Käsikirjoitus: Chris Claremont
Taide: Al Milgrom
Tämä kokonaisen kuusinumeroisen sarjan yksiin kansiin kokoava julkaisu on yksi niistä, joita suosittelisin totaalisille Marvel-ummikoille, jos olisi joskus tilanne että pitäisi. Olen usein maininnut, että jos joku yksittäinen vaikuttaja omaan kirjalliseen ilmaisuuni pitäisi nimetä, Chris Claremont olisi varmaan se jonka valitsisin. Hänen 80-luvulla kirjoittamansa X-materiaali totisesti osui ja upposi, ja tyytyväisenä olen huomannut sen edelleen osuvan, edelleen uppoavankin.
1980-luvulla Marvelilla pidettiin tarkkaa huolta jatkumosta. Kun Kitty lähtee Ryhmä-X:n parista hengähtämään (Suomessa numerossa 5/86), hän päätyy Chicagoon, saa selville pankkiiri-isänsä sotkeutuneen japanilaisten rikollisten touhuihin ja salamatkustaa tämän perässä Tokioon. Sinne hän sitten jääkin, ja kun Wolverine sattuu olemaan se, joka vastaa puheluun jonka Kitty onnistuu Tokiosta soittamaan, tämä lähtee perään – eikä kaksikkoa sitten kuukausimäärin tiimin omassa lehdessä nähdäkään. Ottaen huomioon miten suosittu hahmo Wolverine oli jo tuolloin, tämä on ollut uskalias veto Marvelilta; eiväthän nämä limited seriesit koskaan tavoittaneet samanlaisia yleisöjä kuin vakiintuneet julkaisut. Toisaalta tällaiset määräaikaiset julkaisut mahdollistavat yhteen juoneen keskittymisen ilman pulppuavia sivujuonia ja pääsääntöisesti ilman muun Marvelin universumin vaikutusta tapahtumiinkaan.
Kitty Pryde & Wolverine on, nyt nähtynä, todella taidokkaasti rakennettu romaanimittainen ja -muotoinen kertomus chicagolaisesta vielä hieman naiivista teinitytöstä, joka kasvaa julmien kokemusten kautta aikuiseksi. Tarinan rakenne on Claremontilla hienosti hallussa. Jokainen kuudesta osasta on oma temaattinen jaksonsa, niistä kolme ensimmäistä ovat Kittyn syöksymistä pimeään ja kolme viimeistä hänen nousemistaan sieltä ylös Wolverinen avulla. Alkupuoli on erityisen vaikuttava. Kittyn epätoivoinen harhailu rahatta ja ystävittä Tokion kaduilla on onnistuneesti toteutettu; on supersankariryhmän jäsen tai ei, Kitty on kuitenkin tässä ennen kaikkea teini, jonka liian suuri usko omaan kykyynsä selviytyä on ajanut hänet mahdottomaan tilanteeseen. Tokion kadut ovat kolkko, epätodellinen ympäristö, ja kun Kitty lopulta löytää isänsä, käy ilmi että tämä on totisesti sotkeutunut väärään seuraan. Mies nimeltä Ogun iskee silmänsä Kittyyn.
Ogun on paitsi Yakuzan mies, myös pimeää magiaa hallitseva ninja, joka aivopesee Kittystä itselleen kollegan. Tarinan toinen luku, Kittyn muuttuminen kokonaan toiseksi uudelleensyntymän ja varhaislapsuuden kautta takaisin aikuisuuden kynnykselle on kokonaisuuden surrealistisin, painajaismaisin osuus. Ensimmäisen luvun hätääntynyt epätoivo Tokion kylmillä kaduilla oli vain esimakua sille nyrjähtäneelle maailmalle johon Kitty katoaa toisessa luvussa, ja hän totisesti onkin kadonnut – Japaniin saapuvalla Wolverinellakin kestää aikansa paikantaa Kitty.
Onneksi Loganille on tähän mennessä kertynyt jo muutamia merkittäviä tuttavuuksia Japanissa, ja näiden Ryhmä-X:n sivuilta tuttujen sivuhenkilöiden avulla alkaa hiljalleen selvitä mitä Kittylle on tapahtunut. Tosin entisestä Kittystä ei tässä vaiheessa ole jäljellä enää mitään. Hänen persoonansa on kadonnut tappajan vaistoin ja kyvyin varustetun ninjan alle, ja vaikka Kitty onnistutaankin pelastamaan fyysisesti Ogunin luota pois, on hänen psyykensä palauttaminen entiselleen ihan toisenlainen prosessi. Tarinan loppupuoli kertoo siitä.
Ihan tuoreeltaan ilmestymisaikanaan en tätä tiiliskiveä lukenut, sillä muistelen että X-miehet olivat jo jollain tavoin tuttuja tämän ääreen päästessäni. Olin vaikuttunut tarinan kolkosta tunnelmasta, todella synkistä juonellisista kierteistä, ja ylipäätään tilanteista, joista hahmoilla ei ollut kunnollisia tai kunniallisia teitä pois. Heti ensimmäinen luku, jossa Kitty joutuu todistamaan isänsä täydellistä nöyryytystä mafian parissa, on ennen kaikkea tyly. Se on todentuntuista ja siksi piinaavaa luettavaa, Kittyn isä Carmen Pryde on hyväntahtoinen mutta selkärangaton mies, tavallaan jo luovuttanut, elämässä hävinnyt. Ja silti Kitty seuraa häntä Japaniin vain päätyäkseen omaan painajaiseensa.
Loppu on toiminnallisempi kuin alku, ja Wolverinen ja Ogunin (heillä on yhteistä historiaa, tietenkin) taistelu on sopivan majesteettinen. Ogun on kuin kauhuelokuvan hahmo demoninaamareineen, ja vaikka lopputulos (sentään!) on päähenkilöiden kannalta positiivinen, on tämä entisen, vielä lapsenmielisen, Kittyn viimeinen esiintyminen. Tämän jälkeen hahmo on pysyvästi muuttunut, kypsempi, kokeneempi. Kitty Pryde & Wolverine on loppujen lopuksi melko tyylipuhdas kasvutarina aikuisuuteen, toki ninja-aivopesun kautta, mutta hullumpiakin näyttämöitä lapsuuden loppumiselle on maailmankirjallisuudessa nähty.
Tämä tarina on saanut jonkin verran kuraa niskaansa kuvituksensa vuoksi. Al Milgrom onkin aika yllättävä valinta tällaisen kuusiosaisen kokonaisuuden piirtäjäksi, mutta toisaalta ainakin allekirjoittaneelle yllätys oli aikoinaan ennen kaikkea positiivinen. Tunsin Milgromin työt Hämiksestä kun tämän ensi kerran luin, ja oli vaikea uskoa että kyseessä oli sama tekjä. Kitty Pryde & Wolverine on ehdottomasti hienoin näkemäni piirrostyö Milgromilta, ja vaikka jonkin verran selvää Frank Miller -vaikutetta löytyykin, on tämä karuin, terävin vedoin toteutettu jälki kuitenkin harkittu ja istuu tarinaan komeasti. Varsinkin piinaavia ja ahdistavia hetkiä kuvatessaan Milgrom on parhaimmillaan, toimintakohtausten koreografia sentään jää selvästi esim. juuri Milleristä jälkeen. Ja todettakoon nyt, että Milgrom ampuu välillä vähän yli Wolverinen torahampaiden kanssa... Silti tämä on karuudessaan tajuttoman upeaa jälkeä, jonka kaltaista en valitettavasti ole Milgromilta toiste kohdannut.
Arvio: Lekan lailla aikoinaan tajuntaan kolahtanut tarina oli edelleen vaikuttavaa luettavaa. Nyt huomasin nauttivani Claremontin klassisen taidokkaasti rakentamasta kokonaisuudesta, jossa kuvainnollinen kuolema ja uudestisyntymä käytiin askel askelelta läpi perinteisen kasvukertomuksen kaavan mukaan. Kitty syntyi uudestaan, ja on pitkälti juuri tämän tarinan ansiota, että hänestä tuli yksi suosikeistani Marvelin monilukuisesta joukosta. Täydet pisteet ja vahva suositus.
Ogun on paitsi Yakuzan mies, myös pimeää magiaa hallitseva ninja, joka aivopesee Kittystä itselleen kollegan. Tarinan toinen luku, Kittyn muuttuminen kokonaan toiseksi uudelleensyntymän ja varhaislapsuuden kautta takaisin aikuisuuden kynnykselle on kokonaisuuden surrealistisin, painajaismaisin osuus. Ensimmäisen luvun hätääntynyt epätoivo Tokion kylmillä kaduilla oli vain esimakua sille nyrjähtäneelle maailmalle johon Kitty katoaa toisessa luvussa, ja hän totisesti onkin kadonnut – Japaniin saapuvalla Wolverinellakin kestää aikansa paikantaa Kitty.
Onneksi Loganille on tähän mennessä kertynyt jo muutamia merkittäviä tuttavuuksia Japanissa, ja näiden Ryhmä-X:n sivuilta tuttujen sivuhenkilöiden avulla alkaa hiljalleen selvitä mitä Kittylle on tapahtunut. Tosin entisestä Kittystä ei tässä vaiheessa ole jäljellä enää mitään. Hänen persoonansa on kadonnut tappajan vaistoin ja kyvyin varustetun ninjan alle, ja vaikka Kitty onnistutaankin pelastamaan fyysisesti Ogunin luota pois, on hänen psyykensä palauttaminen entiselleen ihan toisenlainen prosessi. Tarinan loppupuoli kertoo siitä.
Ihan tuoreeltaan ilmestymisaikanaan en tätä tiiliskiveä lukenut, sillä muistelen että X-miehet olivat jo jollain tavoin tuttuja tämän ääreen päästessäni. Olin vaikuttunut tarinan kolkosta tunnelmasta, todella synkistä juonellisista kierteistä, ja ylipäätään tilanteista, joista hahmoilla ei ollut kunnollisia tai kunniallisia teitä pois. Heti ensimmäinen luku, jossa Kitty joutuu todistamaan isänsä täydellistä nöyryytystä mafian parissa, on ennen kaikkea tyly. Se on todentuntuista ja siksi piinaavaa luettavaa, Kittyn isä Carmen Pryde on hyväntahtoinen mutta selkärangaton mies, tavallaan jo luovuttanut, elämässä hävinnyt. Ja silti Kitty seuraa häntä Japaniin vain päätyäkseen omaan painajaiseensa.
Loppu on toiminnallisempi kuin alku, ja Wolverinen ja Ogunin (heillä on yhteistä historiaa, tietenkin) taistelu on sopivan majesteettinen. Ogun on kuin kauhuelokuvan hahmo demoninaamareineen, ja vaikka lopputulos (sentään!) on päähenkilöiden kannalta positiivinen, on tämä entisen, vielä lapsenmielisen, Kittyn viimeinen esiintyminen. Tämän jälkeen hahmo on pysyvästi muuttunut, kypsempi, kokeneempi. Kitty Pryde & Wolverine on loppujen lopuksi melko tyylipuhdas kasvutarina aikuisuuteen, toki ninja-aivopesun kautta, mutta hullumpiakin näyttämöitä lapsuuden loppumiselle on maailmankirjallisuudessa nähty.
Tämä tarina on saanut jonkin verran kuraa niskaansa kuvituksensa vuoksi. Al Milgrom onkin aika yllättävä valinta tällaisen kuusiosaisen kokonaisuuden piirtäjäksi, mutta toisaalta ainakin allekirjoittaneelle yllätys oli aikoinaan ennen kaikkea positiivinen. Tunsin Milgromin työt Hämiksestä kun tämän ensi kerran luin, ja oli vaikea uskoa että kyseessä oli sama tekjä. Kitty Pryde & Wolverine on ehdottomasti hienoin näkemäni piirrostyö Milgromilta, ja vaikka jonkin verran selvää Frank Miller -vaikutetta löytyykin, on tämä karuin, terävin vedoin toteutettu jälki kuitenkin harkittu ja istuu tarinaan komeasti. Varsinkin piinaavia ja ahdistavia hetkiä kuvatessaan Milgrom on parhaimmillaan, toimintakohtausten koreografia sentään jää selvästi esim. juuri Milleristä jälkeen. Ja todettakoon nyt, että Milgrom ampuu välillä vähän yli Wolverinen torahampaiden kanssa... Silti tämä on karuudessaan tajuttoman upeaa jälkeä, jonka kaltaista en valitettavasti ole Milgromilta toiste kohdannut.
Arvio: Lekan lailla aikoinaan tajuntaan kolahtanut tarina oli edelleen vaikuttavaa luettavaa. Nyt huomasin nauttivani Claremontin klassisen taidokkaasti rakentamasta kokonaisuudesta, jossa kuvainnollinen kuolema ja uudestisyntymä käytiin askel askelelta läpi perinteisen kasvukertomuksen kaavan mukaan. Kitty syntyi uudestaan, ja on pitkälti juuri tämän tarinan ansiota, että hänestä tuli yksi suosikeistani Marvelin monilukuisesta joukosta. Täydet pisteet ja vahva suositus.
