Sarjakuvalehti 5/91: Daredevil

Nollapisteessä

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: John Romita JR

Tussaus: Al Williamson

Tämä Numero on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten Marvelin hahmojen jaettu universumi toimii parhaimmillaan. Jonkin toisen lehden tapahtumat heijastuvat toisaalle siten, että seuraukset ovat suuret, vaikka itse pääjuonesta ollaan kokonaan sivussa, jopa siinä määrin, ettei Daredevilin lukijoille – tai tarinan henkilöille – lopultakaan täysin selviä mistä tässä oikein oli kyse. Hiukan koomistakin on sitten se, että tämä "sivupolku" on moninkertaisesti parempi kuin se Iso Tapahtuma, jonka liepeillä tässä ollaan, toisin sanoen Tekijä-X:n ja Tuhon kamppailu jälkimmäisen aluksessa, joka leijuu Manhattanin yllä. Tuo tarina nähtiin Suomessa MARVELin vuoden 1991 numeroissa 4 ja 5, ja oli, kuten täällä olen tuskaillut, kökköistäkin kökömpää tusinasarjakuvaa. Mutta mitä tapahtui maan pinnalla samaan aikaan kun isot tyypit matsasivat yläilmoissa menemään?

Blogiani seuranneille ei ole enää yllätys, että arvostan Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevilin sinne Marvel-lukukokemusteni ehdottoman kärjen tuntumaan. Jo viimeksi tätä tavaraa käsitellessäni totesin että piru vie miten tämä toimiikaan, ja tuntuu että mitä syvemmälle "omaan kuplaansa" tekijät pistävät Daredevilin, sitä paremmaksi meno muuttuu. Kuplalla tarkoitan paitsi sitä, että Daredevin on Manhattan-sijainnistaan huolimatta yhä etäämmällä normaalista supersankaritouhusta näiden tekijöiden käsittelyssä, myös sitä, että tekijät itse uskaltavat astua yhä kauemmas tyypillisestä Marvel-sarjakuvasta ja innovoida omiaan niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella.

Tämän (melkein) koko numeron mittaisen tarinan ytimessä on se epätietoinen kauhu ja paniikki, joka laskeutuu miljoonakaupungin ylle, kun tuntuu että taivas kirjaimellisesti romahtaa niskaan. "Tuhon ratsumiehet", jotka nähdään vain aavistuksenomaisina vilahduksina tarinan alussa, levittävät räjähdyksiä ja sairautta, samaan aikaan taivas pimenee ja sähköt katkeavat, ihmiset pelkäävät sodan syttyneen ja ydinpommin räjähtäneen; anarkia, kauhu ja pelonsekainen raivo valtaavat kadut. Matt Murdockin ja Karen Pagen jonkinlaiseksi yleiseksi vähäosaistenauttamisasemaksi laajentunut lakiklinikka on Hell's Kitchenin asukkaiden tukipiste, josta sokea Matt johtaa ihmisiä pimeyden koittaessa maan alle turvaan laskeumalta – hänkään ei tiedä mitä on tapahtunut, eikä kukaan pidä ydinasetta mitenkään mahdottomana, eletäänhän kylmän sodan aikaa.

Mutta kun anarkia alkaa levitä ja ihmiset jengiytyvät (melko nopeasti kyllä...) tarvitaan Daredeviliä. Karen jää hoitamaan klinikkaa ja ihmisiä siellä, Matt saa avukseen Mustan lesken (hahmoilla muuten oli pitkä romanssi 1970-luvulla, mihin ei ainakaan tässä suomennoksessa pahemmin viitata) ja lähtee kaduille pitämään järjestystä yllä sen minkä voi. Vaikka taivaalla taistelevat apokalyptinen Tuho ja koheltavat mutantit, ei supermeiningistä ole maan päällä tietoakaan. Pimeä Manhattan on muuttunut pelottavan rujoksi anarkian ja väkivallan näyttämöksi, jota hallitsevat ihmisvihamieliset ja omaa kaaosteoriaansa levittävät jengit. Niistä tylyintä johtaa Ammo, entinen Vietnam-veteraani, jonka suuruudenhullut suunnitelmat DD lopulta katkaisee. Meininki on tylyä, Nocentin tapaan varsin kyynistäkin, mutta sentään pieneen positiiviseen kohtaukseen lopetetaan: koditon resupekka löytää roskiksesta jonkun sinne hylkäämän vauvan, ja huomaa vanhemmuusvaistonsa heräävän siinä määrin, että alun hämmennyksen jälkeen päättääkin pitää vauvan tykönään. Toivokaamme heille parasta!

Kuvitus on tietenkin timanttia. Romita ja Williamson (tussaajan merkitys tuntuu tässä tarinassa erityisesti korostuvan) loihtivat ahdistavan synkeitä ja klaustrofobisia näkymiä, joissa maailmanloppu tuntuu totisesti joka hetki painavan niskaan. Pisteet myös väritykselle: Christie Scheele on malttanut pitää skaalan minimissä, melkein monokoromaattisena paikoitellen. Hienoa jälkeä, josta näkee että tekijät ovat pistäneet parastaan tämän vähän erikoisemman Marvel-julkaisun parissa. Harmi sinänsä, etä tarinan ei ole Suomen julkaisussa annettu kantaa lehteä yksinään (no, lehti olisi tavalliseen meikäläiseen sivumäärään vähän lyhyt sellaisena), vaan loppuun on pätkäisty kymmenisen sivua aiempaa joulutarinaa, jonka ensipuolisko julkaistiin jo edellisessä DD-numerossa. Samojen tekijöiden sarjakuvaahan sekin on, mutta tonaalinen ristiriita on silti häiritsevä.

Sarjakuvalehti 4/91: Kapteeni Amerikka

1. Mies etsii itseään!

2. Tulevaisuusshokki!

3. Sokkelot!

4. Huomenna, koko maailma?

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuonna 1990 aloittanut Sarjakuvalehti laajentaa toisena julkaisuvuonna repertuaariaan: Wolverinea ja Nick Furya on jo nähty, ja nyt aiemmin MARVELissa esiintynyt Kapteeni Amerikkakin on hypännyt tämän "maanläheisiin" sankareihin keskittyvän lehden puolelle. Hahmona Kapu sopii tähän seuraan hyvin, mutta on vähän kyseenalaista, onko tämä tarina paras mahdollinen valinta – ei tämä aikaharppailu ja postapokalyptisissä raunioissa kyborgeja vastaan tappelu ole maanläheistä nähnytkään.

On oikeastaan aika hauska ajatella, että joku nykyisten Marvel-leffojen patrioottiseen Kapteeniin mieltynyt poimisi ensikosketukseksi lähdemateriaaliin tämän lehden. Enpä usko että paljon yhtäläisyyksiä Chris Evansin esittämään sankariin löytyy, mutta aika tyypillistä 80-luvun Marvel-matskua tämä toki on. Tosin jälleen, kuten sen aiemman Kapteeni Amerikka -julkaisun kohdallakin, pitää ihmetellä miksi Mail-Man on valinnut julkaistavaksi juuri tämän tarinan? Jälleen ollaan aika vanhan matskun parissa, 80-luvun alusta, mitä kuvastaa hyvin sekin, että tarinan raunioitunut tulevaisuus-dystopia on niinkin utopistinen kaukaisuus kuin vuosi 1991 – tämän kotimaisen lehden julkaisuvuosi. Vähän hölmöltä tuntui jo silloin.

Toisaalta on tämä pikkuisen parempi julkaisu kuin tuo aiempi sikäli, ettei ole ihan yhtä banaalien supersankari-kliseiden kyllästämä. Vierailevana tähtenä on tuo mainio kyborgi Deathlok, jota ei ole tätä ennen taidettu Suomessa tavatakaan, vaikka tämä on ollut Marvelin hahmogalleriassa jo 70-luvulta lähtien. Hänen kloonattu alter egonsa putkahtaa ajassa taaksepäin vuoteen 1983, herättää Kapteeni Amerikan mielenkiinnon, sitten nykypäivän originaali Deathlok ilmestyy kuvioihin, ja tämä siirtyy Kapun kanssa takaisin vuoteen 1991, jossa, kuten käy ilmi, monista Marvelin kuvioista tuttu "iso paha megakorporaatio" Brand on tappanut supersankarit, ottanut maailman hallintaansa ja muutenkin aiheuttanut yleisen massatuhon. Sitä sotkua sitten palaillaan takaisin nykypäivään (siis tässä tarinassa vuoteen 1983) selvittelemään. Onhan tuossa jo vyyhtiä.

Meno on sen verran vauhdikasta ja käänteet siinä määrin äkkivääriä, ettei tämän parissa pitkästymään pääse, vaikka vähän hahmottomalta meno maistuu. Painajaismaisen tulevaisuuden kuvaus on jäänyt puolitiehen, vaikka Marvel on monesti juuri tällaisten dystooppisten maailmojen luomisessa onnistunut oikein hyvin. Tekijätiimi on kova: juuri DeMatteis ja Zeck vastasivat taannoisesta Hämiksen Kraven-trilogiasta, joka on yksi kaikkien aikojen Hämppi-suosikkejani, mutta se on herrojen myöhempää tuotantoa. Etenkin DeMatteis tuntuu vielä tämän Kapu-tarinan parissa vähän etsivän itseään kirjoittajana. Hänellä on selvästi halu olla omaääninen ja totuttuja tekotapoja rikkova tekijä, mikä näkyy etenkin läpi lehden kulkevissa kertojanäänissä: puhekuplien ohella Kapteeni Amerikan päänsisäinen minäkerronta seuraa tapahtumia tekstilaatikoissa, eikä edes yksin, vaan etenkin lehden alkupuolella myös Deathlok-kloonin ajatuksia ja tämän päässä asuvan tietokoneen kommentteja tuutataan lehden sivuille. Ääniä on vähän liikaa, etenkin kun usein kuva ja puhekuplat riittäisivät oikein hyvin. Toisaalta vuonna 1983 tämä sittemmin supersankarisarjakuvan standardiksi vakiintunut kerrontatapa (päähenkilön päänsisäinen monologi) oli uutta ja vielä aika erikoista – eräänlainen tapahtumien kommenttiraita, jossa päähenkilön ajatukset leijuvat kaiken toiminnan yllä siitä jokseenkin irrallaan. Pointsit DeMatteisille siitä, että hän ei ota Kapteeni Amerikkaa hahmona niin vakavasti kuin monet, vaan uskaltaa pistää tämän koomisiinkin tilanteisiin. Pidin etenkin tästä:

Juoneltaan lehti on, kuten edeltä ehkä jo kävi ilmi, aika korkealentoinen ja sopivalla tavalla sekopäinenkin. Etenkin siinä vaiheessa kun tulevaisuuden maailmaa hallitseva jättimäinen kyborgi Hellinger (!) astuu kuvioihin – eipä ole näkynyt tätä heeboa MCU-leffoissa, vaikka visuaalisesti kaveri olisi siellä paikkansa ansainnut. Sinänsä mielenkiintoinen huomio, että nykyisen Marvelin julkaisupolitiikassa tämä Brand-korporaation pyrkimys maailmanvalloitukseen kaikki vuoden 1983 supersankarit surmaamalla olisi koko julkaisukanavan ja kaikki lehdet kattava vähintään vuoden mittainen mega-event; nyt tarina lienee jäänyt Captain American sivuille, ja Brand pistetään melko nopsasti kuriin ja järjestykseen tämän lehden viimeisessä osiossa. Ihan kelpo kamaa, parempaa kuin muistinkaan, vaikka monin tavoin vähän hölmöä. Ehkä siksi juuri viihdyttikin. Kuvitus on taattua Zeck / Beatty -laatua, ja tuo mieleen Salatut sodat, jota samat tekijät hyvin samoihin aikoihin kuvittivat. Vähän viimeistellympää tämä toki on kuin etenkin loppupuolella pahasti hosumalla tehty Salatut sodat.

Mukana on jälleen myös Marvel-Saga, joka on jälleen hämäävästi lisätty kannessa kehuskeltuun kokonaissivumäärään. 120 sivua muka! 82 tässä vain on, ja päälle mitäänsanomaton lisäläpyskä.

Sarjakuvalehti 3/91: Daredevil

1. Boom

2. Pelastakaa planeetta!

3. Hyvää joulua, Kingpin!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: John Romita JR

Tussaus: Al Williamson

Pidemmittä puheita faktat tiskiin heti aluksi: jumankauta mutta tämä Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevil toimii. Huomasin nauttivani tästä lehdestä vilpittömästi ilman nostalgiafiltteriä. Jossain määrin tuntui jopa että se iski kovemmin kuin aikoinaan, vaikka toki tuolloinen yläasteikäinen minäkin näitä tarinoita piti tuolloisen Marvel-tarjonnan kovimpana settinä. Nocenti punoo niin mielenkiintoisia ja perus-supersankarikamasta poikkeavia tarinoita onnistuen kuitenkin pysymään tutussa Marvelin universumissa, että lopputulos kiehtoo. Tässäkään numerossa – joka on koostettu kolmesta alkuperäisen Daredevilin numerosta, viimeistä niistä rajusti leikellen – Daredevil, niin lehden nimikkosankari kuin onkin, on korkeintaan sivuosassa. Tarinat liikuskelevat enemmän realististen ongelmien äärellä, keskeisen tapahtumapaikan ollessa edellisessä DD-numerossa ensi kertaa nähty Matt Murdockin ja Karen Pagen lakineuvontaklinikka, joka on nyt kasvanut myös kodittomien majoituspaikaksi, huumeongelmaisten suojaksi ja ylipäätään New Yorkin Hell's Kitchenin (koska kyseessä on todellinen paikka, tuntuu vähän hölmöltä käyttää nimeä "Helvetin eteinen", vaikka sitä suomalaisissa Marvel-käännöksissä noin kutsuttiinkin) vähäosaisten turvasatamaksi. Matt on ehkä toistaiseksi menettänyt asianajajaoikeutensa, mutta maksutonta lakineuvontaa hän silti osaa antaa, ja tekemistä kyllä riittää, etenkin kun vastassa on jättikokoinen ja surutta saasteita levittävä kemiantehdas Kelco – Kingpin taustallaan, ja Kingpinin lakimiehenä Mattin entinen partneri ja ystävä Foggy Nelson.

Kelco-kuvion myötä tutustutaan myös uuteen kiinnostavaan hahmoon. Viime numerossa Nocenti toi näyttämölle Tyfoidin, nyt tutustutaan Luotiin, joka on hyvin mielenkiintoinen vihollinen. Hän on mm. hallituksen valoa kestämättömiä hommia hoiteleva moraaliton yksityisyrittäjä, jonka rooli Nocentin kudelmassa on olla konkreettinen muistuma siitä, mitä esimerkiksi juuri Kingpin yrittää toiminnallaan todistaa: että laki on pelkkä vitsi, eikä laki koske niitä, joilla on rahaa ja valtaa. Tämä äärimmäisen kyyninen näkökanta hallituksen ja rahan vallan yhteistyöstä on keskeinen teema koko Nocentin Daredevil-kaudelle, ja ehkä juuri realistisuus nostaa sen samankaltaisia käänteitä käsittelevien muiden Marvel-sarjakuvien yläpuolelle. Nocenti ei epäröi osoittaa järjestelmään pysyvästi juurtunutta läpimädännäisyyttä, mutta sentään hänenkin tarinoissaan on jäljellä pieni valonpiste. Ruohonjuuritason ja kansalaisaktivistien toiminta on muutakin kuin sitä hippien hommaa, mitä se amerikkalaisessa populaarikulttuurissa helposti on. Kuitenkaan Nocenti ei kaunistele: ympäristöaiheisia mielenosoituksia järjestävät "vihreiksi" tässä sarjakuvassa kutsutut kansalaisaktivistit eivät ole mitään ideaali-ihmisiä, vaan usein esimerkiksi väkivaltaan ja vihaan taantuvia taviksia. Eivät he sentään murhaa – tosin Kelco palkkaa Luodin murhaamaan heidän nimiinsä, jottei sentään kansan mielipide liikaa kallistu. Luoti jää osin Daredevilin avulla kiinni, nousee iloisesti hymyillen poliisin kyytiin, soittaa yhden puhelun sellistä ja on vapaa lähtemään. Kuten todettua, kyynistä on.

Luodin mukana kuvioihin tulee myös oma mielenkiintoinen lisänsä, tämän ala-asteikäinen poika Lance, joka asuu yksin ja jonka pään koulussa ydinpommista saarnaava opettaja pysyvästi sekoittaa. Lancen ja Luodin suhde on itse asiassa häkellyttävän mielenkiintoista luettavaa – ei näin realistista ja samaan aikaan ongelmallista lapsen ja vanhemman suhdetta tainnut muualla Marvelin lehdissä tulla vastaan. Nyt aikuisena luettuna juuri tämä osuus lehdestä kolahtikin selvimmin eri tavalla kuin teininä. Lance on lohduttoman surullinen hahmo, joka viettää suurimman osan ajastaan yksin isossa asunnossa, odotellen isäänsä jota palvoo, ja joka tulee käymään silloin kun tappohommiltaan ehtii. Isä on Lancelle esikuva ja valtavan tärkeä hahmo, ja vaikka Luoti pojastaan selvästi välittääkin, hänen pääasialliset intressinsä ovat muualla. Osin siksi, että vaikka hallituksen keikkahommat kyllä sujuvat, Luoti kokee isyyden haasteet niin pelottavan suuriksi, ettei uskalla niitä kohdata, tuskin edes ajatella.

Tämän tekijätiimin Daredevil on nyt päässyt lähtönykimisistään, ja rullaa eteenpäin täysillä. Romita / Williamson -kuvituskin on hioutunut huippuunsa, taloudellisen viivankäytön ja tunnelmallisen realismin välimaastossa syntyy kohtalokkaita kuvia ja hahmojen mielenliikkeet välittyvät. No, ehkä se on sanottava, että kuten olen ehkä joskus aiemminkin huomauttanut, niin muuten ykkössuosikkipiirtäjäni JRJR ei kummoisestikaan osaa piirtää lapsia. Lance-poloinenkin on kerrassaan omituinen animesilmäinen pallopää, mikä muuten realistisen piirrosjäljen keskeltä nousee vähän erikoisena tyylittelynä esiin. Mutta pääosin kuvitus on tietenkin henkeäsalpaavan tyylikästä. Kuten jo viimeksi Daredeviliä käsitellessä totesin, Nocentin kerronta, vaikka aihepiirit ovatkin realistisia, on usein korostetun "proosallista", tavallaan tietoisen kerronnallista tajunnanvirtaa, ja juuri Romitan vähäeleinen piirrosjälki on se, minkä myötä tuo valittu tyylilaji toimii. Ja ai perhana miten se toimiikaan.

Sarjakuvalehti 2/91: Wolverine & Nick Fury

1. Scorpion suku

Tarina: Archie Goodwin

Kuvitus: Howard Chaykin

2. Hippa!

3. Älä katso sen silmiin!

Tarina: Chris Claremont / Ann Nocenti

Kuvitus: John Bolton

Toisen julkaisuvuotensa myötä Sarjakuvalehti laajentaa hahmogalleriaansa, Daredevilin ja Tuomarin oheen saadaan nyt myös yleisön pyynnöstä Wolverinea, jonka mukana tulee bonuksena Nick Fury, tuo yrmeä kapiainen. Totta puhuen yleisö olisi varmaan mieluummin nähnyt perinteisemmän Wolverine-tarinan, mutta syystä tai toisesta on päätetty mennä tällä. Kyseessä on pitkä tarina Marvelin 80-luvulla julkaisemasta Graphic Novel -sarjasta, jossa ilmestyi paljon mielenkiintoista, ja käsittääkseni yhtä paljon melkoisen mielenkiinnotonta, tavaraa ilman kovin spesifiä laatukontrollia. Riskejä noissa albumimuotoisissa teoksissa kuitenkin otettiin hiukan tavallista enemmän, joten mitenkäs tämän kaksikon seikkailu sitten?

Muistikuvia minulla ei tästä juuri ollut, mikä tarkoittaa että ainakaan tuoreeltaan ilmestyessään se ei tehnyt isoa vaikutusta. Nyt totesin tarinan ihan kelvolliseksi, mutta jokseenkin mitäänsanomattomaksi. Se kietoutuu paljon enemmän Nick Furyn kuin Wolverinen hahmon historiaan, mikä on suomalaisille lukijoille vähän ongelma siksi, ettei Furyn sooloja täällä ollut tuolloin julkaistu vielä lainkaan. Tarinan käynnistää Scorpio-niminen hyvin 60-lukuinen pahis, joka aiheuttaa tuhoja paitsi SHIELDin toimipisteille, myös joillekin satunnaisille eri puolille maailmaa sijoitetuille agenteille, mukana yksi Wolverinen sydänystävä – ja tämähän Loganin on tietenkin kostettava. Sivuhuomautuksena todettakoon, että "Wolverinen parhaat ystävät" on vähän samanlainen reservi kuin "Tuomarin Vietnam-yksikkö": tyhjästä ilmestyviä hahmoja löytyy kummastakin loputtomasti aina kulloisenkin tarinan niin vaatiessa.

Eniveis. Alkuperäinen Scorpio oli Nick Furyn vihollinen Jim Sterankon laatimissa psykedeelisissä stooreissa tripahtavalla 60-luvulla, ja paljastui tuolloin Furyn veljeksi, joka noissa tarinoissa myös kuoli. Nykyinen Scorpio on Nickiä isänsä kuolemasta syyttävä veljenpoika; aivopesevän äitinsä kanssa elelevä häiriintynyt nuorimies, joka tarinan lopussa paljastuukin itse asiassa Nickin pojaksi – molemmat Furyn veljekset seurustelivat aiemmin tämän femme fatalen, Amber D'Alexisin, kanssa. Saippuaoopperainen kuvio toimisi varmaan paremmin ilman Wolverinen läsnäoloa, koska koko tarina on jotenkin hyvin agenttimainen ja vähän tietoisen retro. Ei sillä etteikö Archie Goodwin osaisi kirjoittaa Wolverinea; hän itse asiassa hallitsee tämän sisäisen kertojanäänen oikein hyvin. Mutta vähän ulkopuoliselta Logan tässä tarinassa tuntuu.

Kuvitus on koko paketin mielenkiintoisin osuus. Howard Chaykin oli minulle tuttu Semicin pari vuotta tätä aiemmin julkaisemasta DC:n aikuisempaa sarjakuvaa esittäneestä antologialehdestä nimeltä Thriller, jossa hänen kirjoittamansa ja piirtämänsä sotasarjakuva Blackhawk oli opuksen tylsin, ehkä osin siksi, että oli aika vaikeaselkoinen, ja toisaalta koska kaikki hahmot olivat jotenkin ällöjä: hedonistisia, epämiellyttäviä, irstaita ja outoja. Piirrosjälkeä pidin tuolloin aika kiinnostavana, joskin toki erikoisena, ja sitä Chaykinin kynänjälki on tässäkin. Hän on luonnollisesti taitava piirtäjä, joka hallitsee sarjakuvan kerrontakeinot – mutta hän on supersankarien parissa selvästi vierailla vesillä. Tämä käy hyvin ilmi takaumasta, jossa Fury muistelee ensitapaamistaa Amber D'Alexisin kanssa: film noir -henkinen menneiden vuosikymmenten agenttimiljöö on ikuistettu upeasti. Sen sijaan esim. Wolverine on Chaykinin kuvaamana lähinnä vähän pölhön näköinen trikoissaan.

Olen maininnut värityksen jo useammassa päivityksessä, mutta taas se on nostettava esiin, sen verran outoa se tässäkin teoksessa on. Ei ihmekään, kun krediiteissäkin kerrotaan, että väreistä ja erikoistehosteista vastaavat Richard Ory ja Barb Rausch. Keitä lienevät, en muista kyseisten nimien tulleen pahemmin näissä lehdissä vastaan. Väritys onkin tavanomaisesta kovin poikkeavaa; paikoitellen oivallisen maalatun näköistä ja takaumien harmaansävy toimii erityisen hyvin. Enimmäkseen näyttää kuitenkin siltä kuin sivulle olisi asetettu jokin yksivärinen (yleensä punainen) kalvo, jonka läpi kaikki muut värit sumeina näkyvät, jos näkyvät. On siinä erikoistehostetta kerrakseen. Mutta, toisin kuin ihan normilehdessä, ainakin värityksen panee merkille – en tosin tiedä onko se tälläkään kertaa niin kauhean hyvä asia.

Lehden loppuun on lätkäisty kaksi lyhyttä tarinaa Classic X-Men -lehdestä, jälleen kerran ilman tekijätietoja. Luulin molempia Claremont / Bolton -tuotannoksi, kuten noilla Classicin taustatarinoilla on ollut tapana olla, mutta äsken netistä selvisi että jälkimmäinen, ja parempi, niistä onkin itse asiassa Ann Nocentin kirjoittama. Muutaman sivun kohtaukset Wolverinen menneisyydestä ovat kelpo kamaa. Eivät mitään merkittävää, mutta pidän tosiaan etenkin tarinasta Älä katso sen silmiin!, jossa haavoittunut Wolverine kahlaa lumimyrskyssä, saa peräänsä metsästäjän joka luulee seuraavansa riisteläintä ja vielä vihaisen karhunkin kimppuunsa. Paljon huonommallakin kamalla olisi lehteä voinut täyttää, ja onhan John Boltonin maalauksellinen kuvitus oikein uljasta.

Ei siis mikään ikimuistoinen numero, mutta tiettyä kuriositeettiarvoa tällä toki on; Howard Chaykin on sarjakuvalegenda, joka taisi aika vähän mitään tehdä Marvelille. Kirjoittaja Archie Goodwin oli hänkin kokenut tekijä jo tässä vaiheessa, oli hetken aikaa toiminut Marvelin päätoimittajanakin 70-luvulla. Oikeastaan yllätys, että tämä on Goodwinin ensiesiintyminen tässä blogissa. On sellainen käsitys, että olisin jotain hänen kirjoittamaansa jo lukenut tämän vuonna 1991 ilmestyessä, mutta missäköhän yhteydessä?

Sarjakuvalehti 1/91: Daredevil

1. Häkki etsii lintua...

2. Kuoleman suudelma!

3. Tyfoidi

4. Kiusaus!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Rick Leonardi / John Romita Jr

Tussaus: Al Williamson

Vähemmän iskevällä nimellä varustettu Sarjakuvalehti aloittaa toisen ilmestymisvuotensa tässä muodossa (kyseisen otsikon alla oli tosin ilmestynyt erilaisia epäsäännöllisiä julkaisuja vuosien ajan). Kun taannoin aloin lehteä käsitellä tässä blogissa, totesin että joitakin Tuomarin numeroita puuttuu, koska lahjoitin niitä kirpparimyyntiin vuosituhannen alussa. Puutoksia kokoelmassani onkin näköjään enemmän kuin luulin, koska paitsi yksi Tuomarin numero, vuosikerrasta 1990 puuttui myös sen kaksi viimeistä numeroa, jotka sisälsivät Millerin Daredeviliä. Perhana. Asiaansa vakavasti suhtautuva bloggaaja olisi tietysti nuo puuttuvat numerot käynyt divarista hakemassa, jotta Marvel-lukuprojekti olisi ollut täydellinen, mutta minä en ole sellainen, joten harpataan suoraan uuteen vuoteen.

Ja uuteen alkuunkin saman tien, koska Miller on nyt jäänyt taakse, ja Daredevilin ohjaimiin astuvat Ann Nocenti ja John Romita Jr. Enkä muuten valita yhtään. Ei pidä käsittää väärin: Miller on hyvä, paikoitellen loistava, mutta ainakin itse nautin aikoinaan Nocenti & Romita -Daredevilistä enemmän, poislukien tietysti Millerin yhdessä David Mazzuchellin kanssa laatima Born Again, jonka jälkeisiin tapahtumiin nyt harpataankin, eikä edes kovin kauas. Born Againin ja tämän numeron väliin ei tosiaan montaa Daredevilin alkuperäisnumeroa mahdu, joten tilanne on vielä pitkälti tuon katharttisen de-sankarisoinnin jäljiltä vereslihalla. Matt Murdock on menettänyt asianajajalupansa, ja enimmäkseen koko entisen hyvinvoivan elämänsä. Hän on nyt eräänlainen tyhjä taulu, uusien mahdollisuuksien äärellä. Yksi tällainen on ryhtyminen varattomille lakineuvontaa tarjoaman klinikan "varjojuristiksi" – tuo pääasiassa Karen Pagen pyörittämä klinikka asiakkaineen käynnistyy tässä lehdessä, ja onkin keskeinen tapahtumapaikka suurelle osalle Nocentin DD-kautta.

Lain ja oikeuden asioissa liikutaan sujuvasti monella suunnalla. On New Yorkin alueen vesistöjä surutta saastuttava kemiantehdas, on asukkaitaan kiristävä paha vuokraisäntä, on kulisseisa myhäilevää Kingpiniä ja lakimiehen urallaan nousussa olevan Foggy Nelsonin ajautuminen lain harmaalle alueelle. Nocenti rakentelee juonia, jotka jatkuvat pitkään – montaa asiaa pohjustetaan, monia tärkeitä sivuhenkilöitä nousee esiin. Heistä tärkeimpänä luonnollisesti Tyfoifi, "Typhoid Mary", aivan huikean hyvä ja pysyvästi DD-tarinoihin jäänyt hahmo, joka on samanaikaisesti sekä sarjakuvamaisen yliampuva että Marvel-hahmoksi poikkeuksellisen realistinen. Vielä tässä numerossa Tyfoidi jää mysteeriksi, mutta koska kaikkea Nocentin kirjoittamaa leimaa tietty arvoituksellisuus, hän istuu kuvioon. Hyvän ja pahan persoonansa taistelukentäksi joutunut hahmo kerää Tyfoidina tarkoituksella puoleensa ongelmia, siviiliminässään on hiljainen ja auttamishaluinen. Mutta kun hänen ja Matt Murdockin tiet kohtaavat, kipinöitä sinkoilee paitsi konkreettisesti (Tyfoidi on pyrokineetikko) myös tunnetasolla: Karenin kanssa onnellisessa suhteessa oleva Matt on auttamatta vahaa Maryn vaikutuspiirissä, kun taas Tyfoidin ja Daredevilin kamppailu on hikisen seksuaalisviritteistä kähinää, eikä Daredevilillä tietenkään ole hajuakaan, että hänen molemmat minänsä kohtaavat saman naisen eri olomuodossaan.

Jonkun toisen käsikirjoittamana näin avoimesti seksuaalisuuden värisävyillä leikkivä naishahmo voisi olla hiukan kiusallista luettavaa, mutta Nocenti onnistuu mahdottomassa, ja tuo Marvel-sarjakuvan sivuilla aitoa intohimoa, ja niin lihallista kuin henkistäkin vetoa toisiinsa tuntevia aikuisia ihmisiä. No, jos nyt Marvelin hahmoja sellaisiksi voi sanoa. Tietyssä määrin kai sentään. Joka tapauksessa Nocenti kirjoittaa etenkin Maryn ja Mattin väliset kielletyillä jännityillä ladatut kohtaukset hienosti. Niissä on vääjäämättömän tuhon tuntua, onnea ja kauhua sopivassa suhteessa. Tyfoidin ja DD:n kohtaaminen taas on toistaiseksi melkein kuin kokonainen taistelukohtauksen mittainen kiertoilmaus seksille.

Romitan piirrosjälkeä olen tässä blogissa ylistänyt jo sen verran usein, että nyt se jää vähemmälle. Yleinen käsitys tuntuu kuitenkin olevan, että tämä kausi Daredevilissä on hänen urallaan eräänlainen kulminaatio. JRJR on löytänyt tyylinsä, eikä ole vielä ajautunut niin pitkälle siihen jopa lievästi abstrahoivaan tyylittelyynsä, jota kohti 90-luvun myötä kehittyi. Onkin melko varmaa, että Nocentin kausi Daredevilin ohjaimissa ei nykyisin nauttisi samanlaista kulttimainetta jos kuvittajana olisi ollut joku muu. Romitan vähäeleisen realistinen piirostapa naulitsee nämä tunteiden, ajatusten ja tajunnanvirran otteessa rimpuilevan arkipäivän fantasiahahmot täsmälleen oikealla tavalla kohdalleen. Kun kirjoitustyyli on niin omanlaisella tavallaan rehevää kuin Nocentilla, on Romitan kaltainen vähäeleinen kuvittaja nerokas ja toimiva yhdistelmä – veteraani Al Williamsonin saaminen tusseihin on ollut vielä onnellinen bonus.

Tämän käsityksen voi oikeastaan vahvistaa lehden kahdella ensimmäisellä tarinalla, joissa piirtäjänä on Rick Leonardi. Hänen kuvituksessaan ei sinällään ole vikaa (joskin Williamsonin tussaus ei Leonardin levottomaan tyyliin kovin hyvin sovi), mutta jokin kriittinen tekijä on toisin. Hahmot ovat Nocentin kirjoittamina ja karrikoidun sarjakuvamaisiksi piirrettyinä liian kaukana todellisuudesta; ainakin toisen tekijän on oltava kiinni perinteisemmässä ilmaisussa. Toisaalta lehden avaustarinat ovat enempi supersankaritavaraa muutenkin: vastassa on mutantteja jonkun laskuun tappava nihilistinen Niittäjä – outo filosofoiva hahmo, jonka ensiesiintyminen tämä on, mutta jota nähdään vielä mm. Tuomarin kanssa varsin ikimuistoisessa tarinassa (no, minä ainakin muistan sen yhä). Wolverinekin piipahtaa, mutta ihan pikkuisen nyt kritisoin suomalaisen lehden kansitekstiä, jossa luvataan kohtaaminen "Daredevil vastaan Wolverine". Herrojen riitaisuus kun on noin yhden sivun mittainen, ja puhtaasti sanallinen. Muuten jahdataan ihan rinta rinnan ja yhteistuumin Niittäjää.

Leonardin puolustukseksi on muuten sanottava, että kyllä tämä sivu hänen piirtämänäänkin toimii. Nocentin poeettis-filosofista supersankarimeininkiä tyylipuhtaimmillaan:

Olen muuten näköjään taas kirjepalstalla, viimeksi juuri edelliskuun MARVELissa. On ollut putki päällä! Olinkohan niissä kokoelmastani kadonneissakin lehdissä? En kai sellaisia olisi kirppikselle laittanut.

Sarjakuvalehti 5/90: Daredevil

1. Hän on elossa!

2. Lasten leikkejä

3. Kovat kaverit pukeutuu punaisiin!

Tarina: Frank Miller / Frank Miller & Roger McKenzie

Piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Kyllä kaduttaa, että joskus Marveliin muka-kyllästyneenä parikymppisenä annoin kokoelmastani melkein kaikki Tuomarin numerot pois, kun äiti kyseli saisiko vielä tuolloin vanhan asuinhuoneeni nurkassa sijainnutta sarjispinoa kenties roudata hänen kirppispöytänsä täytteeksi. Itse asiassa taisin antaa luvan enemmällekin, mutta Tuomarit ja muistaakseni jokunen Aaveajajan numero olivat ainoat jotka tekivät kauppansa, mikä on siis syy sylle, että Sarjakuvalehden vuoden 1990 nelosnumero tästä blogista puuttuu. Saattoivathan nuo Tuomarin numerot olla hieman yksioikoisia, mutta kuten esimerkiksi vuoden kakkosnumeron uudellenluenta osoitti, niistä voi nyt kypsemmällä iällä löytyä paljonkin sanottavaa. Oli miten oli, joudumme harppomaan siis välillä Sarjakuvalehden numeroiden yli, mutta onneksi Frank Castle on sen verran kova jätkä että tulee kuokkimaan muihinkin kuin omiin lehtiinsä. Kansikuvan perusteella pistää vieläpä tämänkertaisen nimikkosankarin tylysti kylmäksi!

Kannen symbolismi sikseen, näitä varsin vastakkaisin metodein rikollissotaansa käyviä lainsuojattomia on aina kiinnostava nähdä ottamassa yhteen, ja huumekauppa on tällä kertaa katalyyttinä. Huumeet ovat muuten syynä siihenkin, että lehden keskimmäisessä tarinassa nähdään yksi ylimääräinen tekijänimi: Roger McKenzie kirjoitti Daredeviliä ennen Milleriä, mutta hänen koululaisia psykoosiin ajavasta muotihuumeesta kertova stoorinsa juuttui vuonna 1980 Comic Coden sensuurin rattaisiin ja hyllytettiin. Miller muokkasi tarinaa pikkuisen omakseen ja se istui kivasti hänen pykälää aiempaa kovempaan DD-maailmaansa. En tiedä johtuuko siitä, että Miller on mahduttanut mukaan myös paljon McKenzien kirjoittamaa dialogia, mutta jostain syystä Lasten leikkejä on kovin monisanainen tarina Milleriksi. Puhekuplia on paljon ja ne ovat tekstiä täynnä. Vahvaa sosiaalista kommentaaria tarinassa on, joskin 1980-luvun alun käsitys huumeista (ja toki ylipäätään laittomien huumausaineiden asema yhteiskunnassa, ja varsinkin Yhdysvalloissa verrattuna Suomeen) on nykynäkökulmasta jokseenkin muinainen. Pelonlietsontaa ja kauhukuvia on ilmassa, mutta suu vaahdoten koululuokan ikkunan läpi kuolemaansa syöksyvä pikkulapsi on toki voimallinen tarinallinen visio vielä nykyäänkin.

Lehden tarinoissa ovat mukana myös niljakas huumekauppias Pölyhuisku, siskonsa kuolemaa aseen kanssa janoava koulupoika ja tietysti Tuomari, joka tähän nappikauppaan kyllästyneenä pistää hänkin töpinäksi. Tuomari on vielä tämän lehden ilmestyessä ollut harvoin nähty hahmo ilman ensimmäistäkään omaa julkaisuaan, mutta Millerin kirjoittaman version hänestä tunnistaa kyllä. Kenties tämä on jopa ensimmäisiä "tutun" Frank Castlen esiintymisiä – alunperinhän hahmo oli huomattavasti tässäkin tarinassa nähtävää nyrjähtäneempi psykopaatti. Eikä edes aina puhtoisen hyveellinen lakimies Matt Murdock ole turvassa, kun Miller kurottelee kyynisiä tarinalonkeroitaan: hän onnistuu vapauttamaan lapsille huumeita kauppaavan Pölyhuiskun vapaaksi pitäessään tätä syyttömänä murhaan.

Laatutavaraahan tämä DD on edelleen. Pidän Millerin häpeämättömän rujosta katutason elämän kuvauksesta. Onhan tämä kuitenkin supersankarisarjakuvaa, ja siten kovin kaukana muusta aikansa Marvel-tuotannosta, joskin otteet olivat 80-luvun myötä kovenemassa. Jansonin tussaus ja varsinikin kerrassaan sinemaattinen väritys ovat alati leimaavampia lehden kokonaisilmeelle, mistä plussaa myös – aivan huikean upeaa jälkeä esimerkiksi ylläolevalla sivulla. Ja olenpa muuten minäkin pitkän tauon jälkeen paikalla, kun lukijakirjeeni on Mail-Manin palstalla. Ensimmäinen Sarjakuvalehdessä julkaistu, mutta niitä on tulossa lisää – ellen nyt ihan väärin muista, niin juuri tässä lehdessä tuotokseni useimmin pääsivät palstalle.

Sarjakuvalehti 3/90: Daredevil

1. Kirotut

2. Viimeinen käsi

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Maanläheisemmän Marvel-menon julkaisukanava Sarjakuvalehti tarjoaa kolmannessa numerossaan 60 sivua Daredeviliä ajalta jolloin Frank Miller oli jo ottanut lehden tukevasti haltuunsa, tykitti täysillä menemään eikä paljon katsellut taakseen. Tämä on suoraa jatkoa vuoden ykkösnumerolle, joskin tuolloin isossa osassa ollut New Yorkin pormestarinvaalit -juonikuvio lopahtaa vähän ohimennen, kun suurimman huomion vievät Kingpinin ykköspalkkamurhaajan paikalle palkattu Elektra ja tästä tilanteesta katkera ja kostonhimoinen Napakymppi. Näiden kahden kaksintaistelu nähdään tämän numeron lopussa, ja on yksi niistä Marvelin sarjakuvien ikonisista hetkistä, joihin on sittemmin palattu monesti erilaisten pastissien ja uudelleentulkintojen myötä.

Mutta sitä ennen käydään viemäreissä asuvan (ja tämä siis aikana ennen kuin Claremont toi Morlokit mukaan Marvelin universumiin) hylkiökansan luona, jonne Kingpinin vaimo Vanessa taannoin muistinsa menettäneenä ajautui. Daredevil uskoo Vanessalla olevan Kingpinille rauhoittava vaikutus, ja haluaa palauttaa tämän viemäreistä aviomiehensä luokse. Luottoreportteri ja Matt Murdockin ystävä Ben Urich on mukana, mutta muutamia mutkia matkaan tietenkin tulee.

Kahdesta DD:n alkuperäisnumerosta koostuva lehti on oikeastaan varsin kaukana tyypillisestä supersankarisarjakuvasta. Ensimmäinen tarina on paikoitellen melkein surrealistista goottilaista kauhukerrontaa, kun taas jälkimmäinen – tuplakokoinen – numero kulkee yksinomaan Napakympin minäkerronnan varassa. Itse lehden nimikkosankari nähdään vain kohteena; hänen ajatuksiaan ei kuulla. Ratkaisu on hieno. Miller antaa Napakympille sivukaupalla tilaa kehittyä mielenkiintoiseksi ja kokonaiseksi henkilöhahmoksi, joka onnistuu jopa selvittämään Daredevilin henkilöllisyyden (tosin uskoo myöhemmin sittenkin erehtyneensä). Ihan varma en ole siitä, olisiko Napakymppi voinut pärjätä niin hyvin koulutettua ninjaa vastaan kuin mitä tässä Elektra-matsissa, mutta no – Millerin tarina, Millerin säännöt. Vankilasta tarinan alussa lähtevä Napakymppi palaa lopulta epäonnistuneen DD-matsin jälkeen takaisin entistä tiukempaan vankilaan, mutta Miller tekee varsin selväksi, että hahmoa tullaan näkemään jatkossakin.

Näiden tavallisesta hitusen poikkeavien tarinoiden myötä Millerin kerrontakin tuntuu olevan aiempaa korkeaa tasoaan kovemmassa iskussa. Hän luottaa jatkuvasti enemmän pelkkien kuvien avulla kulkevaan tarinaan, ja säännönmukaisesti onnistuu siinä hyvin. Hän kuvaa hienosti niin ajan kulumista kuin tilan tuntuakin, valo ja varjo leikkivät näillä sivuilla rajuja leikkejään. Suuri osa kuvituspuolen kehuista lienee tietenkin syytä osoittaa niin tussauksesta kuin värityksestäkin vastaavan Klaus Jansonin suuntaan. Jonkun "perinteisemmän" Marvel-tussaajan jäljiltä nämä tarinat näyttäisivät kovin toisenlaisilta.

Nimimerkki M. Ahmedin suomennoksia olen päässyt jo aiemmin kehaisemaan varsin päteviksi, mutta hetkinen... eikös tämä sama rallattelu juuri esiintynyt myös Ihmenelosissa? Mitäs hilipatin helevettiä?

Sarjakuvalehti 2/90: Tuomari

1. Elävä ruutitynnyri

2. Bolivia

3. Pahan pappi

4. Tuonen lähettiläs

Tarina: Mike Baron

Taide: Klaus Janson

Vuoden 1990 alusta startannut Sarjakuvalehti vaikutti heti kättelyssä kutkuttavan hyvältä. Lehti "rankemmille" Marvel-hahmoille, ensimmäisenä vuonna keskittyen Daredeviliin ja Tuomariin – joiden aiemmat esiintymiset MARVELin sivuilla olivat kolahtaneet allekirjoittaneeseen todella kovaa. Ensimmäinen numero tarjosi Frank Millerin Daredeviliä, joka oli jo tutun laadukasta tavaraa, mutta Tuomarin puikoissa olivatkin uudet tekijät, huolimatta Mike Zeckin piirtämästä kannesta. Steven Grantin ja Zeckin meillä kahdessa osassa julkaistu Punisher limited series oli jo ehtinyt leimata käsitykseni hahmosta siinä määrin, että ensimmäisillä sivuilla vähän hirvitti, kun etenkin kuvitus oli totisesti toista kuin Zeckin virtaviivainen tyylikkyys. Itse asiassa äkkiä katsottuna vaikutelma Klaus Jansonin kokonaisvaltaisesti hallitsemasta kuvituksesta (piirrokset, tussaus ja väritkin) on jokseenkin sotkuinen, ja varsinkin teini-minussa tämä herätti aluksi vakavan hylkimisreaktion. Kuvitus näytti niin epämiellyttävältä, että epäilytti saanko satasivuista lehteä luetuksi loppuun asti lainkaan. Mutta muutaman sivun jälkeen jotain tapahtui. Rosoisen jäljen ja levottoman viivan alta huomasi kasvojen olevan usein hyvinkin ilmeikkäitä, jopa tavallaan fotorealistisia. Värit olivat tunnelmalliset, tussaustekniikkaa oli käytössä monenlaista, ja (vaikken tätä ehkä silloin pannutkaan merkille kuin alitajuisesti) tarinan visuaalinen kulku oli todella nautinnollisen sujuvaa.  Ei ole ihme, että Janson on palkintoja niittänyt ammattilainen, jolla jo tuolloin oli pitkä ura takanaan. Kenties vastaanottopenseys selittyykin ennen kaikkea sillä, että Janson kuvitustyyli ei ole tyypillisen amerikkalaista Marvel-kamaa, vaan lähempänä eurooppalaista aikuisempaa taidesarjakuvaa.

Samaa ei voi sanoa Mike Baronin käsikirjoituksesta. Hän osaa kyllä hommansa, mutta tavara on niin periamerikkalaisin toimintaelokuvaklisein kyllästettyä, että ei tätä Hugo Prattin (tms) tuotantoon ihan äkkiä sekoita. Tuomarin oma kertojanääni on läsnä, ja vaikka se esiintyi jo Grant / Zeck -versiossa, kerronta on nyt koko lailla jatkuvasti mukana, ikään kuin kommentoivana selostajana toiminnan yllä. Se, kuten myös Baronin hahmolle tuoma yksityiskohtaisen nippelitietoinen asefetisismi, jäikin sitten Tuomarin tarinoihin leimallisesti kuuluvaksi elementiksi. Mike Baronia voikin pitää yhtenä Tuomarin keskeisistä luojista – tässä lehdessä nimittäin nähdään tämän problemaattisen antisankarin oman kuukausittaisen lehden ensimmäiset numerot, ja Baron pysyi käsikirjoittajana todella pitkään.

Tuomari on moraalisesti kiehtovan kyseenalainen hahmo. Supervoimaton massamurhaaja, jonka kyky selvitä hengissä milloin mistäkin tilanteesta alkaa nopeasti hipoa yliluonnollista. Koska surmaa vain rikollisia hän on muka "sankari", mutta niin räikeästi lain väärällä puolella toimiva, että ellei hänellä olisi omaa hyvin myyvää lehteään, olisi kuka tahansa Marvelin monista sankareista hänet jo aikaa sitten toimittanut telkien taa. Tuomari eroaa likimain kaikista muista Marvel-tyypeistä sitenkin, että hänelle ei lehteensä (tai lehtiinsä, koska näitä kuukausittain tai useamminkin ilmestyviä julkaisuja alkoi pian  alun jälkeen ilmestyä useampiakin) koskaan kehittynyt oikein minkäänlaista sivuhenkilökaartia (lukuunottamatta datanörtti Mikrolastua, joka on mukana jo nyt), ei sivujuonia, ei ylipäätään mitään paria kolmea numeroa pidempään jatkuvia pääjuoniakaan. Tarinat toistivat itseään kaavamaisesti, ja niiden viihdyttävyys riippui tasan siitä, kuinka hyvin tekijät tuota kaavaa onnistuivat varioimaan. Tässä ollaan liikkeellä oman lehden ensimmäisissä numeroissa, joten kaavaa vasta muodostellaan, mutta se on jo selvästi nähtävissä: Tuomari havaitsee rikollista toimintaa, hakeutuu kuvioihin mukaan tekeytyen joksikuksi toiseksi, kaikki menee päin helvettiä ja ruumiita tulee lopulta niin ettei sormet riitä laskemaan.

Näistä kahdesta tarinasta ensimmäinen on nyt luettuna melko mitäänsanomaton. En tiedä miten radikaali juonikuvio Etelä-Amerikan huumekartellit ovat 80-luvun lopulla olleet – kenties Marvel-lehdessä hyvinkin – mutta nyt tässä ei ole mitään omaperäistä, ja juoni on ennalta-arvattava. Bonuspisteet siitä, että vuosien kuluessa jo lähes parodiaksi muuttunut Frank Castlen vanhan Vietnamin joukko-osaston käyttö alkaa heti hänen oman lehtensä ensimmäisestä numerosta: sittemminhän varmasti jokainen tuon osaston jäsen on myöhemmin paljastunut ties miksi mafiosoksi ja psykopaatiksi. Vuosikausien ajan heitä aina pulpahti esiin kun extra-draamaa kaivattiin.

Toinen tarina onkin sitten varsin mielenkiintoinen siinä mielessä, että luin sen nyt aivan eri tavalla kuin 13-vuotiaana. Silloin se oli vähän omituinen tarina karismaattisesta ja erittäin rikollisesta pastorista sekä tämän uskonlahkosta. Nyttemmin huomaan tarinan olevan yksi yhteen toisinto Jim Jonesista ja hänen seuraajistaan, eikä Baron edes erityisesti peittele asiaa: pastori Samuel Smith pakenee Yhdysvaltain lain kouraa Guyanaan perustamaansa Smithtowniin siinä missä todellinen Jones perusti juuri Guyanaan oman Jonestowninsa. Frank hakeutuu mukaan toimintaan erään ex-poliisin lahkoon liittynyttä perhettä etsiessään, hämmentyy havaitessaan pastorin aidosti karismaattiseksi hahmoksi, ja muuttaa porukan mukana viidakkoon. Sielläkin juoni kulkee pitkälti samoja ratoja kuin sen 80-luvun lopulla jo on tiedetty  oikeasti kulkeneen: vain sillä erotuksella, että kun paranoiaan vajonnut pastori määrää koko lahkonsa surmattavaksi, paikalla on nyt jotain, mitä ei Jonestownissa ollut: Tuomari. Muistan tarinan lopun tuntuneen aikoinaan vähän sekavalta, ja sitä se onkin; Baronilta ovat sivut loppuneet kesken, kun liikaa tosielämän juonta on ollut käsiteltävänä. Samuel Smithin vaipuminen vainoharhoihin tapahtuu jotenkin yhtäkkiä, eikä lahkolaisten määrä oikein käy mistään ilmi – onko heitä paljon vai vähän, ovatko he mukana rikollisessa toiminnassa vai eivät? Silti, ja ehkäpä juuri tämän Jones-yhteyden vuoksikin, tarina on hyvä. Harmi tosin, että Jansonilla lienee etenkin jälkimmäisen osan aikana tullut pahanlaatuinen kiire, sillä lehden viimeinen neljännes on kuvitukseltaan juuri sellainen, mitä ensivaikutelma oli. Paikoitellen lähinnä nopeilta hahmotelmilta näyttävät hahmot katoavat rujoiksi luonnostelmiksi, taustat puuttuvat, väritkin latistuvat. Tämä olisi totisesti hyötynyt jonkun toisen tussaajan kädenjäljestä, mutta kenties Janson on perfektionisti mitä omaan työhön tulee. Jälki on loppupuolella silti melkoisen rumaa.

Kiinnostava lehti tämä oli, niin nyt kuin silloin joskuskin, tosin vähän eri syistä. Totta puhuen olin aika varma ettei tämä enää kolahtaisi, mutta Samuel Smith -tarinan Jonestown-yhteys pääsi yllättämään, ja Jansonin kuvituskin on... no, en ole edelleenkään ihan varma onko se parhaimmillaankaan varsinaisesti hyvää, mutta se on ainakin kiinnostavaa ja selvästi taiten tehtyä (paitsi tuo viimeinen tarina). Mail-Man ilmeisesti aavistelee kritiikkiä olevan lukijoilta tulossa, sillä hän pyytää palstallaan palautetta taiteesta, ja erityisesti kehottaa kiinnittämään huomiota "esim. kuvien sommitteluun ja viimeistelyyn". Enpä muista hänen toisista taiteilijoista vastaavaa sanoneen.

Haluan lopuksi jakaa tämän takakannen mainoksen, joka esiintyy monissa vuoden 1990 Marvel-lehdissä. On meinaan niin päheät kengät nuo KangaROOSit. Mutta olikohan sellaisia kellään? Ei ainakaan meillä maalla.

Sarjakuvalehti 1/90: Daredevil

1. Enkelit eivät tanssi täällä

2. Paperijahti

3. Naulittu!

Tarina ja piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Niin suosittuja olivat 1990-luvulle tultaessa Marvelin sarjakuvat Suomessa, että Semic perusti niille jo neljännen säännöllisesti ilmestyvän julkaisun. Latteahkosti nimetyn Sarjakuvalehden idea on sama kuin MARVELin, mutta tiukemmin rajoituksin: toistuvien hahmojen seikkailuja esitetään kyllä, mutta nyt "maanläheisempiin" ja siis enemmän tai vähemmän realistisiin hahmoihin keskittyen. Kosmisemmat ja muuten vain supersankarimmat tyypit saavat näin enemmän tilaa MARVELissa, ja ehkä tässä jaossa on vähän ajatustakin, sillä lukijakirjeistä on kyllä voinut huomioida, että näillä karummilla tyypeillä on ihan omanlaisensa fanikunta. Ensimmäisenä julkaisuvuonna Sarjakuvalehdessä on luvassa vain kahden protagonistin tarinoita: Daredeviliä ja Tuomaria, ja toisin kuin kaksi vuotta aiemmin MARVELin aloittaessa, nyt olen täysillä mukana alusta asti. Luulenpa että juuri Sarjakuvalehti on se julkaisu, jossa kirjeitäni seuraavien parin vuoden aikana eniten julkaistaan; ainakin kirjoittelin niitä sinne ehdottomasti eniten. Daredeviliä jo fanitinkin, ja vaikka Tuomarin tarinat alkoivat samanlaisina toistuessaan lopulta menettää impaktiaan, oli toistaiseksi Suomessa nähty vain Steven Grantin ja Mike Zeckin timanttinen Verinen kierre, joka sekin oli ja on yhä suosikkejani, joten odotukset olivat korkealla.

Daredevilin kanssa jatketaan nyt suunnilleen siitä, mihin päädyttiin vuotta aiemmin MARVELin numerossa 4/89. Vain suunnilleen, koska kyseisen julkaisun ja tämän lehden välissä on muutama alkuperäisnumero, jossa DD ja Elektra kisailevat niin ninjoja kuin ilmeisesti toisiaankin vastaan, sillä seurauksella, että Matt menettää tutka-aistinsa, missä tilanteessa ollaan tämän lehden alussa. Outo ratkaisu – nyt on lukijalle selvää, että jotain on jäänyt näkemättä, ja koko ensimmäinen tarina, jossa DD:n vanha opettaja Keppi nuijii oppilaansa takaisin jaloilleen, on lehden heikoin lenkki. Itsesäälinen Matt Murdock harhailee ja hallusinoi menneisyydensä traumojen keskellä... näitä "kummituksia menneisyydestä"-tarinoita on nähty paljon, eikä tämä ole kovin omaperäinen. Sivujuonissa sentään tapahtuu kiinnostavampaa: New Yorkin pormestarinvaalit lähestyvät, ja voittajehdokas on Kingpinin kanssa yhteispeliä tekevä niljakas Cherryh. Niin lakitoimisto Murdock & Nelson kuin Daily Buglekin ovat mukana kuvioissa. Kohtaus, jossa Kingpin ja Elektra kohtaavat, on vähäeleisen sarjakuvakerronnan juhlaa.

Paperijahti on sellainen kevyen humoristinen tarina, jollaista Milleriltä ei kukaan enää nykyään odota näkevänsä, mutta joka tässä vanhan DD:n yhteydessä toimii hyvin. Toiminnallista menoa, filmaattisia kuvakulmia ja vierailemassa Luke Cage ja Rautanyrkki. Lehden ehdoton huippuhetki on kuitenkin Naulittu! jossa Buglen rikostoimittaja Ben Urich on pääosassa. Hän on jälleen kerran uppoamassa syvemmälle juttunsa perässä kuin on tervettä seuratessaan Cherryhin ja Kingpinin yhteyksiä. Tarinassa on erittäin vahva film noir -vire, ja toisaalta läsnä on myös kylmänkolkko 80-luvun rikossarjat mieleen tuova synkkä vääjäämättömyys. Vaikka tarina sisältää Daredevilin ja Elektran hienosti koreografioidun taistelun, on eittämätön kliimaksi Ben Urichin ja tämän tietolähteen kohtaaminen elokuvateatterissa – jonne Elektra saapuu kuokkimaan. Todella ikimuistoinen kohtaus, jossa Miller / Jansonin kuvituskin on hienovaraisempaa ja harkitumpaa kuin muissa tarinoissa. Janson on jopa värittänyt tämän tarinan, ja senkin eron totisesti huomaa, kuten on laita aina kun piirtäjä tai tussaaja on laajentanut reviiriään värien puolelle. Tämä antaa toistuessaan vaikutelman, että Marvelin vakiopalkattu värittäjätiimi olisi jotenkin lahjatonta työssään, mutta luultavasti kyseessä on vain aikapula. Kun samat neljä-viisi henkilöä värittävät useita kymmeniä sivuja kuussa, ei siinä paljon sävytyksiä ehdi miettiä. Jos taas keskittyy vain yhteen lehteen, kuten oletan esim. Jansonin tässä tekevän, on tulos ihan eri tasoa.

Vähän tylsästi liikkeelle lähtevä lehti kohoaa siis huimaan nousuun ja loppuu klassikkotarinaan, joka saa odottamaan jatkoa. Hieno alku Sarjakuvalehdelle. Muutama toimituksellinen pointti vielä lopuksi: Kansi on taas kerran jostain ihan muusta julkaisusta. Ainakaan se ei ole yhdenkään lehteen sisältyvän kolmen alkuperäisnumeron kansi, eikä DD tosiaan aseen kanssa tässä (kuten ei yleensäkään) heilu. Suomentajana on uusi nimimerkki "M. Ahmed", joka on ihan eri tasoa kuin Thoria ja Ryhmä-X:ää kääntänyt Verlaine. Mail-Manin tietyt maneerit ovat hallussa siinä määrin, että kieli kuulostaa tutulta ja turvalliselta, paikoin dialogissa on jopa luontevuutta. Numeron kovin kritiikki meneekin sitten itse Mail-Manille, joka vastaa edelleen toimitustyöstä: on nimittäin kahden sivun levyinen splash-page onnistuttu kohdistamaan väärin, siten että jakaantuu kahdelle aukeamalle. Sama moka oli myös Ryhmä-X:n vuoden ykkösnumerossa. Aijai.