MARVEL 1/89: Ihmeneloset

1. Epäluuloa ja ilkeyttä...

2. Takaisin tuonpuoleisesta

Tarina & Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway (& Al Gordon)

MARVEL osoittautui siinä määrin suosituksi, että selvisi ensimmäisestä kokeiluluonteisesta vuodestaan kirkkaasti (vielä kesällä Mail-Man ei uskaltanut palstalla varmuudella sanoa lehden jatkuvan), ja ilmestymiskertojakin on lisätty kahteentoista, joskin pääsääntöisesti lehdet ovat Hämiksen mittaisia 52-sivuisia läpysköjä viimevuotisten tiiliskivien sijaan. Ihmeneloset saa jälleen kunnian aloittaa, ja tämä onkin parempi numero kuin MARVELIN vuoden -88 viimeinen, jossa nelikkon aikamatka oli hivenen laimea kokonaisuus. Tällä kertaa ollaan turvallisesti New Yorkissa, ennen kaikkea lähiössä, minne Richardsit ovat muuttaneet. Tarkoituksena oli alunperin tarjota Franklinille jonkinlainen mahdollisuus normaaliin elämään supersankaroinnin sijasta, mutta kuten tämäkin numero osoittaa, idea on tuhoon tuomittu.

Tämän tarinakaksikon pääjuoni sijoittuu siis omakotilähiöön, jossa utelias naapurikyttääjämummo sattuu näkemään vilauksen taviskulissia ylläpitävistä Richardseista käyttämässä voimiaan, ja olettaa näiden olevan noitia, mikä on vaikeasti nieltävä logiikka hyvin julkisia ja näkyviä superhahmoja vilisevässä Marvelin universumissa, mutta ok. Hän kutsuu paikalle pahuutta vastaan omaa ristiretkeään käyvän okkultisti Elspeth Cromwellin, joka vakuuttuu siitä että Richardsit ovat demoneja, ja jonka maagisille kyvyille Ihmeneloset eivät oikein pärjääkään. Cromwell päästää epähuomiossa pahuuden voimat valloilleen, ensin demonimuodossa, lopulta Mefisto pelmahtaa paikalle ja vie koko joukon sielut mennessään. Juuri Franklin tämän sitten voittaakin.

Tämä stoori on ihan ok. Se on suoraviivainen ja ilman turhia kommervenkkejä, Elspeth Cromwellin hahmo on erityisen onnistunut – kireän konttoristin tai luokanopettajan näköinen nuorehko nainen mustissa laseissaan, hurjat kyvyt, suuret luulot ja täysin väärin käsitetty tilanne on hyvä yhdistelmä. Harmi että hän ei tästä ensiesiintymisestään selviä hengissä... ainakaan sikäli kun tiedän. Silti parasta on lehden alku; Reedin ja Suen uusille naapureilleen järjestämät tuparit (Byrne on piirtänyt vieraat eri sanomalehtisarjakuvien hahmoiksi omalla tyylillään) ja ylipäätään näiden leppoisa kotielämä on sympaattista seurattavaa. Mitä mystisemmäksi meno muuttuu, sitä vähemmän huomaan olevani siinä mukana nyt. Tohtori Outokin saapuu paikalle, mutta loppujen lopuksi Mefisto on minulle lukijana se varsinainen ongelma – en koskaan oikein ole päässyt kiinni tähän hahmoon, jota Marvel kuitenkin käytti usein. Mefisto on liian abstrakti ja vertauskuvallinen ollakseen kauhean kiinnostava; hän ei ole mitään todellista, eikä täten oikein koskaan kasva tai muutu mihinkään suuntaan, ainakaan ennen kuin Ann Nocenti otti hänet käsittelyyn Daredevilissä.

Lehden loppupuolella parempi osuus on kuitenkin Möykyn paluu Salattujen sotien planeetalta. Siellähän Ben ehti viettää hyvän aikaa muiden palattua Maan pinnalle, mutta nyt hän pelmahtaa varoittamatta New Yorkiin, ja marssii tyttöystävänsä Alician luokse. Seuraa yllä nähty kohtaus, yksi lehden parhaista: kahden kaverin yllättävähkö jälleennäkeminen Alician asunnolla. Minähän pidin suuresti siitä tavasta, jolla Byrne hitaasti kuljetti Johnnyn ja Alician suhteeseen Benin poissaollessa, eikä suurella osalla muistakaan lukijoista ollut mitään tätä muutosta vastaan (tai jos olenkin väärässä, niin ajan kanssa se olisi kuitenkin hyväksytty statukseksi). Marvelin isopomoksi Jim Shooterin jälkeen noussut Tom DeFalco kuitenkin ilmeisesti vihasi tätä käännettä, ja retconnasi vuosikausia Alician historiasta skrulli-kaksoisolennoksi. Olen tässä blogissa aiemminkin puoltanut näkemystä, että tarinat pitäisi lukea sellaisina kuin ne on tehty. Siten tässäkin lehdessä on nimenomaan todellinen Alicia Masters, ei kaksoisolento, koska Byrne lehteä tehdessään näin tarkoitti. Marvelin kaltaiset vuosikymmeniä jatkuvat kronikat käyvät joka tapauksessa liian monimutkaisiksi ja absurdeiksi lopulta, etenkin kun copyright-syistä on tietyistä asioista aina pidettävä kiinni. No, se siitä. Minun Marvel-todellisuudessani Johnnyn ja Alician suhde oli siis todellinen, eikä siitä sen enempää nyt...

Möykky ei tietenkään ottanut tapahtunutta erityisen tyylikkäästi vastaan, eikä sitten Maahan palaamisesta huolimatta palannut Ihmenelosiin, mikä oli minusta myös hyvä ratkaisu – ei Möykyssä hahmona mitään vikaa ole, mutta olin oppinut pitämään Hulktaresta tämän korvaajana. Byrnehän tunnetusti osasi juuri Hulktarta kirjoittaakin erityisen hyvin.

Kuvituksen osalta on huomattavaa, että Byrne on vihdoin helpottanut työtaakkaansa, eikä enää hoida tussausta itse, minkä kyllä jäljestä heti huomaa, mutta oivallista työtä tämä lehti tietenkin on näinkin. Netistä alkuperäislehtien tietoja selatessa sain huomata, miten onnistunutta leikkaa-liimaa-tekniikkaa Mail-Man (vai joku muu?) on tätä numeroa kokoon kasatessaan käyttänyt; ensimmäisen tarinan alkuun kun on onnistuneesti yhdistetty monta sivua aiemmasta numerosta (jonka on tussanut Al Gordon), kun taas jälkimmäisestä on kokonaan saksittu pois isoon crossover-juoneen liittynyt Avaruushirviö-osuus, sekin varsin saumattomasti. Hyvin rullaava ja viihdyttävä lehti siis, vaikka Mefisto ei olekaan kaikkein sytyttävin hahmo. Byrnen usein käyttämät valokuvataustat muuten ovat tässä näyttävästi esillä Liekin sinkoillessa rakastuneena Manhattanin yllä. Muistan että efekti näytti minusta aikoinaan mielettömän hyvältä. No onhan se ihan omaperäinen ratkaisu ainakin.

Hämähäkkimies 1/89

Pakko!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Armando Gil

Tiirikka

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Joe Brozowski

Tussaus: Keith Williams / Del Barras

Uusi vuosi, ja toiveissa oli Mail-Maninkin lupailema Hämiksen tasonnousu. Valitettava totuus oli, että ainakaan paljon heikompaa sisältöä ei enää ollut mahdollista tarjota kuin mitä valtaosassa vuoden 1988 lehdissä nähtiin, mikä oli tietysti hiukan harmillista minulle, joka olin juuri Hämiksen kautta Marvelin sarjakuviin hullaantunut kesällä 1987. Tämän ensimmäisen numeron kansi ainakin lupaili karumpaa menoa kuin vähään aikaan, mutta heti ensimmäisellä sivulla heräsi epäilys, kun huomasin että tarinaa oli taas kirjoittamassa Peter David, joka minulle vielä tässä vaiheessa oli pelkkä mitäänsanomattomien huumorijuttujen vääntäjä. Pakko! ei ole ehkä täysin vakavahenkinen tarina sekään, mutta siinä on kuitenkin oikea, aika hyväkin, juoni: ylivertaisella älykkyydellään pöyhkeilevä kolmikko yliopisto-opiskelijoita päättää ottaa Hämiksen kohteekseen voittaakseen tämän henkisesti, saadakseen tämän "polvilleen viikossa". He kehittelevät fiktiivisen superrikollisen Roihun, joka alkaa julkisesti uhkailla Hämähäkkimiestä niin kirjein, videohaastein, kuin (kannessakin esiintyvän) hirtetyn ja palavan nuken avulla.

Pakko kehaista kavereiden käsityötaitoja: saada pelkästä kankaasta ja täytteestä kyhätty nukke tarkasti jonkun tietyn henkilön näköiseksi vaatii kykyä! Mutta ei huolta, eivät he Hämiksen henkilöllisyyttä sentään tiedä; nukke kuvaa tämän ja valokuvaaja Parkerin kiinteää suhdetta. (aha...) Eniveis, homma saa yllättävän käänteen, kun Roihu ilmestyy kuviohin oikeasti, mikä näitä nietzscheläisiä älykköjä hivenen hämmentää. Lopulta Hämis ja Roihu käyvät taistelemaan, missä tilanteessa yksi opiskelijakolmikosta saa hengenvaaralliset palovammat. Koko tapahtuma kerrotaan tämän sairaalahuoneessa takaumina, kun rikosetsivä Jean DeWolff ja Hämis haastattelevat kuvion takana olleista niitä kahta jotka vielä ovat tolpillaan.

Tykkäsin tästä tarinasta silloin aikoinaan paljon. Kerrontaratkaisu on hyvä: jotain karmeaa on yhdelle opiskelijoista tapahtunut, mutta vasta loppupuolella paljastuu mitä, minkä lisäksi David kirjoittaa nasevaa kertojanääntä (hän käyttää samaa metodia hyvällä menestyksellä myöhemmin mm. Hulkissa). Tottuneemmalle lukijalle kuvion yllätyskäänteet eivät ehkä ole niin yllätyksellisiä, mutta 12-vuotiaalle tämä kolahti ovelalla juonellaan ja hyvällä ideallaan. (joka on mukailtu sellaisen kaksikon kuin Leopold & Loeb edesottamuksista) Kuvitus on ok. Rich Buckler ei ole persoonallinen piirtäjä, mutta tekee nättiä perusjälkeä, ja vähän levoton tussauskin istuu tarinaan.

Lehden toisen puolen täyttävä Tiirikka on sitten pitkälti sitä samaa huttua kuin mitä edellisvuonna nähtiin. Perusidis on oiva – asuntokeikkoja tekevä teinipoika murtautuu Parkerin kämpille ja varastaa komerosta löytämänsä Hämis-kamat pukuineen ja seittisinkoineen. Kuvitus on aika hyvää, mutta valitettavasti itse tarina ei etene oikein mihinkään, on vain geneerisiä hahmoja ja unettavan latteasti laahustava juoin. "Arvaa paljonko tästä on ollut harmia?" kysyy raivostunut Hämis saadessaan lopulta murtovarkaan kiinni. Eipä paljonkaan, voi lukija todeta, kun Hämis on lähinnä harmitellut tapahtunutta kotonaan nököttäen. Loppuratkaisu on siirappinen.

Mutta kakkostarina sikseen, kyllä tämän lehden myötä uskalsi jo pikkuisen pistää odotuksia Hämikseenkin. Seuraava numero olikin sitten aika takavasemmalta tullut henkeäsalpaava täysosuma ja klassikko. Siitä lisää myöhemmin.

Ryhmä-X 12/88

Enteitä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Kerry Gammill / Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green / Bob Wiacek

Edellisnumeron mäiskeen jälkeen vedetään taas ainakin jossain mielessä henkeä. Ryhmä-X hengaa edelleen San Franciscossa, ja Claremont tekee tätä monin tavoin lyhyessä ajassa muuttunutta tiimiä lukijalle tutuksi siihen perinteiseen tapaan: väliaikaista majapaikkaansa Alcatrazilla pitävät mutantit treenaavat kuin kotona Vaarahuoneessa ikään. Hyvää dialogia ja muutamin osaavin lausein rakennettua henkilökuvaa tähän parin sivun kamppailukohtaukseen on saatu; Roguen ja Wolverinen kaljatölkin äärelle päättyvä matsi varsinkin on mainio.

Storm sen sijaan ei lepäile, vaan jatkaa muiden tietämättä mystistä vaellustaan vanhan intiaanin Nazen kanssa Kalliovuorilla. Matka kohti jossain siellä piileskelevää Forgea alkaa saada entistäkin hämärämpiä (jos se nyt aiemmin tavattujen Silmätappajien jälkeen on mahdollista...) piirteitä, kun Ororo trippailee Nazen tälle antaman taikajuoman avulla ja näkee kauhunäyn Forgesta ihmisyydestään luopuneena paholaisena, joka on tekemässä loitsujaan tuhotakseen maailman. Näky päättyy Stormin tappaessa Forgen, minkä hän sitten selvittyään tajuaa olevan edessäkin. Mutta Storm ei näekään sitä Nazen pirullista virnettä, mikä lukijoille suodaan.

Vaikka minulle läheisin vaihe Stormin elämässä (ilman voimia ja irokeesi ja asennetta enemmän kuin kellään) on tämän tarinan myötä päättymässä, on todettava että pidän tästä mystiikan ja näkyjen maustamasta vaelluksesta. Storm ja Naze ovat hyvä parivaljakko – siltikin, vaikka lukijalle on selvää, että Nazella on pahanlaisia taka-ajatuksia. Mutta mikä hänen agendasa oikeastaan on, ei olekaan lainkaan selvää. Tarinassa on hyvä tunnelma, ja pidän siitäkin, että tämä matkanteko on jatkunut jo muutaman numeron ajan – jalkaisin eteneminen Kalliovuorilla on hidasta, varsinkin kun vähän väliä käyvät mystiset voimat kimppuun. Sivujuonina tässä numerossa kulkevat mm. uusia jäseniä kesällä nähdyistä "murhavaareista" saava Vapausvoima, sekä yhä karumpiin (realistisempiin?) rasismi-yhtymäkohtiin kasvava mutanttiviha, jota Claremont on taustalla kuljettanut jo hyvän aikaa. Tällä kertaa kyseessä on varsin toimiva kohtaus toimittajasta haastattelemassa vihaansa julistavaa "kadunmiestä" Queensissä sijaitsevassa baarissa.

Ykköstarinan taiteesta vastaa vieraileva Kerry Gammill, jonka piirrosjäljestä tykkään kovasti, mutta joka ei tainnut Marvelille tehdä koskaan mitään kovin pitkiä projekteja. Tämä numero on joka tapauksessa oikein nätti; varsinkin Stormin (kuten Gammillin käsialaa olevasta kannestakin voi tsekata) hän ikuistaa kauniisti. Ihmiset ovat muutenkin elävämmän, konkreettisesti fyysisemmän näköisiä kuin sarjakuvahahmot noin keskimäärin. En olisi pannut pahakseni, vaikka Gammill olisi jotain X-sarjaa joskus ihan vakkarina piirtänyt, mutta tämä taitaa olla ainoa laatuaan ainakin omassa kokoelmassani. Lehden jälkiosa (jonka otsikko ja tekijätiedot taas kerran puuttuvat suomipainoksesta) on tuttua Silvestriä, mutta tussaajan merkityksen huomaa hyvin: kyllähän minäkin jo 12-kesäisen tätä lukiessani tunnistin Silvestrin tyylin, mutta kismitti silti, kun ei kerrottu kuka oli kuvituksen viimeistellyt; selvästikään ei vakiokasvo Dan Green. No, tämä vieraileva tussimies Wiacek on varsinkin Mail-Manin paljon kehuma perushyvä tussaaja, jonka ohut jälki ei kuitenkaan tuo Silvestrin tyyliä parhaimmillaan esiin.

Kakkostarinassa laitetaan kuitenkin alulle isoja juttuja: Ensinnäkin Madelyne Pryor liittyy ikään kuin bonusjäseneksi ryhmän mukaan, mikä taas tapahtuu sen jälkeen, kun Roguen kasvattiäiti Mystikko on käynyt varoittamassa tytärtään Kohtalon näkemästä enteestä. Hänen mukaansa Ryhmä-X kuolee aivan lähitulevaisuudessa jossain Dallasin lähellä, ja Storm on jutun avain. X-miehet suhtautuvat uutiseen niin kuin vain he voivat, ja päättävät lähteä saman tien päätä pahkaa kohti Dallasia – joskin Stormin näennäinen katoaminen vähän heitä huolestuttaa. He nousevat siis lentokoneeseensa, ja –

Tarina katkeaa siihen. Kuten Mail-Manin palstalta saadaan lukea, päättyy paljon purnausta aiheuttanut 32-sivuisen lehden historia Suomessa tähän, ja nyt katkennutta juonta päästään jatkamaan sitten, kun Pohjoismaat ovat saaneet Suomen kiinni julkaistuissa tarinoissa ja päästään heidän kanssaan yhteispainamaan paksumpaa lehteä. Sitä odotellessa on tarjolla välivuosi, "luvassa on valikoitujen klassikkojen klassikoiden vuosi", kuten M-M palstallaan oikeaa sanamuotoa etsien toteaa. Harmitti muuten niin pirusti silloin tämä. Ryhmä-X oli parin edellisen vuoden aikana koko ajan parantunut ja parantunut, tarinan momentti kasvoi kuin jyrkkää rinnettä vyöryvä lumipallo, ja intensiteetti ja panokset olivat koko ajan hurjemmat. Olin pahanlaisesti koukussa, ja sitten totaalistoppi. Vuoden verran odotusta! No, arvelin sen hampaita kiristellen kestäväni, huolimatta siitä että lehti ilmestyisi vain joka toinen kuukausi. Olihan sentään tarjolla vanhoja ennen näkemättömiä klassikkotarinoita. Ikävältä näytti, muttei ihan katastrofilta sentään.

MARVEL 8/88: Ihmeneloset

1. Hyvää syntymäpäivää, rakkaani!

2. Matkalla maailmojen sotaan

3. Historian kirot!

Tarina & taide: John Byrne

Vaikka MARVELin ensimmäinen vuosikerta jakaantui melko tasaisesti kolmen pääesiintyjä(jouko)n osalle (Ihmeneloset, Ryhmä-X, Daredevil), niin ainakin minulle tämä nelikko on vuoden -88 johtotähti. Osittain syynä saattoi olla vain heidän esiintymisensä ensimmäisessä numerossa, mutta taisivatpa Ihmeneloset ottaa sivumäärällisestikin niukan ykköstilan. Tätä päätöstähän ei mitenkään voi toimituksen osalta moittia. Vuonna 1988 Suomessa esitetyt Ihmenelosten seikkailut ovat yhdeltä joukkion arvostetuimmista kausista, jolloin John Byrne niin kirjoitti kuin piirsikin lehteä, ja nosti sen pitkästä aikaa takaisin Marvelin ykköskastiin.

On aika huikeaa miten kauan Byrne kykeni laatimaan kuukausittaista lehteä jopa ilman erillisen tussaajan apua – etenkin, kun hän ilmeisesti teki osittain samanaikaisesti ja yhtä omin päin mm. Kostajia! Ei varsinaisesti ihme, että Byrnellä on ilmeisesti ihan kevyesti taipumusta ylimielisyyteen. Vähemmästäkin nousisi hattuun – hänen 80-luvun työnsä kun olivat paitsi arvostettuja, myös varsin hyvin myyviä. Eikä näitä aikakaan ole syönyt; edelleen Byrnen ote supersankarisarjakuvaan on aika paljon luontevampi ja jotenkin, yhä vain, freesimpi kuin monen aikalaisensa.

Tosin heti tämän perään joudun toteamaan, että itselleni tämä on heikoin vuoden -88 Ihmenelosista. Aiempiin verrattuna sivumääräkin on vaivaiset 68, mikä siis sisältää vain kolme alkuperäislehden numeroa. Lähtötilanne on kyllä lupaava: oudoista muistissaan olevista aukoista kärsivä Reed Richards palaa vanhalle kotitilalleen palauttaakseen asioita lapsuusvuosista mieleensä, eikä kulu kauaakaan, kun löytyy hänen isänsä laatima aikakone (!), jolla neloset sitten ampaisevat sinne, minne Nathaniel Richards on jo vuosia sitten lähtenyt koskaan palaamatta. Marvelin aikamatkailulle tyypilliseen tapaan mennään ajassa paitsi eteenpäin, myös sivusuuntaan, eli jossain rinnakkaismaailmassa sitten lopulta ollaan, ja tämän maailman hahmottomuuteen tarina lopulta kaatuu. Ollakseen niinkin huikealla mielikuvituksella varustettu kuin on, Byrne on jättänyt tämän dystooppisen tulevaisuuden oudon hahmottomaksi. On kuollutta kraaterien täplittämää autiomaata, villin lännen meininkiä futuristisin asein, suunnattomia luolamiesten ohjaamia robotteja ja lentävillä lohikäärmeillä ratsatavia valkyrioita – sekä kaiken taustalla uhkaava ja pelottava Sotalordi, jonka nelikko (sekä mukana roikkuva Wyatt Wingfoot) nopeasti ymmärtää olevan juurikin Reedin isä.

Hyviä elementtejä, mutta huonosti toisiinsa sopivina paloina on homman nimi. Vielä alkuvaiheessa tarina on kutkuttava mysteeri, mutta lopulta se ei mene oikein mihinkään suuntaan; Reed ja hänen isänsä kohtaavat (plot twist: pappa-Richards ei ollutkaan pahis), mutta vuosien jälkeen tämä hetki on aika laimea, ja koko kuviosta jää vähän "tässäkö tämä oli?"-fiilis. Mennään outoon maailmaan, tapellaan vähän roboja vastaan, pelastetaan päivä. Hyviä yksittäisiä hetkiä mahtuu mukaan, mutta juoni on epämääräinen ja pointiton. Pidin myös turhana painolastina sitä yllättävää tietoa, että ilmeisesti jo Reed Richardsin isä on ollut käsittämätön ylinero, joka on noin vain laatinut aikakoneen oman kotitilansa (kieltämättä kovin modernin näköiseen) laboratorioon jo vuosia ennen Ihmeneloset synnyttänyttä surullisenkuuluisaa avaruuslentoa.

Tosin Byrnen ensimmäiseen tarinaan sisällyttämä muutaman sivun mittainen "muistelu" Reedin ja Susanin ennen Ihmenelos-aikojaan kohtaamasta hirviömäisestä alienista on viehättävä; sen lisäksi, että tarina on tyylipuhdas kunninaosoitus Marvelin supersankariaikaa edeltäneille hirviösarjakuville, on Byrne myös piirtänyt sen varhaisen Jack Kirbyn tyyliin. Hauska idea, ja osoitus siitä mielikuvituksesta ja kokeilunhalusta, jota olisin itse päästooriinkin kaivannut. Tosin ymmärrän, jos joku tätä massiivisen Gormuu-nimisen monsterin ymppäämistä Reedin ja Susanin henkilöhistoriaan pitää turhaan uusiksi vedettynä historiankirjoituksena myöskin... Tätähän Byrne kyllä harrasti, mikä on yksi tärkeimmistä syitä sille, miksi hänellä on fanien ohella myös inhoajansa.

Bonuksena Mail-Manin avulias infopaketti siitä, miten aikamatkustus Marvelin universumissa toimii. Nämä Mail-Manin polveilevat vastaukset olivat aina yhtä hämäriä ja kiehtovia. Ainakin hän yritti, vaikkemme me lukijat aina kärryillä pysyneetkään!

Hämähäkkimies 12/88

1. Rajua menoa lähiössä

Tarina: Peter David

Taide: Bob McCleod

2. Liikesalaisuus

Tarina & piirrokset: Bob Layton

Tussaus: Bob Layton & Carlos Garzon

Vuoden verran puolet lehdestä vieneiden Salattujen sotien päättymisen jälkeen Hämis etsii itseään; tai ainakin suomalaisen lehden toimitus etsii jotain julkaistavaa, mikä on vähän kummallista, koska, kuten olen täällä ennenkin ihmetellyt, Hämiksellä oli 80-luvun jälkipuoliskolla kolme kuukausittaista julkaisua jenkeissä. Laadukasta materiaalia olisi luullut riittävän, mutta ehkä näin ei jostain syystä ollut, koska vuosi 1988 oli kotimaisen Hämiksen osalta melkoista aallonpohjaa. Kirjoittaessani numerosta 2/88 muistelin jo 11-vuotiaana ihmetelleeni, miksi tällaista näennäishauskaa kohellusta oli pakko julkaista. Sama kävi mielessä tämän joulukuun numeron osalta. Ykköstarinan käsikirjoittajana on jälleen Peter David, joka on tuon helmikuun sammakkonumeron tavoin jälleen puhtaasti huumorilinjalla. Rajua menoa lähiössä on sentään pikkuisen helmikuista sähellystä parempi, joskin toisaalta juonellisesti seitinohut yhden idean stoori, jossa Hämähäkkimies sattumalta näkee Manhattanilla rikolliseksi arvelemansa miehen. Hän onnistuu pääsemään karkuun, ja pakenee kotiinsa lähiöön, minne Hämis tulee perässä. Ja siinä se sitten: seuraa lukuisia sketsimäisiä tilanteita, joissa Hämis on kertakaikkiaan soveltumaton ympäristöön, jossa ei ole pilvenpiirtäjiä joita pitkin sinkoilla, ja ihmisetkin ovat vähän tolloja. Hauskuus ehkä vaatisi jonkinlaista amerikkalaisen lähiöelämän tuntemista, ja kuten viimeksikin epäilin, niin moni sanaleikkejä rakastavan Davidin vitsi lienee jäänyt kääntymättä.

Piirrosjälki on sentään ihan nättiä. Bob McCleod on siitä poikkeuksellinen sarjakuvataiteilija, että hän tosiaan piirtää jokaisen henkilön omannäköisekseen persoonaksi. Aika monet varsinkin Marvelin kaltaisen mainstream-sarjakuvan piirtäjät varioivat lopulta hahmojensa kasvonpiirteitä varsin vähän – McCleod näkee vaivaa luodakseen omaperäisiä hahmoja, joskin sillä varauksella, että usein hänen vähän karrikoiduista tyypeistään tulee kovin koominen vaikutelma. Tähän tarinaan se sopii, mutta joihinkin vakavampiin ei ollenkaan.

Mail-Man ei kumpaakaan lehden tarinoista palstallaan kommentoi lainkaan, mikä yleensä on merkki siitä, ettei hän itsekään pidä niitä kaksisina. Harvinaisempaa lienee silti se avoimen itsekriittinen pahoittelu lehden heikosta tasosta, jota Mail-Manin palstalta on saanut vuoden -88 Hämiksistä lukea. Tämän lähiötarinan viimeisen sivun päättää suorastaan anteeksipyytävä anomus:

Lienee melko harvinaista, että lehden toimitus itsekin pitää julkaisua lähinnä polttamisen arvoisena. Kiva niille jotka tästä jotain maksoivat? Mutta entäs se kakkosarina sitten... Jo Salatuissa sodissa rumaa jälkeä tuuraajana tehnyt Bob Layton ei lupaa piirtäjänä hyvää, ja hän on myös käsikirjoittanut jutun. Idea on ihan näppärä: ajatuksiinsa uponnut Peter Parker ei huomaa varoittavaa vaistoaan vaihtaessaan asuaan Hämiksestä siviiliin, ja sattumalta paikalle osunut paparazzi onnistuu nappaamaan hänestä kasvot paljastavan kuvan puoliksi Hämähäkkimiehen puvussa. Valitettavasti lähtökohdan lisäksi muuta mainittavaa ei juuri ole. Piirrosjälki on ankeaa ja ponnetonta, tarina ei oikein kulje – kuvaaja yrittää myydä filmirullaansa alamaailmalle, mutta joutuu ongelmiin, joista Hämis hänet pelastaa ja feikkaamalla pelottelee kuvat mieheltä itselleen. Salaisuus pelastettu! Jännitettä ei pahemmin synny, ja koko tarinaa leimaa väsyneen alisuorittamisen tuntu. On pitänyt 22 sivua täyttää, niin jotain on sitten keksitty. Vai olenko jo liian kyyninen? Onko Laytonilla ollut palava halu kertoa juuri tämä tarina?

Ei tämä huonoin vuoden lehdistä kuitenkaan ole, sisältö on pikemminkin mitäänsanomatonta kuin surkeaa. Latteaa meno kyllä on: kummassakin tarinassa Hämiksellä on vastassaan normaali supervoimaton luuseri, joista kumpikin onnistuu vastoin kaikkea Marvel-logiikkaa toistuvasti pakenemaan häneltä. Jos tämä olisi ensitutustumiseni Hämähäkkimiehen hahmoon, niin huh huh. Saattaisinpa olla Mustanaamion fani nykyään. On lehdessä sentään edelleen pätkä pitkää julistekokonaisuutta, ja lisänä myös jälkimmäisen tarinan alkuperäiskansi, joka on poikkeuksellisesti valokuva Parkerista vaihtamassa asuaan. Tätä taustoittaa Mail-Manin sivun mittainen tietopaketti Marvelin silloin tällöin käyttämistä valokuvista, mutta jutun asiapitoisuus on vähäinen.

Ryhmä-X 11/88

Hukkuminen

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Hmm... Mihin jäimmekään... No San Fransiscoon tietenkin; siellä R-X viimeksi heidät omassa lehdessään kohdatessamme otti matsia ikävästi murhanhimoisia Maraudereita vastaan tavoitteenaan pelastaa näiden kohteena olevan Madylene Pryorin henki. Siinä onnistutaankin, mutta muuten tulee rumaa jälkeä, kun kokonainen sairaalarakennus pistetään remonttiin, ja – mikä Marvelin sarjakuville oli 80-luvun jälkipuoliskollakin aika harvinaista – viattomia sivullisia kuolee.

Koko lehti (tuttuun kotimaisen X-julkaisun tapaan puolestatoista jenkkinumerosta koottu) on itse asiassa yksi pitkä taistelukohtaus, mutta sen ymmärtää, sillä ensikohtaamisen (R-X 4/88) jälkeen yhteenottoa Marauderien kanssa on pedattu, odotettu, toivottu ja pelätty jo melkein liiankin pitkään, ja näihin odotuksiin on vastattava. Hyvinhän se onnistuu siinä mielessä, että Claremont kyllä tuntee hahmot joista kirjoittaa, ja varsinkin näin vanhempana lukijana huomaan arvostavani sitä, miten omaperäisiä käänteitä hän jaksaa taistelukohtauksiin kehitellä; pelkkää tyhjänpäiväistä mäiskettähän ne valitettavan usein myös saattoivat olla. Tyypilliseen tapaansa Claremont käyttää myös onnistuneesti paikallista miljöötä hyödyksi – kun kerran Friscossa ollaan, niin Golden Gate on tietenkin keskeinen nahistelupaikka. Vaikka siis suuria ei juonellisesti ei tapahdu, niin muutamia merkittäviä pikkujuttuja kuitenkin: Madelyne (jonka syy olla Marauderien tähtäimessä ei lopultakaan selviä) liittyy X-miesten joukonjatkoksi tämän numeron jälkeen, Havokille selviää, että hänen taannoin New Mexicoon jäänyt tyttöystävänsä Polaris onkin nyt (aivopestynä) Marauderien johtaja, ja tekevätpä myös pitkän vihoitteluhistorian jälkeen myös Rogue ja Dazzler viimein sovinnon, mikä on ihan hyvä, kun kerran samaa tiimiä tällä hetkellä ovat.

Paitsi että onhan tässä numerossa jokunen sivu kakkosjuontakin: Storm ja iäkäs mutta tehokas intiaanisoturi Naze etsimässä Kalliovuorilla Nazen kasvattipoikaa Forgea, Stormin ammoista rakastettua (lyhytaikaista). Stormin toiveena on saada Forgen avulla kadonneet voimansa takaisin, Naze taas... No, hänellä on jotain ihan muuta mielessä. Nazen mukaan Forge on astunut pahuuden puolella ja majailee jossain vuorten kätköissä manaamassa pahuutta rajan takaa tähän maailmaan. Mutta Naze ei välttämättä ole kaikkein luotettavin kaveri... Tämä on aika mystistä kamaa, mutta kiinnostavaa, ja Silvestrin kuvitus on näissä vuoristomaisemissa jotenkin kaupunkimiljöötäkin paremmassa iskussa. Korostettakoon: Silvestri on yksi kaikkien aikojen lemppari-piirtäjiäni, mutta juuri tämänlaiseen kontekstiin hän istuu parhaiten. En ole hänen kuvittamaansa eeppistä miekka&magia-fantasiaa koskaan nähnyt, mutta miten hyvin hänen piirrosjälkensä sellaiseen sopisikaan! No joo, todettakoon myös, että Silvestri piirtää Stormin jotenkin niin alkuvoimaisen kauniina, että sydämeni on pakahtua. Ja onhan Storm tässä omimmillaan muutenkin vereslihaista ja jotenkin epätoivoisen raivokasta matkaa tehdessään. Toinen toistaan kummallisempia maagisia vastuksia hän ja Naze matkalla kohtaavat, ja meno käy aika rujoksi, mutta Storm on taistelija, eikä luovuta...

Tuon kuvan voisin ottaa vaikka julisteeksi seinälleni. (olen tainnut nimenomaan jostain Stormin kuvasta sanoa tämän ennenkin?) Silvestri ja Green ovat tässä vasta pitkän yhteisen kuvittajakautensa alkuvaiheessa, ja tämä on todella kovan luokan tavaraa. Silvestrin moderni, kevyesti eurooppalaiseen vivahtava tyyli ja Greenin lennokas, jopa vähän levoton tussaustyyli kolahtavat minuun edelleen.

Arvio: Ei mikään klassikkonumero, (Marauderit olivat sittenkin ehkä vähän liian helppo pala nyt siihen keväiseen verilöylyyn verrattuna?) mutta laadukasta, viihdyttävää ja kaiken kaikkiaan melkein kympin arvoista Marvelia silti. Tästä on hyvä taas jatkaa – ei liian taajaan, ettei iske väsymys niin kuin syksyllä.