MARVEL 11/89: Ihmeneloset

1. Aitoja valheita

2. Kertokaa heille, että kaikki mitä he rakastavat kuolee!

3. Tuskaa ja harhaa

4. Vallankumous!

Tarina ja piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway / Al Gordon

Niin Ihmenelosia kuin John Byrneä on vuoden 1989 aikana ollut tarjolla runsaasti, mutta vielä loppuvuodesta saatiin muhkeat lisäannokset: ensin tämä 116-sivuinen järkäle, ja joulukuussa lisää samaa tavaraa vähän pienemmällä sivumäärällä. Nämä ovatkin jääneet mieleeni Byrnen viimeisinä taidonnäytteinä Ihmenelosten parissa; hänen kautensa lähestyy loppuaan, ja vaikka yhden (vai kahdenko?) numeron verran vielä seuraavan vuoden puolella MARVELissa heitä oli tarjolla, eivät nuo viimeiset hetket enää syystä tai toisesta kolahtaneet. Byrnen materiaalin loppumisen jälkeen Ihmenelosia nähtiinkin Suomessa huomattavasti harvemmin, eikä ihan yhtä laadukkaanakaan, joskin mielenkiintoista tavaraa on kuitenkin vielä jatkossakin sentään tulossa. Jotain väliin jääneitä Byrne-stooreja saatiin vielä erikoisjulkaisunakin myöhemmin.

Jonkinlainen muutos esimerkiksi MARVELin vuoden 1988 ensimmäiseen numeroon (edelleen mielestäni paras Byrnen IN-julkaisu Suomessa) on tässä numerossa mahdollista huomata. Varsinkin dialogi on jotenkin löysempää, juonenkehittely kenties rahtusen pinnallisempaa, piirrosjälkikään ei enää ole Byrneä hienoimmillaan, mikä toki johtuu osittain tussaajista. Mutta eihän tietenkään ole ihme, että tekemisen tavat muuttuvat. Byrne piti Ihmenelosten lehteä hallussaan monta vuotta, siinä ehtii paitsi muuttua ja kehittyä, myös kenties vähän urautuakin.

Suurin osa tästä lehdestä sijoittuu Mikrokosmokseen, yhteen Marvelin monista veikeistä rinnakkaisulottuvuuksista, jonne Ihmeneloset seuraavat Maassa vihaa ja eripuraa lietsonutta Psykomiestä (ehkä paras koodinimi koskaan), joka taitaa olla noita klassisia Lee / Kirby -kauden vihollisia 60-luvulta.  Hänen vihan vapauttavaa vaikutusta hehkutteleva kampanjansa on nykyisenä someaikana muuten jotenkin oudon tunnistettava.

Ihmisten tunteita manipuloiva Psykomies on ottanut erityisesti Susan Richardsin kohteekseen, mikä oikeastaan tarkoittaa, että John Byrne on päättänyt ravistella Suen hahmoa tosissaan. Voi olla montaa mieltä siitä, onko "kärsimyksen kautta voimaantuminen" välttämättä paras juonellinen ratkaisu, mutta toisaalta Byrneä tuntui jo Ihmeneloset-kautensa alussa hieman ärsyttävän se "naisjäsenen" tai "äidin" rooli, johon edeltävät kirjoittajat olivat Suen ryhmässä sysänneet, ja pitkään tuloillaan ollutta miesten varjosta emansipoitumista kohtihan tässä mennään. Tämä Psykomiehen käsittely ja sen synnyttämien vihantunteiden kohoaminen pintaan on lopulta siinä määrin katarttinen kokemus Susanille, että hän vaihtaa viimein koodinimensäkin, mikä jäikin pysyväksi muutokseksi: Näkymättömästä tytöstä tuli Näkymätön nainen tämän tarinan myötä. Onhan Richardseilla lapsikin ollut jo monta vuotta, joten sikälikin Suen nimenmuutos on vähintään aiheellinen.

Psykomies / Mikrokosmos -rymistely on Byrneä onnistuneimmillaan huikeine visioineen, julmine hahmoineen ja oivaltavine juonenkäänteineen. Lehden aloittaa kuitenkin Tohtori Doom -tarina, jossa paitsi nähdään Byrnen tulkinta Doomin menneisyydestä (aika vapaa uudelleentulkinta itse asiassa), myös räjäytetään Baxter Building tuhannen tuuskaksi – kenties Byrne tietää olevansa pian lehdestä lähdössä ja pistää sillat takanaan palamaan? No, eipä nelikko kodittomana tainnut kovin kauaa olla ennen kuin uutta pilvenpiirtäjää jo rakennettiin... Muuten ykköstarina on vähän laimea, vaikka "Onko Doom elossa vai ei?"-mysteeriä koitetaankin edelleen pitää yllä; se olisi vain toiminut huomattavasti paremmin, ellei Salatut sodat olisi tapahtunut pian Doomin kuoleman jälkeen, ja siellähän tämä pyöri kuvioissa varsin keskeisenä tekijänä.

Pidin tästä mukavan paksusta lukupaketista edelleen kovasti, vaikka se lähteekin vähän hitaasti käyntiin. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Psykomiehen Susanille syöttämä uni / harhanäky, jossa Byrne kieputtelee mukavan symbolista kuvastoa: Suen ja Reedin ikäero on silloin tällöin noussut esiin näiden avioliittoa jäytäväksi tekijäksi, ja tämän kuvitelman hetki hetkeltä vanheneva julma Reed ja lopulta pikkutytöksi taantuva epävarma Sue on hyvää Freudilaista symboliikkaa.

Huomioitakoon vielä lopuksi sekin, että vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun ensimmäinen lukijakirjeeni julkaistiin Hämähäkkimiehessä, olen Mail-Manin palstalla mukana jälleen. Kuten olen todennut, tämä kirjeitten kirjoittaminen lähti ihan hanskasta heti kun siihen tosissani ryhdyin.

MARVEL 1/89: Ihmeneloset

1. Epäluuloa ja ilkeyttä...

2. Takaisin tuonpuoleisesta

Tarina & Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway (& Al Gordon)

MARVEL osoittautui siinä määrin suosituksi, että selvisi ensimmäisestä kokeiluluonteisesta vuodestaan kirkkaasti (vielä kesällä Mail-Man ei uskaltanut palstalla varmuudella sanoa lehden jatkuvan), ja ilmestymiskertojakin on lisätty kahteentoista, joskin pääsääntöisesti lehdet ovat Hämiksen mittaisia 52-sivuisia läpysköjä viimevuotisten tiiliskivien sijaan. Ihmeneloset saa jälleen kunnian aloittaa, ja tämä onkin parempi numero kuin MARVELIN vuoden -88 viimeinen, jossa nelikkon aikamatka oli hivenen laimea kokonaisuus. Tällä kertaa ollaan turvallisesti New Yorkissa, ennen kaikkea lähiössä, minne Richardsit ovat muuttaneet. Tarkoituksena oli alunperin tarjota Franklinille jonkinlainen mahdollisuus normaaliin elämään supersankaroinnin sijasta, mutta kuten tämäkin numero osoittaa, idea on tuhoon tuomittu.

Tämän tarinakaksikon pääjuoni sijoittuu siis omakotilähiöön, jossa utelias naapurikyttääjämummo sattuu näkemään vilauksen taviskulissia ylläpitävistä Richardseista käyttämässä voimiaan, ja olettaa näiden olevan noitia, mikä on vaikeasti nieltävä logiikka hyvin julkisia ja näkyviä superhahmoja vilisevässä Marvelin universumissa, mutta ok. Hän kutsuu paikalle pahuutta vastaan omaa ristiretkeään käyvän okkultisti Elspeth Cromwellin, joka vakuuttuu siitä että Richardsit ovat demoneja, ja jonka maagisille kyvyille Ihmeneloset eivät oikein pärjääkään. Cromwell päästää epähuomiossa pahuuden voimat valloilleen, ensin demonimuodossa, lopulta Mefisto pelmahtaa paikalle ja vie koko joukon sielut mennessään. Juuri Franklin tämän sitten voittaakin.

Tämä stoori on ihan ok. Se on suoraviivainen ja ilman turhia kommervenkkejä, Elspeth Cromwellin hahmo on erityisen onnistunut – kireän konttoristin tai luokanopettajan näköinen nuorehko nainen mustissa laseissaan, hurjat kyvyt, suuret luulot ja täysin väärin käsitetty tilanne on hyvä yhdistelmä. Harmi että hän ei tästä ensiesiintymisestään selviä hengissä... ainakaan sikäli kun tiedän. Silti parasta on lehden alku; Reedin ja Suen uusille naapureilleen järjestämät tuparit (Byrne on piirtänyt vieraat eri sanomalehtisarjakuvien hahmoiksi omalla tyylillään) ja ylipäätään näiden leppoisa kotielämä on sympaattista seurattavaa. Mitä mystisemmäksi meno muuttuu, sitä vähemmän huomaan olevani siinä mukana nyt. Tohtori Outokin saapuu paikalle, mutta loppujen lopuksi Mefisto on minulle lukijana se varsinainen ongelma – en koskaan oikein ole päässyt kiinni tähän hahmoon, jota Marvel kuitenkin käytti usein. Mefisto on liian abstrakti ja vertauskuvallinen ollakseen kauhean kiinnostava; hän ei ole mitään todellista, eikä täten oikein koskaan kasva tai muutu mihinkään suuntaan, ainakaan ennen kuin Ann Nocenti otti hänet käsittelyyn Daredevilissä.

Lehden loppupuolella parempi osuus on kuitenkin Möykyn paluu Salattujen sotien planeetalta. Siellähän Ben ehti viettää hyvän aikaa muiden palattua Maan pinnalle, mutta nyt hän pelmahtaa varoittamatta New Yorkiin, ja marssii tyttöystävänsä Alician luokse. Seuraa yllä nähty kohtaus, yksi lehden parhaista: kahden kaverin yllättävähkö jälleennäkeminen Alician asunnolla. Minähän pidin suuresti siitä tavasta, jolla Byrne hitaasti kuljetti Johnnyn ja Alician suhteeseen Benin poissaollessa, eikä suurella osalla muistakaan lukijoista ollut mitään tätä muutosta vastaan (tai jos olenkin väärässä, niin ajan kanssa se olisi kuitenkin hyväksytty statukseksi). Marvelin isopomoksi Jim Shooterin jälkeen noussut Tom DeFalco kuitenkin ilmeisesti vihasi tätä käännettä, ja retconnasi vuosikausia Alician historiasta skrulli-kaksoisolennoksi. Olen tässä blogissa aiemminkin puoltanut näkemystä, että tarinat pitäisi lukea sellaisina kuin ne on tehty. Siten tässäkin lehdessä on nimenomaan todellinen Alicia Masters, ei kaksoisolento, koska Byrne lehteä tehdessään näin tarkoitti. Marvelin kaltaiset vuosikymmeniä jatkuvat kronikat käyvät joka tapauksessa liian monimutkaisiksi ja absurdeiksi lopulta, etenkin kun copyright-syistä on tietyistä asioista aina pidettävä kiinni. No, se siitä. Minun Marvel-todellisuudessani Johnnyn ja Alician suhde oli siis todellinen, eikä siitä sen enempää nyt...

Möykky ei tietenkään ottanut tapahtunutta erityisen tyylikkäästi vastaan, eikä sitten Maahan palaamisesta huolimatta palannut Ihmenelosiin, mikä oli minusta myös hyvä ratkaisu – ei Möykyssä hahmona mitään vikaa ole, mutta olin oppinut pitämään Hulktaresta tämän korvaajana. Byrnehän tunnetusti osasi juuri Hulktarta kirjoittaakin erityisen hyvin.

Kuvituksen osalta on huomattavaa, että Byrne on vihdoin helpottanut työtaakkaansa, eikä enää hoida tussausta itse, minkä kyllä jäljestä heti huomaa, mutta oivallista työtä tämä lehti tietenkin on näinkin. Netistä alkuperäislehtien tietoja selatessa sain huomata, miten onnistunutta leikkaa-liimaa-tekniikkaa Mail-Man (vai joku muu?) on tätä numeroa kokoon kasatessaan käyttänyt; ensimmäisen tarinan alkuun kun on onnistuneesti yhdistetty monta sivua aiemmasta numerosta (jonka on tussanut Al Gordon), kun taas jälkimmäisestä on kokonaan saksittu pois isoon crossover-juoneen liittynyt Avaruushirviö-osuus, sekin varsin saumattomasti. Hyvin rullaava ja viihdyttävä lehti siis, vaikka Mefisto ei olekaan kaikkein sytyttävin hahmo. Byrnen usein käyttämät valokuvataustat muuten ovat tässä näyttävästi esillä Liekin sinkoillessa rakastuneena Manhattanin yllä. Muistan että efekti näytti minusta aikoinaan mielettömän hyvältä. No onhan se ihan omaperäinen ratkaisu ainakin.