan aikaan kun partiopoliisit murtautuvat hänen asuntoonsa sisään. Kertojanääni vaikenee kun poliisit löytävät haulikolla lähietäisyydeltä ammutun DeWolffin ruumiin.

Hiihtomaskiin naamioitunut tekijä iskee pian uudestaan ja ampuu oikeustalolla tuomarin keskellä päivää. Räiskimällä haulikolla surutta väkijoukkoa kohti hän onnistuu pakenemaan niin Hämikseltä kuin Daredevililtäkin, mutta nyt tekijällä on "kasvot" ja nimi: Synninpäästäjä. Ja agenda: hän lahtaa "syntisiä", niitä jotka käyttävät asemaansa väärin. Haulikkomiehen harhainen mytologis-poliittinen monologi on onnistuneen realistista, voi näin sosiaalisen median aikakaudella todeta. Ja toisin kuin yleensä jos vastassa on ns. tavis, tällä kertaa on helppo uskoa, miten Synninpäästäjä pääsee näiltä superhemmoiltakin karkuun. Surutta tappavaa asetta heiluttava psykopaatti on loppujen lopuksi Marvelin universumissa melko harvinainen tapaus, ja hänen kaltaisensa vihollisuus on rajussa kontrastissa varsinkin Hämiksessä (liian) usein nähtyjen koomisten luuseriroistojen kanssa. Tarina polveilee kivasti eri näkökulmiin ja hyödyntää Hämähäkkimiehen laajaa sivuhenkilögalleriaa; mm. Daily Buglen toimituksessa tapahtumia seurataan tarkasti.

Jean DeWolffin ja tuomari Rosenthalin hautajaisissakin käydään, ja poliisikapteenin henkilökohtaisesti tuntenut Hämis lyöttäytyy jutun tutkinnasta vastaavan yltiölakonisen kersantti Stan Carterin seuraan. Supersankarit, poliisi, media ja tavalliset kansalaiset kokevat kaikki Synninpäästäjän tekemät näkyvät surmatyöt kaikki eri tavalla, koko New York on hermostunut ja varpaillaan. Synninpäästäjän henkilöllisyyttä selvitellään kuumeisesti, mutta siitä eivät tämän lehden aikana pääse perille vielä sen paremmin tarinan hahmot kuin lukijatkaan.

Kuvitus on hyvää perustavaraa. Buckler on pätevä piirtäjä, ja on selvästi pistänyt parastaan tässä tarinassa, harmi vain että ykkösosan jälkeen tussauksen taso alkaa heitellä. Vuonna 2020 luettuna jutussa on muutamia nipotuksen aiheita (rasismilippua heiluttava musta saarnaaja on liian räikeä hahmo eikä kovin oleellinen... ja sekä Peter Parkerin että Matt Murdockin kykenemättömyys toimintaan vaaratilanteessa siviilivaatteissaan ollessa), mutta pikkuasioita toki; pääosin kerronta toimii, ja tarina on rakennettu todella taiten. Takaumat, siirtymät ja leffamaiset kutkuttavan vaillinaista informaatiota sisältävät katkelmat vaihtelevat hyvin. Kertojanäänet rullaavat Davidin tyyliin hienosti, dialogi on pääosin hyvää – joskin huomasin että Mail-Manin sijasta suomentaja on nyt Hämikseen sittemmin pysyvästi asettunut Kinnunen. Jotkin puhekuplat kuulostavat siltä, ettei suomentaja ole ollut aivan varma siitä, mitä on ollut tarkoitus sanoa. Eikä sitä sitten tajua lukijakaan. Tykkään muuten leffamaisista cliffhanger-lopetuksista. Tarinan ensimmäiset osat (kaikkiaan neliosaisen kokonaisuuden ensimmäinen puoli on tässä lehdessä) päättyvät haulikon laukaukseen, ja sitten tekijätiedot läjähtävät esiin kuin lopputekstit konsanaan. Tyylikästä!