Kostajat erikoisjulkaisu

1. "Ja niin tuli... Vision!"

2. Jopa androidi voi itkeä

3. Petos!

4. Maailmanlopun kourissa!

5. Me taistelemme Maan puolesta!

Tarina: Roy Thomas

Piirrokset: John Buscema / Barry Windsor-Smith / Sal Buscema

Tussaus: George Klein / Syd Shores / Sam Grainger

Niin kauan kuin olin Marvelin lehtiä lukenut, oli Mail-Manin palstan lukijakirjeissä toistunut sama pyyntö: julkaiskaa Kostajia! Itse en tätä toivetta oikein ymmärtänyt. Kaikki ohimennen näkemäni Kostajien vierailut olivat vähän puisevia (poislukien se miten Frank Miller heidät kuvasi jonkinlaisina yli-ihmisinä Dardevil-eepoksessa Born Again), eikä kukaan porukan hahmoista soolonakaan kolahtanut. Jotenkin Kostajat tuntui minusta liian naiivin supersankarimaiselta jo tuolloin. Joukko aikuisia ihmisiä hengaa trikoot yllään valtavassa kartanossa miespalvelijoineen odottelemassa kutsua toimintaan. Ihmenelosilla ja X-miehillä sentään oli looginen syy olla yhdessä ja toimia niin kuin toimivat; Kostajat olivat olemassa vain toimiakseen supersankarijoukkona. En oikein koskaan päässyt tämän teennäisen asetelman yli – ja tietenkin se ainoa lukemani pitkä Kostajien tarina oli Sarjakirjassa 105 julkaistu sekava Kree-Skull War.

Odotukset eivät siis olleet hirmuisen korkealla, vaikka tämän tuoreeltaan ostinkin. Ja vaikka materiaalia olisi ollut läjäpäin tarjolla, niin kaukaa 60-luvun lopulta tämän erikoisjulkaisun sisältö on silti peräisin. Onpa meillä ollut 60-lukua ihmeteltäväksi, kun kerran MARVELissakin julkaistiin Hämiksen saman aikakauden tarinoita juuri tuolloin. Myönnettäköön, että on tämän lehden tarinoilla sentään jotain historiallista pointtia: tässä kun nähdään niin Ultronin kuin Visioninkin ensiesiintymiset – molemmat ovat Avengers-mytologian keskeisiä hahmoja. Ja myös sellainen hämmästyttävä metalli kuin adamantium pöllähtää tässä tarinassa mukaan Marvelin universumiin. Että onhan siinä.

Suurin ongelma on silti Roy Thomas, jolla on, kuten olen ennenkin todennut, oivallisia juonellisia ideoita, mutta jonka tarinankuljetuskyky on täysin onneton. Aivan niin adhd:na tämä stoori ei harpo kohtauksesta toiseen kuin myös hänen kirjoittamansa Krii-Skrulli-sota, mutta ei tässä liikaa suvantokohtia ole, ja silloin kun on, eivät ne juuri hengähdystauoilta tunnu, kun ruudut melkein hukkuvat puhekupliin hahmojen loputtomasti pälättäessä. He puhuvat kaikki ajatuksensa julki, selittävät ääneen kaiken sen mitä kuvissa näkee ilman selitystäkin tapahtuvan, heittelevät jokainen toinen toistaan infantiilimpia puujalkavitsejä. Ja kuten Krii-Skrulli-sota, joka päättyi kun Rick Jonesin lapsena lukemien sarjakuvalehtien sankarit materialisoituivat hänen muistoistaan ja pelastivat päivän (!), tälläkin kertaa loppu on täysin järjetön: adamantiumin kaavaa ajatuksenlukijasensoreillaan (!) tiedemiehen päästä etsivä Ultron räjähtää kohdatessaan lauseen joka on tälle maailmanvalloittajarobotille kuin pahinta myrkkyä: "Älä tapa". Voi nyt hele...

Kuvitus on tälläkin kertaa mainiota. Ihan Neal Adamsin tasolla ei olla, mutta kyllä Busceman veljekset ja aivan uransa alussa oleva Barry Windsor-Smith saavat tyylikästä jälkeä aikaan. Varsinkin BWS:n erikoiset kokeilut piristävät tätä kohellusta; löytyy uskaliaita ruutujakoja, huikeita kuvakulmia, outoja inserttejä ja jopa puhdasta ornamentiikkaa välillä. Toisaalta Smith on varsinkin ihmishahmojen osalta vielä hyvin selvä Kirby-wannabe tässä vaiheessa uraansa. Mutta kuvitus voi pelastaa kokonaisuuden vain tiettyyn rajaan asti, ja se mikä tästä paksusta julkaisusta päällimmäisenä jää mieleen on hahmojen jatkuva puheenpölötys ja melkein joka sivulla toistuvat räjähdykset ja kaaos. Ultron ja Vision (molemmat ilmeisesti John Busceman alkujaan luonnostelemia hahmoja) ovat kyllä visuaalisesti komeita ilmestyksiä, ja kummankin esittelykin lehdestä löytyy niille joita esittelyt kiinnostavat.

Onpa muuten mukana myös, kuten peräti kannessa isolla luvataan, yhdeksän sivua Mail-Manin palstaa. Tämä kaikkien aikojen suurin (siihen mennessä, lieneekö ylittynytkään koskaan?) palsta on sitä samaa kuin aina; lukijoiden kirjeitä ja Mail-Manin välillä nasevia vastauksia niihin. Nyt nettiaikana tuntuu hassulta miten rakastettu tuo palsta oli. Itsekin tutkin sen tarkasti läpi joka lehdestä. Toisten mielipiteet kiinnostivat, eikä tätä parempaa keskustelufoorumia oikein ollut. Olinpa myös tähän mennessä jo pannut merkille useita toistuvia nimimerkkejä, joiden kirjeitä näkyi säännöllisesti palstalla. Olisi hauska tietää keitä näiden nimmareiden taakse kätkeytyi. Missä he vaikuttavat nyt?

Sarjakirja 105: Kostajat

Käsikirjoitus: Roy Thomas

Piirrokset: Neal Adams / John Buscema

Tussaus: Tom Palmer

(tekijöiden nimiä ei mainita)

Numerosta päätellen Semic julkaisi näitä sarjakirjojaan valtavat määrät, joskin tämä on ainoa itse omistamani. Olihan niissä Marveliakin jonkin verran mukana, mutta suurin osa taisi olla Mustanaamiota tai Busteria tai jotain muuta joka ei kiinnostanut pätkän vertaa – enkä kyllä tämän yhden divarihankinnan perusteella enempää Marvel-sisältöisiäkään hommannut. Formaatti ei oikein toimi. Siinä missä jokin aika sitten käsittelin Hämähäkkimiehen Special 3 -julkaisua, joka oli kooltaan alkuperäistä sarjakuvaa suurempi, ollaan näissä pokkarikokoisissa sarjakirjoissa skaalan toisessa päässä, ja lukeminen on epämiellyttävää tihrustamista, kun puhekuplien fonttikokokin on varmaan jotain 6.

Tarina on toki eeppinen. Avengers -lehdessä julkaistu Kree-Skrull War on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, monia maailmoja kattava laaja tarinakokonaisuus, eeppiset mittasuhteet saava useita hahmoja mukaansa kietova avaruusooppera, jossa kaiken tuho on akuutti uhka. Kriit ja skrullit kuuluvat Marvelin keskeisiin alien-rotuihin, ja näiden kahden imperiumin väliseen vihanpitoon siis joutuvat Kostajat ja heidän myötään koko muu Maan väestö vähän tahtomattaan mukaan. Skaala on siis hurja, ja tarinalla on todella legendaarinen maine... Mutta omat tuntemukseni tätä silloin aikoinaan lukiessa vaihtelivat hämmennyksen ja kyllästymisen välillä.

Alku ainakin hämmentää tehokkaasti. Ilmeisesti jostakin myöhemmästä kootusta laitoksesta napattu muutaman sivuinen mittainen tehotiivistetty "previously"-paketti sisältää nega-säteilyä, Kriiden ylimmän syyttäjän, androidiruumiiseen varastoitua aurinkoenergiaa, Linnunradan vartija 459:n, suunnitelma Atavuksen, evo-säteitä, muukalaisten toimintaa tutkivan komitean ja Kostajien hajoamisen. Kolmen aukeaman jälkeen tätä kohtauksesta toiseen harppovaa selontekoa on asiaa ennalta tuntematon lukija jo totaalisen pihalla.

Tahti ei valitettavasti kauheasti laannu opuksen 128 sivun aikana kertaakaan. Paras osuus on heti ensimmäinen luku, jossa Muurahaismies tekee tutkimusmatkan androidi Visionin sisuksiin selvittääkseen mikä tämän on sammuttanut; mainio irrallinen stoori, jota Neal Adamsin huikeat visiot siivittävät. On silti todettava, että kuvat yksin riittäisivät mainiosti – Roy Thomasin hahmoille tyypillinen jatkuva huonoa puujalkaa heittävä monologi on varsinkin tämänkaltaisessa tarinassa kovin väärässä paikassa. Thomasin juonenkuljetus on muutenkin kaoottista. Jokaiseen kohtaukseen mennään täysillä paahtaen ilman yrityksiäkään suvantovaiheisiin välissä, ja hirvittävin suurin panoksin mennään koko ajan eteenpäin ja ne entiset käänteet unohtuvat ennen kuin lukija on niitä kunnolla ehtinyt sisäistääkään. Tämä on totaalista adhd-sarjakuvaa, jossa tuo otsikon sota (suomennoksessa sota ei tosin missään otsikossa esiinny, mutta Krii-skrulli -sotana tämä tarinakokonaisuus nykyisin tunnetaan) ilmestyy kunnolla kuvioihin vasta ihan lopussa ja saa legendaarisen surkean deus ex machina -ratkaisun. Tämä on ollut ensimmäisiä kosketuksiani Kostajiin, ja on saattanut leimata suhdettani tähän Marvelin ykkösjoukkoon – en heistä koskaan niin hirveästi välittänyt. Ei heitä kyllä Suomessa koskaan liikaa julkaistukaan.

Parasta koko teoksessa on Neal Adamsin taide, joka olisi ansainnut isomman sivukoon. Mustavalkoisuus sen sijaan ei haittaa ollenkaan; päinvastoin uskon että tämä kuvitus on enemmän edukseen näin. Upean dramaattisia kuvakulmia ja kokosivun poseerauksia riittää. Hidas piirtäjähän Adams kuulemma oli, jopa siinä määrin, että John Buscema kutsuttiin hätiin hoitamaan viimeinen luku tarinasta ajoissa lehtihyllyihin kautta maan. Tämä on isoveli-Busceman kultakautta (70-luvun alkua), joten hänenkin kynänjälkensä on ihan mannaa. Mutta Roy Thomasin sekava juonenkuljetus ja jatkuva läppädialogi ei sitten niinkään. Harmi toisaalta, koska tässä on joitakin todella hyviä ideoita, itse pidin eniten Joseph McCarthy -analogiasta nimeltä H. Warren Craddock, joka lietsoo kansalaisiin paranoidia muukalaisvihaa palopuheillaan. Hänenkin osuutensa tarinasta jää kovin pieneksi lopulta. Juu, ei tähän kyllä ilman Neal Adamsin piirroksia enää viitsisi aikaansa tuhlata.

Arvio: Oli vaikeuksia lukea tämä loppuun. Viimeisten 50 sivun aikana harpoin jo kunnolla. Silloin aikoinaan tykkäsin kovasti paketin aloittavasta matkasta Visionin sisuksiin, mutta nyt sekin meinasi tukehtua Muurahaismiehen jatkuvaan monologiin.

Sananen muuten kronologiasta. Myöhempinä vuosina eri erikoisjulkaisujen ilmestymisajat on helppo tarkentaa Mail-Manin palstoilta, mutta vuonna -85 tämä muiden lehtien mainostaminen oli harvinaisempaa, eikä Mail-Man käsittääkseni ollut näitä sarjakirjoja tekemässä lainkaan. Tiedän vain ilmestymisvuoden, joten pamautettakoon tähän puoliväliin vuotta. Tämähän toki lienee oleellista vain itselleni ja tavoitteelleni edetä kronologisesti...

Ryhmä-X 3/85

1. Vihan laatu!

2. Tiikerin työ!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. Hirviö ja mutantit!

Käsikirjoitus: Roy Thomas

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Sam Grainger

Proteuksen tarina päättyy Edinburghissa, jonne hän on Muirin saarelta paettuaan vaeltanut tappaakseen isänsä, jota ei ole koskaan tavannut, mutta jota vihaa koska on niin oppinut äidiltään. Moira on siirtänyt aviomiestään kohtaan tuntemansa vihan ja inhon poikaansa, ja on paitsi vangitsemalla, myös tällä emotionaalisella myrkyllä lietsonut esiin sitä hirviötä, joka nyt jättää ruumiita jälkeensä. Itse tarinan loppu on sitten hippuisen tavanomaisempi supersankarikohkaaminen, toki epätavallinen siten että Proteus kuolee... Tosin tuleehan hän tietenkin vuosien kuluttua takaisin, mutta niinhän kaikki näissä lehdissä kuolevat lopulta tulevat, mihin on jossain vaiheessa vain lakattava kiinnittämästä huomiota ja luettava tarinat sellaisina kuin ne niiden julkaisuhetkenä ovat olleet. Kiinnostavampi osuus onkin tarinan ensimmäinen puolisko, jossa Proteuksen todellisuutta muokkaavat painajaiskyvyt ovat nekin villeimmillään. Koko Edinburgh on syöksymässä surrealistisen painajaisen pyörteeseen, kun tämä näennäisen omnipotentti hahmo tekee mitä haluaa. Myöhemminhän (näin olen käsittänyt, tämä on omien Marvel-vuosieni jälkeen) hänen voimansa on selitetty telepaattiseksi – ettei hän nyt sentään oikeasti kykene muokkaamaan todellisuutta, siltä vain vaikuttaa. Tämä on mitä tylsin selitys, eikä selvästikään sitä, mitä Claremontilla ja Byrnellä on tätä tarinaa tehdessä ollut mielessä.

Tämä on totisesti perhehelvettiä syvimmästä päästä: koko nuoruutensa vangittuna viettänyt lapsi on tappanut isänsä, ja nyt tämän ruumiissa asuessaan poimii tämän mielestä muistoja ja ajatuksia jotka lietsovat entistä pahempaan väkivaltaiseen raivoon. Moira on jo kerran ollut kiikarikiväärin kanssa tappamassa lastaan, mutta siinä epäonnistuttuaan on nyt jäänyt tämän vangiksi, eikä Proteuksen asuminen tässä kohdin isänsä ruumiissa varmasti auta asiaa – tämä avioliitto on käynyt läpi melkoisen hirveitä vaiheita, jotka tosin on suomalaisesta lehdestä häveliäästi sensuroitu pois. Tältä näyttää Moiran ja tämän aviomiehen kohtaaminen vuosien jälkeen:

Jenkkilehdessä Moira sanoo kuitenkin näin: "You didn't just put me in hospital for a week, you left me pregnant". Tuntuu että Comics codea kiertäen tässä yritetään kuvata väkivaltaista raiskausta, kun taas suomalaisessa lehdessä ollaan lähinnä hiipuneen avioliiton raunioilla. No, sekä Moiran aviomies että poika ovat tämän tarinan lopussa kuolleita, ja Moiran suhde Sean Cassidyn kanssa pääsee viimein toteutumaan kunnolla; voimansa menettämisen jälkeenkin X-miesten mukana roikkunut Ulvoja nimittäin jää tämän myötä rakastamansa naisen luo Skotlantiin ja Muirin saarelle.

Byrne/Austinin kuvallinen kerronta on aivan hillittömän hyvää läpi koko lehden. Pidän tavasta jolla Proteus ottaa uhrinsa ilman erityistä kamppailua.

Kuten viimeksi sanoin, tarina on mielestäni parasta Claremont/Byrneä, ja oli nytkin luettuna pirun kova. Itse asiassa lapsena menivät nuo MacTaggertien perhekuvioiden sisältämät potentiaaliset tunnelataukset lähinnä ohi, nyt huomasin miten kylmääviä hetkiä tähän oli juuri esimerkiksi Moiran ja hänen poikansa välille rakenneltu. Loppukaan ei ollut huono, joskin toki hieman yllätyksetön, mutta saihan Proteus sentään aistiensa varassa elävän Wolverinen latistettua täriseväksi raunioksi. Tästä tilasta hänet Kyklooppi herättää legendaarisessa kohtauksessa, joka alkaa Wolverinen kasvoille kitatulla kahvilla. Klassinen hetki jos mikä. 

Arvio: Melkein täydellistä X-Meniä, joskin kokonaisuutta latistaa jatkosarjana oleva ensimmäinen puolisko alkuperäisen X-Menin viimeisestä numerosta. Siinä koomaan vajonnut Xavier onnistuu unia kuviksi muuttavan koneen avulla (...) viestittämään että X-miehet etsisivät Hulkin. Näin tapahtuukin, sitten nujakoidaan. Varsinkin Proteuksen jälkeen tämä Roy Thomasin vanhakantaiseen sanailuun ja Busceman melko mitäänsanomattomaan piirrosjälkeen tukehtuva tarina on lähinnä sivuntäytettä.