Ryhmä-X 6/91

1. Verinen aamunkoitto

2. Voiton päivä

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green / Josef Rubinstein

Edellisnumerossa alkanut Niljahirviöiden ja X-miesten kohtaaminen Denverissä jatkuu. Silvestri / Green -kaksikon ikoninen kansi lupaa sitä nyrjähtänyttä bodyhorroria, jota Niljahirviöiden klassisessa debyyttitarinassakin nähtiin, mutta lehden sisältö on vähän toimintapainotteisempi, onhan niljakkeillakin nyt supervoimia, kun kerran ovat mutantteja ihmisvartaloikseen haalineet. Tämä on tarinan intensiteetin kannalta vähän sääli. Suurin osa lehdestä on aika perustason mäiskettä, jossa Nilja-mutantit ovat ensin näennäisen voitokkaita, sitten eivät enää olekaan. Mitään aiemman Niljahirviö-tarinan kaltaista paranoiaa, klaustrofobiaa tai epätoivoa ei esiinny, vaan turpasaunaa otetaan ja annetaan. Potentiaalia olisi paljon enempään, mikä tulee esiin varsinkin niinä muutamina hetkinä, joissa mäiske taukoaa ja Claremont muistaa, millaisia antagonisteja olikaan lehteen kirjoittamassa.

Lonkeroitse muniaan ihmisten sisään loisimaan laskeva niljakas alien-rotu on konseptina edelleen ihan timanttia. Paitsi että olisin mielelläni nähnyt Silvestrin päästämässä mielikuvituksensa piirtäjänä valloilleen aiheen parissa, olisi tarinallisia mahdollisuuksiakin vaikka mihin. Syystä tai toisesta nyt on pysytty toimintalinjalla. Ihmisyyden ja syyntakeisuuden monimutkaisia kuvioita hipaistaan vain lehden loppupuolella, oikeastaan varsin hyvin kirjoitetussa kohtauksessa, jossa Wolverine joutuu päästämään sisällään asuvan alienin tekemisistä tietämättömän Harry Palmerin pois päiviltä.

Yllättäen lehden parasta antia on Australiaan sijoittuva sivujuoni. Madelyne Pryor hengailee yksikseen X-miesten päämajassa, ja näkee yliampuvan symbolisia unikuvia. Maddie on näihin aikoihin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava hahmo, ja hänen traumaattiset elämänvaiheenssa siirtyvät onnistuneesti alitajunnan muokkaamiksi kauhistuttaviksi näyiksi, jossa hänet jättänyt aviomies siirtää kaikki Maddien ominaisuudet comebackin tehneelle ensirakkaudelleen Jean Greylle. On selvää että Maddien "jalat maassa"-pinnan alla kytee jotain suurta, ja tulevaa Inferno-tarinakokonaisuuttahan tässä tietysti pedataan. Nämä unet on kuitenkin kirjoitettu tarkalla psykologisella otteella, jolla Claremont tuo näkyviin sen ihmisen perusturvallisuudentunteeseen asti nirskahtaneen petoksen ja hylätyksi tulemisen, jota tämä pahoin heitelty hahmo mukanaan kantaa. Jotain isoa on tulossa, mutta ensi kertaa tätä teininä lukiessa oli vielä täysin tietämätön siitä, miten isoa. Vähän liiankin isoa se sitten lopulta oli, valitettavasti. Mutta ainakin tämä ennakkohehku toimii pirun hyvin.

Risuja Suomen toimitukselle siitä, että lehden avaava koko aukeaman splash-page on jaettu pieleen kahdelle aukeamalle. Alkeellinen moka, hyh hyh. Lieneekö Mail-Man alkanut olla neljän säännöllisesti ilmestyvän lehden kanssa jo vähän ylityöllistetty näihin aikoihin?

MARVEL 6/91: Marsalkka Laki

Tarina: Pat Mills

Piirrokset: Kevin O'Neill

Tussaus: Mark A. Nelson

Ikään kuin MARVELin julkaisuohjelma olisi ollut vuonna 1991 vähän hakusessa. Maaliskuun vähän epämääräisen Hopeasurffaaja-numeron jälkeen kaksi perättäistä (ja ohutta, ne olisi voinut ja pitänyt kasata yhdeksi) numeroa Tekijä-X:n Tuho-sekoilua, ja nyt... Marsalkka Laki. Siis kuka? Varsin hyvä kysymys, koska kukaan ei ollut tällaisesta hahmosta kuullutkaan, kun lehti kesällä -91 Suomessa julkaistiin. Mitään varsinaista yhteyttä tällä marsalkalla ei tuntunut olevan Marvelin sarjakuviin. Tapahtumat eivät sijoitu tuttuun jaettuun supersankariuniversumiin, tekijät ovat outoja nimiä, koko sarjakuvan tyyli ja henki on ihan toista kuin mihin on totuttu: väkivalta on rujoa sisälmyksiä lennättävää splatteria, kirosanoja viljellään estoitta, seksuaalisia viittauksia ja alastomia ihmisiäkin kuvissa pyörii. Dystooppisen tulevaisuuden kuvaus on kyynisen nihilistinen, mikä ei sinällään ole Marvelin sarjakuvissa vieras elementti, mutta nyt tämä kyynisyys ei näyttäydy sellaisessa elegisen ylväässä hengessä kuin esimerkiksi Miller / Mazzuchellin Born Again, vaan Marsalkka Laki on pikemminkin ruma, mistään piittaamaton, tahallisen ärsyttävä.

Kyseessä on supersankari-mytologian dekonstruktio, ajalta jolloin niitä ei ollut vielä niin paljon, että kyseinen genre on itsessään jo muodostunut kliseeksi. Vähän jokaisesta Marvelin merkittävästä hahmosta on mukana parodinen versio: he ovat kaikki potilaita supersankareihin erikoistuneessa mielisairaalassa, jonne uutena potilaana saapuu sadistisia sotarikoksia tehtaillut Tuomari-mukaelma Vainooja, ja tämän perässä supersankareita sydänjuuriaan myöten inhoava Marsalkka Laki, joka lienee kai lähinnä jonkinlainen Judge Dreddin psykopaattinen versio. Ei yllätys siinä mielessä, että käsikirjoittaja Pat Mills oli ennen tätä kirjoittanut pitkään Dreddin ja muidenkin 2000 AD -lehden hahmojen tarinoita. Itse olen tuon julkaisun antiin tutustunut vain ohimennen, mutta jotain samaa tässä on – rujonkolkko musta huumori ja yliampuvan karmea tulevaisuusvisio nyt ainakin. Kuvittaja Kevin O'Neill on myös britti, ja samoissa kuvioissa Millsin kanssa pyörinyt hänkin ennen Marsalkka Lakia, jonka julkaisi Eclipse Comics, Marvelin omistama, mutta supersankarilinjasta erillinen julkaisukanava. Eclipsen kautta 80-luvulla tuli ulos ihan kohtuullinen määrä kiinnostavaa merkittävien tekijöiden vähän kunnianhimoisempaa sarjakuvaa. Yleisöä ne eivät tosin juuri saaneet.

Vähän vaikea Marsalkka Laista on tämän yhden tarinan perusteella muodostaa mielipidettä. Kyseessä ei ole hahmon ensiesiintyminen, mutta irrallisena tarinana julkaistu one-shot, sinänsä tosiaan MARVELiin sopiva julkaisu, että tuttuja hahmoja tylysti parodioidaan. Mielisairaala on näille kajahtaneille tyypeille mitä sopivin paikka, ja jokaisen potilasraportit korostavat juuri kyseisten hahmojen omissa tarinoissa esiintyviä ominaisuuksia äärimilleen. Oma suosikkini on "Reed Richards", joka höpöttää asioita näkymättömälle vaimolleen.

Ei tämä vitsi kuitenkaan jaksa kantaa koko 50-sivuista tarinaa, etenkään kun huumori on niin rujoa, etten tiedä voiko sitä aina edes huumoriksi kutsua. Pääpaino on kylmän kyynisellä havainnoinnilla, raa'alla väkivallalla, groteskiksi karrikoiduilla ihmishahmoilla. Päähenkilö etenkin jää täysin persoonattomaksi, mikä varmaankin on tarkoituksellista, muttei auta tarinaan imeytymistä. En tästä pitänyt teininä yhtään. Lehdestä jäi päällimmäiseksi tunteeksi ällötys, siihen ei tehnyt mieli ensiluennan jälkeen palata enää lainkaan. Mielisairaalaversiot supersankareista oli oivallisesti hahmoteltu, mutta mitään tarinallista annettavaa ei ollut. Nyt jäi vähän sama tunne. Tämänkaltaisia supersankarimytologian pirstalointeja on sittemmin ilmestynyt onnistuneemmin tehtynä, mutta Marsalkka Laki on sentään ollut yksi ensimmäisistä, mistä pisteet. Mitään erityistä syytä tämän julkaisuun Suomessa ei kyllä ollut, ei varsinkaan MARVELin sivuilla – kenties erillinen erikoisjulkaisu olisi ollut parempi ratkaisu. Enempää tätä tavaraa ei sitten koskaan nähtykään, mikä ei kauheasti haitannut.

Mutta otsikosta huolimatta Marsalkka Laki vie lehdestä vain ensimmäisen puoliskon. Toiset 50 sivua on täytetty What the?! -lehdestä poimituilla lyhyillä tarinoilla, siis Marvelin omasta MAD-mukaelmasta, jossa julkaisija väkisinvääntää vitsiversioita omista hahmoistaan. Vaikka mukana on paljon isoja nimiä (mm. John Severin, Mike Mignola, Terry Austin, ja ilmeisesti ensiesiintymisensä Suomessa yhdellä sivulla tekevä Jim Lee), huumori on on tönkköä. MAD on selkeä esikuva niin kuvituksen kuin vitsienkin tasolla, mutta 50 sivua tätä tavaraa on aivan karmea yliannos. Kolmisen sivua riittää, siinäkin mitassa alkavat nämä teennäiset nimiväännökset tökkiä pahasti. Jos 14-vuotiasta minua aikoinaan miellytti tämä lehden loppupuoli marginaalisesti enemmän, nyt oli päinvastoin. Marsalkka Laki on erikoisuudessaan sentään kiinnostava ilmiö, tämä infantiilihuumori on pelkästään huonoa. Eipä taidettu sitten näitäkään koskaan nähdä lisää. Kokonaisuutena MARVEL 6/91 lienee lehden historian hämmentävin numero.

Sarjakuvalehti 4/91: Kapteeni Amerikka

1. Mies etsii itseään!

2. Tulevaisuusshokki!

3. Sokkelot!

4. Huomenna, koko maailma?

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuonna 1990 aloittanut Sarjakuvalehti laajentaa toisena julkaisuvuonna repertuaariaan: Wolverinea ja Nick Furya on jo nähty, ja nyt aiemmin MARVELissa esiintynyt Kapteeni Amerikkakin on hypännyt tämän "maanläheisiin" sankareihin keskittyvän lehden puolelle. Hahmona Kapu sopii tähän seuraan hyvin, mutta on vähän kyseenalaista, onko tämä tarina paras mahdollinen valinta – ei tämä aikaharppailu ja postapokalyptisissä raunioissa kyborgeja vastaan tappelu ole maanläheistä nähnytkään.

On oikeastaan aika hauska ajatella, että joku nykyisten Marvel-leffojen patrioottiseen Kapteeniin mieltynyt poimisi ensikosketukseksi lähdemateriaaliin tämän lehden. Enpä usko että paljon yhtäläisyyksiä Chris Evansin esittämään sankariin löytyy, mutta aika tyypillistä 80-luvun Marvel-matskua tämä toki on. Tosin jälleen, kuten sen aiemman Kapteeni Amerikka -julkaisun kohdallakin, pitää ihmetellä miksi Mail-Man on valinnut julkaistavaksi juuri tämän tarinan? Jälleen ollaan aika vanhan matskun parissa, 80-luvun alusta, mitä kuvastaa hyvin sekin, että tarinan raunioitunut tulevaisuus-dystopia on niinkin utopistinen kaukaisuus kuin vuosi 1991 – tämän kotimaisen lehden julkaisuvuosi. Vähän hölmöltä tuntui jo silloin.

Toisaalta on tämä pikkuisen parempi julkaisu kuin tuo aiempi sikäli, ettei ole ihan yhtä banaalien supersankari-kliseiden kyllästämä. Vierailevana tähtenä on tuo mainio kyborgi Deathlok, jota ei ole tätä ennen taidettu Suomessa tavatakaan, vaikka tämä on ollut Marvelin hahmogalleriassa jo 70-luvulta lähtien. Hänen kloonattu alter egonsa putkahtaa ajassa taaksepäin vuoteen 1983, herättää Kapteeni Amerikan mielenkiinnon, sitten nykypäivän originaali Deathlok ilmestyy kuvioihin, ja tämä siirtyy Kapun kanssa takaisin vuoteen 1991, jossa, kuten käy ilmi, monista Marvelin kuvioista tuttu "iso paha megakorporaatio" Brand on tappanut supersankarit, ottanut maailman hallintaansa ja muutenkin aiheuttanut yleisen massatuhon. Sitä sotkua sitten palaillaan takaisin nykypäivään (siis tässä tarinassa vuoteen 1983) selvittelemään. Onhan tuossa jo vyyhtiä.

Meno on sen verran vauhdikasta ja käänteet siinä määrin äkkivääriä, ettei tämän parissa pitkästymään pääse, vaikka vähän hahmottomalta meno maistuu. Painajaismaisen tulevaisuuden kuvaus on jäänyt puolitiehen, vaikka Marvel on monesti juuri tällaisten dystooppisten maailmojen luomisessa onnistunut oikein hyvin. Tekijätiimi on kova: juuri DeMatteis ja Zeck vastasivat taannoisesta Hämiksen Kraven-trilogiasta, joka on yksi kaikkien aikojen Hämppi-suosikkejani, mutta se on herrojen myöhempää tuotantoa. Etenkin DeMatteis tuntuu vielä tämän Kapu-tarinan parissa vähän etsivän itseään kirjoittajana. Hänellä on selvästi halu olla omaääninen ja totuttuja tekotapoja rikkova tekijä, mikä näkyy etenkin läpi lehden kulkevissa kertojanäänissä: puhekuplien ohella Kapteeni Amerikan päänsisäinen minäkerronta seuraa tapahtumia tekstilaatikoissa, eikä edes yksin, vaan etenkin lehden alkupuolella myös Deathlok-kloonin ajatuksia ja tämän päässä asuvan tietokoneen kommentteja tuutataan lehden sivuille. Ääniä on vähän liikaa, etenkin kun usein kuva ja puhekuplat riittäisivät oikein hyvin. Toisaalta vuonna 1983 tämä sittemmin supersankarisarjakuvan standardiksi vakiintunut kerrontatapa (päähenkilön päänsisäinen monologi) oli uutta ja vielä aika erikoista – eräänlainen tapahtumien kommenttiraita, jossa päähenkilön ajatukset leijuvat kaiken toiminnan yllä siitä jokseenkin irrallaan. Pointsit DeMatteisille siitä, että hän ei ota Kapteeni Amerikkaa hahmona niin vakavasti kuin monet, vaan uskaltaa pistää tämän koomisiinkin tilanteisiin. Pidin etenkin tästä:

Juoneltaan lehti on, kuten edeltä ehkä jo kävi ilmi, aika korkealentoinen ja sopivalla tavalla sekopäinenkin. Etenkin siinä vaiheessa kun tulevaisuuden maailmaa hallitseva jättimäinen kyborgi Hellinger (!) astuu kuvioihin – eipä ole näkynyt tätä heeboa MCU-leffoissa, vaikka visuaalisesti kaveri olisi siellä paikkansa ansainnut. Sinänsä mielenkiintoinen huomio, että nykyisen Marvelin julkaisupolitiikassa tämä Brand-korporaation pyrkimys maailmanvalloitukseen kaikki vuoden 1983 supersankarit surmaamalla olisi koko julkaisukanavan ja kaikki lehdet kattava vähintään vuoden mittainen mega-event; nyt tarina lienee jäänyt Captain American sivuille, ja Brand pistetään melko nopsasti kuriin ja järjestykseen tämän lehden viimeisessä osiossa. Ihan kelpo kamaa, parempaa kuin muistinkaan, vaikka monin tavoin vähän hölmöä. Ehkä siksi juuri viihdyttikin. Kuvitus on taattua Zeck / Beatty -laatua, ja tuo mieleen Salatut sodat, jota samat tekijät hyvin samoihin aikoihin kuvittivat. Vähän viimeistellympää tämä toki on kuin etenkin loppupuolella pahasti hosumalla tehty Salatut sodat.

Mukana on jälleen myös Marvel-Saga, joka on jälleen hämäävästi lisätty kannessa kehuskeltuun kokonaissivumäärään. 120 sivua muka! 82 tässä vain on, ja päälle mitäänsanomaton lisäläpyskä.