Sarjakuvalehti 2/91: Wolverine & Nick Fury

1. Scorpion suku

Tarina: Archie Goodwin

Kuvitus: Howard Chaykin

2. Hippa!

3. Älä katso sen silmiin!

Tarina: Chris Claremont / Ann Nocenti

Kuvitus: John Bolton

Toisen julkaisuvuotensa myötä Sarjakuvalehti laajentaa hahmogalleriaansa, Daredevilin ja Tuomarin oheen saadaan nyt myös yleisön pyynnöstä Wolverinea, jonka mukana tulee bonuksena Nick Fury, tuo yrmeä kapiainen. Totta puhuen yleisö olisi varmaan mieluummin nähnyt perinteisemmän Wolverine-tarinan, mutta syystä tai toisesta on päätetty mennä tällä. Kyseessä on pitkä tarina Marvelin 80-luvulla julkaisemasta Graphic Novel -sarjasta, jossa ilmestyi paljon mielenkiintoista, ja käsittääkseni yhtä paljon melkoisen mielenkiinnotonta, tavaraa ilman kovin spesifiä laatukontrollia. Riskejä noissa albumimuotoisissa teoksissa kuitenkin otettiin hiukan tavallista enemmän, joten mitenkäs tämän kaksikon seikkailu sitten?

Muistikuvia minulla ei tästä juuri ollut, mikä tarkoittaa että ainakaan tuoreeltaan ilmestyessään se ei tehnyt isoa vaikutusta. Nyt totesin tarinan ihan kelvolliseksi, mutta jokseenkin mitäänsanomattomaksi. Se kietoutuu paljon enemmän Nick Furyn kuin Wolverinen hahmon historiaan, mikä on suomalaisille lukijoille vähän ongelma siksi, ettei Furyn sooloja täällä ollut tuolloin julkaistu vielä lainkaan. Tarinan käynnistää Scorpio-niminen hyvin 60-lukuinen pahis, joka aiheuttaa tuhoja paitsi SHIELDin toimipisteille, myös joillekin satunnaisille eri puolille maailmaa sijoitetuille agenteille, mukana yksi Wolverinen sydänystävä – ja tämähän Loganin on tietenkin kostettava. Sivuhuomautuksena todettakoon, että "Wolverinen parhaat ystävät" on vähän samanlainen reservi kuin "Tuomarin Vietnam-yksikkö": tyhjästä ilmestyviä hahmoja löytyy kummastakin loputtomasti aina kulloisenkin tarinan niin vaatiessa.

Eniveis. Alkuperäinen Scorpio oli Nick Furyn vihollinen Jim Sterankon laatimissa psykedeelisissä stooreissa tripahtavalla 60-luvulla, ja paljastui tuolloin Furyn veljeksi, joka noissa tarinoissa myös kuoli. Nykyinen Scorpio on Nickiä isänsä kuolemasta syyttävä veljenpoika; aivopesevän äitinsä kanssa elelevä häiriintynyt nuorimies, joka tarinan lopussa paljastuukin itse asiassa Nickin pojaksi – molemmat Furyn veljekset seurustelivat aiemmin tämän femme fatalen, Amber D'Alexisin, kanssa. Saippuaoopperainen kuvio toimisi varmaan paremmin ilman Wolverinen läsnäoloa, koska koko tarina on jotenkin hyvin agenttimainen ja vähän tietoisen retro. Ei sillä etteikö Archie Goodwin osaisi kirjoittaa Wolverinea; hän itse asiassa hallitsee tämän sisäisen kertojanäänen oikein hyvin. Mutta vähän ulkopuoliselta Logan tässä tarinassa tuntuu.

Kuvitus on koko paketin mielenkiintoisin osuus. Howard Chaykin oli minulle tuttu Semicin pari vuotta tätä aiemmin julkaisemasta DC:n aikuisempaa sarjakuvaa esittäneestä antologialehdestä nimeltä Thriller, jossa hänen kirjoittamansa ja piirtämänsä sotasarjakuva Blackhawk oli opuksen tylsin, ehkä osin siksi, että oli aika vaikeaselkoinen, ja toisaalta koska kaikki hahmot olivat jotenkin ällöjä: hedonistisia, epämiellyttäviä, irstaita ja outoja. Piirrosjälkeä pidin tuolloin aika kiinnostavana, joskin toki erikoisena, ja sitä Chaykinin kynänjälki on tässäkin. Hän on luonnollisesti taitava piirtäjä, joka hallitsee sarjakuvan kerrontakeinot – mutta hän on supersankarien parissa selvästi vierailla vesillä. Tämä käy hyvin ilmi takaumasta, jossa Fury muistelee ensitapaamistaa Amber D'Alexisin kanssa: film noir -henkinen menneiden vuosikymmenten agenttimiljöö on ikuistettu upeasti. Sen sijaan esim. Wolverine on Chaykinin kuvaamana lähinnä vähän pölhön näköinen trikoissaan.

Olen maininnut värityksen jo useammassa päivityksessä, mutta taas se on nostettava esiin, sen verran outoa se tässäkin teoksessa on. Ei ihmekään, kun krediiteissäkin kerrotaan, että väreistä ja erikoistehosteista vastaavat Richard Ory ja Barb Rausch. Keitä lienevät, en muista kyseisten nimien tulleen pahemmin näissä lehdissä vastaan. Väritys onkin tavanomaisesta kovin poikkeavaa; paikoitellen oivallisen maalatun näköistä ja takaumien harmaansävy toimii erityisen hyvin. Enimmäkseen näyttää kuitenkin siltä kuin sivulle olisi asetettu jokin yksivärinen (yleensä punainen) kalvo, jonka läpi kaikki muut värit sumeina näkyvät, jos näkyvät. On siinä erikoistehostetta kerrakseen. Mutta, toisin kuin ihan normilehdessä, ainakin värityksen panee merkille – en tosin tiedä onko se tälläkään kertaa niin kauhean hyvä asia.

Lehden loppuun on lätkäisty kaksi lyhyttä tarinaa Classic X-Men -lehdestä, jälleen kerran ilman tekijätietoja. Luulin molempia Claremont / Bolton -tuotannoksi, kuten noilla Classicin taustatarinoilla on ollut tapana olla, mutta äsken netistä selvisi että jälkimmäinen, ja parempi, niistä onkin itse asiassa Ann Nocentin kirjoittama. Muutaman sivun kohtaukset Wolverinen menneisyydestä ovat kelpo kamaa. Eivät mitään merkittävää, mutta pidän tosiaan etenkin tarinasta Älä katso sen silmiin!, jossa haavoittunut Wolverine kahlaa lumimyrskyssä, saa peräänsä metsästäjän joka luulee seuraavansa riisteläintä ja vielä vihaisen karhunkin kimppuunsa. Paljon huonommallakin kamalla olisi lehteä voinut täyttää, ja onhan John Boltonin maalauksellinen kuvitus oikein uljasta.

Ei siis mikään ikimuistoinen numero, mutta tiettyä kuriositeettiarvoa tällä toki on; Howard Chaykin on sarjakuvalegenda, joka taisi aika vähän mitään tehdä Marvelille. Kirjoittaja Archie Goodwin oli hänkin kokenut tekijä jo tässä vaiheessa, oli hetken aikaa toiminut Marvelin päätoimittajanakin 70-luvulla. Oikeastaan yllätys, että tämä on Goodwinin ensiesiintyminen tässä blogissa. On sellainen käsitys, että olisin jotain hänen kirjoittamaansa jo lukenut tämän vuonna 1991 ilmestyessä, mutta missäköhän yhteydessä?

Ryhmä-X 3/90

1. Kolmas genesis

Tarina: Bob Layton

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Layton, Guice & Rubinstein

2. Jälleensyntyminen

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Tämän lehden ilmestyessä oli suomalaista Marvel-yleisöä piinannut jo pari vuotta arvoitus nimeltä "Tekijä-X". Tähän mystiseen ryhmään oli viittailtu siellä täällä ohimennen, ja Mail-Man onnistui pitämään arvoituksen nimenomaan arvoituksena olemalla vastaamatta uteluihin palstallaan, luvaten että kun lehtien tarinoissa päästäisiin synkroniaan, salaisuus kyllä selviäisi. Ja joulukuun 1989 MARVELissahan tämä Tekijä-X:n mahdollistava kerrassaan valitettava Jean Greyn henkiinherääminen sitten tapahtui, ja nyt käsittelyssä olevan lehden enimmäkseen täyttävä X-Factorin ensimmäinen numero on melko suoraa jatkoa sille mitä tuolloin Ihmenelosten ja Kostajien käynnistämänä lähti liikkeelle.

Koko idea on lähtökohtaisesti kökkö. Ryhmä-X:n alkuperäinen viisikko (Kyklooppi, Enkeli, Jäämies, Peto ja nyt siis myös Jean Grey), joka on ollut enemmän tai vähemmän taustalla jo vuosien ajan, palaa paitsi yhteen, myös supersankaroimaan. Jonkinlaisena "omana juttunaan" he haluavat auttaa voimiensa kanssa ongelmiin joutuvia tai muuten vain kamppailevia mutantteja, mikä on ideana ihan hyvä – mutta he tekevät sen tekeytämällä varsin näyttävän julkisen mainoskampanjan myötä kovalla hinnalla palkattavaksi mutantinmetsästäjätiimiksi, mikä olisi ollut ehkä hyvä juoni yhden tarinan mittaisena erehdyksenä, mutta näyttävästi starttaavan uuden lehden – vieläpä Marvelin tuolloin suosituimman julkaisun seuraan lyöttäytyvän – kantavana ideana se ei toimi lainkaan, ja jo tämä ensimmäinen tarina osoittaa miten epälooginen ja kömpelö koko kuvio on. Ja suomalaiset lukijat ovat sentään päässeet vähän helpommalla:  Mail-Man kun on jättänyt pois tämän tiimin eri olomuodoistaan käyttämät eri nimet: originaalissahan viisikko kutsuu itseään nimillä "X-Factor" ja "X-Terminators" sen mukaan ovatko mutantinjahtaajien vai joka kerta paikalle yllättäen saapuvien mutantinpelastajien (joita kukaan ei tietenkään yhdistä toisiinsa, koska, ööh...) roolissa. Herra varjele että tämä on typerä konsepti.

Ehkä se olisi juuri ja juuri toiminut, jos tekijät olisivat olleet sellaisia, joilla on hallussa paitsi a) nämä hahmot, myös b) Marvelin mutanttimaailman tapahtumat noin yleensä. Mutta Bob Layton on tarinoitsijana ponneton. Katastrofaalisen huonon konseptin lisäksi tarinan perusjuoni on laimeaa puuroa ja dialogi kankeaa. Jackson Guice on parhaimmillaan oiva kuvittaja, mutta tällä kertaa piirrosjälki valitettavasti on tarinan tasalla. Paperinukeilta näyttävät jäykät hahmot kuljeksivat tasapaksusti sivulta (ja yleensä kokovartalorajauksella) kuvattuna oudon aukeissa sisätiloissa, jotka tuovat mieleen perspektiiviharjoitukset. Plussana todettakoon, että oli tahallista tai ei, nämä hahmot näyttävät keski-ikäisiltä, jollaisia 13-vuotiaan minun mielestäni näiden "vanhojen" X-miesten kuului jo ollakin. Myöhempien piirtäjien käsissä tosin heistä jokainen koki aika rajun nuorennusoperaation, joten se siitä...

Yksi Chris Claremontin onnistuneimmista ideoista oli nimenomaan alkuperäisten X-miesten jättäminen taustalle; ei kokonaan pois kuvioista, mutta ikään kuin jo eteenpäin siirtyneenä. En ole koskaan ollut suuri Kyklooppi-fani, mutta minusta oli onnistunut ja kiinnostava käänne, että tämä avioitui Madelyne Pryorin kanssa ja vetäytyi sitten Alaskaan viettämään perhe-elämää. No, tämähän pistetään tietysti nyt heti alussa romuksi. Ja se mitä seuraa on Kykloopin hahmon taantuminen suorastaan iljettävän vastenmieliseksi ruikuttajaksi, joka jättää vaimonsa ja lapsensa surutta juostakseen aiemman heilansa perään, jolle ei tosin tällekään kykene sanomaan avioituneensa niinä vuosina, kun exä on ollut "kuollut". Sitä itsesäälin määrää, joka X-Factorin sivuilta tihkuu jo tässä ensimmäisessä numerossa, on vaikea mitata. Se ampuu kaikin tavoin yli. Olen sittemmin ymmärtänyt, että Kyklooppi voi olla myös ihan hyvä hahmo kirjoittajasta riippuen, mutta tämä tarina leimasi hänet minulle lopullisesti ainakin niiden vuosien ajaksi, jotka alkujaan vietin Marvelin sarjakuvia lukien.

Kaikesta paistaa, että käsikirjoittaja on haukannut liian suuren palan kakkua, johon sitten välittömästi tukehtuu. Nämä hahmot eivät kiinnosta lukijaa – päinvastoin ne ärsyttävät. Jonkinlaisen kuvan tämän tarinan tasosta antaa se, että Jean Grey – jonka en olisi halunnut eläväksi palaavan – on kuitenkin viisikon ainoa jotenkin elävästi kirjoitettu henkilö. Hänessä on sittenkin potentiaalia, joskin lukija huomaa toivovansa, että Jean jättää nämä neljä luuseria ja etsii oikean Ryhmä-X:n käsiinsä.

Annettakoon pisteitä myös siitä, että kohtaukset Scottin ja Madelynen rapautuvasta avioliitosta (missä vaiheessa se näin huonoksi on mennyt, tekee mieli kysyä) on toteutettu vähäpuheisesti, ja täten paljon luontevammin kuin itse Tekijä-X:n tönkkö sanailu. Etenkin loppukohtaus Madelynestä yksin isossa Alaskan kodissaan, tv-mainoksessa esiintyvän miehensä jättämänä, on todella hyvä. Semicillä on tosin päätetty että liika on liikaa tällaista draamaa, joten kotimaisessa julkaisussa tarina päättyykin hassunhauskaan Suomen MAD-iskulauseeseen.

Toinen tarina on lyhyt (ja tässä lehdessä ilman tekijätietoja julkaistu) taustatarina lehdestä Classic X-Men. Claremont tekee parhaansa mukautuakseen uuteen status quoon, ja kirjoittaa kohtauksen, joka nyt muuttaa aikoinaan Feenixin synnyttäneen tarinan toiseksi. Mitä Jean Greylle itse asiassa tapahtuikaan sen sukkulan ohjaamossa, jonka hän luotsasi takaisin Maan pinnalle? Jeanin kertojanääni on heti tuttua Claremontia, ja tarina sinällään harmiton muutaman sivun kuvaus Jeanin ja kosmisen Feenixin kohtaamisesta. John Boltonin kuvitustyyli ei välttämättä ole paras vaihtoehto tällaiseen kosmiseen tunnelmointiin, mutta säteilyn raastama Jean on toki sopivan karmea ilmestys. Ei mikään klassikkotarina, mutta saapa Jeanin paluu vähän lihaa luidensa ylle jonkun sellaisen kirjoittajan taholta, joka oikeasti hahmon tuntee.

Tämä lehti oli siis raju pettymys aikoinaan ilmestyessään. Tai koska odotuksia Tekijä-X:ää kohtaan oli jo ehtinyt syntyä, ei kyseessä ollut yksinomaan pettymys – tämä oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-sarjakuvia, jotka totisesti ärsyttivät minua lukijana. Niin välinpitämätöntä kaikkea aiemmin luotua mytologiaa ja henkilöhistoriaa kohtaan tämän tusinatekeleen hahmonkäsittely oli. Vuonna 2021 luettuna ei enää herättänyt suuria tunnekuohuja; ennen kaikkea harmittelin kuvituksen heikkoa tasoa. Guice pystyisi paljon parempaankin, joskin on todettava (mikä selviää täällä monesti mainitsemastani Sean Howen hienosta Marvel-historiikista), että koko tarina tehtiin pikana uusiksi, kun Laytonin ja Guicen ensimmäinen versio ei kelvannut päätoimittaja Jim Shooterille. Olisipa Shooter vain hylännyt koko konseptin saman tien.

Ryhmä-X 5/89

1. Pahan kosketus

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

2. Yötuli

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Viime numerossa alkanut ja kovasti kehumani Asgard-trilogia jatkuu, tosin huomattakoon heti alkuun, että vain Suomessa tarina tunnetaan "trilogiana", eikä siihen olisi tarvetta ollut. Pariin pikkuisen keskimääräistä paksumpaan lehteen tämä olisi sopinut oikein mukavasti, siinä määrin ainakin tässä keskimmäisessä osassa on täytemateriaalia. Lehden puoliväliin asti mennään kuitenkin suoraan edellisosasta jatkaen. Uudet mutantit ovat edelleen hajaantuneet eri puolille (ja eri aikoihin) ympäri Asgardia, paitsi Illyana, jonka Lumoajatar on ottanut vangikseen, ja jonka pimeän puolen lanseeraa käsikassarakseen keräämään nämä enemmän tai vähemmän Asgardin oloihin jo sopeutuneet tai sopeutuvat teinit kokoon. Eikä heitä varten tietenkään ole suunnitteilla mitään kivaa.

Illyana Rasputin on tavallaan tarinan päähenkilö siinä mielessä, että hänet eristetään heti alussa omiensa ulkopuolelle, alistetaan orjaksi jonka tahdonvoima on kuitenkin hurja, pakotetaan pahuuden töihin, ja sittenkin hänessä on vielä puolia jotka eivät Lokille ja Lumoajattarelle selviä ennen kuin on heidän kannaltaan myöhäistä. Pidin Illyanaa kiinnostavana hahmona jo aikoinaan, mutta vasta näin jälkikäteen havaitsen paitsi sen, miten monitahoinen ja mielikuvituksellinen henkilö on kyseessä, myös sen, miten paljon Claremont itse selvästi tätstä enimmäkseen itse hahmottelemastaan venäläisestä teini-noita-mutantista piti. Tässä tarinassa Illyana joutuu melkoisen henkisen ja fyysisen mankelin puristukseen, mutta henki on yhtä sitkeässä kuin historiallisella sukunimikaimallaan, ja jotenkin kovin autenttisella venäläisellä toteavuudella Illyana tämän asemansa ottaakin vastaan. Se kestetään, mikä on kestettävä – ja sitten kun on aika toimia, niin voi sitä joka tämän nuoren naisen tielle joutuu. Siinä eivät Asgardin jumalatkaan ole mitenkään itsestäänselvästi voittajia.

Tarinan ykkösosan lopussa Uudet mutantit ovat yllättäen omillaan ja ainakin hetkellisesti vapaina, mutta tietenkin varsin kaukana kotoa – ja lähes jokaisen elämä on muuttunut niin rajusti Asgardissa vietettynä aikana, ettei kotiinpaluu tunnu kovinkaan selvältä ratkaisulta; moni olisi mielellään jopa jäämässä viikinkmaailmaan. Mutta Storm on vielä Lokin vankina (hänen kuningattarenaan), joten tämä on tietenkin pelastettava... Lehden lopulla hypätään muutaman sivun ajaksi vielä Maahan ja Xavierin kartanoon, jossa Kitty saa psyykkisen linkin kautta näkyjä Illyanalta Asgardista, minkä X:t tulkitsevat avunpyynnöksi, joten ei muuta kuin porukka kasaan ja menoksi, mutta tästä tarina jatkuukin sitten vuoden viimeisessä numerossa. 

Iso osa lehdestä on täytetty erilaisella sälällä: löytyy alkuperäiskansia (joista yksi ei liity millään tavoin tähän lehteen), Mail-Manin palstaa, pari esittelyä ja yllättäen myös Magneton menneisyyttä valottava tarina Yötuli, joka hämmensi minua aikoinaan suuresti. Tarina on täysin irrallaan lehden muusta materiaalista, eikä Mail-Man mainitse siitä paria sanaa enempää; edes tarinan tekijöitä ei kerrota, mikä kyllä ärsytti pahasti. Juttu oli sinällään hyvä, joskin hämmästyttävän synkkä keskitysleirikuvastoineen ja kuolevine lapsineen – näiden reaalimaailman kauhunäkyjen lisäksi kuvitus toi Marvel-tuotannon sijasta mieleen pikemminkin eurooppalaisen taidesarjakuvan; koko jutussa on jotenkin vähän ahdistava ja vääränlainen tunnelma.

No, olen sittemmin selvittänyt, että kyllä tämä ihan autenttista ja kanonisoitua tavaraa on, Claremontin itse kirjoittamaa ja Suomessa ainakin Kalma-lehden kauhusarjakuvista tutun John Boltonin kuvittamaa. Tämä kaksikko teki näitä ilmeisesti aika tasokkaita takaumajuttuja Classic X-Men -nimiseen julkaisuun 80-luvun lopulla; pääasiassa lehti uudelleenjulkaisi kymmenisen vuotta vanhempaa X-matskua, sieltä Byrnen ajoilta siis. Liiemmin näitä ei Suomessa kyllä nähty, ja tavallaan "ylimääräisiä" ne ovatkin, mutta tällaisia kiinnostavia novellinkaltaisia henkilökuvia olisi toki enemmänkin lukenut. Mutta nuorena en siis ollut varma mitä Yötulesta olisi pitänyt ajatella. Oli jotenkin häiritsevä.

Hivenen oudosta toimitustyöstä huolimatta (olisin nähnyt mieluummin koko Asgard-tarinan yksissä tai enintään kaksissa kansissa ilman ylimääräistä täytettä) lehti on kuitenkin tasaisen vankkaa laatua edelleen hengästyttävän upeine Arthur Adams / Terry Austin -kuvituksineen, joten kitinät sikseen.