Teräsmies ja Hämähäkkimies: Kaksoisuhka

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: John Buscema

Tussaus: Joe Sinnott (et al.)

Tämä 60-sivuinen albumimuotoinen julkaisu on yksi ensimmäisiä Marvel-hankintojani, melkoisella varmuudella viiden ensimmäisen Marvel-lehteni joukossa, mikä tarkoittaa että olin kohtalaisena ummikkona tämän äärellä. Toki tiesin nämä hahmot, mutta en niitä vielä sanottavasti tuntenut, ja tiesin senkin, että Teräsmies kumppaneineen on eri kustantajalta lähtöisin, mutta toisaalta olin myös siinä uskossa, että nämä hahmot elävät ikään kuin samassa maailmassa, eivät vain normaalisti kohtaa. Että tämä tarina on kanonisoitua sarjakuvajatkumoa siinä missä tyyppien omatkin lehdet. No, enempää väärässä en tietenkään olisi voinut olla. Nämä kustantamojen yhteistempaukset (joita Marvel ja DC ovat aina suht säännöllisin väliajoin julkaisseet) eivät vaikuta kummankaan omaan kronologiaan, ovatpa vain tarinoita vailla merkitystä tai painoarvoa.

Mutta kuten sanottu, tämä ei häirinnyt minua silloin kymmenkesäisenä. Tämä albumi (kannessa muuten on vuosi 1987, mutta painovuosi silti vielä edellinen) oli tosi kova juttu, ja pitkään yksi suosikkejani. Heti tarinan alussa universumit menevät ristiin: Hulk on matkalla kohti Metropolista, minne Peter Parkerkin lähtee uutisvalokuvaajana, ja tämän jälkeen Clark Kent hakeutuu New Yorkiin. Nämä siviilipuolen tapahtumat ovatkin nyt luettuna lehden parasta antia. Se, että sekä Kent että Parker ovat sanomalehdessä töissä, mahdollistaa erilaisten olosuhteiden vertailun: Clark Kent on arvostettu ja arvovaltainen toimittaja ammattimaisesti johdetussa Daily Planetissa, Parker taas on päätoimittajansa pompottama freelancer lievästi kaoottisessa Daily Buglessa. Kumpikin päätyy keikkahommiin toisen työpaikalle – Clark Kentin ja J. Jonah Jamesonin kohtaaminen on itse asiassa koko albumin mainioin hetki.

Perusjuonena on Tohtori Doomin (ja tylsän DC-hahmon Parasiitin) maailmanvalloituspyrkimys, joka on mitäänsanomaton, mutta pointsit Jim Shooterille siitä, että hän on keksinyt paljon mielikuvituksellisia tapoja saattaa niin Teräsmies kuin Hämiskin erilaisiin pinteisiin ja niistä pois.

Hulk piipahtaa kuvioissa (Hulkin ja Teriksen matsi on toiminnallinen ykköshetki tarinassa), kuten myös Ihmenainen, mutta kaiken kaikkiaan tämä on supersankarisarjakuvana juuri sitä, mitä genreä tuntemattoman mielestä kaikki nämä ovat: jokseenkin infantiililla juonella varustettua pullistelua ja mätkimistä. Jotenkin alentuvan lattea ote vaivaa niin dialogia kuin kerrontaakin koko ajan; tulee mieleen jotkut sellaiset sarjakuvat kuin vanhat Tarzanit tai Mustanaamiot, tai, no – Teräsmies. Kuitenkin tämä albumi on kokonaan Marvelin tuotantoa, ja pointsit kai siitäkin, että hahmoja kohdellaan hyvin tasapuolisesti. Itse asiassa aika hauska kohta on myös Parkerin katkera huomiointi siitä, miten Metropoliksen väki jumaloi sankariaan Teräsmiestä. Itsehän hän on inhottu ja pelätty outolintu kotinurkillaan. Tasan ei käy...

John Buscema on tietenkin mies paikallaan piirrospuolella. On hyvin häkellyttävää, että tämä on yksi niistä piirtäjistä, joita Mail-Man palstallaan jaksoi leimata toistuvasti huonoksi. Tämähän on totaalisen upeaa jälkeä, ja kamoon: Buscema sentään yhdessä Stan Leen kanssa laati kirjan How to Draw Comics the Marvel Way. Ei sellaiseen hommaan olisi kuka tahansa kelvannut. Buscema piirtää todella herooisen Teräsmiehen, taidokkaan Hämiksen, ja kerrassaan ilmeikkäitä ihmiskasvoja läpi tarinan. Hänen Jamesoninsa varsinkin on mainio.

Arvio: Aikoinaan tykkäsin, enää en, paitsi piirrosjäljestä tietenkin. Tarinansa puolesta tämä on sarjakuvaa josta jotenkin näkee laskelmoidun, tenaville suunnatun asenteen. Tämä ei ole vilpittömän innokasta 60-luvun kamaa eikä taidemuotona omilleen noussutta 80-luvun Marvelia. Tämä on siltä väliltä, ja sen valitettavasti huomaa.

Ryhmä-X 12/86

1. Kadonneen temppelin metsästäjät (loppuosa)

2. Kliffaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumeron brutaali barbaria saa päätöksensä jokseenkin odotetusti, mikä tarkoittaa että kaikki sankarien hyvät yritykset menevät päin helvettiä, päähenkilöitäkin kuolee kuin kärpäsiä, mutta lopulta jokin odottamaton käänne pelastaa tilanteen. Tällä kertaa käänne on Uusien mutanttien mukana hengaava Sotakone, tekno-orgaaninen (rakastan tuota termiä!) olento, johon Kulan Gathin loitsu ei ole vaikuttanut, mutta joka toisaalta on enemmän tai vähemmän lapsen tasolla henkisesti, eikä täten kunnolla missään vaiheessa tajua mitä tapahtuu. Tämä lienee muuten ollut Sotakoneen ensiesiintyminen Suomessa, eikä hahmo varmaan ole lehteä tuoreeltaan lukeneille avautunut kunnolla, vaikka toisaalta tässä kaaoksessa on voinut myös upota muun oudon seassa ihan täysillä.

Sotakoneen avulla homma saadaan kuitenkin pakettiin, ja kun Tohtori Outo sitten Illyanan mutanttivoimia käyttäen palauttaa ajan takaisin tapahtumien alkupisteeseen (!!), pyyhkiytyy kaikki tämä historiasta. Vain ajanpalautusloitsun lähistöllä olleet muistavat mitään koskaan tapahtuneenkaan. Silti pitää huomioida, että tämä nimenomaan ei ollut Marvelin usein utilisoima "rinnakkainen aikavirta" tai "vaihtoehtotodellisuus". Tämä tapahtui näille hahmoille ihan oikeasti, tapahtumat vain lopulta peruttiin. Tämä tarkoittaa siis sitäkin, että Hämähäkkimies itse asiassa kuoli tässä tarinan kakkososassa. Kidutettuna, yksin, pilkattuna – yrittäen pelastaa tilanteen, mutta siinä epäonnistuen. Todella hyvä ja todella hyytävä hetki.

Ja kun aikavirtoja ronkitaan tarinan lopussa, tapahtuu muuta mullistavaa: palaamme hetkeen, jossa Kulan Gathin amuletin löytäneen Jaime Rodriguesin surmannut katurikollinen on juuri tekemässä tekoaan (mitä kautta Kulan Gath alkujaan pääsi vapaaksi), mutta nyt samaan hetkeen singahtaa vahingossa tulevaisuudesta Nimrod, tuo pirteän pinkki tappokone. Tämä on Nimrodin ensiesiintyminen, ja luvassa on tylyä tavaraa jatkossa. Itselleni Nimrod menee helposti sinne X-vihollisten top kolmoseen. Ihan vielä Romita ei ole kyllä hahmon ulkomuotoa täysin hionut kohdilleen.

Kakkostarinassakin ollaan tekno-organismin äärellä, kun Sotakoneen paljon puhuttu mutta tähän asti näkymätön isä Magus saapuu Maahan, ja ihan sattumalta (...) sinne, missä X-miehet ovat treenaamassa. Ja pieneksi tiimi onkin käynyt: Storm on lähdössä Afrikkaan (hän oli lähdössä sinne jo ennen Kulan Gath -tapahtumia, mutta Manhattanin muuttuminen vähän viivästytti lähtöä) ja Kitty ja Wolverine ovat vasta palailemassa Japanista, joten Ryhmä-X on tässä vain Rogue, Painajainen ja Kolossi.

Treenisessiot ovat Claremontin tuttuun tapaan täynnä mainioita hetkiä, mutta tosiaan keskeytyvät kun taivaalta tulee jotain isoa. Sen jälkeen ympäristö alkaakin vauhdilla muuttua virtapiireiksi. Olen aina tykännyt näistä tekno-orgaanisista olennoista. Tuo viruksen lailla leviävä teknologia on yksi oudoimmista Marvelin ideoista, mutta sillä on ollut pysyvyyttä, ja aika nopeasti se Sotakoneesta laajeni isommaksikin ilmiöksi Marvelin universumissa, näyttelipä myöhemmin pääosaa parissakin isossa crossover-tarinassa. Tämä Maguksen stoori jää tässä lehdessä kesken tuskin alettuaan, enkä aikoinani seuraavaa numeroa divareista löytänyt, joten tarinan loppu jäi arvailujen varaan. Magus itse tuli kyllä myöhemmin vastaan, ja Sotakone oli minulle hänkin jo uudemmista lehdistä tuttu silloin kun olen tämän ensi kerran lukenut.

Arvio: Kulan Gath -tarinan loppu on täyttä timanttia, oli aika pirun vaikuttavakin silloin aikoinaan. Hämiksen kolkko loppu ja uhrautuvaisuus varsinkin meinasivat nostaa palan kurkkuun. Toisen tarinan parasta antia on X-kolmikon sparraussessio, ja Romita / Greenin hieno taide tietenkin.

Ryhmä-X 11/86

1. Uskomaton aika

2. Kadonneen temppelin metsästäjät

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Saakeli että minä rakastin tätä tarinaa silloin aikoinaan. Tottuneemmaalle Marvel-lukijalle tällaiset vaihtoehtotodellisuudet ovat tietenkin vakiotavaraa, mutta minulle tämä oli aikoinaan ensimmäinen laatuaan, ja järisytti todella. Suoraan asiaan mennään: edellisnumeron viimeisellä sivulla Conan-vihollinen Kulan Gath pääsee kirotusta amuletistaan vapaaksi ja tämä lehti alkaa sillä, että Manhattan on hänen loitsunsa alla. Saari on muuttunut pseudokeskiaikaiseksi magiaa ja barbariaa pursuavaksi fantasiamaailmaksi, joskin poikkeuksellisen brutaaliksi. Kaikki on muuttunut: niin rakennukset, ympäristö, kuin asukkaatkin, jotka eivät juuri mitään aiemmasta elämästään muista; vain lojaliteetit ja perusluonne säilyvät entisellään, muuten kaikki, supersankareja myöten, kuvittelevat maailman aina olleen tällainen. Ensisivuilla muuten seurataan kansallisen turvallisuusneuvoston kokousta Washingtonissa, missä Val Cooper avuliaasti luennoi yleisölle – ja lukijoille – mitä on tapahtunut ja mitä tiedetään. Näppärä tapa selvitä nopeasti pakollisesta infodumpista.

Itse tarina on muutamien kapinallisten taistelua pelolla ja ihmisuhreilla hallitsevaa sadistista Kulan Gathia vastaan. Muutamat ryhmät, kuten Morlokit ja Uudet mutantit, on aivopesty hallitsijan käsikassaroiksi, mistä seuraa pakollista matsia hyvistenkin kesken. Eräänlaisessa pääosassa ovat Storm ja Callisto, joiden ystävyys-vihollisuussuhde alkaa hiljalleen tämän stoorin myötä kehittyä. He aloittavat vihollisina, päätyvät vahingossa Manhattania ympäröivän loitsun ulkopuolelle ja tajuavat missä mennään, mutta lähtevät Selenin kutsumina takaisin auttaakseen maailmaa palaamaan ennalleen.

Niin, Selen... Häntä Claremont on tuonut voimakkaasti muutamissa edeltävissä X-numeroissa esiin, ja nyt tämä vuosisatojen ikäinen noitanainen on omimmassa elementissään. Hän tuntee Kulan Gathin entuudestaan, ja näiden kahden välinen nokittelu on hurjaa ja karmivaa. Kulan Gath on tosiaan ihan eri meiningillä liikkeellä kuin Marvelin viholliset yleensä – hän uhraa lapsia, kiduttaa alaisiaan hengiltä, muokkaa ja vääntää vihollistensa kehoja epäinhimillisiin muotoihin ihan ilokseen. Voimakkaimmat potentiaaliset vihollisensa (Xavier, Selen ja Tohtori Outo) hän varsinkin ruhjoo nopeasti avuttomiksi lihanpaloiksi, jotka voivat vain kauhulla seurata maailman muuttumista painajaiseksi. Ai niin ja onhan Hämähäkkimieskin täällä – ainoa ihminen koko Manhattanilla, joka ei ole muuttunut miksikään, johtuen hänen ja Kulan Gathin aiemmasta kohtaamisesta. Velho vihaa Hämistä tämän vuoksi yli kaiken, ja Parker-parka joutuu ennennäkemättömän kidutuksen kohteeksi; hänet ristiinnaulitaan, häntä ruoskitaan, eikä loitsun vuoksi kukaan edes ymmärrä hänen puhettaan. Tämä tarina on todella rujo, ja Romita / Green -kaksikon kuvitus istuu tunnelmaan täydellisesti.

Arvio: Huikeaa kamaa, ja jotenkin häkellyttävää, että tämä on aikoinaan kahteen rapiat 20-sivuiseen Uncanny X-Menin numeroon mahdutettu. Juonta ja henkilöitä olisi kevyesti kymmennumeroisen limited seriesin verran, mutta toimiihan tämä näinkin. Nuorena tätä lukiessa tuntui kammottavalta miten suuret panokset tässä olivat, mutta kyynisempi kyllä ymmärtäisi, että kun päähenkilöitä alkaa kuolla, on selvää, että tarinan lopuksi painetaan reset-nappia. No, lopetus jää ensi numeroon. Hieno stoori tämä on edelleen, ihan kajahtanutkin tavallaan – Claremont on halunnut tehdä Conan-henkistä hurmosta parin numeron verran, joten ei kun Manhattan sekaisin. Kulan Gathin armottoman julma ja täysin ihmiselämästä piittaamaton maailma on nyrjähtänyt, mutta kiehtova. Olisi tätä pidempäänkin lukenut.

Hämähäkkimies 11/86

1. Minne, oi minne on kadonnut Hämähäkkini?

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

2. Kotiinpaluu!

Käsikirjoitus: Roger Stern & Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

Salatut sodat oli vuoden mittainen limited series -tapahtuma ja ensimmäinen kaltaisensa megaluokan event Marvelin historiassa. Suomessa tapahtumat levisivät alkuperäistä paljon laajemmalle aikavälille: Hämähäkkimies siirtyy Salattuihin sotiin vuoden 1984 heinäkuussa, ja kun Jenkeissä paluu tuolta taisteluplaneetalta tapahtui pari numeroa myöhemmin, Suomessa näytettiin välissä vanhempaa tavaraa, ja Hämis palaa avaruusekskursioltaan vasta nyt. Itse Sodat käynnistyvät Hämiksen jatkosarjana vuoden 1987 syksyllä, päättyäkseen lokakuun 1988 numerossa. Huh huh.

Tämä lehti on koostettu Hämiksen kummankin merkittävimmän lehden ensimmäisestä Sotien jälkeisestä numerosta. Ensin nähdään Milgromin lähinnä Mustaan kissaan keskittyvä tarina, jossa käydään näppärästi läpi Hämiksen sivuhenkilögalleria, kun Kissa kiertää jokaisen luona etsimässä tietoa kadonneesta Hämähäkkimiehestä. Mutta koska New Yorkin muutkin supersankarit ovat teillänsä, on koko pakka vähän sekaisin... Eivätkä Kissa ja Peter Parkerin siviilielämän ihmiset tule toimeen ollenkaan. Milgrom jatkaa Peter Parker, the Spectacular Spider-Man -lehden kuvittajana ja on ottanut kirjoituspuolenkin harteilleen Bill Mantlon lähdettyä. Suurta muutosta ei näy – dialogi on edelleen vähän tönkköä, ja jo tässä numerossa näkyy se, mihin suuntaan Milgrom lehteä on viemässä: kohti melko puhdasta ihmissuhdehaahuilua, jossa supersankarius on lähinnä taustakohinaa. Ei tämä minusta ollut silloin juuri mistään kotoisin, mutta nyt huomaan pitäväni Mustan kissan hahmosta enemmän. Huonommankin päähenkilön tällaiseen "hämiksettömään" tarinaan olisi voinut laittaa. Ei tämä nyt mitään sarjakuvan juhlaa ole, etenkään Mooneyn tussaamana (hän tuntuu käyvän koko ajan lepsummaksi), mutta varsinkin tässä kontekstissa menettelee.

Toisessa tarinassa nähdään eräänlainen viestikapulanvaihto, kun entinen käsikirjoittaja Roger Stern ja tuleva Tom DeFalco ovat kirjoittaneet stoorin yhdessä. DeFalco ja piirtäjä Ron Frenz aloittavat tässä yhteistyönsä, ja hehän ovat ne minulle tutuimmat Hämiksen tekijät, jotka jatkoivat Amazing Spider-Manin parissa melkein koko sen ajan kun itse Marvelin lehtiä seurasin. Hyvää kamaa – Frenz varsinkin on ihan eri kaliiperia kuin edeltävän stoorin Milgrom ja Mooney. Tarina alkaa Hämiksen ja Curt "Lisko" Connorsin palatessa portaalin kautta New Yorkiin – Hämis tietysti Salatuissa sodissa mukaan tarttuneessa uudessa puvussaan, joka siis tässä lehdessä ensiesitellään yleisölle.

Itse tykkään tästä mustasta designista edelleen kovasti, ja olisin toivonut sen jäävän pysyvämmäksi kuin se sitten lopulta jäi. Puku ja sen outo telepaattinen toiminta ovatkin osa tämän kevyen tarinan antia, mutta enimmäkseen seurataan Peterin asettumista takaisin arkipäiväänsä kaukana kotoa vietettyjen kosmisten viikkojen jälkeen. Juuri tästä arkipäiväisen elämän korostamisesta tykkäsin DeFalcon tarinoissa: Peter tuulettaa tunkkaista asuntoaan, käy hakemassa pizzaa, ja kykenemättä nukkumaan lähtee öisille katoille loikkimaan. Mitään suurta ei tapahdu, mutta Parkerin yrityksiä asettua takaisin kotikulmien kuvioihin ihmisjärjen rajoja koetelleiden tapahtumien jälkeen on mukava seurata. Tällaisena minä olen oppinut Hämiksen tuntemaan: nuhjuisessa poikamiesboksissaan elävä hieman levoton nuorukainen, jolle arkipäivän rauhalliset hetket ovat luksusta.

Arvio: Mitään selkkauksia tässä lehdessä ei ole, eikä ketään vastaan oteta matsia. Silti molemmat tarinat ovat kovin sympaattisia kumpikin tavallaan. Tämänkaltaisia hengähdystaukoja supersankarisarjakuvia lukiessa huomasi säännönmukaisesti kaipaavansa, ja vaikkei esimerkiksi juuri DeFalco ollut mikään Claremontin veroinen käsikirjoittaja, hän osasi tämän puolen Hämiksen elämässä kirjoittaa hyvin. Milgromin Kissa-stoori on vähän latteampi, mutta tässä yhteydessä sekin toimii. Tykkäsin lehdestä yhä.

Ryhmä-X 10/86

1. Hävinneiden perintö (loppuosa)

2. Kaksi tyttöä pitämässä hauskaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Steve Leialoha

Edellisnumerossa alkaneen tarinan loppuosa on mukavaa asettumista uuteen status quoon: voimansa menettänyt Storm on päättänyt lähteä etsimään itseään lapsuusmaisemiinsa Afrikkaan, ja vasta vähän aikaa kuvioissa pyörinyt Rachel paljastaa kuka oikeastaan on – Scott Summersin ja Jean Greyn tytär tulevaisuudesta, jota nyt Jeanin kuoltua ei hänen muistamanaan voi koskaan olla olemassa. Silloin aikoinaan pidin Rachelia kiinnostavana hahmona, joskin hänen traumansa tuntuivat toisinaan yliampuvilta. Eivät ne sitä oikeastaan ole. Kun tässä numerossa Rachelin menneisyyttä aletaan tosissaan käydä läpi, tulee selväksi että mistään ylireagoinnista ei tosiaan ole kyse – Claremont lienee käyttänäyt referenssinä Rachelin kokemuksille aitoja keskitysleirikertomuksia, joiden valossa tämä todella pahasti rikkinäinen hahmo asettuu uskottaviin raameihin. Rachel ei ole omassa menneisyydessään (siis X-miesten tulevaisuudessa) ainoastaan menettänyt kaikkia läheisiään, hänet on myös telepaattina pakotettu jahtaamaan vapaana liikkuvia mutantteja, jotka sitten on nopeasti teloitettu.

Lehden alkuosassa mukana oleva lisämateriaali numeron 10/85 "Days of Future Past"-dystopiaan on myös hyytävää luettavaa. Itselleni tämä parisivuinen tiivistys tapahtumien alkamisesta toimi jopa paremmin kuin tuo legendaarinen tarina itse; näiden hirmutöiden tapahtuminen arkipäiväisessa ympäritössä post-apokalyptisen Manhattanin sijaan on uskottavampi ja samalla häiritsevämpi skenaario.

Toinen tarina on kylläkin sitten lievä pettymys. Rachel ja Uusien mutanttien Magma, molemmat tuoreita tulokkaita Xavierin koululla, lähtevät päiväksi hengaamaan New Yorkiin, ja törmäävät nopeasti Seleniin, josta molemmilla on huonoja kokemuksia. Seuraa numeron 6/86 nopeahko toisinto, jossa Selen on nitistämässä Rachelia, X-miehet tulevat hätiin, tilanne päättyy ratkaisematta. Ihan jees, mutta kovin samankaltainen stoori kuin aiemminkin, ja itseäni vähän haittasi Magman läsnäolo; hahmo ei ole erityisen persoonallinen tai kiinnostava. Selenistä tosin tykkään. Hän oli näihin aikoihin aktiivisesti X-lehdissä läsnä, ja on minulle ehdottomasti osa legendaaristen X-vihollisten joukkoa, vaikkei häntä kai moni sinne laitakaan. No, minä laitan. Bonusta on tarinan sijoittuminen Helvetintulen klubille, jonne Selen on pyrkimässä Mustan kuningattaren virkaan. Minua tuo dekadenttien rikkaiden mutanttien sisäpiiri lievästi perversseine pukeutumiskoodeineen aina kiehtoi kovasti, joten heidän jokainen esiintymisensä X-lehdissä kelpasi kyllä. Kakkostarinan tussauksesta muuten vastaa toisinaan tässä hommassa vieraillut Steve Leialoha, jonka sliipatun tarkka tussinjälki kyllä sopii Romitalle, mutta Dan Greenin levottomasti roiskittuun viimeistelyyn tottuneelle tämä on kovin vieraan näköistä. Ihan jees, mutta tykkään Greenistä silti enemmän.

Arvio: Ei yhtä kovaa iskevä numero kuin muutama aiempi. Rachelin menneisyyden valottaminen on kiinnostavinta antia, ja Selenissä on potentiaalia, jota hän tosin ei muistaakseni ainakaan Suomessa julkaistuissa tarinoissa koskaan saavuta.

Ryhmä-X 9/86

1. Avaruushirviöt

2. Hävinneiden perintö

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Huikeaa menoa. Numeron 8/86 suht seesteinen (mitä nyt Avaruushirviöt muhensivat uhriensa aivoja) tunnelma on itseltäni jäänyt aikoinaan kokematta, mutta siitä jatketaan ilman mainittavaa taukoa tähän. Storm ja Forge ovat käyneet läpi oudon lähinnä Stormin heikon hetken mahdollistaman suhteensa ja välit ovat tulehtuneet pahasti. Storm on jättämässä Forgen yksin pilvenpiirtäjäänsä, kun Avaruushirviöt saapuvat nappaamaan tätä itselleenkin vaarallisen aseen suunnitellutta keksijää... Seuraa kaoottinen soppa, jossa Claremontin taidokkaaseen tapaan on vielä muutama ylimääräinen lusikka hämmentämässä: ensinnäkin Texas on hirvittävän myrskyn kourissa, mikä luo koko taistelulle jotenkin apokalyptisen taustavireen, ja toiseksi Forgen cheyenne-perinteitä peräänkuuluttava oppi-isä Naze on paikalla haulikkoineen. Näennäisesti hän auttaa Stormia ja paikalle saapuvia X-miehiä Avaruushirviöitä vastaan, mutta todellisuudessa Nazella on ihan eri kuviot... Vanha intiaanisoturi leikkii itseään suurempien voimien kanssa, ja päästää vahingossa irti jotain, joka on vähällä rusentaa alleen paitsi Avaruushirviöt, myös Ryhmä-X:n, ja palaa muutaman vuoden päästä kuvioihin aikamoisella ryskeellä.

Pidin tästä numerosta, mutta verrattuna heinäkuun numeroon on ehkä hyvä että tämä ei ollut ensimmäinen Marvelini. Meno on melkein surrealistisen kaoottista välillä, kun Avaruushirviöt ovat paitsi muotoa muuttajia tappajia, myös magiaa käyttäviä, ja kun Nazen irti päästämät pimeät voivat ryskivät Forgen pilvenpiirtäjään ja avuksi tulee muutamia X-miesten magiaa hallitsevia tuttuja (esim. Painajaisen tyttöystävä Amanda Sefton) – tämä on niin äkkikäänteistä menoa että hirvittää. Osa lienee tosin suomalaisen lehden lyhentelyn syytä: varsinkin yhdessä kohtaa välistä puuttuvan sivun huomaa ikävästi. Onneksi näitä leikkauksia ei yleensä ole enempää kuin 1-2 sivua per lehti.

Silti: tämä on todella hyvää settiä. Tietynlaisessa korniudessaankin Avaruushirviöiden aiheuttama vainoharhainen pelko (he muuttuvat uhrinsa näköisiksi eikä kohta kenestäkään voi olla varma) välittyy, ja Claremont tuntuu nauttivan kieputellessaan tahallisen koukeroisia taistelukohtauksia yhteen nyyttiin. Loppujen lopuksi lehdessä on myös paljon tilaa hienoille hiljaisille hetkille. Stormin kylmät jäähyväissanat Forgelle taistelun jälkeen ovat varsinkin ihan parasta. Tämä on minun Stormini, minun ykkös-X-mieheni:

Romita ja Green ovat kuvituspuolella uskomattomassa vedossa. Nämä kolme ruutua ovat niin hienot, että ottaisin kokonaisuuden mielelläni vaikka seinälle:

Arvio: Muistelen että tämän numeron kaoottisuus jätti nuorena minut vähän kylmäksi. Pidin tästä kyllä, mutta tuntui etten pysynyt Claremontin käänteiden matkassa täysin. Nyt huomasin tykkääväni tästä turbovaihteisesta tuhovimmasta. Ja jälleen kerran: paljon sellaisia tarinansiemeniä kylvetään, jotka itävät vasta vuosien päästä. Oivallista juonenpunontaahan tämä ennen kaikkea on.

Ryhmä-X 7/86

1. Yhteiskunnan vihollinen!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

2. Elävä kuolema

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: Barry Windsor-Smith

Tussaus: Terry Austin

Historiallinen hetki: ensimmäinen Marvel-lehti, jonka koskaan olen lukenut. Ostin tämän tuoreeltaan hetkellisenä herätteenä ollessani serkkupojan luona kesäkylässä viikon. Hänellä taisi muutamia Ryhmä-X:iä olla jo ennestään, ja niinpä osti tämän uudenkin numeron kun sellainen tuli lähikaupan lehtihyllyssä vastaan. Sen verran kiehtovalta tuo kansikuva näytti, että pistinpä minäkin hiluni sitten samaan lehteen, seitsemän markkaa viisikymmentä penniä näköjään. Ja olihan tämä aikamoinen pläjäys. Claremontin juonikuviot etenevät vauhdilla ja monenlaisin koukeroin, hahmoja on valtavasti, eikä, onneksi, liikoja aikoja tuhlata selittelyyn. Valtavan paljon jää lukijan oman mielikuvituksen harteille jos mitään aiempaa ei ole luettuna – on kyllä myös Mail-Manin palsta, joka sekin onnistui lähinnä kutkuttamaan viittauksillaan hahmoihin ja tapahtumiin joilla oli outoja nimiä eikä edes visuaalista viitekehystä. Ja koska ensimmäisen lukemani Marvel-lehden aloitussivu näyttää tältä...

...tarkoittaa se sitä (minkä juuri äsken huomioin), että Rogue on ensimmäinen kohtaamani Marvelin hahmo. Hän ja Storm ovatkin tämän lehden pääosissa; Rogue on aiempien tapahtumien johdosta viranomaisten tähtäimessä, ja kun hallituksella on käytössään Forgen viime numerossa esitelty voimaneutralisoija, luvassa on ikäviä asioita. Kun Rogue paikallistetaan, myös Storm on läsnä, ja osuu Roguelle tarkoitetun täyslaidallisen tulilinjalle. Hän menettää voimansa vaikuttavasti kuvatussa puhtaan tuskan räjähdyksessä, ja niin Claremontin jo toista vuotta aiemmin käynnistämä Stormin hahmon radikaali uudistaminen on saanut päätepisteensä: entinen luonnonlapsi ja sääjumalatar on nyt irokeesiin ja nahkaan pukeutunut varjo itsestään, tavallinen ihminen ilman voimia, ei enää mutantti, mutta ehkä sentään vielä joskus sankari? Juuri tämä on se Storm, jonka itse opin tuntemaan.

Lehden jälkipuoliskolla alkaa Claremontin ja jo tuolloin nimekkään Barry Windsor-Smithin yhdessä laatima Elävä kuolema, jonka keskiössä on voimiensa myötä elämänhalunsa menettänyt Storm. Forge on ottanut hänet luokseen asumaan ja hoitaa tätä kuntoon – näiden kahden välillehän kehittyy nopeasti outo suhde, joka on pahan kerran epätasapainoinen ja jopa monin tavoin kyseenalainen, etenkin koska Forge tuntee kenties aiheestakin syyllisyyttä siitä että Stormin entinen elämä supertiimin johtajana on päättynyt. Näihin kuvioihin ei kuitenkaan ihan tässä numerossa vielä päästä; alkuperäinen Lifedeath on tuplakokoinen järkäle, jonka loppuosa täytti Suomessa Ryhmä-X:n seuraavan numeron (joka ei omaan kokoelmaani koskaan päätynyt ennen kuin 2000-luvulla osana Essential X-Men -kokoomateosten sarjaa) kokonaan. Mutta kyllä tässäkin jo ehditään liikuskella avuttoman tuskan, luovuttamisen ja merkityksensä kadottaneen ihmisen mielenmaisemissa. Vaikka olin Stormin hahmon tuntenut vasta muutaman sivun ajan, tunsin että hirvittävien käänteiden äärellä oltiin. Ja onhan BWS:n taide komeaa katsottavaa, vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita ottanutta jälkeä, ainakin nykyisen minun mielestä...

Kaiken tämän draaman lisäksi taustalla pyörivät hämmentävät Avaruushirviöt – joiden suomenkielinen nimi ei ole varsinaisesti mitään käännöstyön juhlaa (alkuperäisnimeltään tämä "pod people"-henkinen rotu on nimeltään Dire Wraiths; hankala käännettävä, mutta olisi Mail-Man voinut vähän edes yrittää...). He pyörivät tuohon aikaan muissakin lehdissä satunnaisesti, ja ovat osa Mattelin leluun perustuvaa lisenssisarjakuvaa Rom Spaceknight... No, Claremont upottaa nämä brutaalit olennot melko mutkattomasti tähänkin tarinaan. 

Kuten sanottu, tämä siis oli ensikosketukseni. Syttyikö Marvel-kuume heti? Tätä oli saatava välittömästi lisää ja paljon? No ei, kumma kyllä. Lehti kiehtoi minua tavattomasti, ja luin sen seuraavien kuukausien kuluessa x kertaa läpi. Silti ei tullut mieleen ostaa samaa tavaraa lisää. Vasta vuotta myöhemmin, kesällä 1987 Hämähäkkimiehen myötä, sukelsin Marvelin maailmaan tosissani ja siten, ettei paluuta vuosiin ollut. Tästä huolimatta juuri tämä on minulle se tärkein virstanpylväs, jonka sivut ovat kaikki niin älyttömän tuttuja, ja silti tähän jaksaa palata. Vaan olihan tämä kyllä yhdeksän ja puolen ikäiselle melkoinen kulttuurishokki. Niin paljon puhetta, niin realistisesti piirrettyjä ihmisiä (Romita on uskomattoman hyvä tässä), niin jännittäviä, aikuisia, aiheita. Katsokaa nyt tätäkin aukeamaa, Disney-sarjakuvaan tottuneelle tämä oli ihan eri maailma:

Arvio: Olen tämänkin tarinan tuntumista alkuperäisimpaktia laimeammalta joskus pelännyt, mutta pakko on todeta että melkein on käynyt päinvastoin. Teen huomioita tavasta jolla Claremont rakentaa hahmojaan, nautin piirrosjäljestä, huomaan vielä nytkin asioita joita en aiemmin. Täydet pisteet ja vähän nostalgialisää päälle.

Ryhmä-X 6/86

1. En itke koskaan (loppuosa)

2. Uhka... menneisyydestä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Ryhmä-X:n kutistuttua 32-sivuiseksi tuli käytännöksi julkaista kerralla aina yksi kokonainen (yleensä 22 sivua) ja yksi puolikas alkuperäisen jenkkilehden numero, poisleikaten sitten tarpeen vaatiessa sivu tai pari. Tästä käytännöstä johtuen nyt nähdään viime numerossa alkaneen tarinan mainio lopetus: Wolverine (ja mukaan ängennyt Painajainen) on vienyt Kolossin kaljalle laukoakseen tälle muutamia totuuksia siitä miten itsekäs tämä on omissa tunteissa velloessaan, mutta kuinka ollakaan, vanha vihollinen Juggernaut on samassa baarissa viettämässä leppoisaa iltaa. No tappeluhan siitä syntyy. Humaltunut ja ärtynyt Peter saa Juggiksenkin suuttumaan, ja kaksikko pistää koko rakennuksen remonttiin Wolverinen ja Painajaisen seuratessa vierestä. Wolverinelle tämä oli tilaisuus antaa Kolossille opetuksia käytännön tasolla, ja tarinan lopettavat ruudut lukeutuvat sinne legendaaristen X-hetkien monilukuiseen listaan aika korkealle:

Toisessa stoorissa kuvioihin astuu parikin merkittävää ja pysyvästi X-kuvioihin asettuvaa hahmoa. Rachel Summers nähtiin numeron 10/85 dystooppisessa tulevaisuudessa, mutta vasta Romitan kuvaamana (ja omilleen kertojana kohonneen Claremontin kirjoittamana) Rachel asettuu niin tarinallisesti kuin visuaalisestikin kohdilleen. Hänen epätietoinen saapumisensa menneisyyteen on mukavasti kerrottu: hermostunut, synkkä, hiljainen, pelokas hetki sumuisessa yössä.

Rachelista huokuva energia houkuttelee paikalle Selenin (uusi hahmo ainakin Suomen lehdissä hänkin), energiavampyyrin, joka jättää jälkeensä muumioituneita raatoja vähän Proteuksen malliin, joskaan ei harpo kehosta toiseen sentään. Rachel osoittautuu kuitenkin Selenille kovaksi palaksi, ja kun Xavier saa telepaattisen avunhuudon, saapuvat X-miehetkin paikalle. Syntyy lisää remontintarvetta...

Toinen merkittävä hahmo on Forge, jolla on yksi oivallisimmista mutanttivoimista: kyky keksiä kaikkea mahdollista. Tämä Marvelin vastine Pelle Pelottomalle on paitsi mutantti, myös Vietnamin veteraani, Amerikan intiaani ja asettunut vastikään hallituksenkin palkkalistoille kehittelemään milloin mitäkin vipstaakeja. Vielä tässä numerossa Forge jää etäiseksi, mutta kyllä hänen voimaneutralisoijansa sentään jo esitellään; laitteella saadaankin varsin dramaattisia aikaan heti seuraavassa numerossa.

Sekä Forge että Rachel ovat niitä Claremontin hahmoja, jotka eivät ihan ykköskastiin koskaan nousseet (no Rachel ehkä, paljon myöhemmin), mutta jotka ovat tavattoman monitahoisesti kirjoitettuja, monien ongelmien riivaamia, hyvään pyrkiessään paljon virheitä ja huonoja ratkaisuja myöhemmin tekeviä hahmoja, jotka tulevat ja menevät X-tiimien ympärillä pitkään. Pidän molemmista vallan tavattomasti.

Arvio: Claremont jatkaa lukuisien juoniensa punomista nautinnolliseksi kudelmaksi. Tässäkin numerossa pedataan tulevaa melkein enemmän kuin mitä varsinaisesti tapahtuu, mutta juuri tästä seuraa kutkuttava tunnelma, hivenen painostava aavistus siitä että jotain suurta muhii pinnan alla. Ja tietenkin Kolossin ja Juggernautin turpasauna baarissa on ikoninen hetki.

Ryhmä-X 5/86

1. Hulluus

2. En itke koskaan

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Nyt aletaan olla asian ytimessä. Ryhmä-X oli aina suosikkini Marvelin monien julkaisujen joukosta, ja nimenomaan tällä tekijäkombinaatiolla. Kun ajattelen käsitettä "Ryhmä-X", kiteytyy se mielessäni kirkkaimmin Chris Claremontin kirjoittamaan ja Romita Jr / Greenin kuvittamaan Suomessa reilut kaksi vuotta kestäneeseen kauteen. Vaikutusta voi olla silläkin, että ensimmäinen koskaan lukemani Marvel-lehti oli juuri tämän kokoonpanon käsialaa... Mutta siellä ollaan vasta melkein. Tämä numero on divarista myöhemmin hankittu, ja sijoittu tilanteeseen, jossa X-miehet ovat juuri palanneet Salatuista sodista (jota siis ei ollut Suomessa vielä vuonna -86 nähty). Pieni hässäkkä heitti heidät vahingossa Japaniin, mistä Rogue lähetetään nopeimpana New Yorkiin tsekkaamaan mitä poissaoloviikkojen aikana Xavierin kartanolla on tapahtunut. Ei hirveästi, mutta toisaalta tarpeeksi, jotta Rogue alkaa vajota harhoihinsa – hänen päänsä sisälle pysyvästi juuttunut Carol Danversilta varastettu persoona on tässä vaiheessa vielä hyvin tuore tapaus, eikä Roguen oma psyyke kykene täysin kontrolloimaan tätä ylimääräistä asukkia. Luullessaan itseään Caroliksi Rogue pelastaa pulasta Danversin vanhan heilan, ilmavoimien agentti Michael Rossin. Nopeana toimintaseikkailuna alkanut tarina saa äkkikäänteen, kun Rogue alkaa hoivata loukkaantunutta Rossia kuntoon tämän ollessa epätietoinen siitä kuka tämä häneen hellästi suhtautuva nuori nainen on. Kun totuus alkaa selvitä, Claremont syöksee muutaman sivun aikana Rogue todella ahdistaviin loukkoihin, niihin elämän ja valintojensa seurauksiin joiden kanssa tämän on joko opittava elämään tai joiden alle on hajottava.

Toinen tarina (josta siis suomalaisen lehden nykymitan vuoksi nähdään vain ensimmäinen puolisko) on aikamoista tunnevuoristorataa sekin. Salatuissa sodissa Kolossi rakastui alien-rotuiseen parantajanaiseen, ja tykittää tämän totuuden Kittylle, joka hetken ehti olla poikaystävänsä Maan päälle paluusta onnellinen. Tämä tarinan aloittava kohtaus on yksi hienoimpia X-hetkiä: Claremont tuo onnistuneesti esiin teinirakkauden monet puolet: Kittyn maailma musertuu, Kolossi on liian oman rakkautensa ja tuskansa sokaisema, kumpikin sekä vielä epäkypsä, että toisaalta jo paljon kokenut – mutta ensimmäinen päättyvä ihmissuhde tämä on molemmille. Romitakin piirtää juuri niin täydellisesti kuin parhaimmillaan osaa. Ruutu, jossa kaksikko istuu rannalla ja Kitty vastaa Kolossin tokaisuun "Rakastuin yhteen tyttöön" on ikisuosikkejani:

Kittyhän ottaa pientä aikalisää ryhmästä tämän jälkeen. Näin nämä tarinat parhaimmillaan nivoutuvat: vähäksi aikaa isänsä luo Chicagoon lähtevä Kitty päätyykin yllätyskierteen kautta Japaniin ja silkkaan lynchmäiseen painajaiseen. Se julkaistiin omana "Kitty Pryde & Wolverine"-minisarjanaan, joka ilmestyi Suomessa vuotta myöhemmin yksiin kansiin pakattuna järkäleenä. Kitty pysyykin poissa lehdestä hyvän aikaa.

Wolverinehan ei Kolossin käyttäytymisestä tykännyt, vaan piti tämän toimintaa Kittyä kohtaan melkoisena mulkvistitouhuna, mikä puhdassydämiselle Peterille tuli tietenkin yllärinä – hyvää tarkoittava tollo kun poikapolo vielä näin nuorena oli. Wolverine päättää että paras tapa takoa totuutta venäläiskaverin kalloon on kiskoa tämä mukaan kaljalle. Legendaarista juttua seuraa, mutta se jää tilanpuutteen vuoksi lehden seuraavaan numeroon.

Arvio: Ei voi mitään. Tämä oli parasta Marvelia silloin, ja se on ihan yhtä hyvää nyt. Voitaneen jopa sanoa, että nautin Claremontin vivahteista enemmän nyt kun osaan niitä huomioida. Nämä hahmot on kirjoitettu rakkaudella. Romitan piirrosjälkikin sykähdyttää yhä vaan. Byrnen Ryhmä-X oli toki komeasti piirrettyä sekin, mutta Romita nostaa riman vielä jokusen pykälän korkeammalle. Täydet pointsit.

Hämähäkkimies 2/86

1. X-tekijä

Käsikirjoitus ja taide: John Byrne

2. Musta kissa – – sinä elät?!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Kuten taannoisessa Ryhmä-X:n numerossa 12/85, on tälläkin kertaa päästoori jostain muualta kuin nimikkohahmon lehdestä peräisin. "X-tekijä" on tuplamittainen seikkailu Fantastic Fourin numerosta 250, ja juhlistaakseen tätä tasalukua John Byrne on ympännyt mukaan tarinaan kaikki tärkeimmät hahmot, joita oli tuohon mennessä ehtinyt Marvelilla piirtää. Tämä sisältää keskeisessä roolissa myös Hämiksen, joten tarinan sijoittaminen Suomessa seittiveikon omaan lehteen on ihan oikeutettua. Muut mukanaolijat ovat Ihmenelosten lisäksi Kapteeni Amerikka ja Ryhmä-X, ja vihollisena Shi'arin imperiumin kaartin johtohahmo Gladiaattori, tuo Marvelin melko räikeä Teräsmies-pastissi.

Gladiaattori on saapunut New Yorkiin riehumaan kuvitellessaan Ihmenelosten olevan skrulleja, tuota mukavan iljettävää muodonmuuttajarotua. No, eihän asia aivan näin ole, vaan skrullit ovat ihan jotain muita, kuten lukijalle aika nopeasti käy selväksi... Paitsi että minulle ei käynyt silloin aikoinaan. Tämä lienee ihan ensimmäisiä koskaan lukemiani Marvel-lehtiä, ja suurella todennäköisyydellä ensimmäinen lukemani Ihmeneloset-stoori ainakin. Meno oli pökerryttävää, eikä pikkuminä tietenkään täysin tajunnut ketkä olivat skrulleja ja ketkä oikeita (ja mitä eroa näillä asioilla oli), mutta väliäkö tuolla. Olin vastikään tutustumassa Marvelin meininkiin, ja tämä on oikein hyvä lehti siihen. Tarina on pääasiassa hirveää mäiskettä, mutta siinä on paljon ovelia käänteitä, suuria väärinkäsityksiä, todella paljon hyviä hahmoja (Byrne kirjoittaa myös Hämiksen hyvin) ja tietenkin piirrosjälki on huippuluokkaa. Erityisen mieleenpainuva on viimeinen sivu, jossa sankarit seisovat raunioksi menneen Manhattanin savuavissa jäänteissä ja Möykky kysyy kuka tämän kaiken korvaa. Tämähän olisi tietysti monenkin lehden lopuksi oikein hyvä kysymys.

Hämis 2/86 on peräti 68-sivuinen jötkäle, ja täten kakkostarinaksikin mahtuu jotain vähän pidempää. Peter Parker, The Spectacular Spider-Manin numerosta 75 napattu tarina on sekin paitsi tuplamittainen, myös laadukas, vaikka tekijöillä onkin maine vähän lattean peruskaman tekijöinä. Bill Mantlosta oli taannoin puhettakin, mutta kyllä tälläkin kertaa on todettava, että tarina on itse asiassa oikein hyvä. Tämä on päätösjakso ilmeisesti jo pitkään jatkuneelle juonelle, jossa pääosassa ovat Hämis, Musta kissa ja muutama ison luokan rikollinen – ja neutronipommi, jolla koko New York on tarkoitus pyyhkäistä maailmankartalta. Keskiössä on kuitenkin Mustan kissan paluu näennäisestä kuolemasta ja välitön ajatutuminen takaisin Tohtori Mustekalan lonkeroihin. Tässä vaiheessa Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhde on jatkunut jo jonkin aikaa, ja toisin kuin Peter Parkerin kaikki aiemmat suhteet siviilihenkilöihin joilta supersankariminä on pitänyt kätkeä, tämä on kahden naamioituneen katoillakeikkujan suhde, ja sellaisena aika mielenkiintoinen; tietynlaista naamioituneen sankaritoiminnan fetisoimistakin on varsinkin Mustan kissan taholta ilmassa.

Silti on selvää, että supervoimaton ja itsensä yliarvioinut Kissa on pahasti itseään isommissa ympyröissä. Hän on onnistunut suututtamaan mm. Kingpinin, ja nyt Mustekala mukiloi häntä melko brutaalisti – avuttomana metallilonkeroiden otteessa seiniin paiskautuva Kissa on täysin Mustekalan armoilla, mutta tässä tilanteessa Hämähäkkimiehellä viimein napsahtaa, ja pitkään piikkinä lihassa ollut Tohtori kokee tietyssä mielessä lopullisen tappionsa raivostuneen Hämiksen repiessä hänen lonkeronsa irti. Käsittääkseni Mustekalan merkitys vihollisena päättyi pitkälti tähän tarinaan. Palatessaan joitakin vuosia myöhemmin kuvioihin suljetulta osastolta oli hän enää pelkkä vitsi, säälittävä jäänne menneen loiston päivistä. Tämä on hyvä kaari viholliselle – ylipäätään se, että jokin muutos tapahtuu siinä muuten loputtomuuksiin toistuvien taistelujen ketjussa... Aivan kuten Magneto alkoi näihin aikoihin Ryhmä-X:n puolella kääntyä puhtaasta vihollisuudesta ambivalentiksi mutanttien vapaustaistelijaksi, alkoi Hämiksen puolellakin näkyä näissä alkuaikojen vihollisissa merkkejä status quon muutoksesta.

Tämän kakkostarinan kuvittanut Al Milgrom oli piirtäjä, jota ei juuri kiitelty, ja jota varsinkin Mail-Man palstallaan jaksoi dissata. Ei hän minusta ollut koskaan huono; paljon vähemmän pidin esim. Rick Leonardin myöhemmin nähtävästä kuvituksesta. En silti koskaan mikään Milgrom-fani ollut, joskin suuri syy lienee (taas) onnettoman Jim Mooneyn, joka tussasi käytännössä kaikki Suomessa nähdyt Milgromin piirtämät Hämikset, joita riittikin kyllä paljon. Ei tämänkään tarinan kuvitus ole huonoa. Se on ehkä paikoitellen tasapaksua, mutta varsinkin joissakin ruutujaoissa on oikein hyviä oivalluksia.

Arvio: Paksu lehti, mutta täyttä tavaraa. Byrnen Ihmeneloset-juttu on klassikko, ja hyvin tehtyä perusmäiskettä parhaimmillaan; Hämiksen tarinassa taas riehuvat suuret tunteet ja nähdään klassisen vihollisen uran käännekohta. Nyt luettunakin mainiota kamaa.

Ryhmä-X 1/86

1. Professori Xavier on juntti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith (myös Walt Simonson ja John Romita Jr.)

Tussaus: Bob Wiacek

2. Sanction

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: John Romita

Ryhmä-X:n lukijoilla lienee ollut hippaisen hämmentynyt olo tämän numeron äärellä. Edellisvuodesta lehti on kutistunut 32-sivuiseksi, ja ajallisesti tarinoissa on hypätty kolmisen vuotta eteenpäin. Kolme vuotta kuukausittaista Chris Claremontin kirjoittamaa mutanttisaippuaoopperaa tarkoittaa, että on tapahtunut paljon. Mail-Man yrittää näitä tapahtumia palstallaan selventää, mutta vaikka tuon infopaketin lukisikin, jää tämä vähän hämäräksi sillisalaatiksi.

Syynä lehden muutokseen on ollut painoyhteistyön siirtyminen Pohjoismaista (jotka lopettivat oman X-lehtensä) Hollantiin, joka oli Suomea paljon edellä tarinoissa. Sinänsä vuoden 1986 alku osuu ihan hyvään kohtaan, koska John Romita Jr. on juuri aloittamassa pitkää piirtäjänuraansa X-Menin parissa, ja Claremontin tarinoiden taso sen kuin paranee. Itse asiassa minun nähdäkseni hän todella löysi itsensä kirjoittajana vasta sen kolmivuotiskauden aikana, joka Suomessa harpattiin yli. Omasta mielestäni Claremontin paras kausi lehden parissa osuu suunnilleen Uncanny X-Menin numeroiden 160 ja 260 välille – siis lähes kymmenen vuoden ajanjakso, jona aikana lehden piirtäjinä toimivat Paul Smith, John Romita Jr. ja Marc Silvestri. Toki hänen tarinansa olivat, kuten olemme nähneet, laadukkaita aiemminkin, mutta tuon ajanjakson aluksi, Paul Smithin ollessa X-Menin piirtäjänä, Claremont löysi oman äänensä, hänen tunnistettava tyylinsä muodostui, hänen henkilöhahmonsa alkoivat olla syvempiä ja tarkemmin hahmoteltuja kuin supersankarisarjakuvassa oli tapana.

Tämän sanottuanikin totean, että tämän numeron kylmiltään eteensä saanut suomalaislukija on kyllä ollut pulassa. Kolmen vuoden tarinajatkumon typistäminen pariinkymmeneen sivuun ei takaa erityisen jouhevaa kerrontaa, mutta parhaansa Mail-Man on tietenkin yrittänyt, ja tähän lehden ensimmäiseen tarinaan, joka on ottanut otsikkonsa yhdestä tunnetuimmista Smith-kauden numeroista, on sitten leikkaa- ja liimaa-menetelmällä koottu jonkinnäköinen jatkumo. Luovia ratkaisuja ei suomalaislehdestä puutu, ja puhekuplien sisältöäkin muokataan tarpeen mukaan. Eräälläkin sivulla Scott Summers tuo uuden puolisonsa Madelyne Pryrorin tutustumaan Xavierin kartanoon ja X-kumppaneinhinsa – oikeasti tuo sivu on koottu kahden eri numeron kohtauksista, jossa ei olla Xavierin kartanoa lähelläkään, vaan Japanissa ja Alaskassa. Liitokset nitisevät, mutta homma jotenkuten toimii.

Tärkeimmät tässä nähtävät muutokset lienevät Madelynen ohella Stormin uusi irokeesi-look, Kittyn lemmikkilohikäärme Lockheed (ja Kitty on aivan selvästi nousemassa kerronnan keskiöön muutenkin), Morlokkien esiinmarssi ja Kolossin pikkusiskon Illyanan & muiden Uusien mutanttien asettuminen Xavierille asumaan. Sekä tietenkin juuri edellisnumerossa tuhoa aikaansaaneen Roguen hakeutuminen Xavierin luo avun toiveessa. Xavierin luvalla Rogue asettuu hieman nihkeästi asiaan suhteutuvien X-miesten sekaan asumaan Walt Simonsonin piirtämässä tarinassa, josta siitäkin on muutama sivu mukana.

Lehden lopussa nähdään enemmän John Romita Jr.:ää, tosin isänsä tussaamana, mikä ei nuoremman polven omaa kynänjälkeä vielä ihan täysillä päästä esiin. Isäpapan jälki on niin klassisen linjakasta, ettei tätä meinaa JRJR:ksi tunnistaa! Tästä tarinasta (jolle on vissiin vahingossa jäänyt originaali otsikko) ei nähdä juuri muuta kuin alku, jossa Mystikko murhaa X-miehet tylysti yhden kerrallaan. Claremontin aiempaa terävämmän tarinoinnin kyllä silti huomaa: Mystikon sisäinen monologi on hyytävän hyvää läpi koko tappomeiningin. Viimeisellä sivulla paljastuu, että Murhamaailmassa ollaan, ja Armottoman robottejahan tämä Ryhmä-X oli; pakko jälleen ihastella Armottoman teknistä osaamista – hänellä on arsenaalissaan mm. teleporttaavia ja säätä hallitsevia robotteja. Tämä nyrjähtänyt palkkamurhaaja ratkaisisi aika monta ihmiskunnan ongelmaa jos vain sellaiseen päättäisi ryhtyä...

Arvio: Suomalaislukijoita varten tehty kooste on sekava, mutta pisteet yrityksestä saattaa yleisö ajan tasalle. Itsehän luin tämän aikoinaan divarihankintana paljon myöhemmin, ja iso osa näistä tapahtumista oli jo tuttuja. Nyt luettuna lehti on aika hahmoton, mutta kiintoisa kuriositeetti kuitenkin. Paul Smithin piirrosjälki on muuten yksi asia jonka suhteen olen tehnyt täyskäännöksen kuluneiden vuosien aikana. Nuorena pidin häntä tylsänä ja kuivikkaana piirtäjänä, nyttemmin hänen elegantti tyylinsä miellyttää kovasti. Suomalaisillehan Smith tuli kunnolla tutuksi vasta myöhemmin, kun näitä välistä jääneitä tarinoita julkaistiin erikoisjulkaisuina.