Hämähäkkimies 5/90

1. 102 tapaa käyttää kuollutta kissaa

2. Kissojen sota

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Bob McCleod

Ensimmäinen ärsytyksen aihe heti aluksi alta pois: koko lehdessä ei mainita tekijöiden nimiä. Tämä lienee ainoa sellainen omistamani Suomessa julkaistu Marvel-lehti (no, Kostajien pokkarissakaan ei ollut, mutta se tuntui muutenkin jotenkin vieraalta julkaisumuodolta), ja tämä seikka raivostutti minua suuresti aikoinaan. Ei ollut kontekstia johon verrata! Koko lehti tuntui häipyvän mielestä lukemisen jälkeen kun ei tiennyt keitä tekijät olivat ja miten se sijoittui näiden muuhun tuotantoon. Lehden yllä leijuvat kysymysmerkit haittasivat sen ajatteluakin.

Onneksi nykyään on internet, joten tekijät voi tsekata aika äkkiä, eivätkä ne totta puhuen yllätä, onhan mukana tuo Peter Davidin luoma ja väenväkisin Hämis-sarjoihin ymppäämä maailman paras ja upein palkkamurhaaja Muukalainen, jota vissiin kukaan muu käsikirjoittaja ei koskaan käyttänyt. Ei ihme, koska hahmo on tylsä ja tämän übercoolius on lähinnä rasittavaa. Ihan todellako Sapelihammas on joskus ollut Muukalaisen "oppilas"? Eipä liene tätä seikkaa liiemmin mainittu Sapelihampaan sittemmin noustua X-hahmojen keskiöön... Myös jatkuvat sanaleikit (jotka suomennoksesta välittyvät lähinnä olemalla suomentumatta) ja vitsit ovat tyypillistä Davidia, ja vaikka hän ja Rich Buckler vastasivat myös hienosta Synninpäästäjä-tarinasta edellisvuoden Hämiksissä, ollaan niistä tunnelmista nyt kaukana. McCleodin tussaus saa piirrosjäljenkin näyttämään jotenkin tusinatavarammalta.

Sapelihammas on joka tapauksessa lehden päävihollinen, joskin kyseessä taitaa olla Victor Creedin koko uran onnettomin esitys. Ensin tämä majesteettisella paranemisvoimalla ja eläimellisellä tappamisvimmalla varustettu kaveri joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan repäistessään kasvoihinsa pari haavaa (mikä on vielä kuvituksessa toteutettu oudon epäonnistuneesti värityksellä), sitten hän ottaa pahasti turpaansa supervoimattomalta Mustalta kissalta. Ei pidä käsittää väärin: Musta kissa on hyvä hahmo. Mutta Sapelihammas on vuosikymmenten ajan pistänyt Wolverinea turpaan niin että soi ja ollut kova vastus koko X-tiimillekin useamman kerran. Tämä numero on sen tason rimanalta-suoritus häneltä, että vaikkei hahmo ollut minulle vielä kovin tuttu, tuntui jo silloin ettei tarina voi mitenkään mennä näin.

Negatiiveista huolimatta lehdessä on, etenkin nyt luettuna, myös hyviä puolia. Kuten aina, Peter David hallitsee dialogin, ja etenkin toisiaan ja entistä rakkaussuhdettaan kissojen (!) lailla kiertelevät Hämis ja Musta kissa on kirjoitettu hyvin. Jos vihollinen olisi ollut kuka tahansa muu kuin Sapelihammas, tämä tarina olisi toiminut mainiosti – mitään extraa ei tuon verenhimoisen mutantin läsnäolo lehdelle anna. Tykkään myös Peterin ja Mary Janen kotibileistä, ja ylipäätään kaikesta siitä ei-supersankari-matskusta, joka Hämiksen tarinoissa on toiminut hyvin jo Stan Leen ajoista alkaen. Mutta se Sapelihammas, voi voi...

Okei, lisämiinukset myös Mustan kissan uudesta puvusta. Hänen kokopeittävä musta asunsa 70-luvulta on käsittääkseni John Romitan suunnittelema, ja paitsi toimiva, myös hahmon luonteelle sopivan seksikäs. Uusi viritelmä on karmea yhdistelmä ysäriä, olkatoppauksia, niittejä ja kaula-aukkoa, ja originaalin viehko timantinmallinen kasvonaamiokin on vaihtunut geneeriseen Karhukopla-malliin. En muista säilyikö tämä puku Kissalla pitkään, mutta veikkaus on että ei.

Eli asiansa osaavien tekijöiden tasaisen hyvää perushämistä numeron verran, jos pääsee yli sen, että Sapelihammas on surkea heittopussi. Minkä sanottuani muistankin huomioida myös kanteen hippaisen häiritsevästi läiskäistyn mainoksen lehden mukana tulleesta kuvapussista: 6 jalkapallon MM-kisojen tarraa! Kerää ja vaihda! Lienen omani antanut pois jollekin aiheesta kiinnostuneelle. Jälki tosin on jäänyt: pussi oli niin tehokkaalla liimalla kiinni sisäsivulla, että kuvasta repeytyi leveä kaistale sen mukana.

Hämähäkkimies 3/89

Jean DeWolffin kuolema

Kolmas osa: Hän, joka ei tee syntiä

Päätösjakso: Kaikki tunnetut syntini

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / "M. Hands"

Edellisessä numerossa vaikutuksen tehneen Synninpäästäjä-stoorin jälkimmäinen puolisko nähdään tässä, eikä taso onneksi juurikaan heikkene. Tarinan painotukset kylläkin muuttuvat oivallisesti. Murhamysteeri ja New Yorkiin iskenyt vainoharhainen pelon ilmapiiri väistyvät jo kolmannessa osassa, kun Synninpäästäjän todellinen henkilöllisyys selviää. Samalla käy ilmi, että seuraavana tähtäimessä on J. Jonah Jameson – joka on työmatkalla, ja hänen kotonaan ovat kahdestaan tämän vaimo Marla, sekä sihteeri Betty Brant, joka myös Peter Parkerin lukioaikojen tyttöystävänä muistetaan. Betty on tähtäimessä kolmososan loppuessa, ja tämä useamman sivun mittainen elokuvallinen cliffhanger on yksi kokonaisuuden parhaita kohtauksia. Peter soittaa Jamesonille, saa Bettyn puhelimeen, mutta Synninpäästäjä on jo paikalla... Kiväärinlaukaukseen tämäkin osa päättyy.

Selviäähän Betty tietenkin. (hän ehti väistää pöydän alle, mikä on metrin etäisyydeltä hieman epätodennäköistä, mutta menköön nyt...) Päätösosa ottaakin sitten lopullisesti uuden suunnan. Raivohulluksi tullut Hämähäkkimies on hakkaamassa Synninpäästäjältä henkeä pois, kunnes Daredevil asettuu väliin. Tästä seuraa supersankarisarjakuvaan aivan oleellisesti kuuluvien moraalikysymysten kiertelyjä, mutta harvoinpa niitä on näin suoraan ja ajatuksella käsitelty. Daredevil on tunnetusti oikeuslaitoksen ja lainmukaisen rangaistuksen puolella, Hämis katsoo ettei tällainen sarjamurhaaja ansaitse mitään sen parempaa kuin oli itse tekemässä muille. Kun vielä Synninpäästäjän siviiliminä on poliisi, jonka taustasta paljastuu epäonnistuneita SHIELDin tekemiä huumekokeiluja ja niiden herättämiä aggressioita, ollaan monimutkaisten kysymysten äärellä. Onko Synninpäästäjä lopulta edes syyntakeinen? Suojeleeko poliisi omiaan, näinkin julmien tekojen jälkeen? Näin kesällä 2020 lukiessa on myös pakko huomioida hyytävä ajankohtaisuus, kun poliisin aiheuttamat kuolemantapaukset saavat väkivaltaiseksi raivostuneen kansanjoukon kaduille.

Aikoinaan tämä loppuosa oli minusta hieman laimea päätös kokonaisuudelle, mutta nyt huomaan pitäväni siitä todella; ehkä tällaiset moraalikysymykset, ja kansan luottamus poliisiin, mediaan ja niin edelleen olivat 12-vuotiaalle turhan abstrakteja elementtejä. Tunnelma muuttui jotenkin aikuismaiseksi, mikä tuntui vähän oudolta Hämiksessä. Mutta tosiaan nyt olen eri mieltä. Peter David on mahduttanut päätösosaan valtavasti kysymyksiä, muutamia vastauksiakin, mutta ennen kaikkea monia sellaisia hämmästyttävän realistisia tilanteita, joita isojen asioiden äärellä saattaa tulla vastaan. Tavis-kansalaisten tunteita ja mielipiteitä nähdään paljon, niin taustalla kuin esim. Daily Buglen katugallupissa. Ja onhan tässä sellainen Marvel-historiallinen hetkikin mukana, että Daredevil ja Hämähäkkimies eivät enää ole vain supersankarikollegoja toisilleen – kumpikin saa tietää toisen henkilöllisyyden. Juovat lopussa jopa siviileissään kahvit Parkerin kämpillä.

Valitettavinta tässä numerossa on taiteen tason lasku. Rich Buckler sentään piirtää kaikki neljä osaa, mutta viimeisen kanssa on jälleen tullut kiire, ja tussaamaan on kerätty väkeä varmaan suoraan kadulta, niin vaihtelevaa ja paikoin ruman hutiloitua jälki on. Tämä on sääli, mutta toistuessaan myös aika hämmentävää; ei nimittäin ole lähimainkaan ensimmäinen eikä viimeinen kerta 80-luvun Marvelilla, kun tyylillä alkavan tarinakokonaisuuden lopulla kuvituksen taso romahtaa. Aina tuntuu aika loppuvan kesken, vuodesta toiseen sama homma.

Kuvituksen ailahtelusta huolimatta lehti on huikean hyvä, ja yhdessä edellisnumeron kanssa kokonaisuus lukeutuu omien kaikkien aikojen Marvel-tarinoitteni joukkoon. Yksittäisten Hämis-stoorien listalla menee takuulla top kolmoseen – ettei olisi jopa toiseksi paras. Peter David nousi myös pysyvästi sieltä huumoritarinoidensa suosta arvostuslistallani korkealle. Vielä meni kuitenkin pitkään, ennen kuin hänen tarinoitaan alettiin Suomessa nähdä säännöllisemmin Hulkin myötä.

Hämähäkkimies 2/89

Jean DeWolffin kuolema

Ensimmäinen osa: Perisynti

Toinen osa: Ylpeyden synti

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / Breeding, Rubinstein, Baker & Redding

Näin retroaktiivisestikin Hämiksiä ilmestymisjärjestyksessä lukiessa tämä numero potkaisee kuin muuli sen enemmän tai vähemmän köykäisen hutun jälkeen, jota lehdessä on julkaistu... no, sanoisin että tammikuun 1988 jälkeen. Jean DeWolffin kuolema (joka taidettiin ainakin Suomessa tuntea paremmin "Synninpäästäjän tarinana") toi Hämikseen aidon vaaran tunteen, henkilökuvausta joka oli muutakin kuin paperinohuita karikatyyrejä, kunnollisen juonen ja taitavasti rakennetun trillerikerronnan. Oli silloin aikoinaan vaikea uskoa, että tämän kirjoitti Peter David, jonka nimeä olin jo oppinut kavahtamaan, siltikin, vaikka edellisnumeron Roihu-stoori oli jo ihan ok. Nykyisinhän David on tietenkin lemppareitani Marvelin kirjoittajien joukossa, ja kyllä tämä tarina on yksi niistä syistä miksi näin on.

Jean DeWolff esiintyy minun lehtikokoelmassani vain pikemmin edellisessä numerossa, mutta muistan että hahmo oli vähän tätä tutumpi; lienen lukenut jotain serkkupojan Hämiksiä joita itselläni ei ollut. Hän oli hyvä hahmo: kovapintainen ja kyyninen nykkiläinen poliisikapteeni, joka vastasi isoimpien rikostapausten tutkinnasta ja symppasi Hämähäkkimiestä. Keskeinen sivuhenkilö siis, ja kuten otsikkokin sanoo, niin Jeanista lähtee henki. Oikeastaan se on ennen tarinan alkua jo lähtenyt – onnistuneessa alkukohtauksessa kapteeni DeWolff katselee elämäntarinaansa samaan aikaan kun partiopoliisit murtautuvat hänen asuntoonsa sisään. Kertojanääni vaikenee kun poliisit löytävät haulikolla lähietäisyydeltä ammutun DeWolffin ruumiin.

Hiihtomaskiin naamioitunut tekijä iskee pian uudestaan ja ampuu oikeustalolla tuomarin keskellä päivää. Räiskimällä haulikolla surutta väkijoukkoa kohti hän onnistuu pakenemaan niin Hämikseltä kuin Daredevililtäkin, mutta nyt tekijällä on "kasvot" ja nimi: Synninpäästäjä. Ja agenda: hän lahtaa "syntisiä", niitä jotka käyttävät asemaansa väärin. Haulikkomiehen harhainen mytologis-poliittinen monologi on onnistuneen realistista, voi näin sosiaalisen median aikakaudella todeta. Ja toisin kuin yleensä jos vastassa on ns. tavis, tällä kertaa on helppo uskoa, miten Synninpäästäjä pääsee näiltä superhemmoiltakin karkuun. Surutta tappavaa asetta heiluttava psykopaatti on loppujen lopuksi Marvelin universumissa melko harvinainen tapaus, ja hänen kaltaisensa vihollisuus on rajussa kontrastissa varsinkin Hämiksessä (liian) usein nähtyjen koomisten luuseriroistojen kanssa. Tarina polveilee kivasti eri näkökulmiin ja hyödyntää Hämähäkkimiehen laajaa sivuhenkilögalleriaa; mm. Daily Buglen toimituksessa tapahtumia seurataan tarkasti.

Jean DeWolffin ja tuomari Rosenthalin hautajaisissakin käydään, ja poliisikapteenin henkilökohtaisesti tuntenut Hämis lyöttäytyy jutun tutkinnasta vastaavan yltiölakonisen kersantti Stan Carterin seuraan. Supersankarit, poliisi, media ja tavalliset kansalaiset kokevat kaikki Synninpäästäjän tekemät näkyvät surmatyöt kaikki eri tavalla, koko New York on hermostunut ja varpaillaan. Synninpäästäjän henkilöllisyyttä selvitellään kuumeisesti, mutta siitä eivät tämän lehden aikana pääse perille vielä sen paremmin tarinan hahmot kuin lukijatkaan.

Kuvitus on hyvää perustavaraa. Buckler on pätevä piirtäjä, ja on selvästi pistänyt parastaan tässä tarinassa, harmi vain että ykkösosan jälkeen tussauksen taso alkaa heitellä. Vuonna 2020 luettuna jutussa on muutamia nipotuksen aiheita (rasismilippua heiluttava musta saarnaaja on liian räikeä hahmo eikä kovin oleellinen... ja sekä Peter Parkerin että Matt Murdockin kykenemättömyys toimintaan vaaratilanteessa siviilivaatteissaan ollessa), mutta pikkuasioita toki; pääosin kerronta toimii, ja tarina on rakennettu todella taiten. Takaumat, siirtymät ja leffamaiset kutkuttavan vaillinaista informaatiota sisältävät katkelmat vaihtelevat hyvin. Kertojanäänet rullaavat Davidin tyyliin hienosti, dialogi on pääosin hyvää – joskin huomasin että Mail-Manin sijasta suomentaja on nyt Hämikseen sittemmin pysyvästi asettunut Kinnunen. Jotkin puhekuplat kuulostavat siltä, ettei suomentaja ole ollut aivan varma siitä, mitä on ollut tarkoitus sanoa. Eikä sitä sitten tajua lukijakaan. Tykkään muuten leffamaisista cliffhanger-lopetuksista. Tarinan ensimmäiset osat (kaikkiaan neliosaisen kokonaisuuden ensimmäinen puoli on tässä lehdessä) päättyvät haulikon laukaukseen, ja sitten tekijätiedot läjähtävät esiin kuin lopputekstit konsanaan. Tyylikästä!

Hämähäkkimies 1/89

Pakko!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Armando Gil

Tiirikka

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Joe Brozowski

Tussaus: Keith Williams / Del Barras

Uusi vuosi, ja toiveissa oli Mail-Maninkin lupailema Hämiksen tasonnousu. Valitettava totuus oli, että ainakaan paljon heikompaa sisältöä ei enää ollut mahdollista tarjota kuin mitä valtaosassa vuoden 1988 lehdissä nähtiin, mikä oli tietysti hiukan harmillista minulle, joka olin juuri Hämiksen kautta Marvelin sarjakuviin hullaantunut kesällä 1987. Tämän ensimmäisen numeron kansi ainakin lupaili karumpaa menoa kuin vähään aikaan, mutta heti ensimmäisellä sivulla heräsi epäilys, kun huomasin että tarinaa oli taas kirjoittamassa Peter David, joka minulle vielä tässä vaiheessa oli pelkkä mitäänsanomattomien huumorijuttujen vääntäjä. Pakko! ei ole ehkä täysin vakavahenkinen tarina sekään, mutta siinä on kuitenkin oikea, aika hyväkin, juoni: ylivertaisella älykkyydellään pöyhkeilevä kolmikko yliopisto-opiskelijoita päättää ottaa Hämiksen kohteekseen voittaakseen tämän henkisesti, saadakseen tämän "polvilleen viikossa". He kehittelevät fiktiivisen superrikollisen Roihun, joka alkaa julkisesti uhkailla Hämähäkkimiestä niin kirjein, videohaastein, kuin (kannessakin esiintyvän) hirtetyn ja palavan nuken avulla.

Pakko kehaista kavereiden käsityötaitoja: saada pelkästä kankaasta ja täytteestä kyhätty nukke tarkasti jonkun tietyn henkilön näköiseksi vaatii kykyä! Mutta ei huolta, eivät he Hämiksen henkilöllisyyttä sentään tiedä; nukke kuvaa tämän ja valokuvaaja Parkerin kiinteää suhdetta. (aha...) Eniveis, homma saa yllättävän käänteen, kun Roihu ilmestyy kuviohin oikeasti, mikä näitä nietzscheläisiä älykköjä hivenen hämmentää. Lopulta Hämis ja Roihu käyvät taistelemaan, missä tilanteessa yksi opiskelijakolmikosta saa hengenvaaralliset palovammat. Koko tapahtuma kerrotaan tämän sairaalahuoneessa takaumina, kun rikosetsivä Jean DeWolff ja Hämis haastattelevat kuvion takana olleista niitä kahta jotka vielä ovat tolpillaan.

Tykkäsin tästä tarinasta silloin aikoinaan paljon. Kerrontaratkaisu on hyvä: jotain karmeaa on yhdelle opiskelijoista tapahtunut, mutta vasta loppupuolella paljastuu mitä, minkä lisäksi David kirjoittaa nasevaa kertojanääntä (hän käyttää samaa metodia hyvällä menestyksellä myöhemmin mm. Hulkissa). Tottuneemmalle lukijalle kuvion yllätyskäänteet eivät ehkä ole niin yllätyksellisiä, mutta 12-vuotiaalle tämä kolahti ovelalla juonellaan ja hyvällä ideallaan. (joka on mukailtu sellaisen kaksikon kuin Leopold & Loeb edesottamuksista) Kuvitus on ok. Rich Buckler ei ole persoonallinen piirtäjä, mutta tekee nättiä perusjälkeä, ja vähän levoton tussauskin istuu tarinaan.

Lehden toisen puolen täyttävä Tiirikka on sitten pitkälti sitä samaa huttua kuin mitä edellisvuonna nähtiin. Perusidis on oiva – asuntokeikkoja tekevä teinipoika murtautuu Parkerin kämpille ja varastaa komerosta löytämänsä Hämis-kamat pukuineen ja seittisinkoineen. Kuvitus on aika hyvää, mutta valitettavasti itse tarina ei etene oikein mihinkään, on vain geneerisiä hahmoja ja unettavan latteasti laahustava juoin. "Arvaa paljonko tästä on ollut harmia?" kysyy raivostunut Hämis saadessaan lopulta murtovarkaan kiinni. Eipä paljonkaan, voi lukija todeta, kun Hämis on lähinnä harmitellut tapahtunutta kotonaan nököttäen. Loppuratkaisu on siirappinen.

Mutta kakkostarina sikseen, kyllä tämän lehden myötä uskalsi jo pikkuisen pistää odotuksia Hämikseenkin. Seuraava numero olikin sitten aika takavasemmalta tullut henkeäsalpaava täysosuma ja klassikko. Siitä lisää myöhemmin.