Showing posts with label Steve Leialoha. Show all posts
Showing posts with label Steve Leialoha. Show all posts

Sunday 5 March 2023

Hämähäkkimies 12/90


1. Ääniä äidin päässä!
2. Hullut koirat
3. ?

Tarina: Ann Nocenti
Piirrokset: Cindy Martin
Tussaus: Steve Leialoha / Kyle Baker / Josef Rubinstein

Hämiksen kolme edellistä numeroa käsittänyt Kraven-saaga ei ollut toteutukseltaan tavanomaisinta supersankarisarjakuvaa, eikä niitä nyt seuraava lehti sekään ihan normimeiningistä mene. Toteutus on DeMatteisin ja Zeckin klassikkostatuksensa ansainnutta kokonaisuutta perinteisempi, mutta tarinallisesti ollaan oikeastaan kauempana siitä, mitä Hämähäkkimiehen tai Marvel-sarjakuvan voisi olettaa olevan.

Kuten olen maininnut, Ann Nocenti lukeutuu suosikkikirjoittajiini. Hänen töitään ei vielä tämän numeron ilmestyessäkään ollut Suomessa esitetty liiemmin, Hurjapään puhelinluettelon paksuinen esiintyminen MARVELin heinäkuun 1990 numerossa oli tähän mennessä Nocentin ehdoton huippuhetki. Sen tasolle ei nyt ylletä, eikä ehkä samanlaisiin sfääreihin kurkotellakaan; tämä on loppujen lopuksi aika pienieleinen kertomus, joka osin toimii, osin ei.

Premissinä on hyvin epämääräinen mielisairaala, "Pleasant Valley", johon näemme tarinan alussa perheenäidin pakkosijoitettavan. Hänen miehensä työskentely Kingpinille on ajanut naisparan hermoraunioksi, joten rikollisjärjestö hoitelee ongelman totuttuun tapaansa, ja bonuksena tässä pakkolaitoksessa on hullu tohtori, joka tekee suljetun osaston potilaillaan epämääräisiä kokeita. Todellakin epämääräisiä, sillä koko tämä aspekti tarinasta jää kerrassaan mitättömälle huomiolle, ja on oikeastaan lähinnä häiriöksi. Hämis saadaan mukaan kuvioihin, kun Peter Parker kohtaa yöllä kadulla äitiään kuljettavaa ambulanssia seuraavat lapset ja kiinnostuu tilanteesta, menee Hämiksenä paikalle ja ajautuu samantien ongelmiin, kun ei ymmärtänyt kuinka ison luokan kuvioissa nyt liikutaan. Hämähäkkimies saadaan kiinni, pistetään paareille ja Pleasant Valley kutsuu häntäkin.


Ideana suljetulle osastolle lukittu ja lääkkeillä turraksi mykistetty Hämähäkkimies on hyvä idea, mutta edes tässä mitassa (kolme Spider-Manin alkuperäisnumeroa) ei tarinasta irtoa ihan niin paljon kuin voisi toivoa. Nocentin tajunnanvirtamaisen dialogin kuljettama juoni toimii parhaiten silloin kun keskiössä ovat muut kuin Hämis – esimerkiksi lehden avaava pitkä kohtaus ongelmaisen perheen parissa on toimiva.


Ja pitkästä kohtauksesta nyt puhutaan: lehden nimikkosankari nähdään ensi kerran siviilihenkilönä sivulla 12, varsinaisesti Hämähäkkimiehenä sivulla 17. Painopiste on onnistuneesti muualla, mutta Nocenti on jo aiemmin osoittanut osaavansa kirjoittaa Hämistä hyvin, joten sekin puoli kyllä toimii sitten kun vauhtiin päästään. Valitettavasti itse pakkolaitos jää sitten vähän valjummaksi. Sen vaatima ahdistava tunnelma ei välity, potilaat koostuvat enemmän tai vähemmän kaikista koskaan tehtyjen mielisaaraan sijoittuvien leffojen kliseistä, ja kun Hämis saa tolkkunsa takaisin, tarina ratkeaakin sitten nopsasti. Välillä nähdyt kohtaukset pakkohoitoon joutuneen perheenäidin lapsista ja näiden yrityksistä pakottaa isäänsä kohtaamaan toimintansa seuraukset ovat totta puhuen aika tavalla kiinnostavampaa luettavaa.

Kuvituksesta vastaava Cindy Martin ei ole minulle juuri muualta kuin tästä lehdestä tuttu nimi. Jälki on kelvollista, paikoin tunnelmallista. Tulee tunne, että Martin olisi oivallinen piirtäjä ihmissuhde- tai agenttisarjakuvaan, mutta esimerkiksi mielisairaalakohtaukset kärsivät juuri siitä, että kuvitus on jotenkin arkipäiväistä; tilanteen synkkyys ei välity. Tussaajan merkitystä kuvitukselle on tämän numeron avulla helppo havainnoida, kun jokaisella kolmella tarinalla on eri viimeistelijä. Leialohan kliinisen jäykkä tussaus korostaa nimenomaan kuvakerronnan arkisia elementtejä, kakkostarinan Kyle Baker tussaa melko kokeellisesti ja tuo roimasti niin syvyyttä kuin varjoakin kuvitukseen (ei silti riittävästi), ja kolmannesta osasta vastaava Rubinstein on Hämiksestä sun muualtakin tuttu luottotussaaja, jonka jälki on aina hyvää, nytkin lehden taide on hänen jäljiltään parhaimmillaan. Mutta jos nyt hypoteettisesti ajatellaan vaikka sitä, millainen tämä sama tarina olisi huikeasta kannesta (joka oikeastikin on tämän lehden ykköstarinan alkuperäinen kansi) vastaavan Bill Sienkiewiczin kuvittamana, niin huh huh.

Yhden vähän ärsyttävän pikkujutun muuten olen pannut tämän aikakauden Hämiksiä lukiessani merkille. Kautta tämänkin lehden, jokainen, siis todella jokainen, jokaisessa mahdollisessa kontekstissa, käyttää hänestä nimeä Hämähäkki. Ymmärrän että suomenkielinen nimi on pitkä ja kömpelö, ja että puhekuplissa tilaa on vähän, mutta pidemmän päälle tuosta tulee todella outo vaikutelma. Onko hahmon nimi Hämähäkki vai Hämähäkkimies? Pidempi muoto ei esiinny kertaakaan muualla kuin lehden otsikossa. Hämähäkkimies itsekin pitää itseään "Hämähäkkinä".


No niin, se siitä, nipotusta nipotuksen vuoksihan tällainen vain. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivisen erikoinen numero, vaikkei kaikin tavoin onnistunut. Mutta Nocenti on Suomessa vasta pääsemässä vauhtiin: hänen kirjoittamansa Daredevil on jo aivan nurkan takana odottamassa.

Tuesday 6 October 2020

Hämähäkkimies 9/89


1. Tervetuloa... painajaiseeni!

Tarina: Peter David
Piirrokset: Sal Buscema
Tussaus: Armando Gil

2. Revanssi!

Tarina: Jim Shooter
Piirrokset: Al Milgrom
Tussaus: Steve Leialoha

Hämiksen vuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Parhaat hetket – Synninpäästäjän stoori vuoden alussa ja kesä- heinäkuun numerot – ovat vastapainokseen saaneet jos nyt eivät suorastaan huonoja (no keväinen Juggernaut-sähellys oli kyllä onneton) niin kuitenkin mitäänsanomattomia numeroita. Nyt ollaan skaalan matalammassa päässä taas. Ihan nätin Byrnen piirtämän kannen alta paljastuu taas Peter Davidia; enpä muistanutkaan miten hallitseva kirjoittaja hän oli Hämiksessä tähän aikaan. Muistiin on jäänyt lähinnä että Davidin usein outoja yksittäistarinoita nähtiin silloin tällöin, mutta syyskuuhun tultaessa hän on ylivoimaisesti julkaistuin käsikirjoittaja Hämähäkkimiessä vuonna -89. Toki hän on Marvelin kirjoittajien kärkikastia, joten asiassa ei ole valittamista, siltikään, vaikka esim. tämänkertainen on aikamoinen välityö.

Tapaamme yhden Marvelin monista mystisten ulottuvuuksien hallitsijoista, tällä kertaa Painajaisen (josta Mail-Man joutuu palstallaan selventämään, että juu, tietenkin on eri hahmo kyseessä kuin Ryhmä-X:n Painajainen... no ehkä olisi sitten voinut suomentaa nimen toisin, kun kerran originaaleillakin on eri nimet?), unitodellisuuden hallitsijan. Tai "hallitsijan", koska ainkain tämän tarinan perusteella tyyppi on lähinnä uhoa ja pauhua, mutta on pitkälti oman todellisuutensa myriadien uhkien armoilla siinä missä sinne tupsahtavat vieraatkin. Neil Gaimanin Morpheus pudistelisi päätään moiselle amatöörille.

Viimeistä sivua lukuunottamatta koko tarina tapahtuu siis Peter Parkerin unessa, joka taas tapahtuu Painajaisen unimaailmassa, jonne Hulk on jossain oman lehtensä tarinassa jäänyt vangiksi ja pistää paikkoja palasiksi. Painajainen on kutsunut Hämähäkkimiehen avukseen, joten ei muuta kuin matsia ottamaan. Pidän tarinan alun unesta, jossa alaston Peter haahuilee superroistoja ja -sankareita täynnä olevassa Daily Buglen toimistossa. Unimaisuus välittyy mainiosti, joskin Sal Buscema ampuu vähän yli nyrjähtäneiden ja mutkittelevien taustojen kanssa – muuten piirrostyö on Salin tuttuun tyyliin oikein mainiota, vaikka todennäköisesti tämä on ollut aika nopea työ; taustat kun katoavat tarinan edetessä melkein kokonaan. Toisaalta on siinäkin oma unimainen tunnelmansa, joten kyseessä voi olla tarkoituksellinenkin tehokeino. Joka tapauksessa yhden idean tarina kantaa about siihen asti kun itse Painajainen lopulta paljastaa olemassaolonsa, ja Peter siirtyy unen surrealismista tietoisemman unimaailman pariin sivulla 13. Sen jälkeen on vain Hulk-matsia, mikä on muutamista uniominaisuuksistaan huolimatta aika tylsää luettavaa. Hauskoja jippoja tarina on kuitenkin täynnä, kuten pakollinen "herään-mutta-olenkin-vielä-unessa"-kohtaus, ja Hämiksen puku, joka vaihtuu joka ruudussa punasinisestä mustaan ja takaisin.


Jos päätarina olikin lähinnä harmitonta hömppää, niin lehden jälkipuoliskolla ollaan ongelmallisemmissa sfääreissä. Lukijat ovat kirjeissään anoneet vuoden ajan, että myös Salatut sodat II nähtäisiin Suomessa, ja vaikka Mail-Man on varoitellut että a) tarina on muihin lehtiin rönsyillessään paljon pidempi kuin ykkösosa, myös b) laadultaan huomattavan heikkotasoinen, niin nyt tämän eeppisen katastrofin äärellä ollaan. Onneksi itse Secret Wars II -lehdestä nähdään vain ykkösnumero (ja vissiin vähän kakkosta, koska parilla viime sivulla tussaaja selvästi vaihtuu) – tämä on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Mistään "sodista" ei enää ole kyse, vaan tuon originaalin tarinan myyttinen jumalhahmo Tuonpuoleinen saapuu Maapallolle "oppimaan" elämää ihmisen hahmossa ja ajautuu vähän kaikkien pariin vuorollaan ja typeristä tilanteista toisiin. Jim Shooter, tuolloinen Marvelin päätoimittaja, on niin oman ideansa pauloissa, että logiikka, juoni ja dialogi ovat toisarvoisia. Tai näin olen käsittänyt – en ole tämän tylsän ykkösosan jälkeen lukenut jatkosta kuin referaatteja, mutta niden perusteella tämä homma kokonaisuutena tosiaan ampaisee naurettaviin sfääreihin.

Mutta vaikkei itse tapahtuman päälehteä enempää nähdäkään, niin esim. Hämiksen seuraava numero jatkaa suoraan siitä mihin täsää päästään, eli Tuonpuoleinen on muuttanut kerrostalon keskellä Manhattania kullaksi ja jatkanut sitten taas toisaalle. Tästä lisää Hämiksen seuraavaa numeroa käsiteltäessä, mutta todettakoon vielä, että Tuonpuoleisen vaiheita planeetallamme nähtiin Ryhmä-X:ssä jo vuonna 1987, niin paljon edellä lehti oli tuohon aikaan Hämistä. Rachelin ja Tuonpuoleisen matsi numerossa 9/87 lukeutuukin omiin suosikkitarinoihini. Aika tyylikästä, että vaikka Claremont joutui päätoimittajan komennolla ymppäämään tämän kaikkivoipaisen idioottineron mukaan oman lehtensä tarinaan, hän ei hutaissut mitään vasemmalla kädellä, vaan kirjoitti visiitin ympärille oikeasti varsin vaikuttavan juonikuvion. Samaan aikaan Shooter itse tuuttasi Secret Wars II -lehteen lähinnä nolostuttavan kornia filosofiapyörittelyä... Jota ei muuten Milgrom-Leialoha-kaksikon piirrosjälki ainakaan paranna. Milgrom on toisinaan onnistuva mutta yleensä tönkkö kuvittaja, jonka kynänjäljelle ei Leialohan aika jäykkä tussinjälki sovi alkuunkaan. Lopputulos on todella ruma, mutta ei tämä tarina parempaa ansaitsekaan.


Vaan todettakoon lopuksi se mikä lehdessä on parasta: meikäläinen. Tai siltä se ainakin tuoreeltaan tuntui, kun näki ensi kertaa oman lukijakirjeensä palstalla. Vielä Mail-Manin (runsaasti) suorittaman kielenkorjailun jälkeenkin lopputulos on aika kömpelö, mutta onpa pää nyt auki. Kehaisen lähinnä Synninpäästäjää, mitään erityistä kysyttävääkään en oikein ole keksinyt. Tästä se nyt sitten kuitenkin lähtee; seuraavan parin vuoden kuluessa esiinnyin palstalla melko taajaan niin yksin kuin serkun kanssa yhteisvoimin tehdyin kirjeinkin. Pysyvää nimmaria en monen muun tavoin valitettavasti käyttänyt, vaan vaihtelin muutaman vakion välillä ilman sanottavaa logiikkaa. Lisäänpä nyt itseni kuitenkin tuonne tägeihin jotta voin seurata julkaistujen kirjeitteni määrän vauhdilla kasvavan.

Tuesday 8 October 2019

Ryhmä-X 8/88


1. Typeryksiä

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Jackson Guice
Tussaus: Steve Leialoha

2. Rusikointia kahdella mantereella

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Marc Silvestri
Tussaus: Dan Green

Arthur Adamsin dynaaminen kansikuva jo kertoo, miten rajusti Ryhmä-X on muutamassa kuukaudessa muuttunut. Poissa ovat Rogueta lukuunottamatta kaikki vanhat tutut naamat, eikä Roguekaan tietenkään kuulu originaaleihin, ei edes vuonna -75 aloittaneeseen tiimin toiseen inkarnaatioon. Niin luontevasti Claremont on kuitenkin nämä uudet jäsenet istuttanut ryhmään, että jo tässä kohdin uudet jäsenet tuntuvat kuuluvan kalustoon. Ehkä olikin fiksu veto laittaa tiimin vanhat parrat Storm ja Wolverine hengaamaan viime numerossa New Yorkin osavaltion erämaihin; uusille jäi täten paremmin tilaa valokeilaan.

Lehden tapahtumapaikkana on Skotlanti, jonne, Moira MacTaggertin hallinnoimalle Muirin saarelle ja sen mutanttitutkimuslaitokselle, ryhmä on vetäytynyt Marauderien aiheuttaman tuhon jäljiltä. Entinen jäsen Banshee asustelee siellä myös, ja toimii eräänlaisena mentorina nuoremmille ryhmäläisille – myös Roguelle, mikä on vähän pöljää, onhan Rogue tässä vaiheessa ollut Ryhmä-X:n jäsen huomattavastikin kauemmin kuin mitä Banshee aikoinaan oli. Mutta tietynlainen isähahmojen kunnioitus on aina kuulunut Marvelin universumiin, hieman rasittavuuteen asti. Ei ole minulle ikinä oikein uponnut esimerkiksi se, että Charles Xavier muka auttaa mutantteja hallitsemaan voimiaan. Miten? Pistämällä heidät tappelemaan keskenään. Gimme a break...

Mutta palataanpa tähän numeroon. Siinä missä Tajunta sai toukokuun lehdessä tulikasteen joutuessaan selviämään yksin Sapelihampaasta, pistetään toinen uusi tulokas, Dazzler, nyt soolona Juggernauttia vastaan. Varsin tehokas ja nopea tapa esitellä uusien tulokkaiden vahvuudet ja heikkoudet. Tilanne saa tällä kertaa alkunsa, kun mökkihöperöksi Muirin saarella tuleva Dazzler ottaa pikaveneen mantereen puolelle ja viihteelle, törmää sattumalta Juggikseen ja päättää hullunrohkeasti ottaa vähän matsia. Huonostihan siinä meinaa käydä; kävisi huonomminkin, ellei selviäisi, että Juggernaut on Dazzlerin suuri fani, eikä täten varsinaisesti halua häntä vahingoittaa. Tämä juonenkäänne tuntui minusta aikoinaan vähän pöhköltä, mikä tosin johtui siitä, että Suomessa Dazzlerista ei paljoa tiedetty; omassa lehdessään tällä tosiaan oli ollut varsin näkyvä ja menestynyt muusikon ura, mikä selittää faniutta vähän paremmin. Dazzler pitää pintansa jonkin aikaa, kunnes taju lähtee silkasta rasituksesta. Juggernaut luulee tappaneensa idolinsa ja hautaa tämän syrjäiselle Skotlannin nummelle.


Kakkostarinassa Dazzler käyttää voimiaan luovasti päästäkseen hautakammiostaan pois, millä välin Juggernaut on pistänyt tuulemaan Edinburghissa – mistä lisää ensi numerossa. Tärkeintä tässä kakkostarinassa on kuitenkin Suomessa ensiesiintymisensä tekevä piirtäjä Marc Silvestri (tämän numeron mukaan tosin nimeltään Mark Sylvester, hmm...), joka asettuukin sitten kohtsillään vakiopiirtäjäksi, ja pitkäksi aikaa vielä. Jo tämä kymmensivuinen maistiainen teki minuun aika kovan vaikutuksen. Silvestrin jälki on kiehtovalla tavalla modernia. Kaunista, aika vähäisin linjoin vedettyä, mutta kuitenkin poikkeuksellisen eläväistä ja monipuolista. Dan Greenin paikoin melkein luonnosmainen tussaus istuu Silvestrin tyyliin todella nätisti, joskin ainakin suomalaisen lehden painatus ei tälle ohuelle kuvitustyölle aina oikein tee kunniaa – värit olivat näihin aikoihin Ryhmä-X:ssä usein vähän poskellaan, mikä sai varsinkin Silvestri / Greenin hienovaraisen jäljen helposti sotkuisen näköiseksi, kuten alla olevasta kuvastakin huomaa. Asia onneksi paranee, kun vuoden 1989 alusta jätetään Unkarissa painetut lehdet historiaan.


Arvio: Edellisen numeron oudon metsäekskursion jälkeen nyt ollaan enempi ryhmähenkisissä kuvioissa taas. Uudet hahmot tuodaan kiinnostavasti framille, on selvää että isoja asioita on tapahtumassa kulisseissa silloinkin kun ryhmä itse viettää hiljaiseloa. Ja Silvestrin myötä kaikki lemppari X-kuvittajani ovat nyt päässeet esiin. Hyvää settiä.

Monday 15 July 2019

Ryhmä-X 3/87


1. Juggernaut on kaupungissa! (loppuosa)
2. Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green & Steve Leialoha / Dan Green

Edellisnumeron rytäkkä saadaan päätökseen. Nimrodin ensimmäinen varsinainen hyökkäys mutantteja vastaan on vaikuttava, mutta pienellä juonella robotin tekoäly saadaan hämilleen: Rogue imee koko ryhmän voimat itseensä, ja tätä monipersoonaa kohtaan vastustajansa jatkuvaan analysointiin perustuva Nimrod ajautuu hämilleen ja voitetaan ainakin hetkellisesti – tosin romutuskuntoon mennyt robotti teleporttaa jonnekin korjauttamaan itseään, mikä tarkoittaa että uusintaottelu on vain ajan kysymys. Ja seuraavalla kerrallahan tuleekin sitten jo ruumiita...

Matsi on tosiaan nopea, mutta todella oivallista luettavaa. Kyytiä saanut Juggernaut on jotenkin hellyttävä (hän ei ole tottunut olemaan vastaanottava osapuoli) ja kaikki X-miehet itseensä imenyt Rogue on huikea näky. Häntä piirtäessään Romitakin pääsee irrottelemaan: tykkään kovasti siitä, miltä Roguen siro sääri näyttää Kolossin teräskuoreen verhoutuneena. Korkeakorkoisessa saapikkaassa tietenkin.


Ja kun nyt kerran ulkoasuun päästiin, niin pitää mainita erikseen Rachel Summers. Kuten Jay & Miles mainiossa podcastissaan ovat monesti huomioineet, Rachelin tyyli on niin gay-ikoni kuin vain suinkin. Enhän minä ala-asteikäisenä tällaista tietenkään voinut hoksata, mutta sen kyllä muistan, että pidin Rachelin ulkoasusta. Olihan hänellä sitten myöhemmin jonkinnäköinen supersankaripukukin, mutta minulle Rachel on omimmillaan näissä alkuaikojen kuteissaan. Hän alkaa päästä omilleen myös ryhmän jäsenenä; numero numerolta Rachel on enemmän toiminnassa mukana, ja hyvä lisä tiimiin onkin.


Toinen tarina alkaa klassisella (kliseisellä?) kauhutarina-skenaariolla: perheen lapset heräävät ukonilmaan kotonaan, mutta yllättäen sen paremmin heidän vanhempansa kuin kukaan naapureista ei tunnista heitä. Lasten huoneet ovat tyhjät, tavarat kadonneet. Jotain hyvin hämärää on tekeillä... Tämä lapsikatras on Voimajengi (tässä lehdessä suomentamattomana nimellä Power Pack), jolla vissiin oli oma ihan kehuttu lehtensäkin, mutta jota Suomessa nähtiin vain heidän vieraillessaan muiden hahmojen tarinoissa. Tämänkertainen kietoutuu Morlokkeihin, noihin tunneleissa asuviin hylkiömutantteihin, ja onkin ihan jees tarina. Nyt tätä lukiessani huomasin pitäväni kovasti siitä, että Claremont tuntuu kokeilevan erilaisia hahmoyhdistelmiä erilaisiin tarinoihin. Tällä kertaa New Yorkin viemäreihin lähtee nelikko Kitty-Wolverine-Rogue-Rachel; erilaisilla kombinaatioilla on aina omanlaisensa dynamiikka, ja Claremont tuntee nämä hahmot tarpeeksi hyvin hyödyntääkseen henkilöiden välisiä suhteita ja historioita. Tykkäsin kyllä siitäkin, miten nämä neljä toimivat lasten parissa. Varsinkin hätääntyneen viisivuotiaan Katie Powerin läsnäollessa Ryhmä-X osaa olla muutakin kuin toimintaan valmiita supersankareita. Sympaattinen tarina, vaikkei välttämättä hirveän oleellinen.


Arvio: Näinkin toiminnallisiin tarinoihin on saatu mahdutettua paljon kiinnostavia juttuja. Hahmot kasvavat ja elävät, ryhmän kokoonpano elää sekin. Muistelen kyllä tykänneeni tuosta Voimajengin jutusta enemmänkin joskus, ehkä se tuntui vähän turhankin kevyeltä nyt. Mutta Romita ja Green jatkavat visuaalista tykitystään, parantavatkin koko ajan, uskallan sanoa.

Sunday 14 July 2019

Ryhmä-X 2/87


1. Verta ja tulta (loppuosa)
2. Juggernaut on kaupungissa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumerosta jatkuvaan stooriin on aika mahdoton päästä käsiksi tämän loppuosan perusteella, varsinkin kun ennestään tuntemattomia hahmoja pyörii nurkissa läjäpäin. Peruskuvio on kuitenkin se, että uuden (vuonna 1975 aloittaneen) Ryhmä-X:n perustajajäseniin kuuluneen ja pikapuoliin kuolleen John "Myrskylintu" Proudstarin veli on kostamassa Xavierille ja X-miehille veljensä puolesta. Mukana hänellä on Hellionit, nuo Emma Frostin johtamat teinit, jotka Suomessa jäivät niin vähälle julkaisulle, ettei heistä oikein osaa mielipidettä muodostaa. Käsittääkseni he olivat jonkinlainen vastavoima Uusille mutanteille, eräänlainen teinileffoista tuttu naapurikaupungin high school. Sinänsä hyvä kuvio, mutta jää tämän perusteella etäiseksi. Jossain sotilastukikohdassa pyöritään, Hellionien Empaatti pilaa vehkeilyllään kaiken, ja Painajainen on nostettu Ryhmä-X:n kapteeniksi Stormin harhaillessa Afrikassa. Toki on mukava nähdä pitkästä aikaa Kitty ja Wolverine mukana toiminnassa, ja Rachelkin on jo pykälää isommin mukana menossa. Tarinan lopussa nuorempi Myrskylintu (koko hahmo on olemassa luultavimmin vain, jotta Marvel on saanut pidettyä hahmon copyrightin itsellään) on surmaamassa Xavieria, mutta sydämeltään hyvä nuorukainen ei kuitenkaan tähän kykene.


Myöhemminhän James Proudstar on noussut vissiin ihan keskeiseksi mutanttihahmoksi, nyt hän jää aika unohdettavaksi kertavisiitiksi, jonka rohkeuteen Xavier onnistuu vetoamaan, mutta eipä Myrskylinnusta silti ole uudeksi X-mieheksi vielä pitkään aikaan. On muuten tässä kohtaa tunnustettava eräs seikka: minusta Xavier on aina ollut lähinnä jarru näissä X-tarinoissa. Mitä kauempana professori on ryhmästä, sitä paremmin ryhmän sisäinen dynamiikka toimii. Epäilen Claremontin olleen vähän samoilla linjoilla – sen verran usein hän lähetti Xavierin esim. avaruuteen.

Vaikka ensimmäinen stoori jatkuu edellisnumerosta, se täyttää silti suurimman osan lehdestä – alkuperäisnumero on ollut sivumäärältään tuplattu. Se muuten näkyy myös vähän turhan vauhdilla tehdyssä kuvituksessa; varsinkin Greenin tussaus on epätavallisen vauhdikasta, ja jälki on jotenkin luonnosmaista paikoitellen. Kakkostarina on hallitumpi, ja alkaakin kivasti: edellisen kohelluksen jälkeen aamu-uniltaan heräävä ryhmä kuulee radiosta että Juggernaut on havaittu New Yorkissa; ei siinä mikään auta, mentävä on, vaikka kukaan ei millään jaksaisi.


Homma saa yllätyskierteen, kun jo vähän aikaa taustalla häärinyt Nimrod ilmestyy paikalle ja pistää Juggista turpaan niin että soi. Näyttävä sisääntulo ja mahtava hahmo, jota kukaan tarinan henkilöistä ei tietenkään vielä tässä vaiheessa tunne. Sinänsä muuten hauska yksityiskohta, että aivan kuten viimeksi baarissa, tälläkään kertaa Juggernaut ei itse aloita tappelua. Hän hengaa nytkin siviileissään, kun muut käyvät kimppuun kuin parvi herhiläisiä. Kuka se sitten loppujen lopuksi onkaan määritelmällisesti "roisto", sitä sopii kysyä. No, kansikuva jo paljastaa sen, mikä jää vasta ensi numeron puolelle, eli Juggernautistakaan ei ole vastusta Nimrodille. Tällä kertaa matsi ei kuitenkaan ihan ehdi alkaa ennen kuin lehden sivut loppuvat.


Arvio: Ensimmäinen tarina jää vähän hämäräksi, koska Hellionit ovat Suomessa niin tuntematon tiimi (ja koska minulla ei ollut tarinan alkupuolta). Toinen alkaa lupaavasti; niin Ryhmä-X:n kankeita aamutoimia kuin Juggernautin rentoa oleilua siviileissään on hauska seurata, ja Nimrodin ilmestyminen on mukavan takavasemmalta singahtava äkkikäänne. Hyvää perus-X:ää tämäkin on edelleen.

Thursday 11 July 2019

Ryhmä-X 12/86


1. Kadonneen temppelin metsästäjät (loppuosa)
2. Kliffaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumeron brutaali barbaria saa päätöksensä jokseenkin odotetusti, mikä tarkoittaa että kaikki sankarien hyvät yritykset menevät päin helvettiä, päähenkilöitäkin kuolee kuin kärpäsiä, mutta lopulta jokin odottamaton käänne pelastaa tilanteen. Tällä kertaa käänne on Uusien mutanttien mukana hengaava Sotakone, tekno-orgaaninen (rakastan tuota termiä!) olento, johon Kulan Gathin loitsu ei ole vaikuttanut, mutta joka toisaalta on enemmän tai vähemmän lapsen tasolla henkisesti, eikä täten kunnolla missään vaiheessa tajua mitä tapahtuu. Tämä lienee muuten ollut Sotakoneen ensiesiintyminen Suomessa, eikä hahmo varmaan ole lehteä tuoreeltaan lukeneille avautunut kunnolla, vaikka toisaalta tässä kaaoksessa on voinut myös upota muun oudon seassa ihan täysillä.

Sotakoneen avulla homma saadaan kuitenkin pakettiin, ja kun Tohtori Outo sitten Illyanan mutanttivoimia käyttäen palauttaa ajan takaisin tapahtumien alkupisteeseen (!!), pyyhkiytyy kaikki tämä historiasta. Vain ajanpalautusloitsun lähistöllä olleet muistavat mitään koskaan tapahtuneenkaan. Silti pitää huomioida, että tämä nimenomaan ei ollut Marvelin usein utilisoima "rinnakkainen aikavirta" tai "vaihtoehtotodellisuus". Tämä tapahtui näille hahmoille ihan oikeasti, tapahtumat vain lopulta peruttiin. Tämä tarkoittaa siis sitäkin, että Hämähäkkimies itse asiassa kuoli tässä tarinan kakkososassa. Kidutettuna, yksin, pilkattuna – yrittäen pelastaa tilanteen, mutta siinä epäonnistuen. Todella hyvä ja todella hyytävä hetki.


Ja kun aikavirtoja ronkitaan tarinan lopussa, tapahtuu muuta mullistavaa: palaamme hetkeen, jossa Kulan Gathin amuletin löytäneen Jaime Rodriguesin surmannut katurikollinen on juuri tekemässä tekoaan (mitä kautta Kulan Gath alkujaan pääsi vapaaksi), mutta nyt samaan hetkeen singahtaa vahingossa tulevaisuudesta Nimrod, tuo pirteän pinkki tappokone. Tämä on Nimrodin ensiesiintyminen, ja luvassa on tylyä tavaraa jatkossa. Itselleni Nimrod menee helposti sinne X-vihollisten top kolmoseen. Ihan vielä Romita ei ole kyllä hahmon ulkomuotoa täysin hionut kohdilleen.


Kakkostarinassakin ollaan tekno-organismin äärellä, kun Sotakoneen paljon puhuttu mutta tähän asti näkymätön isä Magus saapuu Maahan, ja ihan sattumalta (...) sinne, missä X-miehet ovat treenaamassa. Ja pieneksi tiimi onkin käynyt: Storm on lähdössä Afrikkaan (hän oli lähdössä sinne jo ennen Kulan Gath -tapahtumia, mutta Manhattanin muuttuminen vähän viivästytti lähtöä) ja Kitty ja Wolverine ovat vasta palailemassa Japanista, joten Ryhmä-X on tässä vain Rogue, Painajainen ja Kolossi.


Treenisessiot ovat Claremontin tuttuun tapaan täynnä mainioita hetkiä, mutta tosiaan keskeytyvät kun taivaalta tulee jotain isoa. Sen jälkeen ympäristö alkaakin vauhdilla muuttua virtapiireiksi. Olen aina tykännyt näistä tekno-orgaanisista olennoista. Tuo viruksen lailla leviävä teknologia on yksi oudoimmista Marvelin ideoista, mutta sillä on ollut pysyvyyttä, ja aika nopeasti se Sotakoneesta laajeni isommaksikin ilmiöksi Marvelin universumissa, näyttelipä myöhemmin pääosaa parissakin isossa crossover-tarinassa. Tämä Maguksen stoori jää tässä lehdessä kesken tuskin alettuaan, enkä aikoinani seuraavaa numeroa divareista löytänyt, joten tarinan loppu jäi arvailujen varaan. Magus itse tuli kyllä myöhemmin vastaan, ja Sotakone oli minulle hänkin jo uudemmista lehdistä tuttu silloin kun olen tämän ensi kerran lukenut.


Arvio: Kulan Gath -tarinan loppu on täyttä timanttia, oli aika pirun vaikuttavakin silloin aikoinaan. Hämiksen kolkko loppu ja uhrautuvaisuus varsinkin meinasivat nostaa palan kurkkuun. Toisen tarinan parasta antia on X-kolmikon sparraussessio, ja Romita / Greenin hieno taide tietenkin.

Saturday 6 July 2019

Ryhmä-X 10/86


1. Hävinneiden perintö (loppuosa)
2. Kaksi tyttöä pitämässä hauskaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green / Steve Leialoha

Edellisnumerossa alkaneen tarinan loppuosa on mukavaa asettumista uuteen status quoon: voimansa menettänyt Storm on päättänyt lähteä etsimään itseään lapsuusmaisemiinsa Afrikkaan, ja vasta vähän aikaa kuvioissa pyörinyt Rachel paljastaa kuka oikeastaan on – Scott Summersin ja Jean Greyn tytär tulevaisuudesta, jota nyt Jeanin kuoltua ei hänen muistamanaan voi koskaan olla olemassa. Silloin aikoinaan pidin Rachelia kiinnostavana hahmona, joskin hänen traumansa tuntuivat toisinaan yliampuvilta. Eivät ne sitä oikeastaan ole. Kun tässä numerossa Rachelin menneisyyttä aletaan tosissaan käydä läpi, tulee selväksi että mistään ylireagoinnista ei tosiaan ole kyse – Claremont lienee käyttänäyt referenssinä Rachelin kokemuksille aitoja keskitysleirikertomuksia, joiden valossa tämä todella pahasti rikkinäinen hahmo asettuu uskottaviin raameihin. Rachel ei ole omassa menneisyydessään (siis X-miesten tulevaisuudessa) ainoastaan menettänyt kaikkia läheisiään, hänet on myös telepaattina pakotettu jahtaamaan vapaana liikkuvia mutantteja, jotka sitten on nopeasti teloitettu.


Lehden alkuosassa mukana oleva lisämateriaali numeron 10/85 "Days of Future Past"-dystopiaan on myös hyytävää luettavaa. Itselleni tämä parisivuinen tiivistys tapahtumien alkamisesta toimi jopa paremmin kuin tuo legendaarinen tarina itse; näiden hirmutöiden tapahtuminen arkipäiväisessa ympäritössä post-apokalyptisen Manhattanin sijaan on uskottavampi ja samalla häiritsevämpi skenaario.


Toinen tarina on kylläkin sitten lievä pettymys. Rachel ja Uusien mutanttien Magma, molemmat tuoreita tulokkaita Xavierin koululla, lähtevät päiväksi hengaamaan New Yorkiin, ja törmäävät nopeasti Seleniin, josta molemmilla on huonoja kokemuksia. Seuraa numeron 6/86 nopeahko toisinto, jossa Selen on nitistämässä Rachelia, X-miehet tulevat hätiin, tilanne päättyy ratkaisematta. Ihan jees, mutta kovin samankaltainen stoori kuin aiemminkin, ja itseäni vähän haittasi Magman läsnäolo; hahmo ei ole erityisen persoonallinen tai kiinnostava. Selenistä tosin tykkään. Hän oli näihin aikoihin aktiivisesti X-lehdissä läsnä, ja on minulle ehdottomasti osa legendaaristen X-vihollisten joukkoa, vaikkei häntä kai moni sinne laitakaan. No, minä laitan. Bonusta on tarinan sijoittuminen Helvetintulen klubille, jonne Selen on pyrkimässä Mustan kuningattaren virkaan. Minua tuo dekadenttien rikkaiden mutanttien sisäpiiri lievästi perversseine pukeutumiskoodeineen aina kiehtoi kovasti, joten heidän jokainen esiintymisensä X-lehdissä kelpasi kyllä. Kakkostarinan tussauksesta muuten vastaa toisinaan tässä hommassa vieraillut Steve Leialoha, jonka sliipatun tarkka tussinjälki kyllä sopii Romitalle, mutta Dan Greenin levottomasti roiskittuun viimeistelyyn tottuneelle tämä on kovin vieraan näköistä. Ihan jees, mutta tykkään Greenistä silti enemmän.


Arvio: Ei yhtä kovaa iskevä numero kuin muutama aiempi. Rachelin menneisyyden valottaminen on kiinnostavinta antia, ja Selenissä on potentiaalia, jota hän tosin ei muistaakseni ainakaan Suomessa julkaistuissa tarinoissa koskaan saavuta.

Wednesday 19 June 2019

Ryhmä-X 8/85


1. Feenixin kohtalo!
2. Hautajaiset

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont
Juoni / piirrokset: John Byrne
Tussaus: Terry Austin

3. (otsikoton tarina)

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Steve Leialoha
Tussaus: Austin / Wiacek / Weiss / Milgrom / Springer

Pimeän Feenixin tarina, "The Dark Phoenix Saga", on yksi modernin supersankarisarjakuvan tunnetuimpia ja arvostetuimpia juonikuvioita, juuri se tarinakokonaisuus joka nosti X-Menin lopulta Marvelin ykköslehdeksi, ja joka järisytti perinteisen sankarimyytin rakenteita. Suomessa tämä Claremontin ja Byrnen (ja toki myös Terry Austinin, jonka tussaus on merkittävässä asemassa kuvituksen pikkutarkan lopputuloksen kannalta) mestariteos esitettiin vuonna 1985 Ryhmä-X:n oman lehden ilmestyttyä vasta vajaan vuoden verran. Itse en koskaan onnistunut divareista löytämään kuin tämän saagan päätösosan, joka sisältää X-Menin eeppisen numeron 137 ja vähän päälle – toki itse tarinan tapahtumat olivat myöhemmin ilmestyneiden lehtien kautta jo kovin tutut silloin kun tämän ostin.

Pimeä Feenix on tarina voiman turmelevasta vaikutuksesta ihmiseen. Se on kertomus hyvästä sydämestä joka korruptoituu peruuttamattomasti, ja ystävistä jotka joutuvat helvetillisen valinnan eteen: Jean Grey, Feenix, on kasvanut ihmiskuntaa ja koko universumia uhkaavaksi tuhovoimaksi (ja yhden planeetallisen väkeä hän jo on ohimennen tuhonnutkin) ja jokin ratkaisu on tehtävä. Shi'arin imperiumi on tuomitsemassa Jeania kuolemaan, mutta Xavier haastaa nämä tuomitsijat kunniataisteluun, jossa Jeanin elämä on panoksena: X-miehet käyvät kuun pimeällä puolella taisteluun Shi'arin imperiumin kaartia vastaan.


Totta kai juoneen tulee pari yllätysmutkaa, ja lopulta Jean on itse se, joka ratkaisee tilanteen ainoalla mahdollisella tavalla. Kyllä tämä on edelleen vaikuttava ja hyvä tarina, mutta kuten jo aiemmin totesin, oma Byrne-kauden suosikkini on Pimeää Feenixiä edeltänyt Proteuksen saaga. Olen myöhemmin hommannut Dark Phoenixin muutkin osat hyllyyni, mutta silloin aikoinaan oli käsillä vain tämä huipennus, ja tapahtumat jäivät muutamaa varsin vereslihaista kohtaa lukuunottamatta hieman etäisiksi. Faktat faktoina: niin tunnustettu ja glorifioitu kuin tämä loppunäytös onkin, kyseessä on silti melkein pelkästään pitkitetty tappelukohtaus erilaisia supersankarialieneita vastaan. Tottahan nämä tekijät tekevät senkin taidolla, mutta mutta...

Saaga kokonaisuutena on sentään paljon monivivahteisempi, ja totta kai, jos on seurannut X-Meniä kronologisesti alusta asti, on myös Jean Greyn kehityskaari luonnollisempi ja traagisempi. Kun itse tulin tämän pariin takautuvasti aikana jolloin Jean ei enää ollut kuvioissa mukana, hänenkin kokemansa asiat jäivät etäisiksi, vähän hämäriksikin, koska tässä viimeisessä osassa ei muutosta Pimeäksi Feeniksiksi edesauttanut Jason "Aivo" Wyngarde ole enää mukana ollenkaan; tapahtumat sijoittuvat melkein pelkästään kuun pinnalle ja avaruudellisiin sfääreihin muukalaisimperiumeineen. Mutta kuten sanoin, hyviäkin hetkiä löytyy, ja niin Claremontin kielellinen maalailu kuin Byrnen kuvituskin ovat sopivan majesteettisia varsinkin parin viimeisen sivun ajan.


Kakkostarina on pelkkä kehyskertomus jenkkilehdestä, joka ei ollut juuri muuta kuin Byrnelle tilaisuus piirtää flashbackinä koko Jeanin ura Ryhmä-X:ssä. Nämä muistelut on jätetty Suomessa julkaisematta, joten mukana on vain kolme sivua synkistelyä, ja lopuksi se mikä minulle on oikeastaan lehden koskettavin hetki: muiden ollessa hautajaisissa Kitty Pryde saapuu Xavierin kouluun, täynnä toiveita, epätietoisena ja jännittyneenä kolmetoistavuotiaana. Kittyhän oli jo tätä lukiessani minulle paljon tutumpi ja tärkeämpi hahmo kuin Jean Grey koskaan, ja tämä on hieno, historiallinen hetki.


Lehteä on täytetty vielä Claremontin ja Byrnen esittelyillä, ja ne olivatkin valtavan kiinnostavaa luettavaa aikana, jolloin tekijöistä ei tiennyt yleensä juuri mitään. Loppuun on vielä ilman selityksiä pamautettu muutaman sivun täytetarina Hämähäkkinaisesta, jota Claremont tuohon aikaan myös kirjoitti. Se ei liity mitenkään Pimeään Feenixiin eikä oikein mihinkään muuhunkaan, Mail-Man ei palstallakaan mainitse tämän tarinan olemassaolon syitä. Ilman sitä tämä lehti olisi tyylipuhdas yhden stoorin ympärille koottu kokonaisuus vaikuttavaa kantta myöten. Nyt lopusta jää vähän outo sivumaku, etenkin kun yhtään tätä enempää Claremontin Hämähäkkinaista ei taidettu Suomessa julkaista.

Arvio: Klassinen tarina, joka silloin aikanaan oli historiallisen statuksensa vuoksi kiinnostava, muttei kuitenkaan erityisen huikea, lukukokemus. Nyt kun aikuisempana olen lukenut koko Dark Phoenix Sagan, tämä tuntuu luontevammalta päätökseltä pitkään kehitellylle juonelle. Silti, vaikka tämä onkin monesti rankattu kaikkien aikojen parhaaksi X-tarinaksi, ei se ihan omien suosikkieni joukkoon yllä. Mutta se johtuu tietenkin ennen kaikkea siitä, että niin pirun hyviä tarinoita riittää niin paljon.