MARVEL 3/91: Hopeasurffaaja

1. Pako vapaudesta

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Moebius

2. Pako kauhuun!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Tom Palmer

Hopeasurffaaja voi hahmoa tuntemattomalle vaikuttaa maailman ysäreimmältä hahmolta: surffilaudalla kosmisilla aurinkoaalloilla seilaavan metallinhohtoisen kaverin sukunimikin on Radd! Mutta me Marvel-konkarit toki tiedämme, että tämä hopeanhohtoinen lainelautailija on oikeasti kotoisin tuolta vuosikymmenistä toiseksi radikaaleimmalta: 60-luvulta. Vaikka hahmo kaiketi olikin kokonaan Jack Kirbyn ideoima, Stan Lee mieltyi tähän siinä määrin, että kirjoitteli Surffaajan tarinoita vielä sittenkin, kun oli kaikki säännölliset kirjoitushommansa Marvelilla lopettanut. Tästä esimerkkinä nimenomaan tähän MARVELin numeroon kootut kaksi tarinaa, molemmat ajalta jolloin Lee oli jo vuosia aiemmin jättänyt aktiivisen luomisprosessin taakseen.

Ykköstarina on näistä se, jolla lehteä markkinoidaan, ja joka on kaiketi alkujaankin ollut iso tapaus: Moebius piirtämässä Marvelille! Pakkohan Leen oli tällaiseen tilaisuuteen tarttua, kuten hän lehden poikkeuksellisessa esipuheessa mainitsee. Itselleni Moebius ei ole mikään supersuosikki tai edes kauhean tuttu artisti sen paremmin nykyään kuin vuonna 1991, jolloin tämän laatimaa sarjakuvaa oli jonkin verran kuitenkin luettuna, olisiko jollakin kavereista ollut Luutnantti Blueberryä hyllyssään, en enää varmaksi sano. Ei tämä kyllä esimerkiksi juuri Blueberryyn verrattuna kovin kaksista piirrosjälkeä ole, todettakoon.

Lähinnä vaikuttaa siltä, ettei Moebiusta ole inspiroinut tarinan piirtäminen lainkaan. Kuvakerronta on laiskaa, taustoja on piirretty ruutuihin vain harvoin, ihmiset vaihtelevat muutamin viivoin piirretyistä luonnosmaisista hahmoista tarinaan sopimattomiin karikatyyreihin. Tosin mustavalkoisena tämä voisi toimia paremmin: jälleen kerran joudun ihmettelemään mitä tarinan värittäjillä oikein on ollut mielessä, koska jälki on totisesti luokatonta. Koko 50-sivuinen stoori velloo oudoissa keltaoranssin ja harmaan sävyissä. Tapahtumapaikan on tarkoitus olla normaali kaupunkimiljöö, Manhattan lähinnä, mutta väritys saa sen vaikuttamaan post-apokalyptiseltä planeetalta jossain toisessa galaksissa. Mitä Marvelin värityspuolella on 80-luvun lopulla oikein puuhailtu? Lopputulos on aivan kauhea, oli pyrkimys sitten mikä tahansa.

Toisaalta Leen tarinakin on aika köppelö. Kuvaavaa on, etten tätä lukiessa edes päässyt perille siitä, onko tämän tarkoitus olla osa Marvelin normaalia jatkumoa vai ei. Galactus saapuu Maahan ja hänen ympärilleen syntyy fundamentalistinen uskonto lähes sillä silmänräpäyksellä – vain Hopeasurffaaja näkee tämän planeetansyöjän todelliset aikeet. Menneisiin tapahtumiin kyllä viittaillaan, mutta toisaalta ketään toista Marvelin hahmoa ei näissä kohtalaisen eeppisissä käänteissä edes vilahda. Luulisi Galactuksen paluun sentään herättäneen ainakin Ihmenelosten huomion, joten voi olla että tämän on tarkoitus olla pikemminkin "What if"-tarina... Lee kirjoittaa sujuvaa dialogia, kuten tunnettua, mutta tarina on hukkua raskaasti alleviivatun konseptinsa alle. Ihmiset ovat lampaita, nimittäin, jotka sokeina tottelevat sitä jota milloinkin jumalana pitävät, ja niin edelleen. Hopeasurffaaja tietää paremmin, ja pelastaa ihmiskunnan paitsi Galactukselta, myös ihmiskunnalta itseltään, omat tarpeensa ja toiveensa kristusmaisesti uhraten, kuten Hopeasurffaajan hahmolle tavallista on.

Kakkostarina on 50-sivuinen ilmeisesti yksittäisenä julkaistu Leen kirjoittama stoori sekin, mutta monin tavoin perinteisempi. Kuvitus on ainakin silkkaa Marvel-priimaa, kun piirroksista vastaa John Byrne, tusseissta mm. John Busceman ja Neal Adamsin kanssa huikeita tuloksia aikaansaanut Tom Palmer – joka muuten myös on värittänyt tarinan, huomattavasti miellyttävämmin kuin ykköstarinan avantgardistiset väritaiteilijat. Byrne ja Palmer eivät ole sataprosenttisesti toisilleen sopiva kuvittajapari, mutta kyllä näiden työ silti on ainakin itselleni nautinnollisempaa seurattavaa kuin Moebiuksen. Valitettavasti tarinana tämä on jokseenkin läpäisemätön.

Mielenkiintoisesti Pako kauhuun! on kuin lehden avaustarinan käänteisversio: irrallaan kaikesta Marvel-jatkumosta olevan kertomuksen jälkeen näemme tarinan, joka ei oikeastaan ole mitään muuta kuin viittauksia ties kuinka moniin ties kuinka pitkään jatkuneisiin tarinoihin. Ei tässä mitään järjellistä juonta ole, on vain loputtomien menneiden Hopeasurffaaja-tarinoiden juonenlankojen solmimista, päättelyä, uudelleenavaamistakin ehkä. Koska mitään näistä aiemmista tarinoista ei ole Suomessa nähty, tämän lukeminen on Marvel-veteraanillekin vähän samanlainen kokemus kuin voisin kuvitella satunnaisen Ryhmä-X:n numeron olevan ummikolle. Välillä ollaan Himalajan vuoristossa, välillä Ihmenelosten kanssa New Yorkissa, välillä Latveriassa Tohtori Doomia kurmottamassa, välillä Mefiston Helvetissä, välillä Surffaajan kotiplaneetalla Zenn-Lalla. Hopeasurffaajan rakastetun sielua pelastetaan ja Galactuskin vilahtaa kuvioissa, mutta päähenkilö on luonteenomaisen fatalistinen ja surkea koko tarinan ajan. Ei tämän luettuaan oikein ole sellainen olo että on lukenut "tarinan". Pikemminkin on lukenut kokoelman viittauksia aiempiin tarinoihin, enkä oikein tiedä miksi ihmeessä vaadittiin Stan Lee kursimaan tällainen kokoon. Halusiko hän ehdottomasti? En usko että hän on enää 80-luvulla ollut Hopeasurffaajan juonenkäänteistä perillä siinä määrin, että olisi halunnut tällaisen teelmyksen kirjoittaa, mutta koska, toisin kuin Moebius-tarinan yhteydessä, ei tästä ole tarjolla edes taustoittavaa esipuhetta, niin mysteeriksi jää.

Ikävä siis sanoa, mutta Hopeasurffaajan (haluan muuten huomauttaa, että käytän tätä muotoa nimestä tarkoituksellisesti, koska se on paitsi se, jolla hahmo on aiemminkin Suomessa tunnettu, myös tyylikkäämpi kuin tähän lehteen valittu turhan rento "Hopeasurffari") ensimmäinen oma julkaisu Suomessa ei oikein kolahtanut. Ei silloin, eikä nytkään, oikeastaan vielä vähemmän nyt. Muistan ainakin jossain määrin aikoinaan lehden välittämästä kosmisen tapauksen aurasta vaikuttuneeni. Oli fiilis että tässä on nyt jotain erikoista... mutta ei näistä tarinoista totta puhuen kumpikaan ole kovin kummoinen. Tosin Moebius on piirtämistuulella ollessaan saanut oikein tyylikkään Galactuksen aikaan. Kyllä tämän tekijöillä olisi ollut rahkeita parempaan.

Sarjakirja 105: Kostajat

Käsikirjoitus: Roy Thomas

Piirrokset: Neal Adams / John Buscema

Tussaus: Tom Palmer

(tekijöiden nimiä ei mainita)

Numerosta päätellen Semic julkaisi näitä sarjakirjojaan valtavat määrät, joskin tämä on ainoa itse omistamani. Olihan niissä Marveliakin jonkin verran mukana, mutta suurin osa taisi olla Mustanaamiota tai Busteria tai jotain muuta joka ei kiinnostanut pätkän vertaa – enkä kyllä tämän yhden divarihankinnan perusteella enempää Marvel-sisältöisiäkään hommannut. Formaatti ei oikein toimi. Siinä missä jokin aika sitten käsittelin Hämähäkkimiehen Special 3 -julkaisua, joka oli kooltaan alkuperäistä sarjakuvaa suurempi, ollaan näissä pokkarikokoisissa sarjakirjoissa skaalan toisessa päässä, ja lukeminen on epämiellyttävää tihrustamista, kun puhekuplien fonttikokokin on varmaan jotain 6.

Tarina on toki eeppinen. Avengers -lehdessä julkaistu Kree-Skrull War on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, monia maailmoja kattava laaja tarinakokonaisuus, eeppiset mittasuhteet saava useita hahmoja mukaansa kietova avaruusooppera, jossa kaiken tuho on akuutti uhka. Kriit ja skrullit kuuluvat Marvelin keskeisiin alien-rotuihin, ja näiden kahden imperiumin väliseen vihanpitoon siis joutuvat Kostajat ja heidän myötään koko muu Maan väestö vähän tahtomattaan mukaan. Skaala on siis hurja, ja tarinalla on todella legendaarinen maine... Mutta omat tuntemukseni tätä silloin aikoinaan lukiessa vaihtelivat hämmennyksen ja kyllästymisen välillä.

Alku ainakin hämmentää tehokkaasti. Ilmeisesti jostakin myöhemmästä kootusta laitoksesta napattu muutaman sivuinen mittainen tehotiivistetty "previously"-paketti sisältää nega-säteilyä, Kriiden ylimmän syyttäjän, androidiruumiiseen varastoitua aurinkoenergiaa, Linnunradan vartija 459:n, suunnitelma Atavuksen, evo-säteitä, muukalaisten toimintaa tutkivan komitean ja Kostajien hajoamisen. Kolmen aukeaman jälkeen tätä kohtauksesta toiseen harppovaa selontekoa on asiaa ennalta tuntematon lukija jo totaalisen pihalla.

Tahti ei valitettavasti kauheasti laannu opuksen 128 sivun aikana kertaakaan. Paras osuus on heti ensimmäinen luku, jossa Muurahaismies tekee tutkimusmatkan androidi Visionin sisuksiin selvittääkseen mikä tämän on sammuttanut; mainio irrallinen stoori, jota Neal Adamsin huikeat visiot siivittävät. On silti todettava, että kuvat yksin riittäisivät mainiosti – Roy Thomasin hahmoille tyypillinen jatkuva huonoa puujalkaa heittävä monologi on varsinkin tämänkaltaisessa tarinassa kovin väärässä paikassa. Thomasin juonenkuljetus on muutenkin kaoottista. Jokaiseen kohtaukseen mennään täysillä paahtaen ilman yrityksiäkään suvantovaiheisiin välissä, ja hirvittävin suurin panoksin mennään koko ajan eteenpäin ja ne entiset käänteet unohtuvat ennen kuin lukija on niitä kunnolla ehtinyt sisäistääkään. Tämä on totaalista adhd-sarjakuvaa, jossa tuo otsikon sota (suomennoksessa sota ei tosin missään otsikossa esiinny, mutta Krii-skrulli -sotana tämä tarinakokonaisuus nykyisin tunnetaan) ilmestyy kunnolla kuvioihin vasta ihan lopussa ja saa legendaarisen surkean deus ex machina -ratkaisun. Tämä on ollut ensimmäisiä kosketuksiani Kostajiin, ja on saattanut leimata suhdettani tähän Marvelin ykkösjoukkoon – en heistä koskaan niin hirveästi välittänyt. Ei heitä kyllä Suomessa koskaan liikaa julkaistukaan.

Parasta koko teoksessa on Neal Adamsin taide, joka olisi ansainnut isomman sivukoon. Mustavalkoisuus sen sijaan ei haittaa ollenkaan; päinvastoin uskon että tämä kuvitus on enemmän edukseen näin. Upean dramaattisia kuvakulmia ja kokosivun poseerauksia riittää. Hidas piirtäjähän Adams kuulemma oli, jopa siinä määrin, että John Buscema kutsuttiin hätiin hoitamaan viimeinen luku tarinasta ajoissa lehtihyllyihin kautta maan. Tämä on isoveli-Busceman kultakautta (70-luvun alkua), joten hänenkin kynänjälkensä on ihan mannaa. Mutta Roy Thomasin sekava juonenkuljetus ja jatkuva läppädialogi ei sitten niinkään. Harmi toisaalta, koska tässä on joitakin todella hyviä ideoita, itse pidin eniten Joseph McCarthy -analogiasta nimeltä H. Warren Craddock, joka lietsoo kansalaisiin paranoidia muukalaisvihaa palopuheillaan. Hänenkin osuutensa tarinasta jää kovin pieneksi lopulta. Juu, ei tähän kyllä ilman Neal Adamsin piirroksia enää viitsisi aikaansa tuhlata.

Arvio: Oli vaikeuksia lukea tämä loppuun. Viimeisten 50 sivun aikana harpoin jo kunnolla. Silloin aikoinaan tykkäsin kovasti paketin aloittavasta matkasta Visionin sisuksiin, mutta nyt sekin meinasi tukehtua Muurahaismiehen jatkuvaan monologiin.

Sananen muuten kronologiasta. Myöhempinä vuosina eri erikoisjulkaisujen ilmestymisajat on helppo tarkentaa Mail-Manin palstoilta, mutta vuonna -85 tämä muiden lehtien mainostaminen oli harvinaisempaa, eikä Mail-Man käsittääkseni ollut näitä sarjakirjoja tekemässä lainkaan. Tiedän vain ilmestymisvuoden, joten pamautettakoon tähän puoliväliin vuotta. Tämähän toki lienee oleellista vain itselleni ja tavoitteelleni edetä kronologisesti...

Ryhmä-X 2/85

1. Muirin saarella on jotain karmeaa!

2. Kauhu menneisyydestä

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. "Olisin ennemmin orja..." (osa 2)

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil

Juoni / piirrokset: Neal Adams

Tussaus: Tom Palmer

Ei ollut liioittelua kun aiemmin totesin, että tämä Claremontin ja Byrnen kausi X-Menin ohjaimissa on kanonisoitu sinne korkeimmalle sijalle kaikista X-Men -ajanjaksoista. Siitäkin sen näkee, että heidän tarinoistaan kaksi tunnetuinta, "Dark Phoenix Saga" ja "Days of Future Past" ovat elokuviksikin päätyneet ihan viime vuosina, vaikka kyseiset sarjakuvat ovat 70- ja 80-lukujen vaihteesta. Itselleni näiden tekijöiden tarinoista ykkönen on silti Proteus-saaga, joka alkaa tästä Ryhmä-X:n numerosta. X-miesten ystävällä, mutanttiasiantuntija Moira MacTaggertilla, on henkilökohtainen tutkimuskeskuksensa pienellä Muirin saarella Skotlannin edustalla, ja tapahtumat lähtevät liikkeelle sieltä. Tuskin ovat maailmalla kuukausia viettäneet X-miehet ehtineet kotiin Westchesteriin, kun jotain hirvittävää käynnistyy Muirin saarella – kauhuelokuvan keinot ovat onnistuneesti tarinan alkupuoliskolla käytössä.

Ryhmä-X kiitää paikalle ja kun pakolliset "Ai te olittekin elossa"-jälleennäkemiset on käyty läpi, alkavat tapahtumat selvitä: Moiran poika, joka käyttää itsestään nimeä Proteus, on karannut vankilastaan, jonne on ollut vuosia teljettynä. Hän on kuluttanut oman ruumiinsa rangaksi, ja harppomalla kohteesta toiseen jättää jälkeensä muumioituneita raatoja pitkin Skotlantia... Ja juuri kun lukija on kuvitellut tuntevansa tämän ulkonäköään alati vaihtavan tappajan toimintatavat, paljastuukin Proteuksen todellinen voima – kyky hallita todellisuutta.

Tämä käänne tulee kuin muulinpotku takavasemmalta ja koko tarina harppaa ihan uusille urille. Mahtava hetki, ja yhtäkkiä Proteus on uhka potenssiin kymmenen. Hän on kuin luonnonvoima, hän on käsittämätön ja pysäyttämätön. Minä pidin Proteuksen painajaismaisesta olemuksesta kovasti jo näitä lehtiä ensi kerran lukiessani, ja nyt tarinan kieroutunut luonne tekee vielä kovemman vaikutuksen. Proteus (jonka todellinen nimi ei lehdessä selviä, mikä on onnistunut depersonointi) on hirvittävän traaginen hahmo: teini-iässä äitinsä vangitsema ja kokonaan kaikista ulkomaailman kontakteista erottama. Hänen minuutensa on tavallaan kuollut, ja kykenemällä harppomaan ruumiista seuraavaan täysin esteettä hän hajoaa koko ajan pahemmin ja pahemmin, pienemmiksi palasiksi sitä ihmistä, joka on joskus ollut. Kun tällaisella hahmolla on tämä täysin selittämätön "kyky hallita todellisuutta"... Seuraukset ovat melko vaikuttavia.

Ja jos ei luonnonlakeja päälaelleen heittelevä mielipuoli riitä, on sivujuonena Jean Greyn aina vain tiheämmin toistuvat hallitsemattomat aikasiirtymät 1700-luvun dekadenssiin. Pimeän Feenixin taruahan tässä jo käynnistellään, ja mukavan selittämättömiä hetkiä nämä lukijalle vielä tässä vaiheessa ovat.

Jatkosarjana on edellisnumerosta alkanut vanhan Ryhmä-X:n Z'Nox-tarina, jossa Xavier pelastaa Maan yhdistämällä muutaman miljardin ihmisen tajunnat yhdeksi ihmisen vapaudenkaipuun telepaattiseksi iskuksi. Jepjep. Loppuun on ympätty vielä muutama sivu Sal Busceman piirtämästä seuraavasta numerosta, joka muuten on alkuperäisen X-Menin viimeiseksi jäänyt ennen kuin lehti lopetettiin. En tiedä miksi Mail-Man on katsonut aiheelliseksi julkaista näitä historiallisia stooreja näin läheltä hetkeä jona ne kokonaan loppuivat, mutta näin nyt kuitenkin on, ja jos olen rehellinen, niin ihan hyvä ettei näitä riitä pidemmäksi aikaa. Neal Adamsin piirrosjälki on toki vaikuttavaa edelleen.

Arvio: Kuten yllä sanoin, Proteus on oma suosikkini Claremont/Byrne-tarinoista. Tässä lehdessä se pääsee käyntiin, seuraavassa numerossa on sitten helvetti täysin valloillaan. Loistokasta tavaraa.

Ryhmä-X 1/85

1. "Kuule, oletkos kuullut tätä? Tämä juttu tappaa sinut!"

2.  Hän nauraa kun minua sattuu!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. "Olisin ennemmin orja..."

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil

Juoni / piirrokset: Neal Adams

Tussaus: Tom Palmer

Tavallaan pidän Armottomasta, vaikka hän onkin jopa Marvelin mittakaavassa pölhö hahmo. Jättiläismäistä tappamiseen perustuvaa huvipuistoa onnistuneen salassa pyörittävä palkkamurhaaja on kuin suoraan jostain 60-luvun Batmanista, mutta jollain tavalla Claremontin ja Byrnen luomus toimii... Tämä ei ole Armottoman (Mail-Manin suomentama nimi ei kuvaa hahmoa mitenkään, mutta ilmeisesti on pitänyt keksiä jotain A:lla alkavaa) ensiesiintyminen, vaan hän on samojen tekijöiden Hämis-tarinassa piipahtanut jo aiemmin, ja Hämähäkkimies vierailee tämänkin numeron alussa. Itseäni jo vähän nuorena ihmetytti tuo Murhamaailman mittakaava: nämä rakennelmat vaativat jumalattomasti tilaa, mutta ilmeisesti virkavalta ei kuitenkaan ole koskaan tätä suunnatonta huvipuistoa havainnut mitenkään epäilyttäväksi. Nykylukijana kiinnitän huomion Armottoman huikeaan teknologiseen tasoon: hänen repertuaariinsa kuuluu mm. peilisalin peilit, jotka rakentavat sekunneissa ohikulkijoista itsenäisesti toimivia robottikopioita. Ei tämäkään oikein istu Marvelin vakiintuneeseen maailmankuvaan – tämä kaveri on teknisesti edellä jopa Reed Richardsia ja muita neroksi tituleerattuja tyyppejä!

Ja silti hänen maanisessa itserakkaudessaan on jotain viehättävää, ja tuntuu että Claremont ja Byrnekin ovat nauttineet keksiessään tapoja joilla huvipuisto voi tappaa uhrinsa (paitsi ettei Armoton tietenkään koskaan onnistu tappamaan ketään). On jättikokoisia flippereitä, sirkkelinterillä varustettuja törmäilyautoja sun muuta. Ikimuistoisinta tässä numerossa on tietenkin aivopesurobotti, joka nostaa pintaan Kolossin sisäiset epäilykset kuulumisestaan Ryhmä-X:ään, ja käännyttää tämän Proletaariksi – Neuvostoliiton työläisten sankariksi. Alkuperäisessä kansikuvassa oleva Leninin pää on muuten silmiinpistävästi suomalaisen lehden kannesta sensuroitu pois. Pieni varovaisuus itänaapurin suhteen on ehkä vuonna -85 kannattanut.

Olen huomaavinani, että Storm on näissä alkuaikojen tarinoissa jatkuvasti kylvyssä tai suihkussa tai naku-uinnilla. Nykyisin pitäisi varmaankin paheksua tätä estotonta seksismiä, mutta ei se totta puhuen minua niin hirveästi haittaa, varsinkaan kun Byrne ja Austin vastaavat jäljestä. Suomalaiset krediitit muuten jatkavat Claremontin ja Byrnen jakamista tiukasti rooleihin kirjoittaja / piirtäjä, vaikka tässä vaiheessa kaksikko suunnitteli juonikuviot jo yhdessä.

Tästä numerosta alkaen Ryhmä-X:ässä alettiin myös esittä jatkosarjaa. X-Menin numerot olivat hyvin lyhyitä (alle 20 sivua), joten 52-sivuisessa finskilehdessä oli tilaa, ja Mail-Manin ratkaisu on ollut näyttää historiallisia X-Miesten seikkailuja 70-luvun alusta. Tämä Roy Thomasin ja Neal Adamsin kausi on toki maineikas, mutta pakko on myöntää, että Adamsin komeasta piirrosjäljestä huolimatta eron Claremontin ja Byrnen laatutasoon kyllä totisesti huomaa. Sitäpaitsi nämä vanhat seikkailut aloitetaan hämmentävästä Z'Nox-alieneiden invaasiotarinasta, joka on Adamsin yksin ideoima ja josta Roy Thomas otti etäisyyttä – Dennis O'Neil palkattiin kirjoittamaan dialogi tähän totaalisen kajahtaneeseen juonikuvioon. On tässä vähän eri meininki kyllä kuin X-Menissä myöhemmin.

Arvio: Murhamaailma on viihdyttävä, mutta ei tämä tarinana ole kummoinen. Hyvä piirrosjälki ja yleinen sekopäisyys nostavat tämän numeron plussan puolelle, mutta Claremont / Byrne -kaksikon tyhjänpäiväisin tarinakokonaisuus tässä saattaa silti olla kyseessä. Ihan hyvä se toki sellaisenaankin on. Wanhaa X-Meniä on vain muutama sivu, mutta siinä mennään jo överin puolelle huolella. Ei mikään pakkojulkaisu – ehkä parempaakin matskua olisi kakkossarjaksi löytynyt?

Niin ja plussaa on myös jo tässä vaiheessa lehteen laadittu uusi tyylikäs logo. Tämä sitten pysyikin melkein Ryhmä-X:n loppuun asti kannessa, vain vähäksi aikaa 80-luvun lopulla kadoten.