Showing posts with label Kyle Baker. Show all posts
Showing posts with label Kyle Baker. Show all posts

Sunday 5 March 2023

Hämähäkkimies 12/90


1. Ääniä äidin päässä!
2. Hullut koirat
3. ?

Tarina: Ann Nocenti
Piirrokset: Cindy Martin
Tussaus: Steve Leialoha / Kyle Baker / Josef Rubinstein

Hämiksen kolme edellistä numeroa käsittänyt Kraven-saaga ei ollut toteutukseltaan tavanomaisinta supersankarisarjakuvaa, eikä niitä nyt seuraava lehti sekään ihan normimeiningistä mene. Toteutus on DeMatteisin ja Zeckin klassikkostatuksensa ansainnutta kokonaisuutta perinteisempi, mutta tarinallisesti ollaan oikeastaan kauempana siitä, mitä Hämähäkkimiehen tai Marvel-sarjakuvan voisi olettaa olevan.

Kuten olen maininnut, Ann Nocenti lukeutuu suosikkikirjoittajiini. Hänen töitään ei vielä tämän numeron ilmestyessäkään ollut Suomessa esitetty liiemmin, Hurjapään puhelinluettelon paksuinen esiintyminen MARVELin heinäkuun 1990 numerossa oli tähän mennessä Nocentin ehdoton huippuhetki. Sen tasolle ei nyt ylletä, eikä ehkä samanlaisiin sfääreihin kurkotellakaan; tämä on loppujen lopuksi aika pienieleinen kertomus, joka osin toimii, osin ei.

Premissinä on hyvin epämääräinen mielisairaala, "Pleasant Valley", johon näemme tarinan alussa perheenäidin pakkosijoitettavan. Hänen miehensä työskentely Kingpinille on ajanut naisparan hermoraunioksi, joten rikollisjärjestö hoitelee ongelman totuttuun tapaansa, ja bonuksena tässä pakkolaitoksessa on hullu tohtori, joka tekee suljetun osaston potilaillaan epämääräisiä kokeita. Todellakin epämääräisiä, sillä koko tämä aspekti tarinasta jää kerrassaan mitättömälle huomiolle, ja on oikeastaan lähinnä häiriöksi. Hämis saadaan mukaan kuvioihin, kun Peter Parker kohtaa yöllä kadulla äitiään kuljettavaa ambulanssia seuraavat lapset ja kiinnostuu tilanteesta, menee Hämiksenä paikalle ja ajautuu samantien ongelmiin, kun ei ymmärtänyt kuinka ison luokan kuvioissa nyt liikutaan. Hämähäkkimies saadaan kiinni, pistetään paareille ja Pleasant Valley kutsuu häntäkin.


Ideana suljetulle osastolle lukittu ja lääkkeillä turraksi mykistetty Hämähäkkimies on hyvä idea, mutta edes tässä mitassa (kolme Spider-Manin alkuperäisnumeroa) ei tarinasta irtoa ihan niin paljon kuin voisi toivoa. Nocentin tajunnanvirtamaisen dialogin kuljettama juoni toimii parhaiten silloin kun keskiössä ovat muut kuin Hämis – esimerkiksi lehden avaava pitkä kohtaus ongelmaisen perheen parissa on toimiva.


Ja pitkästä kohtauksesta nyt puhutaan: lehden nimikkosankari nähdään ensi kerran siviilihenkilönä sivulla 12, varsinaisesti Hämähäkkimiehenä sivulla 17. Painopiste on onnistuneesti muualla, mutta Nocenti on jo aiemmin osoittanut osaavansa kirjoittaa Hämistä hyvin, joten sekin puoli kyllä toimii sitten kun vauhtiin päästään. Valitettavasti itse pakkolaitos jää sitten vähän valjummaksi. Sen vaatima ahdistava tunnelma ei välity, potilaat koostuvat enemmän tai vähemmän kaikista koskaan tehtyjen mielisaaraan sijoittuvien leffojen kliseistä, ja kun Hämis saa tolkkunsa takaisin, tarina ratkeaakin sitten nopsasti. Välillä nähdyt kohtaukset pakkohoitoon joutuneen perheenäidin lapsista ja näiden yrityksistä pakottaa isäänsä kohtaamaan toimintansa seuraukset ovat totta puhuen aika tavalla kiinnostavampaa luettavaa.

Kuvituksesta vastaava Cindy Martin ei ole minulle juuri muualta kuin tästä lehdestä tuttu nimi. Jälki on kelvollista, paikoin tunnelmallista. Tulee tunne, että Martin olisi oivallinen piirtäjä ihmissuhde- tai agenttisarjakuvaan, mutta esimerkiksi mielisairaalakohtaukset kärsivät juuri siitä, että kuvitus on jotenkin arkipäiväistä; tilanteen synkkyys ei välity. Tussaajan merkitystä kuvitukselle on tämän numeron avulla helppo havainnoida, kun jokaisella kolmella tarinalla on eri viimeistelijä. Leialohan kliinisen jäykkä tussaus korostaa nimenomaan kuvakerronnan arkisia elementtejä, kakkostarinan Kyle Baker tussaa melko kokeellisesti ja tuo roimasti niin syvyyttä kuin varjoakin kuvitukseen (ei silti riittävästi), ja kolmannesta osasta vastaava Rubinstein on Hämiksestä sun muualtakin tuttu luottotussaaja, jonka jälki on aina hyvää, nytkin lehden taide on hänen jäljiltään parhaimmillaan. Mutta jos nyt hypoteettisesti ajatellaan vaikka sitä, millainen tämä sama tarina olisi huikeasta kannesta (joka oikeastikin on tämän lehden ykköstarinan alkuperäinen kansi) vastaavan Bill Sienkiewiczin kuvittamana, niin huh huh.

Yhden vähän ärsyttävän pikkujutun muuten olen pannut tämän aikakauden Hämiksiä lukiessani merkille. Kautta tämänkin lehden, jokainen, siis todella jokainen, jokaisessa mahdollisessa kontekstissa, käyttää hänestä nimeä Hämähäkki. Ymmärrän että suomenkielinen nimi on pitkä ja kömpelö, ja että puhekuplissa tilaa on vähän, mutta pidemmän päälle tuosta tulee todella outo vaikutelma. Onko hahmon nimi Hämähäkki vai Hämähäkkimies? Pidempi muoto ei esiinny kertaakaan muualla kuin lehden otsikossa. Hämähäkkimies itsekin pitää itseään "Hämähäkkinä".


No niin, se siitä, nipotusta nipotuksen vuoksihan tällainen vain. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivisen erikoinen numero, vaikkei kaikin tavoin onnistunut. Mutta Nocenti on Suomessa vasta pääsemässä vauhtiin: hänen kirjoittamansa Daredevil on jo aivan nurkan takana odottamassa.

Monday 7 September 2020

Hämähäkkimies 8/89



1. Näkökanta

Tarina: Peter David
Piirrokset: Mike Harris
Tussaus: Kyle Baker

2. Silminnäkijä!

Tarina: Peter David
Kuvitus: John Romita, John Buscema, Bob McCleod, Alan Kupperberg, Keith Williams & Mark Texeira

Peter David jatkaa omalaatuisia Hämis-tarinoitaan. Näillä main en enää oikein hahmottanut millainen käsikirjoittaja oli kyseessä; takana oli niin onnistunutta kuin epäonnistunuttakin komediaa, nokkelahkolla juonella kikkaileva mysteeri ja tietenkin huikean julma Synninpäästäjän tarina. Tällä kertaa David on jokseenkin kokeellisella linjalla kahdella tarinalla, joista kumpikin käsittelee silminnäkijähavaintoja ja kertojan luotettavuutta – toinen vakavammin ja toinen vähän vähemmän.

Lehden ensimmäisen puoliskon täyttävä Näkökanta on tarinoista vakavampi. Näemme onnettomuuden, jossa Hämähäkkimiestä pakeneva jalankulkija jää rekan töytäisemäksi; kertojan tai puhekuplien sijaan kommentaari etenee tapahtumaa sanomalehdessä kertovasta uutisesta poimittuna. Peter David hallitsee erilaiset tyylilajit, ja tämänkaltaista kuvan ja kerronnan yhtäaikaista mutta toisistaan irrallista tarinankuljetusta hän käytti myöhemmin Hulkissa paljonkin (muistelen). Tämän sinänsä melko merkityksettömän tapauksen uutisoinnista tarina sitten kertookin. Hämis esitetään tapauksen syypäänä niin Daily Buglessa (tietenkin...) kuin myös tv:ssä. Varsinkin jälkimmäisen toimitustyö on selkeän populistista ja tarkoitushakuista – silminnäkijälausunnoista käytetään vain ne, jotka tukevat "Hämis oli syyllinen"-näkökantaa. Tästä iänikuisesta roistoksi leimaamisesta kääminsä polttava Hämis käy Buglen toimituksessa uhkailemassa J. Jonah Jamesonia kohtauksessa, joka olisi periaatteessa voinut olla jonkinlainen katarttinen päätepiste näiden kahden välillä, mutta eipä tästä tietenkään mitään sen kummempaa seuraa.

Ongelmallisinta sinänsä kiinnostavassa aiheessa on itse onnettomuustapauksen epäuskottavuus. Lieneekö David tarkoittanutkin että Hämiksen syyttömyys on lukijalle ilmiselvää vai mistä on kyse; olisin ehkä ymmärtänyt kyseenalaisen uutisoinnin paremmin, jos itse tapauskin olisi vähän harmaasävyisempi. Kuvitusta pitää kiittää. Mike Harris taisi olla Marvelilla tuolloin vaikuttanut luotettava peruspuurtaja, mutta indie-sarjakuvan puolella paljon tehneen Kyle Bakerin tussaus tekee jäljestä vaikuttavan rouhean, jopa puupiirrosmaisen. Sopii tarinan tunnelmaan kyllä.


Silminnäkijä! taas on paljon käytetyn mutta yleensä toimivan idean variaatio, eli saamme kolmen eri kertojan version samasta tapahtumasta. Peter Parker, Mary Jane Watson ja Jonah Jameson ovat lounastamaan mennessään poikenneet pankissa, jonne aseistautunut ryöstäjäkin samalla osuu. Lukijat pääsevät seuraan, kun jengi on harrastamassa jälkipuintia kyseisellä lounaalla, Jameson vauhdilla humaltuen. Buglen päätoimittaja Robbie Robertson tulee paikalle ja kysyy mitä pankissa oikein tapahtui, mistä seuraa ensin Mary Janen kaikkia osapuolia myötäkarvaan sukiva versio, sitten Jamesonin itseään sankaroiva (ja Hämistä dissaava) näkemys, lopulta Peter kertoo (ilmeisesti?) tapahtumien todellisen laidan, jolloin paljastuu että kyseessä on oikeastaan silkka farssi, kun aiempien näkemysten pahuutta huokuva kriminaali olikin suorastaan yliampuvan surkea luuserihahmo. Muistan aikoinaan pitäneeni tästä tarinasta enemmän, nyt pidin sen huumoria turhan osoittelevana ja vähän väsyneenä. Hyviä heittoja löytyi, mutta täytyy tunnustaa, että pidän Jamesonista hahmona paljon enemmän kun tämä esiintyy vakuuttavana ja kovanaamaisena sanomalehtiveteraanina. Turhan usein hän on pelkkä omahyväinen pelle, kuten tälläkin kertaa taas. Mary Janen yritys saada niin poikaystävänsä pomo kuin Hämiskin näyttämään sankarilliselta on kyllä hyvä idea.

Kuvitus on sekalainen kaarti isoja ja vähemmän isoja nimiä. Jokaisen version tapahtuneesta on piirtänyt eri kuvittaja, joista Jamesonin näkemyksen piirtänyt Bob McCleod toimii parhaitan jo valmiiksi vähän sarjakuvamaisen tyylinsä vuoksi. Viimeinen osuus lienee hyvin varhaista Mark Texeiraa, ja aika kaukana ollaan vielä siitä superstarasta, joka hänestä sittemmin esim. Aaveajajan parissa kehkeytyi. Kuppilaan sijoittuvat väliosiot (joissa Jamesonin jatkuvasti kasvava humalatila kieltämättä vähän hymyilytti) ovat sitten vanhojen gurujen jälkeä: Romita ja Buscema osaavat hommansa.





Silti lopputulos ei ole kovin ikimuistoinen nyt luettuna. Ehkä en vuonna 1989 ollut törmännyt tähän trooppiin vielä liian usein, vaikka vanhahan tällainen kerrontatapa tietenkin on, minkä David itsekin myöntää: ryöstetyn pankin nimikin kun sattuu olemaan "Rashomon". Ha!

Panin muuten merkille, että Mail-Manin sijasta lehden oli suomentanut nimimerkki Barrister. Näihin aikoihinhan alkoi muita suomentajia tosiaan Marvelin lehdessä näkyä vilisemällä; taisivat vielä poikkeuksetta kaikki toimia jonkun hölmön nimimerkin takaa. Taso vaihteli, ja vain muutama oli tullut jäädäkseen, en muista että tätäkään kaveria olisi myöhemmin nähty lisää, vaikka käännös on vallan pätevää, en olisi Mail-Manista erottanut.

Lehti oli siis erikoisuudentavoittelussaan pikemminkin kiinnostava kuin hyvä. Lukihan tämän, vaikka kumpikin tarina olisi voinut mennä pari pykälää syvemmälle aiheensa käsittelyssä.

Monday 1 June 2020

Hämähäkkimies 2/89


Jean DeWolffin kuolema
Ensimmäinen osa: Perisynti
Toinen osa: Ylpeyden synti

Tarina: Peter David
Piirrokset: Rich Buckler
Tussaus: Brett Breeding / Breeding, Rubinstein, Baker & Redding

Näin retroaktiivisestikin Hämiksiä ilmestymisjärjestyksessä lukiessa tämä numero potkaisee kuin muuli sen enemmän tai vähemmän köykäisen hutun jälkeen, jota lehdessä on julkaistu... no, sanoisin että tammikuun 1988 jälkeen. Jean DeWolffin kuolema (joka taidettiin ainakin Suomessa tuntea paremmin "Synninpäästäjän tarinana") toi Hämikseen aidon vaaran tunteen, henkilökuvausta joka oli muutakin kuin paperinohuita karikatyyrejä, kunnollisen juonen ja taitavasti rakennetun trillerikerronnan. Oli silloin aikoinaan vaikea uskoa, että tämän kirjoitti Peter David, jonka nimeä olin jo oppinut kavahtamaan, siltikin, vaikka edellisnumeron Roihu-stoori oli jo ihan ok. Nykyisinhän David on tietenkin lemppareitani Marvelin kirjoittajien joukossa, ja kyllä tämä tarina on yksi niistä syistä miksi näin on.

Jean DeWolff esiintyy minun lehtikokoelmassani vain pikemmin edellisessä numerossa, mutta muistan että hahmo oli vähän tätä tutumpi; lienen lukenut jotain serkkupojan Hämiksiä joita itselläni ei ollut. Hän oli hyvä hahmo: kovapintainen ja kyyninen nykkiläinen poliisikapteeni, joka vastasi isoimpien rikostapausten tutkinnasta ja symppasi Hämähäkkimiestä. Keskeinen sivuhenkilö siis, ja kuten otsikkokin sanoo, niin Jeanista lähtee henki. Oikeastaan se on ennen tarinan alkua jo lähtenyt – onnistuneessa alkukohtauksessa kapteeni DeWolff katselee elämäntarinaansa samaan aikaan kun partiopoliisit murtautuvat hänen asuntoonsa sisään. Kertojanääni vaikenee kun poliisit löytävät haulikolla lähietäisyydeltä ammutun DeWolffin ruumiin.

Hiihtomaskiin naamioitunut tekijä iskee pian uudestaan ja ampuu oikeustalolla tuomarin keskellä päivää. Räiskimällä haulikolla surutta väkijoukkoa kohti hän onnistuu pakenemaan niin Hämikseltä kuin Daredevililtäkin, mutta nyt tekijällä on "kasvot" ja nimi: Synninpäästäjä. Ja agenda: hän lahtaa "syntisiä", niitä jotka käyttävät asemaansa väärin. Haulikkomiehen harhainen mytologis-poliittinen monologi on onnistuneen realistista, voi näin sosiaalisen median aikakaudella todeta. Ja toisin kuin yleensä jos vastassa on ns. tavis, tällä kertaa on helppo uskoa, miten Synninpäästäjä pääsee näiltä superhemmoiltakin karkuun. Surutta tappavaa asetta heiluttava psykopaatti on loppujen lopuksi Marvelin universumissa melko harvinainen tapaus, ja hänen kaltaisensa vihollisuus on rajussa kontrastissa varsinkin Hämiksessä (liian) usein nähtyjen koomisten luuseriroistojen kanssa. Tarina polveilee kivasti eri näkökulmiin ja hyödyntää Hämähäkkimiehen laajaa sivuhenkilögalleriaa; mm. Daily Buglen toimituksessa tapahtumia seurataan tarkasti.


Jean DeWolffin ja tuomari Rosenthalin hautajaisissakin käydään, ja poliisikapteenin henkilökohtaisesti tuntenut Hämis lyöttäytyy jutun tutkinnasta vastaavan yltiölakonisen kersantti Stan Carterin seuraan. Supersankarit, poliisi, media ja tavalliset kansalaiset kokevat kaikki Synninpäästäjän tekemät näkyvät surmatyöt kaikki eri tavalla, koko New York on hermostunut ja varpaillaan. Synninpäästäjän henkilöllisyyttä selvitellään kuumeisesti, mutta siitä eivät tämän lehden aikana pääse perille vielä sen paremmin tarinan hahmot kuin lukijatkaan.


Kuvitus on hyvää perustavaraa. Buckler on pätevä piirtäjä, ja on selvästi pistänyt parastaan tässä tarinassa, harmi vain että ykkösosan jälkeen tussauksen taso alkaa heitellä. Vuonna 2020 luettuna jutussa on muutamia nipotuksen aiheita (rasismilippua heiluttava musta saarnaaja on liian räikeä hahmo eikä kovin oleellinen... ja sekä Peter Parkerin että Matt Murdockin kykenemättömyys toimintaan vaaratilanteessa siviilivaatteissaan ollessa), mutta pikkuasioita toki; pääosin kerronta toimii, ja tarina on rakennettu todella taiten. Takaumat, siirtymät ja leffamaiset kutkuttavan vaillinaista informaatiota sisältävät katkelmat vaihtelevat hyvin. Kertojanäänet rullaavat Davidin tyyliin hienosti, dialogi on pääosin hyvää – joskin huomasin että Mail-Manin sijasta suomentaja on nyt Hämikseen sittemmin pysyvästi asettunut Kinnunen. Jotkin puhekuplat kuulostavat siltä, ettei suomentaja ole ollut aivan varma siitä, mitä on ollut tarkoitus sanoa. Eikä sitä sitten tajua lukijakaan. Tykkään muuten leffamaisista cliffhanger-lopetuksista. Tarinan ensimmäiset osat (kaikkiaan neliosaisen kokonaisuuden ensimmäinen puoli on tässä lehdessä) päättyvät haulikon laukaukseen, ja sitten tekijätiedot läjähtävät esiin kuin lopputekstit konsanaan. Tyylikästä!