Showing posts with label 1987. Show all posts
Showing posts with label 1987. Show all posts

Friday 16 August 2019

Ryhmä-X erikoisjulkaisu No 2


1. Katakombit
2. Tanssia pimeydessä
3. Rogue

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Paul Smith / Walt Simonson
Tussaus: Bob Wiacek

Suomessa riitti Marvel-sarjakuvalle ostavaa yleisöä 80-luvun lopulla siinä määrin runsaasti, että näitä vuodenvaihteessa 85/86 ylihypättyjä tarinoita oli mahdollista julkaista erikoisjulkaisuina useampaankin kertaan. Tämä on kyllä hyvä asia; olisipa paljon klassista kamaa jäänyt näkemättä, koska, kuten Erikoisjulkaisu ykköstä käsitellessäni totesin, tämä on juuri se ajanjakso, jonka kuluessa Claremont sai itselleen parhaan vireen päälle. X-Menin kerronta saavutti ennennäkemättömän tason ja historiallisia asioita tapahtui.

Tämä on siis suoraa jatkoa edelliselle erikoisjulkaisulle, mutta valitettavasti siinä esiintyneen Niljahirviö-saagan kaltaista klassista tarinajatkumoa ei ole tarjolla. Historiallisia juttuja kyllä: ensimmäisessä tarinassa tekevät ensiesiintymisensä Morlokit, New Yorkin viemäreissä asuvat mutanttihylkiöt, jotka tulevat välittömästi jäädäkseen, ja viimeisessä tarinassa Rogue saapuu etsimään Xavierilta apua ja päätyy Ryhmä-X:n riveihin. Katkelmia tämänkin lehden stooreista nähtiin numerossa 1/86, johon Mail-Man oli parhaansa mukaan koittanut saksia kolmen vuoden jatkumosta oleelliset palat.

Ensimmäinen tarina on kiinnostava tuodessaan estradille "vähemmistöjen vähemmistön", Morlokit, yhteiskunnassa jo syrjittyjen mutanttienkin joukosta syrjityt hylkiöt. Heidän johtajanaan toimii Callisto, josta olen aina tykännyt, ja jolta Storm vie Morlokkien johtajuuden ikimuistoisessa veitsitaistelussa. Ei Callisto sentään kuole, mutta lähellä on, ja näiden kahden välinen erikoinen viha/ystävyyssuhde on saanut alkunsa. Paul Smith pääsee myös osoittamaan kykynsä eleganttien toimintakohtausten kuvaajana, ja Claremontkin ymmärtää jättää tällaisilta sivuilta kerronnan pois. Tekijöiden yhteistyö toimii! Tämä kohtaus on tietenkin myös merkittävä askel Stormin muuntumisessa lempeästä sääjumalattaresta joksikin aika paljon kovemmaksi – Calliston voittaminen on ainoa keino päästä tunneleista pois, joten Ororo tekee sen mitä on tehtävä miettimättä moraalikysymyksiä. Tämä on varmasti ollut reaaliajassa lehteä seuraavilla lukijoille hyytävää nähtävää, vieläkin tekee vaikutuksen. Stormista on näillä hetkillä tulossa se jollaisena hän minusta on aina ollut parhaimmillaan.


Parhaimmillaan on myös Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore tyttöystävä. Pariskunta on Alaskassa viettämässä lempeää aikaa, ja Scott on tyypilliseen tapaansa epäilysten kalvama. Minä pidin kovasti Madelynestä niin kauan kuin hän oli – kuten Claremont alunperin tarkoitti – vain tavallinen ihminen. Se mitä Maddielle vuosien kuluessa tehtiin oli anteeksiantamatonta, mutta toisaalta olen myöhemmin oppinut, että tällaisten "ikuisesti jatkuvien" sarjojen kanssa on täysin mahdollista, varmasti suotavaakin, laittaa johonkin kohtaan stoppi. Se piste johon oma aktiiviseuranta päättyy, on myös se piste, josta henkilöhahmot eivät enää muutu alati monimutkaisemmiksi ja keinotekoisemmiksi. Tarinat on myös mahdollista, jälleen kerran suotavaakin, lukea sellaisina millaisiksi ne on alunperin kirjoitettu – esimerkiksi itselleni Pimeän Feenixin tarina päättyy nimenomaan Jean Greyn kuolemaan, ei hänen avaruusklooninsa, kuten myöhemmin retconnattiin. Näin on, koska se oli tekijöiden intentio. Siksi siis Madelynekin on minulle aina oikea ihminen, supervoimaton, jalat maassa toimiva, vakuuttava ja kykenevä.


Viimeinen tarina on ok. Hieman vaisu kaiken tämän avaruus- ja viemäridraaman keskellä, mutta Roguen liittyminen jengiin on toki tärkeä hetki, eikä Claremontin kirjoittamana tällainen tapahtumatonkaan jakso ole ollenkaan kuivaa luettavaa. Walt Simonsonin piirrosjäljestä en ole koskaan pahemmin välittänyt, harmi ettei Smith kuvittanut tätäkin osuutta – tosin Wiacekin tussaamana Simonson on sentään ihan kelvollista katseltavaa. Kuva jossa Carol Danvers iskee Roguen kartanon katon läpi stratosfääriin on jopa vallan mainio. Tällaiset isot dynaamiset ruudut Simonson kyllä hallitsee. Mutta miksiköhän läpi lehden on kaikki alkuperäiset ääniefektit tekstattu Suomessa uusiksi, huonommin? Joku tekninen syy tähän lienee pakottanut.


Arvio: Enempi historiallisesti merkittävä kuin tarinallisesti ikimuistoinen pläjäys, mutta Smithin taidetta ja kultakauden Claremontia tsekkaa aina mielellään. Callisto Morlokkeineen tekee erityisen vaikutuksen.

Wednesday 14 August 2019

Ryhmä-X 12/87


1. Aaveita
2. Veren tahrimat

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green

Kiva nähdä muutamien vierailevien artistikokoonpanojen jälkeen koko lehti taas tuttua Romita / Green -jälkeä, viimein laatuaan tosin, kun Romitan kausi alkaa olla loppusuoralla. Oli miten oli, minulle tämä numero on se, jossa Ryhmä-X ottaa nopean ja väkivalkaisen syöksyn hyvin synkkien tapahtumien kierteeseen, eikä oikeastaan palaa sieltä... No, vuosiin ainakaan. Ehkei täysin koskaan, tietynlainen viattomuus menetetään, ja vaikka jonkun mielestä Pimeän Feenixin jälkeen se on jo kauan sitten mennyt, minä olen eri mieltä – jonkinlainen supersankariuden kultainen toivo on edelleen elänyt näiden hahmojen sisimmässä, Niljahirviöiden jälkeenkin, nousevan mutanttivihan ja Tuonpuoleisen jälkeenkin X-miesten ydin on pysynyt ennallaan.

Mutta nyt mennään synkäksi. Tarina alkaa tilanteesta, jossa X-miehet ovat palanneet San Franciscosta  New Yorkiin, ja auttaakseen Lady Kuolemaniskua vastaan käydyssä taistelussa henkihieveriin viilleltyä Wolverinea he majailevat parhaillaan Morlokkien tunneleissa, näiden hylkiöiden joukkoon kun lukeutuu myös tuo aina juonen kannalta käytännöllinen parantaja, joka hoivaa Logania hitaasti kuntoon. Ryhmän välit ovat hivenen kireät erityisesti Rachelia kohtaan; tämä ylitti kaikki valtuutensa ja kaiken normaalin järjen- ja voimankäytön omapäisessa sodassaan Tuonpuoleista vastaan, ja nyt tiimin sisällä elää epäluottamus ja eripura. Rachel itsekin on hajoamispisteessä, hän ei enää ole varma ovatko hänen uudet ystävänsä todella koskaan olleet ystäviä, onko hän ylipäätään siellä missä on – ehkä harppaus dystooppisesta tulevaisuudesta historiaan onkin pelkkää houreunta? Unista on riesaa muutenkin Rachelin herätessä toistuvasti painajaiseen, jossa Wolverine jahtaa häntä erilaisissa autioissa maastoissa ja lopulta tappaa.


Epävarmuuden, epäluulon ja hylätyksi tulemisen tunteen rajoilla keinuva Rachel ei ole kuitenkaan oppinut tekemisistään paljoakaan. Hän muistaa vielä hyvin Selenin, jonka jäljiltä on New Yorkin kaduille jäänyt kuluneiden kuukausien aikana paljon ruumiita. Nyt Rachelilla on Feenixin voimat, ja kyky hoidella Selen pois päiviltä tehokkaasti; niinpä hän livahtaa Morlokkien tunneleista tiehensä tarkoituksenaan tappaa. Hädin tuskin kävelykuntoinen Wolverine seuraa Rachelin perässä ja yrittää viime hetkellä estää tätä tekemästä X-miesten periaatteiden vastaista kylmäveristä murhaa. Kun puhe ei onnistu, Loganin on pakko turvautua kynsiinsä, ja niin Rachelin painajaisesta tulee totta.


Jälkimmäisestä tarinasta ehditään nähdä vain alkupuolisko, eikä kannessakin lupailtu Nimrod tule mukaan kuvioihin kuin vasta toiseksi viimeisellä sivulla. Ryhmä-X alkaa rakoilla pahasti: Rachel on kyllä elossa, mutta vaeltanut jonnekin New Yorkin kaduille kuolemaan, Wolverine pysyy hädin tuskin tolpillaan hänkin, ja mitä ylipäätään on jäljellä tiimistä, jonka jäsenet alkavat omatoimisesti teloittaa paitsi vihollisiaan, myös toisiaan? Kuvaavaa onkin, että Wolverine kertoo tapahtuneesta muille viemäriverkossa, kaupungin alla, saastan keskellä. No, Rachelia lähdetään kyllä etsimään, mutta sinne asti ei tämän numeron aikana päästä; sen sijaan Nimrod ilmestyy näyttämölle ja aistii mutanttien olevan liikkeellä. Väsyneiden, lähinnä kotiin haluavien, kuolevaa ystäväänsä etsivien mutanttien – – mitään hilpeän reteää supersankarimatsia tämä asetelma ei seuraavaan numeroon lupaile.

Tarinallisesti ei siis tapahdu hirveän paljon, mutta tässä vaiheessa Claremontin uraa ovatkin henkilöt jo tärkeäintä. Varsinkin Rachelin epäonnistuneet yritykset asettua meidän aikaamme ja näiden itselleen sekä tuttujen että vieraiden ihmisten tapoihin ovat johdattaneet hänet uskottavasti ja loogisesti siihen pohjakosketukseen jossa nyt ollaan. Wolverinen ratkaisua voi tietenkin kummastella, mutta Claremont on vienyt hänetkin juuri ennen tätä äärirajoille, lähestulkoon katkeamispisteeseen, ja koska Loganin logiikka on selvä, hyväksyy lukija tämän hahmolle tyypillisen ylireagoinnin. On selvää, että Logan on kerta kaikkiaan väsynyt, mitta on täynnä, ratkaisukeinot lopussa.

Pointsit taas myös kuvittajille. Tunnelman väsynyt ahdistus välittyy tehokkaasti, Rachelin painajaiset ovat erityisen onnistuneita. Pidän myös tästä kohtauksesta, jossa Rachel yrittää telekineettisesti korjata rikkomansa peilin: ehkä osoittelevaa symboliikkaa, mutta erittäin toimivaa silti.


Arvio: Kuten alussa sanoin, minulle tämä numero on eräänlainen aloitus syöksylle synkkyyteen. Kuin reuna, jonka yli Ryhmä-X:n kivenlohkare työnnetään nyt vyörymään. Jatkossa vastaan tulevat Nimrod, Marauderit, sitten koko ryhmä lopulta hajoaa pirstaleiksi... ilman lepoa tai edes hengähdystaukoa mutanttipoloisia aletaan nyt nuijia uuteen uskoon, nämä tutuksi käyneet hahmot ovat kokemassa niin kovia, että tuskin mitään heistä on enää vuoden kuluttua entisellään. Mutta miten suunnattoman kiehtovaa luettavaa kaikki tämä onkaan.

Monday 12 August 2019

Hämähäkkimies 12/87


1. Skorppioni löytää tytön! (Mutta ei niin kuin sinä luulet!)

Käsikirjoitus: Tom DeFalco (& Stan Lee?)
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Tilanne: Toivoton!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Bob Layton
Tussaus: John Beatty

Normaalista Amazing Spider-Manin jatkumosta tehdään nyt varsin miellyttävä poikkeama jonkin verran vanhemman stoorin pariin, kun julkaisuohjelmassa on vuorossa kyseisen lehden annual numero 18. Näiden vuosijulkaisujen tarinathan tapasivat olla juonenkuljetukseltaan ohuita, mutta usein aika viihdyttäviä, monesti keskimääräistä paremmalla kuvituksellakin. Tällä kertaa ohjaksissa on normaali parivaljakko DeFalco / Frenz, mutta niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella ollaan oikein hyvässä vedossa. Juonena on J. J. Jamesonin aikoinaan Hämis-vihassaan aikaansaama superrikollinen Skorpioni, joka pakenee vankimielisairaalasta, minkä seurauksena poliisit järjestävät Jamesonille tarkan vartioinnin.

Tarina ei siis itsessään ole kummoinenkaan, mutta pidän sen toteutuksesta. Annualin suuri sivumäärä mahdollistaa rauhallisen rakentelun, ja niin paljon sivuja onkin, ettei tässä suomennoksessa ehditä kuin tarinan puoliväliin, loput jäävät ensi numeroon. Skorpionin kanssa ei vielä oteta edes yhteen, vaan tarina jää mukavan kutkuttavaan cliffhangeriin, ja piinalliseen tunnelmaan kun kaikki odottavat mistä ja kenen kimppuun Skorpioni (en muuten millään osaa kirjoittaa nimeä Mail-Manin tapaan kahdella p-kirjaimella...) lopulta hyökkääkään.... Sivuhenkilöiden aikana ehditään tämän alkupuolen aikana kuljeskella kivasti; on Daily Buglen toimitus, Jamesonin poika John ja ennen kaikka Marla Madison, jonka kanssa JJJ on juuri julkaissut kihlauksensa ja Buglen toimituksessakin jo juhlistetaan  kustantajan tulevia häitä. Samaan aikaan Skorpioni onnistuu luikertelemaan ulos maksimiturvallisesta laitoksesta.


DeFalcolle poikkeuksellinen kerronnallinen ratkaisu on Hämiksen jutusteleva monologi kautta tarinan, ja se toimii todella hyvin. Sävy on lakonisen toteava, itseironinen, jälkiviisas – oikein onnistunut. Krediiteissä mainitaan myös, että Stan Lee "osallistuu juonenkehittelyyn" ensi kertaa kahteentoista vuoteen, mutta hänen roolinsa jää vähän Hämäräksi. Oikein onnistuneesti rakennettu kokonaisuus tämä kyllä on, pidän myös päästooriin liittymättömästä elokuvallisesta alkukohtauksesta, jossa Hämis pysäyttää helikopteria käyttävät pankkiryöstäjät keskellä Manhattania. Huikea kohtaus, jossa Frenzin villit kuvakulmat toimivat todella komeasti. Tussauskin muuten on tässä annualissa vahvaa – sekä Layton että Guice ovat alansa tunnustettuja tekijöitä, ja kummallakin on aika ohut ja, Mail-Manin sanoin, aistillinen jälki. Kelpaahan tätä katsella.


Salatuissa sodissa otetaan sen sijaan askel huonompaan. Ensinnäkin Mike Zeck astuu hetkeksi sivuun, ja edellämainittu Bob Layton kuvittaa tämän ja seuraavan jakson. Jälki on kammottavaa. Zeckin sulavalinjaisen ja tyylikkään kynänjälken tilalla on nyt Laytonin ahtaasti sommiteltu ja lattea mitäänsanomattomuus, jossa minua silti eniten häiritsee hänen tapansa piirtää ihmisten kasvot. Kaikki näyttävät niin kurttuisilta kuin lässähtäneiltäkin, eikä siinä Beattyn tussaus paljon auta. Laytonilla oli tuolloin kova maine tussaajana, mutta piirtäjänä hän oli tuolloin ja on minusta yhä aika onneton.


Sinällään harmi, sillä tämä neljäs jakso sisältää kuuluisan kohtauksen, jossa Molekyylimies isommitta ongelmitta pudottaa "Alppien kokoisen" (Shooter ja hänen alati kasvavat vertauksensa...) vuorijonon sankarien ylle, sen jälkeen kun näiden tukikohtakin on ensin räjäytetty taivaan tuuliin. Hulkin ja Reed Richardsin avulla tästäkin selvitään, ja lopulta haavoittuneet sankarit löytävät planeetalta alkuperäisasukkaiden kylän, jonne, Galactuksen jalkojen juureen, vetäytyvät nuolemaan haavojaan. Tilanne näyttää pahalta, mutta muistan kyllä hyvin, että tämä oli ensimmäinen sellainen Salattujen sotien jakso, joka jätti vähän pettyneen olon. Osasyy oli toki todella huolimaton kuvitus, mutta toisaalta tässä kohtaa alkaa tarina polkea jo huomattavan selvästi paikoillaan. Asioita tapahtuu, mutta tilanne ei muutu, ja kun kaikki henkilöhahmot ovat lähinnä paperinuken paksuisia kuvia omissa lehdissä esiintyvistä versioistaan, tämä jatkuva tappelun ja vetäytymisen kierre alkoi tuntua jo kertaalleen luetulta. Ehkä huono merkki, kun kuitenkin ollaan 12-osaisen sarjan nelosjaksossa vasta...

Arvio: Perustason supersankarisarjakuvana alun Skorpioni-tarina on täydellinen onnistuminen, jossa Hämiksen poikkeuksellisen rikas sivuhenkilögalleriakin hyödynnetään hyvin. Salatut sodat sen sijaan ei vakuuta. Jonnekin tarina kai on menossa, mutta varsinkin nykylukija aistii tahallisen pitkittelyn. Zeckin piirtämänä jakso olisi sentään ollut viihdyttävämpi.

Saturday 10 August 2019

Ryhmä-X 11/87


1. Mitä tapahtui Painajaiselle? (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: June Brigman
Tussaus: Whilce Portacio

2. Vapaus... Se on monta asiaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green

Edellisnumerosta jatkuva Painajaisen sooloseikkailu saa ankean loppunsa. Kuten mainitsin, tarina alkaa kiinnostavasti Kurtin pohtiessa elämänsä ja jumalasuhteensa merkityksiä, mutta ajautuu nopeasti Armottoman Murhamaailmaan, jonne nuori Kurtille aiemmin tuntematon nainen kadulta kaapataan, ja jonka pelastushommiin sitten lähdetään. Tarinan ensimmäisillä sivuilla vielä tyylikkään tunnelmallinen kuvituskin on tähän loppupuoleen tultaessa taantunut harvinaisen latteaksi, taustat ja yksityiskohdat puuttuvat melkein kokonaan, ja tarinan visuaalinen kerronta on nahkean toimimatonta.


Loput X-miehet ovat San Fransiscossa (paitsi Wolverine, joka ottaa tähän samaan aikaan Leidi Kuolemaniskun kanssa matsia New Yorkissa, kuten viime numerossa näimme), mikä on paikkana mukavaa vaihtelua, ja jossa jopa virkavalta arvostaa supersankareita toisin kuin kotinurkilla. Mutta eihän siellä kauaa ehditä majailla, kun ongelmat seuraavat perässä – tällä kertaa Vapausvoima, tuo entisistä rikollisista koostuva nykyinen hallituksen käsikassara.

Pidän Vapausvoimasta ideatasolla suuresti. Ajatus tästä öykkärien ja rikollisten muodostamasta näennäisesti lain puolella toimivasta mutta yleensä lähinnä tuhoa aiheuttavasta tiimistä on oivallinen, mutta jotenkin huomaan ainakin nyttemmin näitä lukiessa, että joukon kaaospotentiaalia hyödynnettäisiin paljon laajemmin. Nytkin tarina jää vajaaksi; itse asiassa tämäkin osuus lehdestä on Claremontilta vähän maanantaisuoritus, kun juuri muuta ei tapahdu kuin pitkä tappelukohtaus. Se on toki kaatosateineen ja tulipaloineen mukavan sekasortoinen, juuri sellainen matsi mitä Vapausvoimalta (Freedom Forcen suomenkielinen nimi muuten toimii todella hyvin) sopii odottaakin. Blob on oma niljakas itsensä, Pyro omahyväinen paskiainen ja niin edelleen. Uusina kasvoina ryhmässä pyörivät vähän valju Hämähäkkinainen (eri kuin se jota Claremont aikoinaan kirjoitti, ja jonka luona X-miehet ovat nyt vieraina) ja totaalisen arvaamaton Spiraali, Ann Nocentin luoma hahmo, joka on kuin kävelevä kaaosteoria ja oikeastaan lopulta se syy, miksi Vapausvoima pistääkin Ryhmä-X:n matalaksi tällä kertaa. Mutta viime hetkillä Friscon poliisivoimat puuttuvat peliin ja estävät X-miesten vangitsemisen ilman valtakirjaa. Vähän tylsä tapa ratkaista tapahtunut, mutta tulipa otettua matsia... Ryhmä-X kuitenkin päättää että heidän läsnäolonsa on liian vaarallinen tälle rauhalliselle kaupungille, joten kotiinpaluu on edessä.

Vaikka Claremont ei jaksa mitään kovin kummoisia juonikuvioita tällä kertaa rakentaa, ovat pitkästä aikaa taas yhteistyötä tekevät Romita ja Green mainiossa iskussa. Sateisessa yössä tapahtuva taistelu on täynnä surrealistisia kuvakulmia, outoja varjostuksia ja kikkailevia kuvallisia ratkaisuja. Tunnelmallista.


Ehkä eniten lehdessä miellytti kakkostarinan alkukohtaus, jossa Storm, nykyisin supervoimiensa menetykseen jo jossain määrin tottunut, päihittää yksin kokonaisen katurikollisjengin.


Arvio: Vähän outo välinäytös, joka ei oikein johda mihinkään, mutta Vapausvoimaa on sentään aina mukava nähdä. Näihin aikoihin porukka vieraili aika tiuhaan lehdessä, onneksi myös Mystikko yleensä mukana – joukon keulakuvaa kun ei nyt nähty lainkaan. Kyllähän tämänkin luki; Claremont ja Romita osaavat tuottaa viihdyttävää supersankaritoimintaa myös ilman syvellisempää sanomaa. Mutta ei tämä numero suuria muistikuvia ole aikoinaan jättänyt.

Wednesday 7 August 2019

Hämähäkkimies 11/87


1. Hämmästyttävää Hämähäkkipoikaa!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Brett Breeding & John Beatty

2. Onko joukossamme pettureita?!?

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Hämiksen oma tarina (jonka puhekuplaan sisältyvä otsikko muttuu suomennoksessa melko tönköksi johtuen partitiivimuodon käytöstä...) on aika kevyttä kamaa, mutta tavallaan aika sympaattinen. Perusjuoni on syrjityn mutta teknisesti lahjakkaan nörttipojan omatoiminen päätös ryhtyä Hämähäkkimiehen partneriksi. Hän pukeutuu Hämis-pukuun ja itse rakentamiinsa Tohtori Mustekalalta kopioituihin lonkeroihin ja lähtee New Yorkin öisille kaduille. Eihän siitä seuraa kuin ongelmia, mutta lopulta Ollien kuviot kuitenkin asettuvat jotenkuten uomiinsa. Hän ei ole hahmona kiinnostava (on ilmeisesti esiintynyt Hämiksessä aiemminkin – ja esiintyykin jonkin ajan kuluttua vielä ainakin kerran), vain eräänlainen Peter Parkerin negatiivisempi versio. Kiusattu nörtti tämäkin, mutta ylipainoinen, itsestään liikoja luuleva ja vähän yksinkertainen. Etupäässä tarinassa kuitenkin liikutaan Hämähäkkimiehen mukana, ja kuten olen ennenkin sanonut: Tom DeFalco kirjoittaa Peter Parkerin arkielämän ja Hämiksenä toimimisen yhteentörmäyksistä hyvin. Nytkin Hämis, kuten varmasti on aika realistista, huomaa kotiin palattuaan pukunsa olevan pyykkäyksen tarpeessa. No sinne altaaseenhan ne trikoot sitten unohtuvat...


Mutta onneksi kaapista löytyy Mustan Kissan tekemä toisinto mustasta puvusta, jota siis nähdään vielä tästä eteenpäinkin jonkin aikaa ilman lois-ominaisuuksia. Tämän lisäksi nähdään Harry ja Liz Osbornen lapsen syntymä, sekä Hämiksen ja Mustan Kissan jo kovasti rakoilevaan suhteeseen ilmestyviä uusia säröjä. Ylipäätään Peterin yritykset puhua järjen ääntä eri ihmisiin menevät tässä tarinassa enemmän tai vähemmän harakoille; tykkäsin näistä toistuvista hetkistä:



Ron Frenzin kuvituskin on kovaa huolimatta tarinan rauhallisesta temmosta. Tussaajan merkitys korostuu jälleen: Brett Breeding tekee hiuksenhienoa ja pikkutarkkaa jälkeä, mutta osan stoorista viimeistellyt John Beatty ei sovi Frenzille ollenkaan, vaan jälki näyttää jotenkin keskeneräiseltä ja huolimattomalta.

Beatty kyllä tekee ihan oivallista työtä Salatuissa sodissa Mike Zeckin kanssa; vielä tässä saagan kolmannessa osassakin kuvitus on vaikuttavaa. Kuten lehden kansikin ehkä kertoo, tässä numerossa Hämis ottaa yhteen Ryhmä-X:n kanssa. Mutantit nimittäin suunnittelevat sankarien selän takana omiaan ja harkitsevat hakeutumista muista eristäytyneen Magneton pariin. Hämis sattuu vahingossa kuulemaan nämä suunnitelmat... Tuntuu kyllä oudolta lukea X-miehiä Jim Shooterin kirjoittamana. Hahmot kuulostavat vääriltä, toimivat oudosti, kaiken kaikkiaan saavat lukijan huomaamaan miten omassa luokassaan Chris Claremont Ryhmä-X:n käsikirjoittajana onkaan.

Magneton ja X-miesten kuviot ovat tässä Sotien kolmannessa jaksossa pääosassa, mutta lopussa sentään viholliset tekevät yllästyshyökkäyksen sankarien päämajaan ja saavat pahanlaista tuhoa aikaan. Shooterin tapa liioitella kaikkea maksimiin asti alkaa näillä main kyllä kärsiä pienestä inflaatiosta: Sankarien tukikohta on "Chicagon kokoinen", Hämähäkkimies päivittelee toinen toistaan seuraavia "World Trade Centeriä isompia huoneita", planeetalla riehuva myrsky on "kuin maapallon kaikkien aikojen myrskyt riehuisivat yhtä aikaa" ja kyseisessä myrskyssä kivenmurikoita rikkova Thor "ei ole koskaan kokenut yhtä voimakasta voitontunnetta". No huh huh, sanon minä. Toisaalta pidän tuosta myrskystä, joka raivoaa melkein tarinan keston ajan taustalla, ja varsinkin Zeck / Beattyn ikuistama kohtaus Thorista nauttimassa luonnonvoimista on tyylikäs.


Arvio: Sympaattista Hämis-arkipäivää ja eeppisen hyperbolista Salattua sotaa. Kaikessa hölmöydessäänkin oikein viihdyttävä Hämiksen numero, sain taas huomata. Mutta sepä yllätti, että Mail-Manin palstalla ei vieläkään pukahdeta sanaakaan vuoden 1988 alussa isolla paukkeella aloittaneesta kolmannesta Marvel-lehdestä Suomessa. Aika viime hetkiin on hehkutus jäänyt.

Monday 5 August 2019

Ryhmä-X 10/87


1. Haavoittunut susi

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Taide: Barry Windsor-Smith

2. Mitä tapahtui Painajaiselle?

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: June Brigman
Tussaus: Whilce Portacio

Perinteistä supersankarisarjakuvaa kaipaavat saavat heittää odotuksensa rodariin ja rodarin fönarista pihalle (lainatakseni erästä Mail-Manin sanontaa...) kun Claremont ja Windsor-Smith pääsevät taas yhteistyöhön. Kaksikolta oli tätä ennen julkaistu kaksi Stormiin keskittyvää tarinaa, nyt on vuorossa Wolverine, ja kumpikin tekijä on kiristänyt oman tinkimättömän tyylinsä äärimmilleen. Haavoittunut susi on huikea kokonaistaideteos, jonka riisuttu teksti ja taidokkaasti koreografioitu kuvakerronta pelaavat näyttävästi yhteen.


Juonellisesti kyseessä on vain lyhyt kohtaus, jotain joka on jo alkanut ennen kuin lukija on ehtinyt paikalle. Voimajengin 5-vuotias juniori Katie Power on päähenkilö, joka New Yorkiin iskevässä lumimyrskyssä joutuu eksyksiin ja törmää eläimeksi taantuneeseen verta vuotavaan Wolverineen, jota jahtaa joukko kyborgeja etunenässä jostain vanhasta (Suomessa näkemättömästä) tarinasta Wolverinelle tuttu Yuriko, alias Leidi Kuolemanisku. Windsor-Smith kuvaa eläimellisen Wolverinen, lumen ja pimeän pyörteisen kaaoksen ja ihmisyytensä koneiksi vaihtaneet kyborgit omaan pysäyttävään tyyliinsä. Rakastan tätä kuvitusta! Väritkin ovat tavallista Marvel-tasoa paljon korkeammalla, eikä ihme: BWS vastaa myös niistä.


Lumituiskussa ja hahmottomien kyborgitappajien takaa-ajamana tapahtuva tarina on varsinkin viisivuotiaan silmin silkkaa epätietoista kaaosta, joskin Katie sentään tuntee Wolverinen ja onnistuu palauttamaan tämän eläimellisestä tilastaan. Tämän tehtyään Katie jää syrjään kovimpien verikekkereiden ajaksi, mutta lopussa juuri hän ja Logan poistuvat käsi kädessä paikalta. Täydellinen lopetus sille kuoleman, kunnian, koston ja kauhun kaaokselle jota edeltävät kaksikymmentä sivua on saanut seurata. Eivät olleet kaikki Wolverine-tarinat näin hyviä, mutta osa oli, ja niidenkin joukosta tämä on parhaasta päästä.


Lehden kakkostarina on myös sooloseikkailu, pääosassa Painajainen, joka on Tuonpuoleisen tultua Maahan ajautunut uskonkriisiin tämän näennäisen jumalhahmon riehuessa menemään. Ensimmäiset sivut ovat oivallista ahdistusta Painajaisen ajaessa tyttöystävänsä Amandankin tiehensä omassa turhuudessaan riutuessaan. Valitettavasti tästä harpataan nopeasti Murhamaailmaan, ja vaikka ihan ensimmäisestä Ryhmä-X:n ja Armottoman kohtaamisesta pidinkin, on todettava, että kerta kerralta tämän hyvin yksipuolisen vihollisen viehätys on hiipunut. Tällä kertaa en oikein jaksa syttyä, eikä kyllä niin ole tehnyt vieraileva kuvittajakaan. June Brigman on ainakin Suomessa aika tuntematon tekijä, ja vaikka ensimmäiset sivut – varsinkin tarinan upea aloituskuva – lupaavat hyvää...


...tuntuu siltä että piirtäjän ote hiipuu samaa tahtia kuin lukija kyllästyy Armottoman tuttuina toistuviin kuvioihin. No, vielä tässä lehdessä tarinasta ei nähdä kuin puolet, joten kuvituskin säilyy kohtuullisen hyvänä.

Arvio: Haavoittunut susi on klassikko nykyisin, enkä yhtään ihmettele; kaikkien aikojen parhaiden X-tarinoiden joukkoon tämän voi kyllä huoletta laskea edelleen. Painajaisen soolotarina ei valitettavasti pärjää ollenkaan, vaikkei kyllä tämän lehden aikana ehdikään siihen latteimpaan osioonsa. Hyvä hahmo olisi hienojen ensimmäisten sivujen jälkeen ansainnut jotain parempaa kuin Armottoman.

Saturday 3 August 2019

Hämähäkkimies 10/87


1. Isäni synnit!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Josef Rubinstein

2. Sodan vangit!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

On oikeastaan aika mainio sattuma, että Salatus sodat alkoi pyöriä Hämiksen kakkossarjana juuri siinä vaiheessa, kun Hämpin omat seikkailut ovat ehkä pykälän tavallistakin maanläheisempiä. Lehden alku- ja loppupuolen välille syntyy näin mukavaa kontrastia. Kuten kansikin (Sandman-meriiteistään tutun Charles Vessin aika tyylikäs teos) kertoo, Mörkö on jälleen pääosassa, ja tilanne jatkuu suoraan edellisestä numerosta: Mörkö on kaapannut Harry Osbornin vaimon Lizin ja tämän mukana myös paikalla olleen Mary Janen kiristääkseen Harryltä tämän isän päiväkirjoja. Järjestäytyneen rikollisuuden kuvioissa mennään, on palavia satamarakennuksia ja tulitaisteluja ja muuta perusmeininkiä. Frenzin kuvitus on hyvää, mutta en oikein osaa tästä muuta sanoa... Tarina etenee yllättävänkin vähin kääntein, Hämis ja Mörkö ottavat taas yhteen, ja taas tilanne jää ratkaisematta. Sentään Mörkön henkilöllisyyden arvoituksella jo vähän leikitellään, kun ohimennen käy ilmi että tämä tuntee Mary Janen nimeltä. Mutta vielä menee pitkä aika ennen kuin tämä juonikuvio lopulta (vähän lässähtäen) saadaan ratkeamaan.


No sentään nähdään kohtaus, jossa pieni avaruusalus tunkeutuu Baxter Buildingiin ja vapauttaa siellä Ihmenelosten vankina olleen Hämiksen loispuvun. Isoja asioita on tämän tiimoilta ennen pitkää tapahtumassa...


Salattujen sotien jakso alkaa sankarien ja vihollisten yhteenotolla, joka on kunnon mäiskettä. Hyvät jätkät ottavat pienehkön erävoiton ja saavat joukon vankeja, ja matsin lopuksi osapuolet vetäytyvät omiin planeetalta löytämiinsä tukikohtiin. Jakson loppuosa onkin aika onnistunut kuvaus epävarmasta asettumisesta paikoilleen. Sankarit ovat odotuskannalla, mutta samalla tutustuvat massiiviseen alien-kompleksiinsa. Pidän siitä tilan tunnusta, jonka Zeck tuo tähän sankarien tukikohtaan. On suunnatonta konferenssihuonetta, valtavia panoraamaikkunoita ja muuta. Itse asiassa Zeckin kyky loihtia kiehtovan näköisiä rakennuksia on aina Salatuissa sodissa miellyttänyt, joskin varsinkin tätä Magneton itselleen valtaamaa rakennusta katsellessa tulee mieleen, että ovatkohan nämä sittenkin Mattelin lelutehtaalta tulleita designeja, jotka Zeck on sellaisenaan toisintanut:


Kun muut keskittyvät nahistelemaan, Tohtori Doom ja Galactus pelaavat kumpikin omaa peliään omine tavoitteineen. Ja sanoinko muuten viimeksi, että hyönteisvertauksia tullaan Sotien aikana näkemään usein? Tässä on heti Doomilta pari lisää:


Arvio: Hyvää perus-Hämistä, tosin niin hieno hahmo kuin Mörkö onkin, huomaan ainakin nyt kyynisenä keski-ikäisenä toivovani että tämän ympärillä tapahtuisi muutakin kuin säännölisesti melko samanlaisena toistuvat nyrkkimatsit Hämiksen kanssa. No, lukeehan tätäkin. Salatuissa sodissa on jännittävä odotuksen tunnelma, tyylikkään dynaaminen Zeckin kuvitus, muutamia kiehtovia juonipolkujakin joita vähän jo raotellaan. Lupaavalta tuntuu tässä vaiheessa.

Friday 2 August 2019

Ryhmä-X 9/87


Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Al Williamson

Lehden tarina jatkuu totuttuun tapaan suoraan edellisnumerosta, ja kun tilanpuutteen vuoksi on tällä kertaa saksittu pois otsikkosivut, ei tekijöiden tai tarinoiden nimiä lehdestä löydy. No, sen paremmin Claremontin kuin Romitankaan työt eivät esittelyjä kaipaa. Al Williamsonin tussaus toki tekee kuvituksesta tavallisesta poikkeavaa, jotenkin hauraampaa ja ohuempaa, oikein kiinnostavan näköistä.


Mutta se mihin viime numerossa jäätiin on, että Tuonpuoleinen on San Franciscossa, ja Feenixin voimat itselleen saanut Rachel Summers on päättänyt tappaa tämän yliolennon. Tuonpuoleinen ei tästä paljon hätkähdä, vaan antaa Rachelille lisää kosmista voimaa ja tuo paikalle tulevaisuudesta Vahteja riehumaan; nämä jättikokoiset mutantintappajarobot lehden kannessakin esiintyvät antaen kokonaisuudesta vähän vääränlaisen kuvan. Vahdeista kun ei loppujen lopuksi ole hirveästi vastusta; muille X-miehille kyllä olisi, mutta Rachel on nyt niin kova tykki, että hänen avullaan tämä uhka on nopeasti voitettu. Totta puhuen todella nopeasti: lehden alkuosa on melkein hengästyttävän tauoton ja äkkikäänteinen pikamatsi, jossa robotti toisensa jälkeen kohtaa loppunsa muutamin aika mielikuvituksellisin tavoin. Silti käy mielessä että onkohan tästä Suomessa leikattu enemmänkin sivuja? Koko matsi on tosiaan niin nopealiikkeinen, ettei Vahtien uhkaa kunnolla meinaa sisäistää, kun ne on jo hoideltu pois. Vai onko tarkoitus vain ollut osoittaa Rachelin melkein absurdi voimataso? Itsellenihän tämä on ollut aikoinaan ensimmäinen kohtaaminen Vahtien kanssa, mistä johtuen tämä matsi on jäänyt paremminkin mieleen kuin se ehkä ansaitsisi.

Lehden pääjuoni pyörii Tuonpuoleisen ja Rachelin ympärillä. On hivenen hämmentävää, että Salatut sodat, joissa Tuonpuoleinen esiintyi ensimmäisen kerran, ovat Hämiksessä alkaneet tässä samassa kuussa, kun taas Ryhmä-X:ssä ollaan paljon myöhempien tarinoiden parissa. Sodat on ajat sitten käyty ja Tuonpuoleinen on ihmisen muodossa saapunut Maahan. Paljon sellaista on tapahtunut, mistä lukijat Suomessa eivät tiedä mitään. Rachelin tuntema estoton raivo ja viha tätä "teurastajaa" ja "hirviötä" kohtaan ei oikein avaudu, kun jotain on jäänyt Suomessa näkemättä – mm. se New Mutantsin numero, jossa Tuonpuoleinen tappaa ja pyyhkii kaikkien muististakin ko. lehden nimikkohahmot. Suomessa tämä koko tapahtuma on kuitattu ohimenevällä maininnalla sivun alareunassa:


Seuraavalla sivulla Uudet mutantit ovat poissa, ja vain Kitty muistaa heidät. Olipa tätä lukiessa vähän pyörällä päästään kyllä, mutta hyvällä tavalla! Pidin siitä että asioita tapahtui jossain muuallakin kuin lehden sivuilla, se teki tästä maailmasta kokonaisemman oloisen. Ei silloin nuorena tietenkään käynyt mielessä, etteivät nämä noin vain tapahdu – että on olemassa lehtiä, joissa tämä juoni kyllä etenee ihan konkreettisesti. Mutta oli miten oli, Rachel kokee Tuonpuoleisen uhan lopulta niin suureksi, että on omassa (tässä vaiheessa jo todellisuudentajusta lievästi vieraantuneessa) supervoimakkaassa Feenix-hahmossaan valmis lopulliseen ratkaisuun: hän aikoo M'Kraan kristallia käyttäen tuhota koko meidän universumimme varmistaen siten samalla, että myös Tuonpuoleinen tuhoutuu. Rankkaa kamaa, ja vaikka tämä ratkaisu tuntui, ja tuntuu yhä, absurdin yliampuvalta, on se myös uskottava siksi, että Rachelin kasvua vihaiseksi ja turhautuneeksi yli-ihmiseksi on saanut vuoden verran tämän lehden sivuilta seurata. Lehden viimeinen kolmannes on aivan huikean kosmista tavaraa. Rachel yhdistyy kaikkeen elolliseen meidän universumissamme, oppii elämän ainutkertaisuuden, mikä Tuonpuoleisen kaltaiselle olennolle on käsitteenä täysin vieras, ja lopulta on kykenemätön tekemään sitä minkä on aikonut. Romita irrottelee kyseisessä kohtauksessa layoutin kanssa oikein tosissaan:


Ja kun Tuonpuoleinen sitten saapuu yrityksessään epäonnistuneen Rachelin ja Ryhmä-X:n luo, hän saa ylleen juuri kaikki ne ainutkertaiset ja korvaamattomat elämät, jotka Rachel M'Kraan kristallissa koki. Hurja, suoraviivaisen vimmainen kohtaus, joka tuntuu melkein siltä, että Claremont julistaa meille omaa filosofiaansa, omaa kuumeisen raivokasta uskoaan yksilön tärkeyteen. Stormin sanoin:

"Meillä kaikilla on oma kohtalomme, oma elämämme. Ehkä niillä ei ole mitään merkitystä galaksien makrokosmisessa maailmassa, jossa sinä elät, Tuonpuoleinen. Meillä ei muuta ole."

Tavallaan tämä tarina on Rachelin kehityskaaren kulminaatio. Hän on kosminen olento, nyt jo kaikkien ihmisten yläpuolella, voimakkaampi ja arvaamattomampi kuin koko muu Ryhmä-X yhteensä. Hän on muuttunut mahdottomaksi kontrolloida, myös itselleen – ja tästä eteenpäin hänen tarinansa kääntyykin varsin ikäväksi. Myös Tuonpuoleinen poistuu viimein kuvioista tämän lehden myötä, tosin Hämiksessa näitä saman aikakauden tarinoita nähtiin vasta paljon myöhemmin, joten hahmoon palattiin taas, ja varmaan tarina tästäkin numerosta jatkui muissa Marvelin lehdissä joita meillä ei nähty. Mutta tämä ihmisen ainutkertaisuuden oppitunti olisi ollut tälle kummalliselle kosmiselle olennolle hyvä päätepiste myös.


Arvio: Alun Vahti-taistelu jäi nyt luettuna vähän etäiseksi, mutta siitä viis, kun lehden loppuosa on niin uskomaton. Itselleni tämä on ikimuistoisimpia X-hetkiä, ja juuri tämän tarinan ansiosta Rachelin hahmossa on minulle aina jotain kylmäävää, painajaismaistakin. Kosminen mutta raadollinen meininki, Claremont irrottelee nyt täysin ilman kontrollia. Kuvituskin on varsin vaikuttavaa.

Thursday 1 August 2019

Hämähäkkimies 9/87


1. Mörkön haaste!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Josef Rubinstein & Brett Breeding

2. Sota alkaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Vaikka olin tämän lehden ilmestyessä seurannut Marvelin tapahtumia vasta pari kuukautta, tiesin silti että nyt alkava Salatut sodat on todella kovan luokan juttu! Niin paljon tätä asiaa oli Mail-Manin palstoilla hehkutettu ja odotettu. Ja mitä crossover-tapauksiin tulee, niin kyllähän tässä ensimmäisessä kaltaisessaan jotain outoa hohtoa myöhempiin nähden on. Salatut sodat on niin irrallinen kaikesta muusta jatkumosta. Muutamien näkyvimpien lehtien päähenkilöt katosivat portaaliin ja ilmestyivät enemmän tai vähemmän muuttuneena takaisin omaan lehteensä yhtä tai kahta numeroa myöhemmin. Sen sijaan itse Secret Wars jatkui omana lehtenään seuraavan vuoden ajan ja näytti mitä tämän lyhyen intergalaktisen poissaolon aikana oikein tapahtui. Jotain isoa ja huikeaa!

Myöhemminhän olen mm. Sean Howen mainiosta kirjasta Marvel Comics: The Untold Story lukenut, että koko Salatut sodat oli aika markkinavetoinen juttu. Ideakin tuli lelufirma Mattelilta, joka otti yhteyttä Marveliin ja kysyi olisiko mitenkään mahdollista saada joku iso stoori heidän uusia Marvel-figuurejan mainostamaan. Otsikko oli jo valittu sillä perusteella, että sanat "secret" ja "war" vetosivat tutkimusten mukaan parhaiten lapsikuluttajiin. Voi meitä markkinavoimien viemiä... No, Suomessa näitä leluja ei tietenkään näkynyt, joten meille tämä oli vain Marvelin historian eeppisin tapahtumasarja. Olihan sen oltava, kun kerran kustantamon päätoimittajakin käsikirjoitti!

Jim Shooter kai osaa hommansa noin periaatteessa, mutta verrattuna sankarien omiin lehtiin kaikki ovat jotenkin kovin karkealla kädellä vedettyjä hahmotelmia tutusta itsestään. Toisaalta tämä ei ole ihme; hahmoja on julmetusti, eikä täten keneenkään jää aikaa kunnolla keskittyä. On vain sankarit ja pahikset, jotka kummatkin mystinen Tuonpuoleinen kokoaa omaksi ryhmäkseen ja sinkoaa sitten luomalleen Taisteluplaneetalle ottamaan matsia, jonka voittaja "saa kaiken haluamansa". Siinä sitä skenaariota kerrakseen. Onneksi juoneen sentään tulee mutkaa ja mutkan mutkaa, muuten tämä saattaisi 12 jakson kestollaan käydä vähän toisteiseksi, mitä se toki tekee nytkin...


Mutta alku on silti hyvä. Toki dialogi on tönkköä ja äärimmäisen selittävää, hivenen alentuvaakin, mikä ei valitettavasti muutu sarjan keston aikana. Kuitenkin kutkuttava tunne jonkin suuren alkamisesta on ilmassa, eikä lukija tiedä yhtään sen enempää kuin kaikkea ympärillään tapahtuvaa typertyneenä hämmästelevät hahmotkaan. Kaikki, isotkin pamput kuten Thor tai Kapteeni Amerikka, ovat jumalan kaltaisen Tuonpuoleisen viskottavana, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu ja miksi. Tämä on oikein hyvä tapa aloittaa pitkä stoori, ja pidinkin tästä ykkösosasta silloin kerran kovasti – kuten huomasin pitäväni nytkin. Kehujakin Shooterille on annettava: oli hänen muista hahmoistaan mitä mieltä tahansa, hän kirjoittaa todella osaavasti Tohtori Doomin, joka on ensihetkistä alkaen tämän mielestään lapsellisen pelin yläpuolella ja alkaa ajaa omaa agendaansa kun muut ovat vielä enemmän tai vähemmän pöllähtäneitä tapahtuneesta. Doomhan kohoaakin sarjan edetessä eräänlaiseksi päähenkilöksi, ja on ylivoimaisesti kokonaisuuden paras tarinallinen elementti. Tosin jo tässä numerossa tulee myös selväksi, että Shooter on mieltynyt tiettyihin kliseisiin: Neljän aukeaman aikana joku määritellään jollekin toiselle "hyttyseksi" tai "kärpäseksi" kolmesti. Muistelen että sama toistuu kyllä ahkerasti jatkossakin.


Mike Zeckin taide on todella tyylikästä vielä tässä vaiheessa; valitettavasti työtahti ja (näin olen myöhemmin lukenut) Shooterin jatkuva mikromanagerointi ja uudelleenpiirrättäminen veivät Zeckiltä innon eepoksen edetessä pahasti, ja muistelen viimeisten osien olleen varsin sutaisten tehdyn näköisiä. No, vielä ei onneksi olla siellä. Ja onhan Zeck yksi Marvelin historian parhaita kansitaiteilijoita: tämänkin Hämiksen kanteen valittu Sotien ykkösnumeron kuva on aivan tyrmäävän upea; julistetasoa. Siinä on energiaa ja uhoa ja kerta kaikkiaan jotain joka vakuutta lukijalle että nyt! Nyt on kova juttu alkamassa!

Jaa niin, onhan tässä tosiaan Hämiksen omakin stoori mukana. Seuraavan vuoden ajan lehden formaatti onkin vakio: ensin yksi Hämiksen oma tarina, sitten Salattujen sotien jakso. Tällä kertaa Hämis ja Mörkö ottavat ensi kerran yhteen moneen vuoteen, mutta tilanne jää vähän kesken. Mörkö joka tapauksessa on ottanut tähtäimeensä Harry ja Liz Osbornen, ja tarina petaa vähän sitä mahdollisuutta, että Harryllä kilahtaa päässä, tämä Vihreän menninkäisen poika kun ei koskaan ole ollut mikään kaikkein tasapainoisin hahmo. Ihan peruskamaa, mutta jää Sotien varjoon. Hämiksen ja Mörkön pitkä matsi Osborne-yhtymän konttoritiloissa on kyllä mukavan roisia räimettä, naistenvessassa otetaan turpasaunaa ja mennään seinistä läpi niin että rytisee.


Arvio: Onhan tämä historiallinen lehti, ei sille mitään voi. Salatut sodat oli tosi kova juttu minulle vielä tässä vaiheessa – laimenivathan ne tunteet kyllä sitten sarjan edetessä. Mutta onhan tämä kiinnostavaa luettavaa nytkin, vähintäänkin historiallisena ilmiönä jos ei muuten. Zeck / Beattyn linjakas kynänjälki miellyttää, ja isoja juttuja pedataan.

Wednesday 31 July 2019

Ryhmä-X Erikoisjulkaisu No 1


1. Muodonmuutoksia!!
2. Elää vapaana tai kuolla!
3. Kahdeksas matkustaja! (Tai: "Kuka on nukkunut päässäni?")

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Paul Smith
Tussaus: Bob Wiacek

Kun Suomen Ryhmä-X vuodenvaihteessa 1985/86 siirtyi yhteispainatukseen Hollannin kanssa, meillä hypättiin yli kolme vuotta tarinoita. Onneksi Mail-Mankin tajusi että tässä jäi paljon hyvää kamaa näkemättä, ja niinpä näitä välivuosien numeroita julkaistiin Suomessa sitten jälkeenpäin pitkänkin ajan kuluessa. Ensimmäisenä saatiin ulos tämä Paul Smithin lyhyen mutta ylistetyn piirtäjäkauden aloittanut avaruusseikkailu, "The Brood Saga", millä nimellä kertomus nykyisin tunnetaan.

Kuten taisin jo aiemmin sanoa, minusta Claremont löysi itsensä käsikirjoittajana juuri noiden Suomessa yli hypättyjen vuosien aikana. Hän oli toki loistava kirjoittaja jo Byrnen kanssa X-Meniä tehdessään, mutta vasta näihin aikoihin – sanoisin että juuri Paul Smithin kuvittamalla kaudella – Claremontin tarinat alkoivat rullata ennennäkemättömällä tavalla. Hahmot kasvoivat hyvin kirjoitetuista sarjakuvahahmoista eläviksi ihmisiksi, juonet lakkasivat olemasta kuukausittaisen lehden yksittäisiä tarinoita ja muuttuivat kompleksiksi alati jatkuvaksi ja kehittyväksi juonikudelmaksi, kohdatut vastukset muuttuivat hyvän ja pahan vastakkainasettelusta harmaansävyisiksi moraalisiksi onglmiksi joihin ei läheskään aina ollut ratkaisua lainkaan. Tämä on se Chris Claremont joka on minusta edelleen maailmanhistorian paras sarjakuvakäsikirjoittaja. (muita hyviä ovat mm. Carl Barks ja Neil Gaiman)

Itse asiassa tämänkin tarinan alkuosa jää puuttumaan, koska sen kuvitus (Dave Cockrum) ei vastannut Mail-Manin mukaan kotimaiselle julkaisulle asetettua laatutasoa. Kukkua, sanon minä kyseisen osuudenkin myöhemmin lukeneena, mutta menköön nyt. Joka tapauksessa: Ryhmä-X on avaruudessa, heistä jokaiseen on insektoidisen alienrodun kuningatar istuttanut munan, jonka Wolverinen paranemisvoima voitti, mutta joka muiden sisällä edelleen kasvaa. Tarinan ensimmäinen luku, jossa X-miehet tahoillaan ottavat vastaan tiedon vääjäämättä lähestyvästä kuolemastaan, on koko opuksen paras osa. Vasta 14-vuotiaan Kittyn epätoivo, Kolossin hyväksyvä järkipuhe, Painajaisen ensi kertaa esiin tuleva usko (Wolverine löytää hänet rukoilemasta), Stormin pakokauhu – muutamassa sivussa Claremont käy läpi koko tiimin, ja pääasiallinen tunnelma X-miesten rupuisella avaruusaluksella on pysähtynyt, kauhunsekainen lannistus. Kunnes Wolverinen avulla ryhmä onnistuu lietsomaan itselleen sotasuunnitelman: kun kerran kumminkin kuollaan, niin tehdään se sankareina, mennään Niljahirviöiden kotiplaneetalle ja vähintäänkin pelastetaan siellä orjuutettuna olevat puhdassydämiset acantit.


No hyvinhän tässä tietenkin lopulta käy, mutta missään vaiheessa juonta ei sorruta deus ex machina -ratkaisuihin tai helppoihin oikoteihin. Osa hahmoista enemmän tai vähemmän kuoleekin: Storm tekee kosmisen itsemurhan ja Xavierista jää jäljelle vain sen verran materiaa, että hänet saadaan Tähtivaeltajien edistyneellä laitteistolla kloonattua kasaan. Tunnelma on koko ajan jotenkin vereslihainen. Niljahirviöt ovat totisesti ansainneet paikkansa yhtenä X-maailman keskeisistä vihollisista tästä eteenpäinkin, ja kyllähän näitä ökkiäisiä sitten tasaiseen tahtiin myöhemminkin nähtiin. Heidän tapansa loisia elävien olentojen kehoihin ja kuoriutua näistä sitten esiin mahdollistaa tietenkin myös mukavan vastenmielisen body horrorin, jota onkin tarjolla runsaasti.


Miinuspisteitä vaihteeksi Mail-Manille suomennoksesta. Rodun nimi on englanniksi "The Brood", ja "Niljahirviöt" on aika korni käännös, varsinkin kun tätä nimitystä olennot itsekin itsestään käyttävät. Ja johan meillä on Marvelin maailmassa myös Avaruushirviöt ("Dire Wraiths") aikaisemmin... Toisaalta nimi on näille Giger-vaikutteisille olennoille melko osuva. Paul Smith piirtääkin nämä hyönteis-matelija-äyriäiset sopivan vieraannuttavasti, joskin Cockrumin näkemys olentojen planeetasta siinä tästä julkaisusta puuttuvassa osassa oli paljon Smithiä tripahtavampi ja alienimpi. Silti Smith on kiehtova kuvittaja, ja tässä voinkin tunnustaa etten nuorena hänestä niin välittänyt. En pitänyt Paul Smithiä huonona, mutta en oikein ymmärtänyt ylisanojakaan – minusta tämä oli vähän kuivaa ja hengetöntä kuvitusta. Nyt viisaampana huomaan erheeni ja nautin tästä elegantisti tyylitellystä ja sopivan vähälinjaisesta jäljestä suuresti. On kyllä melkoinen sääli ettei Smith piirtänyt X-Meniä kauempaa kuin noin vuoden; nämä ovat hänen ensimmäiset numeronsa, ja ote parani koko ajan.


Arvio: Mitäpä tästä ihmeempiä voi sanoa. Yksi omia X-suosikkitarinoitahan tämä on, joskin kyseinen kategoria on melko laaja. Osoittaa osuvasti, että Claremont hallitsi myös scifin kirjoittamisen, ja vaikka monet juonen kuviot saattavat tuntua etenkin nyt kliseisiltä, niitä on käsitelty ajatuksella ja paikoin rohkeastikin. Kuvitus on ensiluokkaista. Edelleen nautinnollinen lukukokemus siis.

Monday 29 July 2019

Ryhmä-X 8/87


1. Taistelu

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: Whilce Portacio

2. Ryhmä-X... Olen lähtenyt tappamaan... Tuonpuoleista!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Al Williamson

Claremont pistää mutanttitiimiä urakalla uuteen uskoon, kun viime numerossa Xavier singahti avaruuteen, Magneto asettui hänen tilalleen koulun rehtoriksi ja tämä numero alkaa sillä, että Scott Summersin ja Madelyne Pryorin lapsi on syntynyt, ja tämän kieltämättä varsin mielenkiintoisen kaaren myöhemmin elämässään saavan juniorin ympärillä tarinan aluksi hyöritään. Itse pääjuonikin on tiimin tulevaisuuden kannalta merkittävä: Scott Summers, Kyklooppi, kun on pitkän tauon jälkeen palannut X-kuvioihin aivan hiljakkoin, ja olettaa automaattisesti palaavansa ryhmän johtajaksi tehtävään jota Storm on Kykloopin lähdettyä osaavasti hoitanut. Scottia revitään kahtaalle: toisaalla on Ryhmä-X, joka on ollut hänen todellinen perheensä teinipojasta asti, toisaalla tuore vaimo Madelyne ja vastasyntynyt lapsi. On ilmiselvää mitä Scott haluaa, mutta kukaan muu oikeastaan ei: Madelyne on katkera siitä että hänen miehensä edes harkitsee ryhmään jäämistä, ja X-miehet tuntuvat kaikki olevan enemmän tai vähemmän Stormin puolella. Asia päätetään ratkaista kaksintaistelulla Vaarahuoneessa. Mutta koska Storm on nykyään ilman supervoimia, eikö tämä ole kovin epäreilu kamppailu...

No, Claremont (ja valtaosa lukijoistakin, oletan) on X-enemmistön puolella, ja pistää taistelun päättymään Stormin jopa yllättävän helppoon voittoon. Tämä oli minullekin aikamoinen huojennus aikoinaan; montaa niin kuivaa hahmoa ei X-lehdissä ole kuin Kyklooppi, joten olin tyytyväinen että hänestä päästiin. Ja kestikin sitten tämän numeron jälkeen pitkään ennen kuin miestä nähtiin uudestaan, valitettavasti entistä surkeampana hahmona (sanottakoon etten varsinaisesti odota Tekijä-X -tarinoiden alkamista... vai pidänkö niistä enemmän nyt? Aika näyttää). Mutta nyt lukiessa kyllä pidin onnistuneena sitä, miten Claremont on Scottin sisäisen kamppailun kirjoittanut. Hän todella on mies joka on kykenemätön muuhun kuin siihen supersankaritoimintaan mitä on melkein lapsesta asti tehnyt. Tavallaan se on hyvin surullinen kohtalo, eikä lupaa tuoreelle perheelle kovin onnellista jatkoa.


Tämän kaksintaistelutarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka ensimmäisiä esiintymisiä Suomessa tämä lienee, mutta joka tuli sitten tutuksi niin tämän lehden kuin Hämiksenkin sivuilta hyvin säännöllisesti vierailevana artistina. Silloin aikoinaan en kerta kaikkiaan voinut sietää hänen piirrosjälkeään. Että vihasinkin Leonardia! Nyt kuitenkin... Pakko myöntää, että pidän tätä vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita imenyttä jälkeä aika mielenkiintoisena. Kyllähän Leonardi piirtää varsinkin henkilöiden kasvot välillä vinksalleen, mutta joissakin ruuduissa on toisaalta aivan hengästyttävän vahva tunnelma:


Tyylin erikoisuutta korostaa tussaaja Whilce Portacio, jonka ensimmäisiä Marvel-pestejä tämä numero lienee. Myöhemmin Portacio nousi supertähdeksi, joka piirsi X-miehiäkin hyvän tovin, ja erittäin persoonalliseen tyyliin hänkin; jotain hänen levottomasta viivastaan on kyllä jo tässä nähtävissä. Hyvinhän nämä kaksi omintakeista taiteilijaa pelaavat yhteen. Pääsevät muuten piirtämään myös Ronald Reaganin:


Romita on taas ohjaimissa kakkostarinassa, tosin tussajanaan Al Williamson, jonka kanssa mies teki myöhemmin hedelmällistä yhteistyötä Daredevilissä. Williamson on tussaajana hyvin toisenlainen kuin Romitan vakiokumppani Dan Green; ohut, melkein välillä katoava viiva ja vain satunnaisia varjoja. Jälki on kiehtovaa.

Pääosassa toisessa tarinassa on Rachel Summers, joka, Feenixin voimat hiljakkoin saatuaan, on päättänyt lähteä poistamaan edelleen Maassa hengailevan Tuonpuoleisen uhan kerralla ja pysyvästi. Tarina ei pääse tässä numerossa kuin hyvään alkuun. Rachel ja Tuonpuoleinen kohtaavat Alcatrazilla, missä Feenix pistää kaikkensa peliin, mutta Tuonpuoleisessa tämä herättää lähinnä kevyttä mielenkiintoa. Onpa muuten upea tuo Romitan kokosivun kuva Feenix-linnusta iskemässä Alcatraziin. Tai siis olisi ilman tuota aneemista ääniefektiä...


Nyt luettuna Tuonpuoleinen on jokseenkin omituinen ja irrallinen hahmo, jonka tarina eteni enimmäkseen muualla kuin X-lehdissä, mutta Claremont kietoo tämän omnipotentin olennon mielenkiintoisesti Rachelin kasvukertomukseen Feenixiksi ja senkin ohi. Tämä ei tosiaan ole enää se traumatisoitunut ja säikky Rachel, joka tulevaisuudesta vuotta aiemmin tupsahti. No, on Feenix-Rachelkin edelleen traumojensa vanki. Mutta nyt hänellä on melkein rajattomat voimat ja hirveästi patoutunutta aggressiota...

Arvio: Erittäin hyvä numero. Leonardi / Portacio -taide on kiehtovaa (vauvoja ei kukaan Marvelilla tosin edelleenkään osaa piirtää), ja Stormin helppo voitto itsevarmasta Kykloopista yhä nautinnollista luettavaa. Rachel ja Tuonpuoleinen ottamassa yhteen on jo niin korkealentoista kamaa, että meinasi mennä naperona minulta vähän yli, mutta mikäs sen hienompaa.

Sunday 28 July 2019

Hämähäkkimies 8/87


1. Syvällä pimeyden keskellä!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Mike Esposito

2. Menneisyyteni muistot!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Josef Rubinstein

Kun nyt kerran on tavaksi tullut huomioida eri tavoin itselleni historialliset lehdet, niin tämä on sitten ensimmäinen omaan postilaatikkoon kolahtanut Marvel-julkaisu. Se se vasta oli jotain! Minulle oli pikkupojasta asti tullut tilattuna V8 Magazine (koska pikkupojat tykkäävät autoista), ja se oli pakko lopettaa jotta vanhempani suostuivat ottamaan Hämiksen tilalle. En ole tätä päätöstä hirveästi katunut.

Lehden ensimmäinen tarina on poimittu Marvel Team-upista, tuosta Hämiksen ja muiden Marvel-hahmojen yhteisseikkailuja esittäneestä lehdestä, joka hyvin harvoin esitti mitään merkittäviä juonenkäänteitä, ja niinpä tämä Kitty Pryden ja Hämiksen ensikohtaaminenkin on melkoisen mitäänsanomaton kohellus – siis näin jälkikäteen luettuna. Juuri viidettä luokkaansa aloittelevan  uunituoreen Marvel-fanin mielestä tämä oli tietysti täyttä timanttia. Erityisesti aloituskohtaus, jossa Hämähäkkimies estää metrojunan kaapannutta hulttiolaumaa aiheuttamasta suurtuhoa, teki vaikutuksen. Bill Mantlon kirjoittama kohtaus on ehkä täynnä kliseitä, mutta toimii kyllä – iso tekijä voi tietenkin olla Ron Frenzin kyky piirtää oivallisesti etenevää toimintaa. Muistan inspiroituneeni tästä niin, että nyysin monia elementtejä tästä muutaman sivun jaksosta itse tuolloin piirtämiini sarjakuviin – ainakin metrotunneli miljöönä, törmäävät junat, tajuttomaksi paiskautuva sankari... Kaikki kelpasi omille hahmoilleni, joita jo tässä vaiheessa, ruhtinaalliset kaksi kuukautta Marvelin sarjakuvia lukeneena, olin alkanut kehitellä ja joille loin jo omaa yhteistä universumia. Lapsena sitä ei ihminen aikaile, vaan käy suoraan hommiin.


Tarinan juoni on simppeli: Kitty Pryde on lapsenvahtina parille rasittavalle pikkupojalle (he tosin Frenzin piirtäminä näyttävät pienikokoisilta parikymppisiltä...), jotka karkaavat yöllä kotoa ja jotka Morlokit sitten nopeasti nappaavat ilmeisesti syödäkseen (!). Sattumalta (!) samainen varsinaisista Ryhmä-X:n kautta tutuista Morlokeista irrallinen ryhmä on myös löytänyt metrotunnelista tajuttoman Hämiksen, joka on täten hänkin New Yorkin alla sijaitsevissa katakombeissa vankina. Kitty lähtee vahdittaviensa perään, kohtaa Hämiksen, nämä tutustuvat, vähän tapellaan ja homma on paketissa nopsasti ilman sanottavia seuraamuksia kenellekään. Nyt luettuna tarina on suorastaan poikkeuksellisen mitäänsanomaton – paitsi että alun metrojunakaappauksessa on edelleen imua.


Toinen tarina on Hämiksen ykköslehdestä, ja melkein pelkkää saippuaoopperaa. Hiljakkoin Mary Jane paljasti Peterille tienneensä jo pitkään tämän olevan Hämähäkkimies, ja nyt ovat vuorossa Mary Janen omat "salaisuudet", jotka kenties olisivat olleet rajumpia paljastuksia jos hahmo olisi jo vuosien takaa tuttu, mutta eihän Mary Jane minulle ollut. Eikä hänen elämästään mitään omituisuuksia paljastu, todella rikkinäinen ja traumatisoitunut perhe vain, minkä kaiketi aina iloisen bilehile-MJ:n imagoon istutettuna on tarkoitus olla järkyttävää ja yllättävää. Minusta tämä oli pienenä vähän outoa luettavaa, mutta samalla aika jännää, aikuistakin. Isoja teemojahan yllätysraskaudet, avioerot, lapsiaan lyövät isät ja sen sellaiset ovat, eikä Tom DeFalco onneksi ihan huonosti aihetta käsittelekään. Peter kuuntelee Mary Janen kertovan elämästään näiden kävellessä keskuspuistossa, ja leppoisa tunnelma istuu onnistuneesti tämän surullisen elämäntarinan taustalle. Lopulta nämä kaksi entistä rakastavaista päättävät pysyä ystävinä ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.


On tässä sentään vähän toimintaakin; aina välillä leikataan kohtauksiin, joissa kuolleeksi luultu Mörkö jyrää itseään isoksi tekijäksi New Yorkin alamaailmassa. Olen aina tykännyt Mörköstä, mikä johtuu varmaan monestakin tekijästä; esim. siitä, että hän oli ensimmäisiä Hämis-vihollisia joihin tutustuin. Mutta kyllä Mörkö on (ainakin tässä vaiheessa vielä) hahmonakin kiehtova, ja Frenz piirtää hänet pirullisen hyvin.

On muuten todettava, että jo naskalina panin merkille tussaajan vaikutuksen piirrosjälkeen kun tämä lehti ilmestyi. Josef Rubinstein on pääasiallinen tussaaja Amazing Spider-Manista poimituissa tarinoissa, ja hänen raskas ja paksuin vedoin varjostettu jälkensä istuukin Frenzin dynaamiseen ja melko kulmikkaaseen piirrostyyliin hyvin. Ensimmäisen tarinan tussannut Mike Esposito taas on vähän lepsu ja ponneton, eikä varsinkaan tunnelikohtauksista aisti kunnolla klaustrofobiaa.

Arvio: Lehdessä ei suoraan sanoen tapahdu juurikaan mitään, mutta itselleni tämä on silti tärkeä ja muistiin hyvin painunut julkaisu. Nyt lukiessa keskityin ihastelemaan Frenzin piirrosjälkeä. Hänen kuvittamanaan Mary Janen elämäntarinassakin on huikeaa draamaa.