Ryhmä-X 6/91

1. Verinen aamunkoitto

2. Voiton päivä

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green / Josef Rubinstein

Edellisnumerossa alkanut Niljahirviöiden ja X-miesten kohtaaminen Denverissä jatkuu. Silvestri / Green -kaksikon ikoninen kansi lupaa sitä nyrjähtänyttä bodyhorroria, jota Niljahirviöiden klassisessa debyyttitarinassakin nähtiin, mutta lehden sisältö on vähän toimintapainotteisempi, onhan niljakkeillakin nyt supervoimia, kun kerran ovat mutantteja ihmisvartaloikseen haalineet. Tämä on tarinan intensiteetin kannalta vähän sääli. Suurin osa lehdestä on aika perustason mäiskettä, jossa Nilja-mutantit ovat ensin näennäisen voitokkaita, sitten eivät enää olekaan. Mitään aiemman Niljahirviö-tarinan kaltaista paranoiaa, klaustrofobiaa tai epätoivoa ei esiinny, vaan turpasaunaa otetaan ja annetaan. Potentiaalia olisi paljon enempään, mikä tulee esiin varsinkin niinä muutamina hetkinä, joissa mäiske taukoaa ja Claremont muistaa, millaisia antagonisteja olikaan lehteen kirjoittamassa.

Lonkeroitse muniaan ihmisten sisään loisimaan laskeva niljakas alien-rotu on konseptina edelleen ihan timanttia. Paitsi että olisin mielelläni nähnyt Silvestrin päästämässä mielikuvituksensa piirtäjänä valloilleen aiheen parissa, olisi tarinallisia mahdollisuuksiakin vaikka mihin. Syystä tai toisesta nyt on pysytty toimintalinjalla. Ihmisyyden ja syyntakeisuuden monimutkaisia kuvioita hipaistaan vain lehden loppupuolella, oikeastaan varsin hyvin kirjoitetussa kohtauksessa, jossa Wolverine joutuu päästämään sisällään asuvan alienin tekemisistä tietämättömän Harry Palmerin pois päiviltä.

Yllättäen lehden parasta antia on Australiaan sijoittuva sivujuoni. Madelyne Pryor hengailee yksikseen X-miesten päämajassa, ja näkee yliampuvan symbolisia unikuvia. Maddie on näihin aikoihin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava hahmo, ja hänen traumaattiset elämänvaiheenssa siirtyvät onnistuneesti alitajunnan muokkaamiksi kauhistuttaviksi näyiksi, jossa hänet jättänyt aviomies siirtää kaikki Maddien ominaisuudet comebackin tehneelle ensirakkaudelleen Jean Greylle. On selvää että Maddien "jalat maassa"-pinnan alla kytee jotain suurta, ja tulevaa Inferno-tarinakokonaisuuttahan tässä tietysti pedataan. Nämä unet on kuitenkin kirjoitettu tarkalla psykologisella otteella, jolla Claremont tuo näkyviin sen ihmisen perusturvallisuudentunteeseen asti nirskahtaneen petoksen ja hylätyksi tulemisen, jota tämä pahoin heitelty hahmo mukanaan kantaa. Jotain isoa on tulossa, mutta ensi kertaa tätä teininä lukiessa oli vielä täysin tietämätön siitä, miten isoa. Vähän liiankin isoa se sitten lopulta oli, valitettavasti. Mutta ainakin tämä ennakkohehku toimii pirun hyvin.

Risuja Suomen toimitukselle siitä, että lehden avaava koko aukeaman splash-page on jaettu pieleen kahdelle aukeamalle. Alkeellinen moka, hyh hyh. Lieneekö Mail-Man alkanut olla neljän säännöllisesti ilmestyvän lehden kanssa jo vähän ylityöllistetty näihin aikoihin?

Ryhmä-X 5/91

1. Tappavat leikit!

Tarina: Tom DeFalco / Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

2. Tähdenlento

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Juuri kun edellisessä päivityksessä kehuin Mail-Manin toimitustyötä, nyt annan risuja: R-X:n edellisessä numerossa alkanut Genosha-tarina jää totaalisen kesken, ja sen sijaan esitetään kronologisestikin sitä ennen tapahtunut stoori. En ihan ymmärrä mitä toimituksessa on tässä kohtaa tapahtunut, mutta ihme sekoilua joka tapauksessa. Kansikuvana oleva Byrnen piirtämä Wolverinekin on toki komea, muttei millään tavoin liity näihin julkaistuihin tarinoihin, vaan on Wolverinen omasta lehdestä peräisin. No, kaipa kynsiveikko on myyntivaltti.

Lehden avaava Tappavat leikit! on aika mitäänsanomaton välinäytös – takaumana esitetty tarina tapahtumista, joita Dazzler muistelee kirjeessään ystävälleen. Kyseinen ystävä, palkkionmetsästäjä O. Z. Chase (ja hänen koiransa Kerberus) on täysin tyhjästä tempaistu uusi hahmo sikäli kuin suomalainen lukija mitään tietää, ja koska ei Mail-Man tämän tarinan taustoja avaa, niin vähän hämäräksi hän jäi. Internet on minulle kertonut, että kyseessä on Dazzlerin omassa tuolloin jo lakkautetussa lehdessä esiintynyt hemmo, ja vaikkei Tom DeFalcon nimeä tässä lehdessä mainitakaan, niin juonikin on hänen käsialaansa – Claremont on vain kirjoittanut repliikit. Vähän outo täytenumero siis kyseessä, ja koska isolta osin koostuu meikäläisille lukijoille tuntemattomista viittauksista, niin olisipa tämän yli voinut huoletta hypätä. Rick Leonardi / Terry Austin -kuvitus on toki nättiä, eikä tarinassa sinällään vikaa ole; mutta kovin tyhjänpäiväinen se on. Pidän kyllä kohtauksesta, jossa Wolverine hankkiutuu juoppoputkaan päästäkseen O. Z:n viereiseen selliin.

Muuten tarinan elementit ovat KGB:n murhanhimoinen mutanttiagentti, Henry Gyrich ja CIA, sen semmoista. Hyvin Wolverine-henkistä huttua, ja kyllähän tuon nyt luki, mutta ehkä tämä olisi sopinut paremmin edellisnumeroon sen alkaneen ja keskenjääneen Genosha-tarinan tilalle? Ja ehkä nämä hienovaraiset toimitustekniset neuvoni eivät 30 vuoden jälkeen enää ole niin ajankohtaisia...

Kakkostarinassa lähtee turbovaihde päälle. Palataan ohimennen vuonna 1988 nähdyn kohtauksen kautta ajassa vähän taaksepäin, New Mexicoon, jossa kallioisille vuorille tipahtaa keitäs muita kuin vanhoja tuttuja Niljahirviöitä. Näitä öh, "kevyesti" alien-henkisiä monstereita on nähty aiemmin ennen kaikkea Claremontin ja Paul Smithin upeaakin upeammassa stoorissa, joka Suomessa esitettiin vuonna 1988 Ryhmä-X:n erikoisjulkaisussa 1. Rohkeasti Claremont palaa jo varmaan tämän lehden ilmestyessä aikalailla klassikoksi kanonisoidun tarinansa pariin, mutta vaikkei samanlaista klaustrofobisen painajaismaista tunnelmaa ainakaan tämän alkuosan perusteella ole syntymässä, niin monia kauhufiktion tehokeinoja tarina kyllä onnistuneesti käyttää.

Niljahirviöt (edelleen vähän korni nimi avaruusrodulle) ovat saapuneet maan päälle, ja ensikohtaamisen ainoaa eloonjäänyttä Harry Palmeria käyttäen leviävät hiljalleen infektion tavoin yhä uusiin isäntiin – etsien käsiinsä ennen kaikkea mutantteja, joten supervoimatkin näillä niljakkeilla nyt sitten on. Onneksi vastaan saadaan uusi, iskuvoimainen Ryhmä-X, ja kun nämä poppoot lehden lopussa törmäävät niin sitten törmäilläänkin lujaa.

Ei tämä klassikoksi nouse edellisen Niljahirviö-tarinan lailla, mutta Claremont ja Silvestri osaavat asiansa. Hyvin rullaavaa ja hetkittäin jopa hevihkön bodyhorrorin puolelle lipsahtavaa alien-viihdettähän tämä tarina on. Loppusosassa lienee mäiskettä luvassa, palataan siihen jatkossa.

Ryhmä-X 4/91

1. Eteläinen pallonpuolisko

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

2. Tervetuloa Genoshaan

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: P. Craig Russell

Kuten ehkä muistamme, X-miehet uhrasivat taannoin henkensä Dallasissa voittaakseen Vastustajana tunnetun kaaoselementin, minkä jälkeen järjestyksen jumalatar Roma palautti heidät henkiin. Nyt ryhmä on paitsi koko maailman tietämän mukaan edesmennyt, myös kaikille elektronisille tai muuten keinotekoisille tarkkailulaitteille näkymätön: täydellinen iskuryhmä, ja sitähän Ryhmä-X:stä nimenomaan tämän käänteen myötä tulee.

Tämä nyt alkava "Outback-era" on nykyisin monen kaiholla muistelema lyhyt mutta hyvin omanlaisensa kausi X-historiassa. Ryhmä-X on coolimpi ja tylympi kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen (no, ehkä Grant Morrisonin kausi vuosituhannen alussa pääsee lähelle). Porukasta on tullut Australian takamailla futuristisessa hightech-kompleksissa (jonka he tässä numerossa ottavat Raatelijoiksi kutsutulta cyborgilaumalta käyttöönsä) majaileva ja mutanttiteleportteri Portin avulla maailman laidalta toiselle singahteleva oikeudenjakaja. Vieläpä Marc Silvestrin piirtämä sellainen! Kukapa ei tästä tykkäisi?

Minäkin tykkäsin aikoinaan kovasti. Claremont tuntui löytävän aina vain uusia kiinnostavia suuntia joita tutkia, uusia hahmoja heitettäväksi tähän X-myllytykseen, uusia ihmissuhteita solmittavaksi ja juonilankoja punottavaksi. Mutta kovaa tämä meno on. Heti lehden alussa edellämainitut Raatelijat iskevät Singaporessa sijaitsevaan pankkiin, jossa ruumiita kasaantuu kuin heinää. Ollaan saapumassa 90-luvulle, ja Marvelin sarjakuvillekin koittaa uusi, tylympi aika. X-miehet itse eivät toki vieläkään tapa, mutta Raatelijat talutetaan Romalta lainaksi saatuun "Vaarain ahjoon", porttiin jonka läpi kävellyt syntyy puhtaana pöytänä uudestaan. Aika rajulta rangaistukselta tuokin tuntuu, mutta ehkä siinä on kuitenkin hitunen armoakin mukana. Joka tapauksessa Ryhmä-X on nyt lähempänä omankädenoikeudella toimivaa lainsuojattomien ryhmää kuin koskaan ennen. He menevät sinne missä heitä kaivataan, jakavat tuomioita vastaamatta kenellekään. Maailma on muuttunut kovaksi, ja Claremont tuo sen esiin hienosti kakkostarinassa.

Tervetuloa Genoshaan on historiallisesti ehkä jopa merkittävämpi kuin lehden ykköstarina, koska tässä Marvelin maailmassa ensiesiintymisensä tekevä äärirasisitinen saarivaltio Genosha tuli jäädäkseen, ja on yksi keskeisiä Marvelin maailman paikkoja nykyisin. Genosha on varsin ohuesti verhoiltu kuva apartheidin aikaisesta Etelä-Afrikasta, jossa mutantit ovat orjaluokka ja muilla pyyhkii hyvin. Omissa oloissaan Intian valtameren reunamilla elellyt valtio kaappaa paitsi Australiaan muuttaneen kansalaisensa, myös tämän seurassa olleen Madelyne Pryorin, ja koska Maddie on nykyään osa X-tiimiä, lähtee joukko häntä pelastamaan, ja Genoshan syrjintään perustuvat valtionkoneistot paljastuvat näppärästi lukijalle samaa tahtia kuin tarinan päähenkilöillekin. Rogue ja Wolverine jäävät Genoshan militantin poliisin, magistraattien, haaviin, mutta muu ryhmä vetäytyy suunnittelemaan pelastusoperaatiota. Jatkoa seuraa...

Kakkostarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka jäljestä olen oppinut nyt ikäännyttyäni pitämään, ja ihan hyvä niin: Uncanny X-Menin tahti oli näihin aikoihin Silvestrille sen verran raju, että Leonardista tuli ikään kuin vakituinen kakkoskuvittaja, jonka jälkeä nähdään tämän tästä. Eihän hän Silvestrille pärjää, mutta hoitaa homman kotiin, ja on varsinkin joihinkin hiljaisempiin hetkiin mitä sopivin piirtäjä. Claremontin tarinointi on kyllä näihin aikoihin paitsi kiinnostavaa ja monipuolista edelleen, niin myös pahuksen täyteenahdettua, ja sivut meinaavat hukkua puhekupliin ja tapahtumiin. Juonet eivät melkein mahdu lehden mittaan, mutta mieluustihan tätä silti lukee. Ei silloin keväällä -91 tajunnut miten keskeisiä konsepteja X-historiaan tässä numerossa aseteltiin: Genosha, Australia, Raatelijat, jopa ensiesiintyvä teleporttaava aboriginaali Porttikin on sittemmin asettunut osaksi X-mytologiaa. Hyvää kamaa. Rakkaudella tehtyä, ja ajatuksella.

Ryhmä-X 2/91

1. Kertokaa se spartalaisille

2. Pedon vatsassa!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Jatketaan ilman hengähdystaukoa siitä mihin edellisnumerossa jäätiin. Todellisuus on revennyt Dallasissa, yötaivaalle on avautunut kirkas aukko, ja lähistölle ilmestyy niin luolamiehiä ja dinosauruksia kuin futuristsia rakennuksiakin, kun ajan ja paikan sotkeva Vastustaja pistää todellisuutta tehosekoittimeen. Homman keskipiste on mutanttikeksijä Forgen pilvenpiirtäjä, jonne myös Ryhmä-X ja hallituksen palkkalistoilla oleva mutanttitiimi Vapausvoima ovat saapuneet.

Tämähän voisi helposti mennä geneeriseksi toimintamöhinäksi, mutta Claremont luo tilanteeseen pikemminkin sotatilan tunnelmaa. Satunnaiset ihmisetkin ajautuvat rintamalinjoille, kun tuntuu että kaikki ovat vähän kaikkia vastaan – kaaoksesta ei Dallasiin suinkaan ilmesty mitään leppoisaa jengiä, vaan pikemminkin kaaos on saanut kaikilta aikakausilta tänne pulpahtavien mielentilankin sekaisin. Yhtenä lehden parhaista käänteistä monivuotiset viholliset Ryhmä-X ja Vapausvoima tekevät aselevon ja käyvät yhteisvoimin turvaamaan porisevan kaaoskattilan liemeen jääneitä siviilejä. Sinänsä täysin looginen ratkaisu: näillä hahmoilla on paljon historiaa ja monin tavoin samankaltainen elämäntilanne, minkä vuoksi on sympaattista nähdä heidän kaikkien olevan yhtäkkiä samalla puolella. Mm. Blob ja Pyro tuntuvat suorastaan nauttivat saadessaan välillä olla estoitta hyviksiä. Nytemminhän (viitaan nyt 2020-luvun mutanttikuvioihin) tämä onkin Marvelin hahmojen arkipäivää: mutantit pitävät yhtä, vaikka keskinäisiä skismoja eri yksilöiden välillä tietenkin on. Claremont oli tyyppejä tähän suuntaan jo viemässä, mikä teki juuri Vapausvoimasta perin kiinnostavan tiimin kaikessa ristiriitaisuudessaan: pitkän linjan X-antagonisteista koostuva mutta hallitukselle työskentelevä ryhmä, jonka jäsenet eivät kuitenkaan olleet yksiulotteisia pahiksia, vaan pikemminkin vähän osa-aikaisella moraliteetilla varustettuja periaatteessa ok tyyppejä. Ryhmä ei kuitenkaan tainnut olla kovin pitkäikäinen, vaan katosi kuvioista pian sen jälkeen kun Claremont jätti lehden.

Ihan koko aikaa tässä numerossa ei olla Dallasissa. Sivujuoni seuraa Stormia ja Forgea, jotka ovat Vastustajan luomassa rinnakkaismaailmassa, meidän todellisuutemme kopiossa, josta ihmiset puuttuvat. Näiden kahden yhteiselo siellä tapahtuu pikemminkin vihjein ja viittauksin kuin suoraan kertomalla, mutta hyvin se tuntuu toimivan. Varsinkin nyt iäkkäämpänä lukiessa nämä olivat tervetulleita hengähdyksiä aoottisten Dallas-kohtausten välissä. Stormin ja Forgen keskinäinen kemia toimii, ja lukija pitää siitä, että nämä epäonniset rakastuneet saavat tilaisuuden elää yksinomaan toisilleen. Heidän on tehtävä valintansa: on joko palattava meidän maailmaamme ja epävarmuuteen tai jäätävä tänne onnelliseen paratiisiin. No, eiväthän nämä velvollisuudentuntoiset hahmot sentään asiaa pitkään mieti, vaikka ymmärtävätkin riskin. Ja saahan Storm voimansa viimein takaisin. Vähän katkeransuloinen kohtaus minulle lukijana – supervoimaton Storm oli minulle se tutuin ja tärkein versio hahmosta, mutta onhan tämä toisaalta myös eeppisen komea ja historiallinenkin hetki.

Kaksikko saapuu siis muun tiimin seuraksi Dallasiin, missä käy ilmi (kiitos sekoittuvan ajan ja paikan), että se on nimenomaan Forge, joka aikoinaan Vietnamin sotatantereella (vielä 80-luvun lopulla on voitu kytke Forgen historia Vietnamin sotaan, nykyään se ei enää ajallisesti onnistu...) manasi Vastustajan maan päälle, mistä koko tämä kaaos ja ihan hilkulla oleva maailmanloppu on seurausta. Hän käytti loitsuun kuolleiden sotilastovereidensa sieluja, joten vastaloitsuun tarvitaan saman verran eläviä: kuinka ollakaan, Ryhmä-X:ssä on tällä hetkellä jäseniä juuri sopiva määrä. Niinpä jo toivottamalta näyttänyt tilanne korjataan, kun X-miehet uhraavat vapaaehtoisesti henkensä, Forge loitsii heidän elinvoimallaan Vastustajan teilleen, ja maailma palaa mallilleen.

No, Ryhmä-X ei pysy kuolleena kauaa, vaan universaalin järjestyksen vartija, jumalatar nimeltä Roma, palauttaa nämä henkiin, selityksellä että Vastustaja on liian suuri tekijä maailmanjärjestyksessä lukittavaksi ikuisesti pois. Tapahtunut kuitenkin varmistetaan: X-miehet ihan todella heittivät henkensä, ja saavat täten nyt uuden alun. Mikä parasta: tapahtuman lähetti suorana kaikkialle maailmaan mukana pyörinyt TV-reportteri Neal Conan, joten Ryhmä-X päätää käyttää tilaisuuden hyväkseen, ja "pysyä" kuolleena maailman silmissä. "Meillä on kalavelkoja, nyt voimma alkaa maksella koron kera", toteaa Havok tarinan viimeisellä sivulla. Roma kuittaa: "Olitte sankareita, nyt teistä on tullut LEGENDOJA." Claremont tiesi hyvin kirjoittavansa Marvelin tuolloin ylivoimaisesti suosituinta lehteä, eikä arastellut tehdä tiettäväksi että hänen hahmonsa olivat elämää suurempia.

Laatutyötähän tämä on. Mukana on niin paljon näennäisesti toisiinsa sopimattomia elementtejä että ei voi kuin ihmetellä Claremontin kykyä hämmentää tämä sopaa toimivaksi, mutta kyllä se yhä vain hyvältä maistuu. Silvestri ja Green ovat hekin iskussa, mutta jos jotain negativista lehdestä pitää sanoa, niin väritys. Varsinkin lehden loppupuolella mietin toistuvasti ovatko värit menneet painossa sekaisin vai mistä on kyse: ihmiset ovat harmaita, violetteja, epämääräisen tummanrusehtavia tai kelmeitä. Taustojen yksityiskohdat katoavat violettiin tai harmaankeltaiseen värimassaan. Krediittien mukaan väreistä vastaavat se tuttu Glynis Oliver, sekä suurimmassa osassa lehteä tuntematon nimi Bill Wray. Ehkä herra Wrayssä on ollut vähän avantgardistin vikaa. Varsin väärä paikka tuollaisten taipumusten toteuttamiseen tämä kuitenkin on.

Lisähuomautus vielä Dallasin kaaosta seuraavasta toimittajaparista. Neal Conan ja Manoli Wetherell toimivat mainiosti lukijan samaistumiskohteena, joka parhaansa yrittäen välittää tätä järjenvastaista tapahtumaa kotikatsomoihin. Tämä kaksikkohan oli monesta Claremontin tarinasta tuttu, ja olen vasta internet-aikana saanut tietää, että he ovat ihan todellisia ihmisiä, National Public Radion toimittajia ja Claremontin kavereita, jotka hän lisäsi X-tarinoihinsa niin usein, että he lukeutuvat nykyään jo klassisten X-sivuhenkilöiden joukkoon.

Ryhmä-X 1/91

1. Pimeys ennen aamunkoittoa

2. Valheellinen aamunkoitto!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Bob Wiacek / Dan Green

Koittihan tämäkin päivä viimein! Juuri kun olin jäänyt koukkuun Claremontin hurjalla intensiteetillä vyöryvään mutanttidraamaan vuonna 1988, juoni katkesi vuoden viimeiseen numeroon, ja seurasi kaksi vuotta piinallista odottelua. Nähtiin tätä jatkoa normaalijatkumoon odotellessa sentään Uusien mutanttien Asgard-trilogia, sekä vielä ihan lopuksi Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset -kokonaisuus, mutta muuten näiden välivuosien anti oli laihanlaista. Miltä siis tämä paluu odotettuun juoneen omalla kohdallani maistui tuolloin? Kaksi vuotta on pitkä aika teini-ikäisen elämässä. Itse kasvoin kutosluokkalaisesta kasiluokkalaiseksi, suurimman osan vapaa-ajasta vei nyt sarjakuvien sijasta Commodore 64:n demoscene, ja vaikka kaikki neljä Suomessa ilmestyvää Marvelin julkaisua vuoden 1991 alussa vielä tilattuna kotiin tulikin, suhtauduin niihin paljon kriittisemmin tuolloin – likipitäenkään kaikki ei enää automaattisesti kolahtanut. Löytyikö X-miehille vielä tilaa?

Onneksi kyllä. Hieman vieraannuttavalta tämän lehden lukeminen silloin toki tuntui. Paluu johonkin joka oli tuntunut hirmuisen suurelta ja merkittävältä, mutta jonka oli kuluneen kahden vuoden aikana tajunnut olevan lopultakin vain sarjakuvaa. Vuonna 1988 Ryhmä-X:ää (siis tiimiä, ei lehteä) mankeloitiin rajulla tavalla; joka pahuksen numero oli tyrmäävä isku, kun jäseniä putoili matkan varrelle, ryhmän kokoonpano muuttui radikaalisti, koko maailma tuntui olevan heitä vastaan, ja tarinoita leimasi todella epätoivoinen oljenkorsia kurottelevan hengissäsäilymisen fiilis. Mutta kaksi vuotta vanhempi minä ymmärsi, ettei Marvel näille hahmoille mitään pysyvää tekisi kuitenkaan. Tarina oli toki hyvää edelleen, ja Claremont kurmotti mutanttejaan sen minkä voi, mutta loppujen lopuksi hänen kätensä olivat korporaatiosarjakuvan ohjaimissa tietenkin lopulta sidotut, joten kun tämä jatkuu siitä mihin jäätiin – eli Ryhmä-X saapuu Dallasiin saatuaan tulevaisuudennäkijä Kohtalolta viestin, että jos Ryhmä-X menee Dallasiin, he kaikki kuolevat – en minä enää yläasteikäisenä uskonut että mitään lopullista tapahtuisi. Kutosluokkalaisena oli vielä sydän kurkussa lehteä lukiessa. Siinä mielessä siis kai sääli, että nämä tarinat eivät päässeet vaikuttamaan täydellä potentiaalillaan, mutta kuten olen todennut, tämä oli Claremontin parasta aikaa X-ohjaimissa, ja hän kyllä onnistuu pitämään lukijan otteessaan silloinkin, kun tämä tietää etteivät panokset ole oikeasti niin suuret kuin miltä hahmoista itsestään tuntuu.

Mitä siis on tekeillä? Avainasemassa on hahmo / jumalolento nimeltä Kaaos (tai Vastustaja... kumpaakin käytetään, alunperin "Adversary"), joka on repimässä tietään meidän ulottuvuuteemme, ja pistämässä niin ajat kuin paikatkin sekaisin ihan huvin vuoksi. Kukaan ei hänen tuloaan oikeastaan tiedä; vain sen, että jotain on pielessä ja pahasti. Storm on vanhan intiaanisoturi Nazen kanssa Kalliovuorilla etsimässä Forgea, jonka toivoo voivan palauttaa voimansa, mutta Forgella on täysi työ pitää loitsuillaan Kaaos kurissa. Naze pelaa omaa peliään, eikä lopulta ole Naze ollenkaan, ja hänen manipuloimansa Storm pistääkin sitten Forgen maailmanpelastusoperaatiolle tylyn lopun. Entisten rakastavaisten kohtaaminen pitkän ajan jälkeen on siis perin onneton.

Storm on juuri tapellut tiensä demonilauman läpi aseenaan pelkkä veitsi, jonka sitten lyö rakastettunsa rintaan enempiä empimättä. Kyllähän tämä kohtaus edelleen tuntuu väristyksinä kehossa. Perhana.

Toisaalla seurataan muun ryhmän matkaa Dallasiin, jonne myös hallituksen tuore mutanttikassara Vapausvoima on siirtynyt, ja ryhmät ottavat repeävän kaaoksen keskellä yhteen. Pitkään saamme seurata myös Skotlannissa vammoistaan toipuvaa Kolossia, joka yrittää ymmärtää niin kasvavaa mutanttivihaa kuin omaa paikkaansa maailmassa. Hän on valmis palaamaan joukkionsa jäseneksi, ja saapuukin pikkusiskonsa siirtämänä Dallasiin viime tipassa. Mutta lehden päättyessä kaaos repeää kirkkaaksi aukoksi Dallasin yötaivaalle...

Marc Silvestri kuuluu suosikki X-kuvittajiini etenkin Dan Greenin tussaamana. Hänen tyylinsä on jännittävä sekoitus kaunista ja rujoa, realistista ja sarjakuvamaista, ja jollain sellaisella tavalla neuroottista, joka sopii tämän aikakauden mutanttimeininkiin kuin nakutettu. Mutta hieman hankaluuksia hänellä tuntuu olevan saada kaikki tapahtumat sivuille mahtumaan. Olikin muistaakseni juuri Silvestri, joka Comics Creators On X-Men -haastatteluteoksessa totesi, että kun Claremontilta tuli yhden 24-sivuisen lehden käsikirjoitus, niin siinä oli tekstiä ja tavaraa kevyesti viiteenkymmeneen sivuun. Siinäpä sitten sovittelemaan. Mutta ilmeisesti Silvestri kuitenkin hommassa viihtyi, koska pysytteli Uncanny X-Menin kuvittajana pitkään, onneksi. Hänen kautensahan on edelleen alkupuolellaan tässä.

Nyt kun pitkän tauon jälkeen (itse asiassa käsittelin tuota numeroa josta nyt jatketaan keväällä 2020, eli tauko oli vuotta pidempi tässä blogissa kuin se oli aikoinaan ilmestyneissä julkaisuissa...) tämän luin, olivat fiilikset yhä positiiviset. Tuttua tavaraahan tämä on, useammin uudelleenluettua kuin suurin osa muusta Marvel-kokoelmastani. Elävät hahmot, painostava kaaoksen ja epätoivon tunnelma, uskomattoman monien juonenlankojen punominen yhteen kuvioon – kaikki se tässä on edelleen hyvää, mikä Claremontin kerronnassa jo tuoreeltaan lukiessa miellytti. Ei valittamista siis. Normaaliin mutanttijärjestykseen palattiin, ja meno on heti sata lasissa eikä taaksepäin katsella. Hyvä niin.

Ryhmä-X 5/90

1. Enkeli putoaa

Tarina: Layton / Simonson / Simonson

Piirrokset: Layton / Buscema / Silvestri / Simonson

Tussaus: Breeding / Buscema / Wiacek

2. Aaveita!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Dan Green

Kesällä 1990 saatiin sitten toinen koko lehden mittainen näyte Tekijä-X:ää. Paljon kohuttu ja odotettu uusi tiimi perustettiin Ryhmä-X:n numerossa 3/90, joka oli luokattoman huono. Muistan kuitenkin, että syystä tai toisesta halusin uskoa tämän numeron tarjoavan parempaa. Taisi olla niin, että otin tämän lomamatkalle mukaan autolukemiseksi, minkä vuoksi sitä päivän tai pari jemmasin kotona. Kansikuva ja nopea sisällön selaaminen antoivat toivoa jostakin paljon paremmasta kuin mitä ryhmän ensiesiintyminen oli ollut, kuvitus ainakin oli toista luokkaa kuin edelliskerran väsynyt patsastelu. Ja kun tiesin että luvassa olisi vieläpä Tekijä-X:n osuus yhdestä kaikkien aikojen X-suosikistani, Morlokkien verilöylystä, olin varma ettei tämä kokonaan metsään voisi mennä.

Eikä se ihan kokonaan mennytkään. Mutta jo toisen kerran Tekijä-X petti odotukset, ja tällä kertaa vielä aika monen tekijän voimin. Tarinoista enimmäinen on se Morlokki-osuus, ja on itse asiassa Mail-Manin kokoama sillisalaatti Sekä X-Factorin että Thorin niistä numeroista, joihin tämä tapahtuma lonkeronsa kurkotti. Yllättäen nimenomaan Thorin osuus on toimivin, johtuen ehkä osittain Sal Busceman tyylikkään pelkistetystä piirrosjäljestä. Selviää että se oli nimenomaan Thor, joka "poltti puhtaaksi" Morlokkien tunnelit niissä lojuvista ruumiista, mikä tapahtuma vuonna 1988 Ryhmä-X:ssä nähtiin. Walt Simonson heittäytyy korkeakirjalliseksi ja lainaa tähän kohtaan tarinaa Edgar Allan Poeta, mikä itse asiassa oli ja on yhä aika vaikuttava kohtaus ja hyvä lopetus Morlokkien osuudelle tarinassa.

Enimmäkseen lehti on Louise Simonsonin käsikirjoittama, eikä hän ole aivan onnettomimmillaan tässä, vaikka kauheaa ylidramaattista meuhkaamista ja jatkuvaa tyhjää hölötystä toki riittääkin. Simonsonien yhteistyö toimii itse asiassa oikein hyvin kakkostarinassa, jossa Scott Summers lähtee viimein etsimään vaimoaan ja poikaansa Alaskaan, mutta käy ilmi ettei heitä vaikuta olleen koskaan olemassakaan. Talo on myyty ja tyhjennetty, Madelynen työpaikka vaihtanut omistajaa, virallisista rekistereistäkään ei löydy mainintaa heidän olemassaolostaan. Hetkittäin tarinassa on (hyvin lieviä) hitchcockmaisen trillerin väreitä, kun pakkomielteinen päähenkilö on yksin vastassaan välinpitämätön yhteiskunta ja omien muistojensa aaveet.

Scott alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, kunnes tyhjennetyn talon lämpöpatterin takaa löytyy Nathanin sinne unohtama helistin vakuuttaen hänet siitä, että vaimo ja lapsi ovat olemassa, tarkoituksella kadotettuina. Hyvä kohtaus, joka olisi tietysti toiminut paremmin tuoreeltaan luettuna – Suomessahan oli tämän ilmestyessä jo esitetty paljon myöhempiä tarinoita, joissa Madelyne ja vauva-Nathan (tuleva Cable!) elävät ja reissaavat Ryhmä-X:n mukana. Tyypillisempänä Marvel-jännitteenä tässä kakkostarinassa on merenpohjasta nouseva jättikokoinen Vahti, joka on saanut Scottin tutkaimeensa ja lähestyy tätä tuhoa ja kuolemaa matkalla kylväen, mutta ihan kohtaamiseen asti ei vielä tässä numerossa päästä.

Muistissani tämä numero on pahempana pettymyksenä kuin mitä se nyt luettuna oli. Louise Simonson ylitti itsensä kakkostarinan kirjoittajana (ehkä siksi, että siinä oli enimmäkseen vain yksi henkilö, joten jatkuva kökködialogi puuttui?), ja pätkistä koostettunakin ykköstarina toimi – etenkin Marvel-historiallisessa mielessä Morlokkien verilöylyn eri osapuolten osuuksien näyttämistä Suomessa osaa nyttemmin arvostaa. Marc Silvestrin nimi tosin oli jäänyt krediiteistä pois, mistä satikutia toimitukselle, joskin kyllähän hänen tyylinsä hyvin tunnistin jo tuolloin, siinä määrin olin faniutunut.

Erityismaininta Mail-Manin palstalla julkaistulle kirjeelle, jossa nimimerkki "Sirppi ja sulkakynä" pistää kritiikkiä ja kommenttia tulemaan älykkään kriittisellä ja normikirjeiden banaaliudesta edukseen erottuvalla tavalla. Taisi olla yksi näistä nimimerkeistä, joilta julkaistiin useampiakin kirjeitä vuosien mittaan; olisi varsin mielenkiintoista tietää keitä niiden takaa löytyy. Luulen että saattaisi olla hyvinkin tuttuja nimiä.

Ryhmä-X 2/90

1. Neuvostosotilaiden vastaisku

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Tuomion päivä!

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Keith Pollard

Tussaus: Josef Rubinstein

Mutanttilehden vuosi alkoi X-Men vs. Avengers -minisarjan ensimmäisellä puoliskolla, ja nyt nähdään siitä loput. Alku oli ihan mukiinmenevä. Marc Silvestrin kuvitus oli mitä miellyttävintä nähtävää pitkän tauon jälkeen, ja tarina, jos nyt ei kovin henkeviä teemoja sisältänytkään, oli menevää toimintaa. Valitettavasti tämänkin minisarjan kohdalla käy se, minkä tapahtumista Marvelin 80-luvun tarjonnassa olen täällä jo aiemmin ehtinyt ihmetellä: viimeisen osan kohdalla taso romahtaa. Tämä kävi mm. Tuomarin ensimmäiselle minisarjalle ja Hämiksen Synninpäästäjä-tarinalle, joskin siinä missä näiden kohdalla lähinnä kuvituksesta katosi kaikki terä, tällä kertaa romahdetaan oikein urakalla: piirtäjän ohella nimittäin myös kolme ensimmäistä lukua kirjoittanut Roger Stern menee vaihtoon, ja tyyliltään edeltävistä osista täysin poikkeavan loppunäytöksen onkin kirjoittanut Hämiksestä tuttu Tom DeFalco. Mitä peijakasta?

Sen verran olen tästä tapauksesta myöhemmin kuullut, että syynä on ilmeisesti ollut Roger Sternin suunnitelma palauttaa näihin aikoihin X-miesten liittolaisena ja Uusien mutanttien mentorina toimiva Magneto takaisin pahikseksi. Tämä ei ollut Chris Claremontin mieleen, joten suunnitelma meni uusiksi, ja DeFalco palkattiin kirjoittamaan pikavauhtia uusi tuskin ketään tyydyttänyt lopetus sarjalle. Tässä on montakin outoa seikkaa, mutta häkellyttävintä on, että Sternin ylipäätään annettiin lähteä säätämään Magneton kanssa omiaan huolimatta siitä, että tämä hahmo oli aivan keskeinen Claremontin kirjoittamassa mutanttimaailmassa – tosiaanko tällaisen minisarjan vuoksi olisi heitetty vuosia Marvelin suosituimmissa lehdissä jatkunut hienovarainen hahmoluonnostelu roskikseen kyseisten tarinoiden käsikirjoittajalta kysymättä? Ilmeisesti näin. Sentään Claremont on viime hetkillä saanut käyttää veto-oikeuttaan – eli vaikka tämä minisarja laadullisesti romahtaakin, on vahinko kuitenkin pienempi kuin mitä Magneton hahmon torpedoinnista olisi seurannut.

No, ensimmäinen tarina on kuitenkin hyvä. Menoa on kuin toimintaleffassa (en ole MCU-elokuvia nähnyt, joten niihin en ala verrata) konsanaan, ja "kaikkia kaikkia vastaan"-tyylinen kaoottisuus on tavanomaista hyvis/pahis-akselia omaperäisempää hutkintaa. Matsin pääasiallisena tapahtumapaikkana vietnamilainen rahtialus toimii hyvin, eikä siinä kauaa pinnalla pysytäkään, kun mäiske alkaa. Varsinkin hienovaraisemmista säännöistä ja yleisestä turvallisuudesta piittaamattomat Superneuvostosotilaat pistävät paattia kappaleiksi kiitettävän estoitta.

Tietynlaisena jenkkipropagandana voisi pitää sitä, että Kostajat ja Ryhmä-X esitetään kaikin tavoin kyvykkäämpinä kuin neuvostokollegansa, mutta siitä ei oikeastaan ole kyse – itäsankarit ovat loppujen lopuksi aika sympaattisia tyyppejä, jotka ovat pääosin vain hommassaan niin uusia, että virheitä sattuu. Tuhovoimassa tai taistelutahdossa neuvostotilaat ovat vähintäänkin amerikkalaisten kollegoidensa veroisia.

Mutta se päätösjakso sitten. Ensinnäkin Neuvostosotilaat katoavat kuvasta ajatusta nopeammin, eikä heitä kukaan enää edes mainitse. Pääosin katoavat myös X-miehet ja Kostajat, vain pari keskeistä tyyppiä kummastakin joukkiosta jää jäljelle fokuksen ollessa Magnetossa ja tämän oikeudenkäynnissä, toisin sanoen jo Ryhmä-X:n numerossa 7/87 tapahtuneen oikeudenkäynnin vesittyneessä toisinnossa. Poissa on Claremontin kirjoittama älykäs tuomiosalidraama, sen tilalla on DeFalcon infantiilisia latteuksia laukovat karikatyyrit. Pariisin oikeuspalatsissa ollaan tälläkin kertaa. Pääosa tarinasta odotellaan varsinaisen istunnon alkamista ilman että mitään merkittävää tapahtuu. On yhtäkkiä tyhjästä ilmestyvä singaporelaisten mutanttien alamaailma, joka pitää Magnetoa messiaanaan ja joka yhtä yhtäkkisesti ihmisten toimesta otetaan hengiltä. On maailmanherruudesta haaveileva Magneto – hän ilmeisesti kykenisi tämän toteuttamaan milloin tahansa kypäränsä avulla. Ok. Myös Magneton henkiset voimat ovat ihan toista kuin koskaan aiemmin tai koskaan myöhemmin. Onko DeFalco ollut ihan selvillä millaista hahmoa hänen ylipäätään on määrä kirjoittaa?

Tuomion julistavan tuomarin logiikka on varsinaisen kansainvälisen oikeuden irvikuva: koska terrorismista syytetty Magneto on ilmoittanut olevansa sodassa ihmiskuntaa vastaan, on hänet luokiteltava valtioksi; onhan vain valtioiden mahdollista julistaa sotatila. Ja koska Magneto ei muiden valtioiden tapaan ole allekirjoittanut Geneven sopimusta, ei häntä voi kansainvälisistä rikoksistakaan tuomita. Terroristit kautta Marvelin universumin kiittänevät tästä päätöksestä. Magneto saa jatkaa vapaana miehenä.

Koko tarina on farssi. Henkilöhahmot muistuttavat vain etäisesti niitä joita yrittävät olla, juoni on ikään kuin pienemmille lukijoille suunnattu pikkukakkosversio aiemmasta Magneton oikeudenkäynnistä, ja dialogi on karmeaa tönkköä, mitä ei nimimerkki Verlainen suomennos juuri auta. En tiedä onko suomentajan vai DeFalcon ongelma, mutta esimerkkinä vaikkapa tämä: Kapteeni Amerikan kanssa puhuessaan Magneto lausuu kahden sivun aikana repliikit "Tarkkaavaisuutesi on hyvä, Kapteeni!", "Käytän kypärää sinuun, Kapteeni!", "Puhu, Kapteeni!", "Häpäisit minut, Kapteeni!".

Lukukokemus on piinallinen. (, Kapteeni!) Teitittelyt ja sinuttelutkin vaihtuvat sujuvasti lennossa kesken keskustelun. Huoh. Silvestrin kuvitusta jää lehden loppupuolella kaipaamaan, mutta vaikka Pollard on yksi perus-Marvelin tylsimpiä työjuhtia ulosanniltaan, on kuvitus silti tämän lopetusjakson ongelmista pienin.

Kolme neljäsosaa Ryhmä-X vastaan Kostajat -kokonaisuudesta oli siis suhteellisen viihdyttävää toimintamelskettä, se viimeinen neljännes hävettävän huonoa muka-syvällistä oikeussalidraamaa. Parempaa mutanttikamaa odotellaan yhä.

Ryhmä-X 1/90

1. Oikeutta kaikille!

2. Hankalat liittolaiset

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Josef Rubinstein

Ryhmä-X oli vielä 80-luvulla juonellisesti yhtenäisempi kokonaisuus kuin useisiin lehtiin ja jatkuviin vierasesiintymisiin jakaantunut Hämähäkkimies, ja tätä juonta oli Suomessakin seurattu asianmukaisesti jo pitkään, kunnes sitten etenemiselle tuli stoppi vuoden 1988 lopussa. Lupaus oli että pienen tauon jälkeen jatketaan, ja kyllä sen hampaita kirskutellen kesti, kun tiesi että jatkossa lehdessä olisi enemmän sivuja. Vuoden 1990 alkaessa kävi kuitenkin ilmi, että odottelu jatkui vielä toisenkin vuoden – sellainen alkaa teini-ikäisen mielestä olla jo pieni ikuisuus. Silti jotain valonpilkahduksia oli luvassa: lehti ilmestyisi sentään kuuden sijaan kahdeksan kertaa vuonna -90, eikä luvassa enää olisi epämääräisiä "klassikoita", vaan modernimpia ja jopa jollain tavoin tuoreisiin X-tapahtumiin liittyviä stooreja. Etenkin tuolloin kovin salaperäinen ja lukijoiden paljon kyselemä Tekijä-X nähtäisiin ensi kertaa (ja mikä lässähdys se sitten olikaan... no, siitä lisää myöhemmin).

Tiettyä tuttuun palaamisen tunnetta oli kyllä ilmassa, kun vuoden tauon jälkeen näki jälleen Silvestrin kuvitusta. Hän ei ehtinyt montaa numeroa piirtää vuonna 1988 ennen kuin lehti meni Suomessa tauolle, mutta teki minuun todella rajun vaikutuksen. Ryhmä-X:n kokoonpanokin on suunnilleen sama kuin tuossa keskenjääneessä juonessa, eli ajallisesti tämä tarina lienee varsin lähellä sitä mihin jäätiin. Kyse on kuitenkin Jenkeissä omassa erikoisjulkaisussaan ilmestyneestä tarinasta, jossa Magneto käy jaakobinpainia oman terroristimenneisyytensä kanssa. Lukijoita pidetään jännityksessä sen suhteen palaako hän roistoksi vai eikö palaa; Kostajat olisivat pistämässä Magnuksen lukkojen taakse, ja X-miehet luonnollisesti ovat parannusen tehneestä ex-vihollisestaan eri mieltä. Säpinäähän siitä seuraa. Juonen itse asiassa käynnistää Maahan kiertoradalta putoava Asteroidi M, Magneton entinen avaruudessa sijainnut tukikohta (!). Sen palasten perässä mennään ympäri planeettaa ja otetaan vähän matsia. Jottei kävisi tylsäksi, ilmestyy soppaan vielä kolmas superjoukko, Superneuvostosotilaat suoraan itärajamme takaa. Sympaattinen ja perinteiseen Marvel-henkeen keskenään toraileva porukka, josta karhuksi muuntuva Ursa Major on ansaitusti lukijoiden suosikki. Näitä tyyppejä olisi voinut minun puolestani nähdä enemmänkin, mutta taisivat esiintyä aika harvoin missään.

Juttua ei ole kirjoittanut Claremont, mikä näkyy tavassa jolla itse lehden nimikkohenkilöt on kuvattu. Se ei ole huono, mutta erilainen kuitenkin, ja on jokseenkin selvää, että Stern on nimenomaan Kostajien vakiokirjoittaja. Heidän osuutensa tarinasta rullaavat jotenkin rennommin... ja tämä Kostajien kokoonpano on muuten aika veikeä, mukana on sellaisia epätavallisia sankareita Musta ritari, Tohtori Druid, ja tietenkin jo Salatuista sodista tuttu Kapteeni Marvel, alias Monica Rambeau, harvinainen musta naispuolinen supersankari. Kyseessä oli Roger Sternin luoma hahmo, jonka hän Kostajia kirjoittaessaan nopeasti nosti tiimin kapteeniksi, mikä herätti joissakin lukijoissa ja muutamissa muissa tekijöissäkin närää. Surullista sinänsä, mutta heti Sternin lähdettyä Kapteeni Marvel kirjoitettiin tiimistä ulos ja hän katosi lehdistä vuosikausiksi. Minusta hän on kiehtova hahmo.

Silvestrin kuvitus on lehdessä parasta. Tom DeFalcon kirjassa Comics Creators on X-Men Claremont mainitsee, että tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki Marc Silvestrin piirtämässä X-miehiä, ja päätti että tuo kaveri on saatava. Päätös oli onnistunut, sillä Silvestri piirsi paitsi loistavasti, myös pysytteli X-menin parissa vuosien ajan. Tarinan puolesta en oikein tiedä mitä mieltä tästä lehdestä olisi. Stern punoo ihan toimivan action-juonen, jossa konflikteja ja väärinymmärryksiä riittää, mutta kaikkea hosumista hallitsee jonkinasteinen tyhjänpäiväisyyden tunne. Panokset ovat olevinaan isot, mutta se ei lukijalle välity... Muistelen että tämä oli tunne aikoinaankin. Kyllähän lehden edelleen luki ihan viihtyen, mutta tyylikästä piirrosjälkeä lukuunottamatta mitään kovin kaksista ei ole menettänyt, vaikka tämä olisi välistä jäänytkin. Lisäksi on valittaen palattava samaan seikkaan, mitä kritisoin jo edellisessä MARVEL-päivityksessäni: Suomentajanimimerkki "Verlaine" on todella amatööritason tekijä. Kaukana ollaan Mail-Manin rennosta dialogista ja toimivista lauserakenteista (Mail-Man on merkitty kakkostarinan suomentajaksi, mutta kyseessä on pakko olla painovirhe, sillä lehden kieli on tyylillisesti yhtenäisen huono). Paikoitellen teksti on myötähävettävän kökköä. Juuri tämän nimimerkin tekemisiä muistan Mail-Manille kirjeessä myöhemmin kritisoineenikin; hän kun pyytää mm. tämän lehden palstalla palautetta uusista kääntäjistä. Muita ei ole vielä juuri nähty, mutta heitä on tulossa vuoden aikana runsaasti lisää.

Lehti päättyy cliffhangeriin, tarinan loppuosa on luvassa seuraavassa numerossa. Ei huono, mutta silti korkeintaan varovaisen lupaava alku uudelle mutanttivuodelle. Mainittakoon myös Mail-Manin palstalla  julkaistu serkkupojan kirje. Itse en koskaan päässyt X-lehden sivuille, vaikka muualla raapustuksiani julkaistiinkin. Olin vähän kade.

Ryhmä-X 12/88

Enteitä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Kerry Gammill / Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green / Bob Wiacek

Edellisnumeron mäiskeen jälkeen vedetään taas ainakin jossain mielessä henkeä. Ryhmä-X hengaa edelleen San Franciscossa, ja Claremont tekee tätä monin tavoin lyhyessä ajassa muuttunutta tiimiä lukijalle tutuksi siihen perinteiseen tapaan: väliaikaista majapaikkaansa Alcatrazilla pitävät mutantit treenaavat kuin kotona Vaarahuoneessa ikään. Hyvää dialogia ja muutamin osaavin lausein rakennettua henkilökuvaa tähän parin sivun kamppailukohtaukseen on saatu; Roguen ja Wolverinen kaljatölkin äärelle päättyvä matsi varsinkin on mainio.

Storm sen sijaan ei lepäile, vaan jatkaa muiden tietämättä mystistä vaellustaan vanhan intiaanin Nazen kanssa Kalliovuorilla. Matka kohti jossain siellä piileskelevää Forgea alkaa saada entistäkin hämärämpiä (jos se nyt aiemmin tavattujen Silmätappajien jälkeen on mahdollista...) piirteitä, kun Ororo trippailee Nazen tälle antaman taikajuoman avulla ja näkee kauhunäyn Forgesta ihmisyydestään luopuneena paholaisena, joka on tekemässä loitsujaan tuhotakseen maailman. Näky päättyy Stormin tappaessa Forgen, minkä hän sitten selvittyään tajuaa olevan edessäkin. Mutta Storm ei näekään sitä Nazen pirullista virnettä, mikä lukijoille suodaan.

Vaikka minulle läheisin vaihe Stormin elämässä (ilman voimia ja irokeesi ja asennetta enemmän kuin kellään) on tämän tarinan myötä päättymässä, on todettava että pidän tästä mystiikan ja näkyjen maustamasta vaelluksesta. Storm ja Naze ovat hyvä parivaljakko – siltikin, vaikka lukijalle on selvää, että Nazella on pahanlaisia taka-ajatuksia. Mutta mikä hänen agendasa oikeastaan on, ei olekaan lainkaan selvää. Tarinassa on hyvä tunnelma, ja pidän siitäkin, että tämä matkanteko on jatkunut jo muutaman numeron ajan – jalkaisin eteneminen Kalliovuorilla on hidasta, varsinkin kun vähän väliä käyvät mystiset voimat kimppuun. Sivujuonina tässä numerossa kulkevat mm. uusia jäseniä kesällä nähdyistä "murhavaareista" saava Vapausvoima, sekä yhä karumpiin (realistisempiin?) rasismi-yhtymäkohtiin kasvava mutanttiviha, jota Claremont on taustalla kuljettanut jo hyvän aikaa. Tällä kertaa kyseessä on varsin toimiva kohtaus toimittajasta haastattelemassa vihaansa julistavaa "kadunmiestä" Queensissä sijaitsevassa baarissa.

Ykköstarinan taiteesta vastaa vieraileva Kerry Gammill, jonka piirrosjäljestä tykkään kovasti, mutta joka ei tainnut Marvelille tehdä koskaan mitään kovin pitkiä projekteja. Tämä numero on joka tapauksessa oikein nätti; varsinkin Stormin (kuten Gammillin käsialaa olevasta kannestakin voi tsekata) hän ikuistaa kauniisti. Ihmiset ovat muutenkin elävämmän, konkreettisesti fyysisemmän näköisiä kuin sarjakuvahahmot noin keskimäärin. En olisi pannut pahakseni, vaikka Gammill olisi jotain X-sarjaa joskus ihan vakkarina piirtänyt, mutta tämä taitaa olla ainoa laatuaan ainakin omassa kokoelmassani. Lehden jälkiosa (jonka otsikko ja tekijätiedot taas kerran puuttuvat suomipainoksesta) on tuttua Silvestriä, mutta tussaajan merkityksen huomaa hyvin: kyllähän minäkin jo 12-kesäisen tätä lukiessani tunnistin Silvestrin tyylin, mutta kismitti silti, kun ei kerrottu kuka oli kuvituksen viimeistellyt; selvästikään ei vakiokasvo Dan Green. No, tämä vieraileva tussimies Wiacek on varsinkin Mail-Manin paljon kehuma perushyvä tussaaja, jonka ohut jälki ei kuitenkaan tuo Silvestrin tyyliä parhaimmillaan esiin.

Kakkostarinassa laitetaan kuitenkin alulle isoja juttuja: Ensinnäkin Madelyne Pryor liittyy ikään kuin bonusjäseneksi ryhmän mukaan, mikä taas tapahtuu sen jälkeen, kun Roguen kasvattiäiti Mystikko on käynyt varoittamassa tytärtään Kohtalon näkemästä enteestä. Hänen mukaansa Ryhmä-X kuolee aivan lähitulevaisuudessa jossain Dallasin lähellä, ja Storm on jutun avain. X-miehet suhtautuvat uutiseen niin kuin vain he voivat, ja päättävät lähteä saman tien päätä pahkaa kohti Dallasia – joskin Stormin näennäinen katoaminen vähän heitä huolestuttaa. He nousevat siis lentokoneeseensa, ja –

Tarina katkeaa siihen. Kuten Mail-Manin palstalta saadaan lukea, päättyy paljon purnausta aiheuttanut 32-sivuisen lehden historia Suomessa tähän, ja nyt katkennutta juonta päästään jatkamaan sitten, kun Pohjoismaat ovat saaneet Suomen kiinni julkaistuissa tarinoissa ja päästään heidän kanssaan yhteispainamaan paksumpaa lehteä. Sitä odotellessa on tarjolla välivuosi, "luvassa on valikoitujen klassikkojen klassikoiden vuosi", kuten M-M palstallaan oikeaa sanamuotoa etsien toteaa. Harmitti muuten niin pirusti silloin tämä. Ryhmä-X oli parin edellisen vuoden aikana koko ajan parantunut ja parantunut, tarinan momentti kasvoi kuin jyrkkää rinnettä vyöryvä lumipallo, ja intensiteetti ja panokset olivat koko ajan hurjemmat. Olin pahanlaisesti koukussa, ja sitten totaalistoppi. Vuoden verran odotusta! No, arvelin sen hampaita kiristellen kestäväni, huolimatta siitä että lehti ilmestyisi vain joka toinen kuukausi. Olihan sentään tarjolla vanhoja ennen näkemättömiä klassikkotarinoita. Ikävältä näytti, muttei ihan katastrofilta sentään.

Ryhmä-X 11/88

Hukkuminen

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Hmm... Mihin jäimmekään... No San Fransiscoon tietenkin; siellä R-X viimeksi heidät omassa lehdessään kohdatessamme otti matsia ikävästi murhanhimoisia Maraudereita vastaan tavoitteenaan pelastaa näiden kohteena olevan Madylene Pryorin henki. Siinä onnistutaankin, mutta muuten tulee rumaa jälkeä, kun kokonainen sairaalarakennus pistetään remonttiin, ja – mikä Marvelin sarjakuville oli 80-luvun jälkipuoliskollakin aika harvinaista – viattomia sivullisia kuolee.

Koko lehti (tuttuun kotimaisen X-julkaisun tapaan puolestatoista jenkkinumerosta koottu) on itse asiassa yksi pitkä taistelukohtaus, mutta sen ymmärtää, sillä ensikohtaamisen (R-X 4/88) jälkeen yhteenottoa Marauderien kanssa on pedattu, odotettu, toivottu ja pelätty jo melkein liiankin pitkään, ja näihin odotuksiin on vastattava. Hyvinhän se onnistuu siinä mielessä, että Claremont kyllä tuntee hahmot joista kirjoittaa, ja varsinkin näin vanhempana lukijana huomaan arvostavani sitä, miten omaperäisiä käänteitä hän jaksaa taistelukohtauksiin kehitellä; pelkkää tyhjänpäiväistä mäiskettähän ne valitettavan usein myös saattoivat olla. Tyypilliseen tapaansa Claremont käyttää myös onnistuneesti paikallista miljöötä hyödyksi – kun kerran Friscossa ollaan, niin Golden Gate on tietenkin keskeinen nahistelupaikka. Vaikka siis suuria ei juonellisesti ei tapahdu, niin muutamia merkittäviä pikkujuttuja kuitenkin: Madelyne (jonka syy olla Marauderien tähtäimessä ei lopultakaan selviä) liittyy X-miesten joukonjatkoksi tämän numeron jälkeen, Havokille selviää, että hänen taannoin New Mexicoon jäänyt tyttöystävänsä Polaris onkin nyt (aivopestynä) Marauderien johtaja, ja tekevätpä myös pitkän vihoitteluhistorian jälkeen myös Rogue ja Dazzler viimein sovinnon, mikä on ihan hyvä, kun kerran samaa tiimiä tällä hetkellä ovat.

Paitsi että onhan tässä numerossa jokunen sivu kakkosjuontakin: Storm ja iäkäs mutta tehokas intiaanisoturi Naze etsimässä Kalliovuorilla Nazen kasvattipoikaa Forgea, Stormin ammoista rakastettua (lyhytaikaista). Stormin toiveena on saada Forgen avulla kadonneet voimansa takaisin, Naze taas... No, hänellä on jotain ihan muuta mielessä. Nazen mukaan Forge on astunut pahuuden puolella ja majailee jossain vuorten kätköissä manaamassa pahuutta rajan takaa tähän maailmaan. Mutta Naze ei välttämättä ole kaikkein luotettavin kaveri... Tämä on aika mystistä kamaa, mutta kiinnostavaa, ja Silvestrin kuvitus on näissä vuoristomaisemissa jotenkin kaupunkimiljöötäkin paremmassa iskussa. Korostettakoon: Silvestri on yksi kaikkien aikojen lemppari-piirtäjiäni, mutta juuri tämänlaiseen kontekstiin hän istuu parhaiten. En ole hänen kuvittamaansa eeppistä miekka&magia-fantasiaa koskaan nähnyt, mutta miten hyvin hänen piirrosjälkensä sellaiseen sopisikaan! No joo, todettakoon myös, että Silvestri piirtää Stormin jotenkin niin alkuvoimaisen kauniina, että sydämeni on pakahtua. Ja onhan Storm tässä omimmillaan muutenkin vereslihaista ja jotenkin epätoivoisen raivokasta matkaa tehdessään. Toinen toistaan kummallisempia maagisia vastuksia hän ja Naze matkalla kohtaavat, ja meno käy aika rujoksi, mutta Storm on taistelija, eikä luovuta...

Tuon kuvan voisin ottaa vaikka julisteeksi seinälleni. (olen tainnut nimenomaan jostain Stormin kuvasta sanoa tämän ennenkin?) Silvestri ja Green ovat tässä vasta pitkän yhteisen kuvittajakautensa alkuvaiheessa, ja tämä on todella kovan luokan tavaraa. Silvestrin moderni, kevyesti eurooppalaiseen vivahtava tyyli ja Greenin lennokas, jopa vähän levoton tussaustyyli kolahtavat minuun edelleen.

Arvio: Ei mikään klassikkonumero, (Marauderit olivat sittenkin ehkä vähän liian helppo pala nyt siihen keväiseen verilöylyyn verrattuna?) mutta laadukasta, viihdyttävää ja kaiken kaikkiaan melkein kympin arvoista Marvelia silti. Tästä on hyvä taas jatkaa – ei liian taajaan, ettei iske väsymys niin kuin syksyllä.

Ryhmä-X 10/88

1. Kalavelkoja

2. Hukkuminen

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Vielä tähän aikaan (vuoden 1988 loppuun asti) Ryhmä-X julkaistiin 32-sivuisena, mikä tarkoitti että jokaiseen kotimaiseen lehteen mahtui puolitoista alkuperäisjulkaisun numeroa. Tällä oli joskus sellaisia outoja seurauksia kuin esim. tässä lehdessä, että vaikka kansikuva toki onkin lehden jälkimmäisen tarinan alkuperäinen kansi, sen kuvaama kohtaus ei vielä tähän numeroon mahtunut, vaan tapahtuu vasta kuukauden kuluttua.

Joka tapauksessa uudeksi vakiokuvittajaksi astunut Marc Silvestri pääsee nyt kunnolla vauhtiin, ja on ihan pirun vaikuttava. Varsinkin Greenin vauhdikkaan levottomalla tussiviivalla viimeisteltynä Silvestrin kynänjälki miellytti minua aikanaan kovasti, ja tekee saman yhä. Esteettisten mieltymysten syitä on usein vaikea määritellä tarkoin, mutta nyt kypsällä iällä tätä lehteä lukiessa huomasin esimerkiksi sen, miten paljon enemmän Silvestrin kuva-ala liikkuu kuin Marvel-piirtäjillä keskimäärin. "Kamera" kiertää henkilöitä jatkuvasti, zoomataan läheltä kauas ja takaisin, hankaliakaan kuvakulmia Silvestri ei pelkää käyttää. Lisäksi henkilöt ovat elävämpiä kuin melkein kellään muulla tuon aikakauden piirtäjällä; eleet ja asennot vaihtelevat, ruumiinkieli on vahvasti mukana, kasvotkin ovat huomattavan ilmeikkäitä. Totisesti huomaan Silvestrin nousevan yhä vain korkeammalle sillä suosikkipiirtäjieni listalla, jolla hän jo valmiiksi oli lähellä huippua. Hänen piirrostensa tilantuntukin on vahva, joskin vielä 80-luvulla Marvelin sarjakuvien väritys oli aika heikkotasoista – esim. tämä näkymä kalliovuorilta ansaitsisi jotain paljon parempaa kuin epämääräisen kokoelman satunnaisia väripintoja.

Tarinan ytimessä on Claremontin (ja minun!) lempihahmo Storm, joka haluaa puhdistaa pöytää itsensä ja Forgen välillä – heidän lyhyt romanssinssa (kesällä -86) päättyi huonosti, kun selvisi että Forge oli valmistanut aseen, joka poistu Stormin voimat. Nyt mutantit ovat ahtaalla, ja Storm kaipaisi entistä kipeämmin säävoimiaan, ehkä Forge voisi jotenkin auttaa asiaa... Mutta tämän pilvenpiirtäjä Texasissa on tyhjillään ja rappiolla, Forge kadonnut jonnekin, vain hänen Cheynne-heimoon kuuluva kasvatti-isänsä Naze on paikalla, etsimässä Forgea hänkin, mutta eri syistä. Storm liittyy Nazen seuraan, ja tämä melko erikoinen kaksikko aloittaa outoja käänteitä saavan mystisiä sävyjä sisältävän etsintäretken Grand Canyonin suuntaan.

Sillä välin muut X-miehet saavat tietää Marauderien olevan iskemässä San Fransiscossa sairaalaan, jossa Madelyne Pryor on potilaana. Sinne lähdetään, mutta lehti loppuu juuri kun varsinainen toiminta on alkamassa, ja mikäs siinä – huomasin ainakin nyt, että Stormin ja Nazen lupaavalta tuntuvan etsintäretken alku oli mielenkiintoisempaa matskua kuin Marauderit, joiden taustahahmo ja "pomo" Herra Pahuus (nimi on tarkoituksellisen korni, mikä tosin ei vielä vuosiin taida käydä ilmi) nähdään muuten tässä numerossa ensi kertaa. Pitkään Marauderien paluuta onkin saanut odottaa, ehkä liiankin pitkään – mutta seuraava numerohan vasta kertoo, minkä mittakaavan matsi on kyseessä.

Arvio: Claremont / Silvestri / Green on huippuluokan tiimi. Tämä on heti Romita JR:n piirtäjäkauden jälkeen suosikki-X:ääni, ei valittamista siis. Paljon monimutkaisia juonia, hitaasti avautuvia kuvioita, taidokasta supersankarisaippuaoopperaa niin kuin vain Claremont sen osaa.

Ryhmä-X 9/88

1. Rusikointia kahdella mantereella (loppuosa)

2. Velvollisuus kutsuu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri / Bret Blevins

Tussaus: Dan Green

Kuten numeron kansikin kertoo, saadaan ryhmään yhä vain lisää jäseniä. Tällä kertaa ruotuun astuu Alex Summers, Havok, joka ehti hetken aika kuulua tiimiin jo 70-luvun alussa Roy Thomasin ja Neal Adamsin ollessa lehden puikoissa. Havokin mukaantulo on kuitenkin sikäli merkityksellinen, että hänen myötään jo useamman kuukauden käynnissä ollut muutosvaihe päättyy – vuosien kuluessa tutuksi käyneestä jäsenistöstä on jäljellä enää Storm, Wolverine ja Rogue, ja nyt kaikki tarvittavat uudet tyypit ovat mukana kuvioissa. Tässä numerossa myös Magneto on paikalla, joskin hän poistuu aika pian takavasemmalle, ja New Mutants -lehteen, jota Suomessa ei valitettavasti juurikaan nähty. Tosin Louise Simonson taisi näihin aikoihin jo kyseistä julkaisua käsikirjoittaa, joten ehkä mitään suurta ei ole menetetty; ainakaan ne muutamat tarinat, joita myöhemmin Uusien mutanttien lehdestä täälläkin esitettiin suuren Inferno-kokonaisuuden yhteydessä, eivät olleet kaksisia.

Toinen jo kannessa esiintyvä asia on Bret Blevins, joka on piirtänyt Havokin mukaan tuovan kakkostarinan. Hänen tyylinsä on tällaiseen synkkään ja kuolemanvakavaan X-aikakauteen ehkä epäsopiva, mutta toisaalta jotenkin pidänkin siitä. Piirrostyylin ja tarinan tunnelman aiheuttamassa ristiriidassa on samanlaista viehätystä, kuin Sam Kiethin piirtämissä Sandmanin ensimmäisissä luvuissa. Kiethin tavoin myös Blevins on notkean sarjakuvamainen, siis sellaisessa hieman koomisessa, liioittelevassa mielessä. Tarinan hieman unenkaltainen tunnelma mahdollistaa tyylin toimimisen: Havok näkee painajaisia käynnistään Xavierin kartanolla – missä hän on siis hiljakkoin käynytkin, eikä muistinsa mukaan mitään erikoista ollut tekeillä. Mutta painajaiset eivät jätä rauhaan, joten on lähdettävä uudestaan, ja niin hänen puolisonsa Lorna "Polaris" Dane jää yksin Uuteen Meksikoon, Havok lähtee New Yorkiin... Eikä pariskunta sitten tapaakaan toisiaan todella pitkään aikaan, kun Marauderit käyvät Polariksen kimppuun heti Alexin mentyä, ja jo kesän numeroissa nähty psyykkinen olento Malice valtaa tämän pysyväksi kehokseen. Sillä välin Alex löytää X-miehet ja Magneton lymyilemässä viemäreissä, saa kuulla miten kuolettavaksi mutanttien elämä on käynyt (ja että hän todella tapasi jo aiemmin X-miehet – minkä Tajunta oli hänen muististaan pyyhkinyt) ja haluaa liittyä mukaan; vastentahtoisesti, mutta kuitenkin.

Minä olen aina tykännyt Havokista. Hädin tuskin hahmoa tunsin vielä tämän numeron ilmestyessä, mutta hän nousi nopeasti melko keskeiseksi jäseneksi ryhmässä, ja suosikkieni joukkoon heti. Havokin vastentahtoisessa supersankaruudessa on jotain sympaattista. Hänen mutanttivoimansa on tuhoava ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea Alex haluaisi kuitenkin olla geologi ja upota tutkijanuraansa, mutta kun on veljensä kautta joskus näihin kuvioihin ajautunut, ne tuntuvat häntä vainoavan vuodesta toiseen. Havok jää pitkäksi aikaa Ryhmä-X:n riveihin, ja koko tätä aikaa leimaa turhautunut epätoivo siitä, että hän yleensä on siellä missä on, tekee sitä mitä tekee. Minulle Havokista tuli nopeasti oleellinen X-jäsen, ja tämä hänen hieman paranoidilla minäkerronnallaan varustettu tarina tuo heti hänet lukijaa lähelle. Claremont taisi itsekin pitää hahmosta.

Mutta olihan tässä numerossa tosiaan edellisessä alkaneen tarinan loppupuolikin, jossa siis nähtiin ensi kerran Marc Silvestrin piirrosjälkeä. Hyvää menoa, poikkeuksellisen vauhdikasta mättöä jopa, kun uudet X-jäsenet Roguen johdolla koittavat pysäyttää Juggernauttia, joka pistää Edinburghia palasiksi. Ikimuistoisimmassa kohtauksessa Rogue koittaa pysäyttää kohti raiteet katkaissutta kuoppaa täyttä vauhtia syöksyvää junaa.

Arvio: Nautinnollista tarinankerrontaa, hyvää kuvitusta, kutkuttavan paranoidia ja rahtusen epätoivoistakin fiilistä. Kukapa ei tämmöisestä tykkäisi.

Ryhmä-X 8/88

1. Typeryksiä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Steve Leialoha

2. Rusikointia kahdella mantereella

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Arthur Adamsin dynaaminen kansikuva jo kertoo, miten rajusti Ryhmä-X on muutamassa kuukaudessa muuttunut. Poissa ovat Rogueta lukuunottamatta kaikki vanhat tutut naamat, eikä Roguekaan tietenkään kuulu originaaleihin, ei edes vuonna -75 aloittaneeseen tiimin toiseen inkarnaatioon. Niin luontevasti Claremont on kuitenkin nämä uudet jäsenet istuttanut ryhmään, että jo tässä kohdin uudet jäsenet tuntuvat kuuluvan kalustoon. Ehkä olikin fiksu veto laittaa tiimin vanhat parrat Storm ja Wolverine hengaamaan viime numerossa New Yorkin osavaltion erämaihin; uusille jäi täten paremmin tilaa valokeilaan.

Lehden tapahtumapaikkana on Skotlanti, jonne, Moira MacTaggertin hallinnoimalle Muirin saarelle ja sen mutanttitutkimuslaitokselle, ryhmä on vetäytynyt Marauderien aiheuttaman tuhon jäljiltä. Entinen jäsen Banshee asustelee siellä myös, ja toimii eräänlaisena mentorina nuoremmille ryhmäläisille – myös Roguelle, mikä on vähän pöljää, onhan Rogue tässä vaiheessa ollut Ryhmä-X:n jäsen huomattavastikin kauemmin kuin mitä Banshee aikoinaan oli. Mutta tietynlainen isähahmojen kunnioitus on aina kuulunut Marvelin universumiin, hieman rasittavuuteen asti. Ei ole minulle ikinä oikein uponnut esimerkiksi se, että Charles Xavier muka auttaa mutantteja hallitsemaan voimiaan. Miten? Pistämällä heidät tappelemaan keskenään. Gimme a break...

Mutta palataanpa tähän numeroon. Siinä missä Tajunta sai toukokuun lehdessä tulikasteen joutuessaan selviämään yksin Sapelihampaasta, pistetään toinen uusi tulokas, Dazzler, nyt soolona Juggernauttia vastaan. Varsin tehokas ja nopea tapa esitellä uusien tulokkaiden vahvuudet ja heikkoudet. Tilanne saa tällä kertaa alkunsa, kun mökkihöperöksi Muirin saarella tuleva Dazzler ottaa pikaveneen mantereen puolelle ja viihteelle, törmää sattumalta Juggikseen ja päättää hullunrohkeasti ottaa vähän matsia. Huonostihan siinä meinaa käydä; kävisi huonomminkin, ellei selviäisi, että Juggernaut on Dazzlerin suuri fani, eikä täten varsinaisesti halua häntä vahingoittaa. Tämä juonenkäänne tuntui minusta aikoinaan vähän pöhköltä, mikä tosin johtui siitä, että Suomessa Dazzlerista ei paljoa tiedetty; omassa lehdessään tällä tosiaan oli ollut varsin näkyvä ja menestynyt muusikon ura, mikä selittää faniutta vähän paremmin. Dazzler pitää pintansa jonkin aikaa, kunnes taju lähtee silkasta rasituksesta. Juggernaut luulee tappaneensa idolinsa ja hautaa tämän syrjäiselle Skotlannin nummelle.

Kakkostarinassa Dazzler käyttää voimiaan luovasti päästäkseen hautakammiostaan pois, millä välin Juggernaut on pistänyt tuulemaan Edinburghissa – mistä lisää ensi numerossa. Tärkeintä tässä kakkostarinassa on kuitenkin Suomessa ensiesiintymisensä tekevä piirtäjä Marc Silvestri (tämän numeron mukaan tosin nimeltään Mark Sylvester, hmm...), joka asettuukin sitten kohtsillään vakiopiirtäjäksi, ja pitkäksi aikaa vielä. Jo tämä kymmensivuinen maistiainen teki minuun aika kovan vaikutuksen. Silvestrin jälki on kiehtovalla tavalla modernia. Kaunista, aika vähäisin linjoin vedettyä, mutta kuitenkin poikkeuksellisen eläväistä ja monipuolista. Dan Greenin paikoin melkein luonnosmainen tussaus istuu Silvestrin tyyliin todella nätisti, joskin ainakin suomalaisen lehden painatus ei tälle ohuelle kuvitustyölle aina oikein tee kunniaa – värit olivat näihin aikoihin Ryhmä-X:ssä usein vähän poskellaan, mikä sai varsinkin Silvestri / Greenin hienovaraisen jäljen helposti sotkuisen näköiseksi, kuten alla olevasta kuvastakin huomaa. Asia onneksi paranee, kun vuoden 1989 alusta jätetään Unkarissa painetut lehdet historiaan.

Arvio: Edellisen numeron oudon metsäekskursion jälkeen nyt ollaan enempi ryhmähenkisissä kuvioissa taas. Uudet hahmot tuodaan kiinnostavasti framille, on selvää että isoja asioita on tapahtumassa kulisseissa silloinkin kun ryhmä itse viettää hiljaiseloa. Ja Silvestrin myötä kaikki lemppari X-kuvittajani ovat nyt päässeet esiin. Hyvää settiä.