Showing posts with label 1991. Show all posts
Showing posts with label 1991. Show all posts

Monday 18 September 2023

Sarjakuvalehti 5/91: Daredevil


Nollapisteessä

Tarina: Ann Nocenti
Piirrokset: John Romita JR
Tussaus: Al Williamson

Tämä Numero on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten Marvelin hahmojen jaettu universumi toimii parhaimmillaan. Jonkin toisen lehden tapahtumat heijastuvat toisaalle siten, että seuraukset ovat suuret, vaikka itse pääjuonesta ollaan kokonaan sivussa, jopa siinä määrin, ettei Daredevilin lukijoille – tai tarinan henkilöille – lopultakaan täysin selviä mistä tässä oikein oli kyse. Hiukan koomistakin on sitten se, että tämä "sivupolku" on moninkertaisesti parempi kuin se Iso Tapahtuma, jonka liepeillä tässä ollaan, toisin sanoen Tekijä-X:n ja Tuhon kamppailu jälkimmäisen aluksessa, joka leijuu Manhattanin yllä. Tuo tarina nähtiin Suomessa MARVELin vuoden 1991 numeroissa 4 ja 5, ja oli, kuten täällä olen tuskaillut, kökköistäkin kökömpää tusinasarjakuvaa. Mutta mitä tapahtui maan pinnalla samaan aikaan kun isot tyypit matsasivat yläilmoissa menemään?

Blogiani seuranneille ei ole enää yllätys, että arvostan Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevilin sinne Marvel-lukukokemusteni ehdottoman kärjen tuntumaan. Jo viimeksi tätä tavaraa käsitellessäni totesin että piru vie miten tämä toimiikaan, ja tuntuu että mitä syvemmälle "omaan kuplaansa" tekijät pistävät Daredevilin, sitä paremmaksi meno muuttuu. Kuplalla tarkoitan paitsi sitä, että Daredevin on Manhattan-sijainnistaan huolimatta yhä etäämmällä normaalista supersankaritouhusta näiden tekijöiden käsittelyssä, myös sitä, että tekijät itse uskaltavat astua yhä kauemmas tyypillisestä Marvel-sarjakuvasta ja innovoida omiaan niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella.

Tämän (melkein) koko numeron mittaisen tarinan ytimessä on se epätietoinen kauhu ja paniikki, joka laskeutuu miljoonakaupungin ylle, kun tuntuu että taivas kirjaimellisesti romahtaa niskaan. "Tuhon ratsumiehet", jotka nähdään vain aavistuksenomaisina vilahduksina tarinan alussa, levittävät räjähdyksiä ja sairautta, samaan aikaan taivas pimenee ja sähköt katkeavat, ihmiset pelkäävät sodan syttyneen ja ydinpommin räjähtäneen; anarkia, kauhu ja pelonsekainen raivo valtaavat kadut. Matt Murdockin ja Karen Pagen jonkinlaiseksi yleiseksi vähäosaistenauttamisasemaksi laajentunut lakiklinikka on Hell's Kitchenin asukkaiden tukipiste, josta sokea Matt johtaa ihmisiä pimeyden koittaessa maan alle turvaan laskeumalta – hänkään ei tiedä mitä on tapahtunut, eikä kukaan pidä ydinasetta mitenkään mahdottomana, eletäänhän kylmän sodan aikaa.


Mutta kun anarkia alkaa levitä ja ihmiset jengiytyvät (melko nopeasti kyllä...) tarvitaan Daredeviliä. Karen jää hoitamaan klinikkaa ja ihmisiä siellä, Matt saa avukseen Mustan lesken (hahmoilla muuten oli pitkä romanssi 1970-luvulla, mihin ei ainakaan tässä suomennoksessa pahemmin viitata) ja lähtee kaduille pitämään järjestystä yllä sen minkä voi. Vaikka taivaalla taistelevat apokalyptinen Tuho ja koheltavat mutantit, ei supermeiningistä ole maan päällä tietoakaan. Pimeä Manhattan on muuttunut pelottavan rujoksi anarkian ja väkivallan näyttämöksi, jota hallitsevat ihmisvihamieliset ja omaa kaaosteoriaansa levittävät jengit. Niistä tylyintä johtaa Ammo, entinen Vietnam-veteraani, jonka suuruudenhullut suunnitelmat DD lopulta katkaisee. Meininki on tylyä, Nocentin tapaan varsin kyynistäkin, mutta sentään pieneen positiiviseen kohtaukseen lopetetaan: koditon resupekka löytää roskiksesta jonkun sinne hylkäämän vauvan, ja huomaa vanhemmuusvaistonsa heräävän siinä määrin, että alun hämmennyksen jälkeen päättääkin pitää vauvan tykönään. Toivokaamme heille parasta!


Kuvitus on tietenkin timanttia. Romita ja Williamson (tussaajan merkitys tuntuu tässä tarinassa erityisesti korostuvan) loihtivat ahdistavan synkeitä ja klaustrofobisia näkymiä, joissa maailmanloppu tuntuu totisesti joka hetki painavan niskaan. Pisteet myös väritykselle: Christie Scheele on malttanut pitää skaalan minimissä, melkein monokoromaattisena paikoitellen. Hienoa jälkeä, josta näkee että tekijät ovat pistäneet parastaan tämän vähän erikoisemman Marvel-julkaisun parissa. Harmi sinänsä, etä tarinan ei ole Suomen julkaisussa annettu kantaa lehteä yksinään (no, lehti olisi tavalliseen meikäläiseen sivumäärään vähän lyhyt sellaisena), vaan loppuun on pätkäisty kymmenisen sivua aiempaa joulutarinaa, jonka ensipuolisko julkaistiin jo edellisessä DD-numerossa. Samojen tekijöiden sarjakuvaahan sekin on, mutta tonaalinen ristiriita on silti häiritsevä.

Wednesday 23 August 2023

Ryhmä-X 6/91


1. Verinen aamunkoitto
2. Voiton päivä

Tarina: Chris Claremont
Piirrokset: Marc Silvestri
Tussaus: Dan Green / Josef Rubinstein

Edellisnumerossa alkanut Niljahirviöiden ja X-miesten kohtaaminen Denverissä jatkuu. Silvestri / Green -kaksikon ikoninen kansi lupaa sitä nyrjähtänyttä bodyhorroria, jota Niljahirviöiden klassisessa debyyttitarinassakin nähtiin, mutta lehden sisältö on vähän toimintapainotteisempi, onhan niljakkeillakin nyt supervoimia, kun kerran ovat mutantteja ihmisvartaloikseen haalineet. Tämä on tarinan intensiteetin kannalta vähän sääli. Suurin osa lehdestä on aika perustason mäiskettä, jossa Nilja-mutantit ovat ensin näennäisen voitokkaita, sitten eivät enää olekaan. Mitään aiemman Niljahirviö-tarinan kaltaista paranoiaa, klaustrofobiaa tai epätoivoa ei esiinny, vaan turpasaunaa otetaan ja annetaan. Potentiaalia olisi paljon enempään, mikä tulee esiin varsinkin niinä muutamina hetkinä, joissa mäiske taukoaa ja Claremont muistaa, millaisia antagonisteja olikaan lehteen kirjoittamassa.


Lonkeroitse muniaan ihmisten sisään loisimaan laskeva niljakas alien-rotu on konseptina edelleen ihan timanttia. Paitsi että olisin mielelläni nähnyt Silvestrin päästämässä mielikuvituksensa piirtäjänä valloilleen aiheen parissa, olisi tarinallisia mahdollisuuksiakin vaikka mihin. Syystä tai toisesta nyt on pysytty toimintalinjalla. Ihmisyyden ja syyntakeisuuden monimutkaisia kuvioita hipaistaan vain lehden loppupuolella, oikeastaan varsin hyvin kirjoitetussa kohtauksessa, jossa Wolverine joutuu päästämään sisällään asuvan alienin tekemisistä tietämättömän Harry Palmerin pois päiviltä.

Yllättäen lehden parasta antia on Australiaan sijoittuva sivujuoni. Madelyne Pryor hengailee yksikseen X-miesten päämajassa, ja näkee yliampuvan symbolisia unikuvia. Maddie on näihin aikoihin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava hahmo, ja hänen traumaattiset elämänvaiheenssa siirtyvät onnistuneesti alitajunnan muokkaamiksi kauhistuttaviksi näyiksi, jossa hänet jättänyt aviomies siirtää kaikki Maddien ominaisuudet comebackin tehneelle ensirakkaudelleen Jean Greylle. On selvää että Maddien "jalat maassa"-pinnan alla kytee jotain suurta, ja tulevaa Inferno-tarinakokonaisuuttahan tässä tietysti pedataan. Nämä unet on kuitenkin kirjoitettu tarkalla psykologisella otteella, jolla Claremont tuo näkyviin sen ihmisen perusturvallisuudentunteeseen asti nirskahtaneen petoksen ja hylätyksi tulemisen, jota tämä pahoin heitelty hahmo mukanaan kantaa. Jotain isoa on tulossa, mutta ensi kertaa tätä teininä lukiessa oli vielä täysin tietämätön siitä, miten isoa. Vähän liiankin isoa se sitten lopulta oli, valitettavasti. Mutta ainakin tämä ennakkohehku toimii pirun hyvin.


Risuja Suomen toimitukselle siitä, että lehden avaava koko aukeaman splash-page on jaettu pieleen kahdelle aukeamalle. Alkeellinen moka, hyh hyh. Lieneekö Mail-Man alkanut olla neljän säännöllisesti ilmestyvän lehden kanssa jo vähän ylityöllistetty näihin aikoihin?

Thursday 17 August 2023

MARVEL 6/91: Marsalkka Laki



Tarina: Pat Mills
Piirrokset: Kevin O'Neill
Tussaus: Mark A. Nelson

Ikään kuin MARVELin julkaisuohjelma olisi ollut vuonna 1991 vähän hakusessa. Maaliskuun vähän epämääräisen Hopeasurffaaja-numeron jälkeen kaksi perättäistä (ja ohutta, ne olisi voinut ja pitänyt kasata yhdeksi) numeroa Tekijä-X:n Tuho-sekoilua, ja nyt... Marsalkka Laki. Siis kuka? Varsin hyvä kysymys, koska kukaan ei ollut tällaisesta hahmosta kuullutkaan, kun lehti kesällä -91 Suomessa julkaistiin. Mitään varsinaista yhteyttä tällä marsalkalla ei tuntunut olevan Marvelin sarjakuviin. Tapahtumat eivät sijoitu tuttuun jaettuun supersankariuniversumiin, tekijät ovat outoja nimiä, koko sarjakuvan tyyli ja henki on ihan toista kuin mihin on totuttu: väkivalta on rujoa sisälmyksiä lennättävää splatteria, kirosanoja viljellään estoitta, seksuaalisia viittauksia ja alastomia ihmisiäkin kuvissa pyörii. Dystooppisen tulevaisuuden kuvaus on kyynisen nihilistinen, mikä ei sinällään ole Marvelin sarjakuvissa vieras elementti, mutta nyt tämä kyynisyys ei näyttäydy sellaisessa elegisen ylväässä hengessä kuin esimerkiksi Miller / Mazzuchellin Born Again, vaan Marsalkka Laki on pikemminkin ruma, mistään piittaamaton, tahallisen ärsyttävä.


Kyseessä on supersankari-mytologian dekonstruktio, ajalta jolloin niitä ei ollut vielä niin paljon, että kyseinen genre on itsessään jo muodostunut kliseeksi. Vähän jokaisesta Marvelin merkittävästä hahmosta on mukana parodinen versio: he ovat kaikki potilaita supersankareihin erikoistuneessa mielisairaalassa, jonne uutena potilaana saapuu sadistisia sotarikoksia tehtaillut Tuomari-mukaelma Vainooja, ja tämän perässä supersankareita sydänjuuriaan myöten inhoava Marsalkka Laki, joka lienee kai lähinnä jonkinlainen Judge Dreddin psykopaattinen versio. Ei yllätys siinä mielessä, että käsikirjoittaja Pat Mills oli ennen tätä kirjoittanut pitkään Dreddin ja muidenkin 2000 AD -lehden hahmojen tarinoita. Itse olen tuon julkaisun antiin tutustunut vain ohimennen, mutta jotain samaa tässä on – rujonkolkko musta huumori ja yliampuvan karmea tulevaisuusvisio nyt ainakin. Kuvittaja Kevin O'Neill on myös britti, ja samoissa kuvioissa Millsin kanssa pyörinyt hänkin ennen Marsalkka Lakia, jonka julkaisi Eclipse Comics, Marvelin omistama, mutta supersankarilinjasta erillinen julkaisukanava. Eclipsen kautta 80-luvulla tuli ulos ihan kohtuullinen määrä kiinnostavaa merkittävien tekijöiden vähän kunnianhimoisempaa sarjakuvaa. Yleisöä ne eivät tosin juuri saaneet.

Vähän vaikea Marsalkka Laista on tämän yhden tarinan perusteella muodostaa mielipidettä. Kyseessä ei ole hahmon ensiesiintyminen, mutta irrallisena tarinana julkaistu one-shot, sinänsä tosiaan MARVELiin sopiva julkaisu, että tuttuja hahmoja tylysti parodioidaan. Mielisairaala on näille kajahtaneille tyypeille mitä sopivin paikka, ja jokaisen potilasraportit korostavat juuri kyseisten hahmojen omissa tarinoissa esiintyviä ominaisuuksia äärimilleen. Oma suosikkini on "Reed Richards", joka höpöttää asioita näkymättömälle vaimolleen.


Ei tämä vitsi kuitenkaan jaksa kantaa koko 50-sivuista tarinaa, etenkään kun huumori on niin rujoa, etten tiedä voiko sitä aina edes huumoriksi kutsua. Pääpaino on kylmän kyynisellä havainnoinnilla, raa'alla väkivallalla, groteskiksi karrikoiduilla ihmishahmoilla. Päähenkilö etenkin jää täysin persoonattomaksi, mikä varmaankin on tarkoituksellista, muttei auta tarinaan imeytymistä. En tästä pitänyt teininä yhtään. Lehdestä jäi päällimmäiseksi tunteeksi ällötys, siihen ei tehnyt mieli ensiluennan jälkeen palata enää lainkaan. Mielisairaalaversiot supersankareista oli oivallisesti hahmoteltu, mutta mitään tarinallista annettavaa ei ollut. Nyt jäi vähän sama tunne. Tämänkaltaisia supersankarimytologian pirstalointeja on sittemmin ilmestynyt onnistuneemmin tehtynä, mutta Marsalkka Laki on sentään ollut yksi ensimmäisistä, mistä pisteet. Mitään erityistä syytä tämän julkaisuun Suomessa ei kyllä ollut, ei varsinkaan MARVELin sivuilla – kenties erillinen erikoisjulkaisu olisi ollut parempi ratkaisu. Enempää tätä tavaraa ei sitten koskaan nähtykään, mikä ei kauheasti haitannut.

Mutta otsikosta huolimatta Marsalkka Laki vie lehdestä vain ensimmäisen puoliskon. Toiset 50 sivua on täytetty What the?! -lehdestä poimituilla lyhyillä tarinoilla, siis Marvelin omasta MAD-mukaelmasta, jossa julkaisija väkisinvääntää vitsiversioita omista hahmoistaan. Vaikka mukana on paljon isoja nimiä (mm. John Severin, Mike Mignola, Terry Austin, ja ilmeisesti ensiesiintymisensä Suomessa yhdellä sivulla tekevä Jim Lee), huumori on on tönkköä. MAD on selkeä esikuva niin kuvituksen kuin vitsienkin tasolla, mutta 50 sivua tätä tavaraa on aivan karmea yliannos. Kolmisen sivua riittää, siinäkin mitassa alkavat nämä teennäiset nimiväännökset tökkiä pahasti. Jos 14-vuotiasta minua aikoinaan miellytti tämä lehden loppupuoli marginaalisesti enemmän, nyt oli päinvastoin. Marsalkka Laki on erikoisuudessaan sentään kiinnostava ilmiö, tämä infantiilihuumori on pelkästään huonoa. Eipä taidettu sitten näitäkään koskaan nähdä lisää. Kokonaisuutena MARVEL 6/91 lienee lehden historian hämmentävin numero.



Wednesday 9 August 2023

Sarjakuvalehti 4/91: Kapteeni Amerikka


1. Mies etsii itseään!
2. Tulevaisuusshokki!
3. Sokkelot!
4. Huomenna, koko maailma?

Tarina: J. M. DeMatteis
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Vuonna 1990 aloittanut Sarjakuvalehti laajentaa toisena julkaisuvuonna repertuaariaan: Wolverinea ja Nick Furya on jo nähty, ja nyt aiemmin MARVELissa esiintynyt Kapteeni Amerikkakin on hypännyt tämän "maanläheisiin" sankareihin keskittyvän lehden puolelle. Hahmona Kapu sopii tähän seuraan hyvin, mutta on vähän kyseenalaista, onko tämä tarina paras mahdollinen valinta – ei tämä aikaharppailu ja postapokalyptisissä raunioissa kyborgeja vastaan tappelu ole maanläheistä nähnytkään.

On oikeastaan aika hauska ajatella, että joku nykyisten Marvel-leffojen patrioottiseen Kapteeniin mieltynyt poimisi ensikosketukseksi lähdemateriaaliin tämän lehden. Enpä usko että paljon yhtäläisyyksiä Chris Evansin esittämään sankariin löytyy, mutta aika tyypillistä 80-luvun Marvel-matskua tämä toki on. Tosin jälleen, kuten sen aiemman Kapteeni Amerikka -julkaisun kohdallakin, pitää ihmetellä miksi Mail-Man on valinnut julkaistavaksi juuri tämän tarinan? Jälleen ollaan aika vanhan matskun parissa, 80-luvun alusta, mitä kuvastaa hyvin sekin, että tarinan raunioitunut tulevaisuus-dystopia on niinkin utopistinen kaukaisuus kuin vuosi 1991 – tämän kotimaisen lehden julkaisuvuosi. Vähän hölmöltä tuntui jo silloin.

Toisaalta on tämä pikkuisen parempi julkaisu kuin tuo aiempi sikäli, ettei ole ihan yhtä banaalien supersankari-kliseiden kyllästämä. Vierailevana tähtenä on tuo mainio kyborgi Deathlok, jota ei ole tätä ennen taidettu Suomessa tavatakaan, vaikka tämä on ollut Marvelin hahmogalleriassa jo 70-luvulta lähtien. Hänen kloonattu alter egonsa putkahtaa ajassa taaksepäin vuoteen 1983, herättää Kapteeni Amerikan mielenkiinnon, sitten nykypäivän originaali Deathlok ilmestyy kuvioihin, ja tämä siirtyy Kapun kanssa takaisin vuoteen 1991, jossa, kuten käy ilmi, monista Marvelin kuvioista tuttu "iso paha megakorporaatio" Brand on tappanut supersankarit, ottanut maailman hallintaansa ja muutenkin aiheuttanut yleisen massatuhon. Sitä sotkua sitten palaillaan takaisin nykypäivään (siis tässä tarinassa vuoteen 1983) selvittelemään. Onhan tuossa jo vyyhtiä.

Meno on sen verran vauhdikasta ja käänteet siinä määrin äkkivääriä, ettei tämän parissa pitkästymään pääse, vaikka vähän hahmottomalta meno maistuu. Painajaismaisen tulevaisuuden kuvaus on jäänyt puolitiehen, vaikka Marvel on monesti juuri tällaisten dystooppisten maailmojen luomisessa onnistunut oikein hyvin. Tekijätiimi on kova: juuri DeMatteis ja Zeck vastasivat taannoisesta Hämiksen Kraven-trilogiasta, joka on yksi kaikkien aikojen Hämppi-suosikkejani, mutta se on herrojen myöhempää tuotantoa. Etenkin DeMatteis tuntuu vielä tämän Kapu-tarinan parissa vähän etsivän itseään kirjoittajana. Hänellä on selvästi halu olla omaääninen ja totuttuja tekotapoja rikkova tekijä, mikä näkyy etenkin läpi lehden kulkevissa kertojanäänissä: puhekuplien ohella Kapteeni Amerikan päänsisäinen minäkerronta seuraa tapahtumia tekstilaatikoissa, eikä edes yksin, vaan etenkin lehden alkupuolella myös Deathlok-kloonin ajatuksia ja tämän päässä asuvan tietokoneen kommentteja tuutataan lehden sivuille. Ääniä on vähän liikaa, etenkin kun usein kuva ja puhekuplat riittäisivät oikein hyvin. Toisaalta vuonna 1983 tämä sittemmin supersankarisarjakuvan standardiksi vakiintunut kerrontatapa (päähenkilön päänsisäinen monologi) oli uutta ja vielä aika erikoista – eräänlainen tapahtumien kommenttiraita, jossa päähenkilön ajatukset leijuvat kaiken toiminnan yllä siitä jokseenkin irrallaan. Pointsit DeMatteisille siitä, että hän ei ota Kapteeni Amerikkaa hahmona niin vakavasti kuin monet, vaan uskaltaa pistää tämän koomisiinkin tilanteisiin. Pidin etenkin tästä:


Juoneltaan lehti on, kuten edeltä ehkä jo kävi ilmi, aika korkealentoinen ja sopivalla tavalla sekopäinenkin. Etenkin siinä vaiheessa kun tulevaisuuden maailmaa hallitseva jättimäinen kyborgi Hellinger (!) astuu kuvioihin – eipä ole näkynyt tätä heeboa MCU-leffoissa, vaikka visuaalisesti kaveri olisi siellä paikkansa ansainnut. Sinänsä mielenkiintoinen huomio, että nykyisen Marvelin julkaisupolitiikassa tämä Brand-korporaation pyrkimys maailmanvalloitukseen kaikki vuoden 1983 supersankarit surmaamalla olisi koko julkaisukanavan ja kaikki lehdet kattava vähintään vuoden mittainen mega-event; nyt tarina lienee jäänyt Captain American sivuille, ja Brand pistetään melko nopsasti kuriin ja järjestykseen tämän lehden viimeisessä osiossa. Ihan kelpo kamaa, parempaa kuin muistinkaan, vaikka monin tavoin vähän hölmöä. Ehkä siksi juuri viihdyttikin. Kuvitus on taattua Zeck / Beatty -laatua, ja tuo mieleen Salatut sodat, jota samat tekijät hyvin samoihin aikoihin kuvittivat. Vähän viimeistellympää tämä toki on kuin etenkin loppupuolella pahasti hosumalla tehty Salatut sodat.


Mukana on jälleen myös Marvel-Saga, joka on jälleen hämäävästi lisätty kannessa kehuskeltuun kokonaissivumäärään. 120 sivua muka! 82 tässä vain on, ja päälle mitäänsanomaton lisäläpyskä.


Sunday 30 July 2023

Ryhmä-X 5/91


1. Tappavat leikit!

Tarina: Tom DeFalco / Chris Claremont
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: Terry Austin

2. Tähdenlento

Tarina: Chris Claremont
Piirrokset: Marc Silvestri
Tussaus: Dan Green

Juuri kun edellisessä päivityksessä kehuin Mail-Manin toimitustyötä, nyt annan risuja: R-X:n edellisessä numerossa alkanut Genosha-tarina jää totaalisen kesken, ja sen sijaan esitetään kronologisestikin sitä ennen tapahtunut stoori. En ihan ymmärrä mitä toimituksessa on tässä kohtaa tapahtunut, mutta ihme sekoilua joka tapauksessa. Kansikuvana oleva Byrnen piirtämä Wolverinekin on toki komea, muttei millään tavoin liity näihin julkaistuihin tarinoihin, vaan on Wolverinen omasta lehdestä peräisin. No, kaipa kynsiveikko on myyntivaltti.

Lehden avaava Tappavat leikit! on aika mitäänsanomaton välinäytös – takaumana esitetty tarina tapahtumista, joita Dazzler muistelee kirjeessään ystävälleen. Kyseinen ystävä, palkkionmetsästäjä O. Z. Chase (ja hänen koiransa Kerberus) on täysin tyhjästä tempaistu uusi hahmo sikäli kuin suomalainen lukija mitään tietää, ja koska ei Mail-Man tämän tarinan taustoja avaa, niin vähän hämäräksi hän jäi. Internet on minulle kertonut, että kyseessä on Dazzlerin omassa tuolloin jo lakkautetussa lehdessä esiintynyt hemmo, ja vaikkei Tom DeFalcon nimeä tässä lehdessä mainitakaan, niin juonikin on hänen käsialaansa – Claremont on vain kirjoittanut repliikit. Vähän outo täytenumero siis kyseessä, ja koska isolta osin koostuu meikäläisille lukijoille tuntemattomista viittauksista, niin olisipa tämän yli voinut huoletta hypätä. Rick Leonardi / Terry Austin -kuvitus on toki nättiä, eikä tarinassa sinällään vikaa ole; mutta kovin tyhjänpäiväinen se on. Pidän kyllä kohtauksesta, jossa Wolverine hankkiutuu juoppoputkaan päästäkseen O. Z:n viereiseen selliin.


Muuten tarinan elementit ovat KGB:n murhanhimoinen mutanttiagentti, Henry Gyrich ja CIA, sen semmoista. Hyvin Wolverine-henkistä huttua, ja kyllähän tuon nyt luki, mutta ehkä tämä olisi sopinut paremmin edellisnumeroon sen alkaneen ja keskenjääneen Genosha-tarinan tilalle? Ja ehkä nämä hienovaraiset toimitustekniset neuvoni eivät 30 vuoden jälkeen enää ole niin ajankohtaisia...

Kakkostarinassa lähtee turbovaihde päälle. Palataan ohimennen vuonna 1988 nähdyn kohtauksen kautta ajassa vähän taaksepäin, New Mexicoon, jossa kallioisille vuorille tipahtaa keitäs muita kuin vanhoja tuttuja Niljahirviöitä. Näitä öh, "kevyesti" alien-henkisiä monstereita on nähty aiemmin ennen kaikkea Claremontin ja Paul Smithin upeaakin upeammassa stoorissa, joka Suomessa esitettiin vuonna 1988 Ryhmä-X:n erikoisjulkaisussa 1. Rohkeasti Claremont palaa jo varmaan tämän lehden ilmestyessä aikalailla klassikoksi kanonisoidun tarinansa pariin, mutta vaikkei samanlaista klaustrofobisen painajaismaista tunnelmaa ainakaan tämän alkuosan perusteella ole syntymässä, niin monia kauhufiktion tehokeinoja tarina kyllä onnistuneesti käyttää.


Niljahirviöt (edelleen vähän korni nimi avaruusrodulle) ovat saapuneet maan päälle, ja ensikohtaamisen ainoaa eloonjäänyttä Harry Palmeria käyttäen leviävät hiljalleen infektion tavoin yhä uusiin isäntiin – etsien käsiinsä ennen kaikkea mutantteja, joten supervoimatkin näillä niljakkeilla nyt sitten on. Onneksi vastaan saadaan uusi, iskuvoimainen Ryhmä-X, ja kun nämä poppoot lehden lopussa törmäävät niin sitten törmäilläänkin lujaa.

Ei tämä klassikoksi nouse edellisen Niljahirviö-tarinan lailla, mutta Claremont ja Silvestri osaavat asiansa. Hyvin rullaavaa ja hetkittäin jopa hevihkön bodyhorrorin puolelle lipsahtavaa alien-viihdettähän tämä tarina on. Loppusosassa lienee mäiskettä luvassa, palataan siihen jatkossa.

Wednesday 26 July 2023

MARVEL 5/91: Tekijä-X


1. Tuomiopäivä
2. Sodan uhrit

Tarina: Louise Simonson
Piirrokset: Walt Simonson
Tussaus: Bob Wiacek

Höh, juurihan äskettäin käsittelin tämän tarinan alkuosan, ja nyt on jo seuraavaa luvassa. Kronologisesta lehtiarkistostani taitaa puuttua kappaleita... Ainakin Hämiksen tilaukseni loppui joskus vuoden 1991 aikana, joten sen käsittely on päättymäisillään, ja kun Sarjakuvalehtikään ei tainnut ihan kuukausittain ilmestyä, niin nämä MARVELit ovat sitten melkein peräkkäin käsittelyvuorossa.

Kyseessä siis Tuhon ja Tekijä-X:n massiivinen matsi New Yorkin yllä vaarallisesti vaappuvassa Tuhon aluksessa. Meininki on pitkälti samaa kuin mistä jo edellisosasta kirjoittaessa valitin: ankeaa tilitystä, pitkäveteistä selitystä, ja aina välillä Tuho sanoo HAH HAH HAA. Olisihan tässä ollut aineksia parempaan. Tämä koko konflikti on osa Marvelin tuolloista Fall of the Mutants -tapahtumasarjaa, eli samaa, jossa Ryhmä-X heitti juuri äskettäin henkensä Dallasissa – isot pointsit Mail-Manille siitä, että nämä samanaikaiset tarinat on Suomessakin onnistuttu julkaisemaan samaan aikaan niin että syntyy mukavan koherentti kokonaisuuskuva, vaikka lehtemme muuten ovatkin pääasiassa hajanaisotantoja Marvelin tarjonnasta.


Tarina saa hyvä(hkö)n käänteen, kun tappelu Tuhoa vastaan saa aikaan jättikokoisen aluksen romahtamisen osittain keskelle New Yorkia ja supersankaritaistelu muuttuu sivullistenpelastusoperaatioksi. Kovin paljoa Simonsonit eivät tapahtuneesta kuitenkaan saa draamaa revittyä, vaan yllättäen se on Nocentin ja Romitan Daredevil, jossa tämä New Yorkin kaduille ryöppyävä tuho (pienellä alkukirjaimella) ja pakokauhuinen kaaos saavat onnistuneen ja tapahtumien vakavuutta ja epätoivoa osaavasti kuvaavan käsittelyn. Palaan tuohon lähiaikoina Sarjakuvalehteä käsitellessäni.

Jossain määrin tämä tarinan loppupuolisko oli parempi kuin ensimmäinen. Ehkä yltiögeneerisen supersankaritappelun vaihtuminen joksikin muuksi auttoi, ja toisaalta päähenkilöiden loputon ruikuttava monologi tuntui sekin asteittain vähenevän tarinan mittaan. Itse asiassa juonessa tapahtuu hämmästyttävän naiivi käänne, kun mutanttivihamieliset kansalaiset poliisi mukaan lukien huomaavat että vitsit kun tämä Tekijä-X olikin laatujengi ja oikeastaan pelasti koko kaupungin. Tarina loppuu lehden nimikkosankareita kaupungin halki kuljettavaan paraatiin. Vaikea sovittaa tätä kuviota siihen Marvelin todellisuudessa vallitsevaan asennemaailmaan, mitä mm. Claremont on Ryhmä-X:n puolella kuvannut, mutta toisaalta tämä hetkellinen mielenhäiriö unohtuukin vissiin aika välittömästi, ja heti tämän tarinan jälkeen mutantit ovat taas vihattu vähemmistö. Laiskaa kirjoittamista kerrassaan.


Niin että se siitä. Kuten viimeksi sanoin, Tuho paranee hahmona pikkuisen ajan kanssa, kun taas tämä Tekijä-X:n alkuperäinen jäsenistö integroituu suht pian Ryhmä-X:ään ja ihan muut tyypit saavat tämän lehden leikkikentäkseen. Oma mielenkiintoni tätä mutanttien kakkostiimiä kohtaan oli viimeistään tämän tarinan myötä lopullisesti kadonnut, mutta kyllä heitä vielä luvassa on aika paljonkin – esimerkiksi vuoden 1991 lopulla massiivisen Inferno-tarinakokonaisuuden myötä, jossa New York on jälleen kerran kaaoksen ja katastrofin keskipisteenä.

Saturday 15 July 2023

Ryhmä-X 4/91


1. Eteläinen pallonpuolisko

Tarina: Chris Claremont
Piirrokset: Marc Silvestri
Tussaus: Dan Green

2. Tervetuloa Genoshaan

Tarina: Chris Claremont
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: P. Craig Russell

Kuten ehkä muistamme, X-miehet uhrasivat taannoin henkensä Dallasissa voittaakseen Vastustajana tunnetun kaaoselementin, minkä jälkeen järjestyksen jumalatar Roma palautti heidät henkiin. Nyt ryhmä on paitsi koko maailman tietämän mukaan edesmennyt, myös kaikille elektronisille tai muuten keinotekoisille tarkkailulaitteille näkymätön: täydellinen iskuryhmä, ja sitähän Ryhmä-X:stä nimenomaan tämän käänteen myötä tulee.

Tämä nyt alkava "Outback-era" on nykyisin monen kaiholla muistelema lyhyt mutta hyvin omanlaisensa kausi X-historiassa. Ryhmä-X on coolimpi ja tylympi kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen (no, ehkä Grant Morrisonin kausi vuosituhannen alussa pääsee lähelle). Porukasta on tullut Australian takamailla futuristisessa hightech-kompleksissa (jonka he tässä numerossa ottavat Raatelijoiksi kutsutulta cyborgilaumalta käyttöönsä) majaileva ja mutanttiteleportteri Portin avulla maailman laidalta toiselle singahteleva oikeudenjakaja. Vieläpä Marc Silvestrin piirtämä sellainen! Kukapa ei tästä tykkäisi?


Minäkin tykkäsin aikoinaan kovasti. Claremont tuntui löytävän aina vain uusia kiinnostavia suuntia joita tutkia, uusia hahmoja heitettäväksi tähän X-myllytykseen, uusia ihmissuhteita solmittavaksi ja juonilankoja punottavaksi. Mutta kovaa tämä meno on. Heti lehden alussa edellämainitut Raatelijat iskevät Singaporessa sijaitsevaan pankkiin, jossa ruumiita kasaantuu kuin heinää. Ollaan saapumassa 90-luvulle, ja Marvelin sarjakuvillekin koittaa uusi, tylympi aika. X-miehet itse eivät toki vieläkään tapa, mutta Raatelijat talutetaan Romalta lainaksi saatuun "Vaarain ahjoon", porttiin jonka läpi kävellyt syntyy puhtaana pöytänä uudestaan. Aika rajulta rangaistukselta tuokin tuntuu, mutta ehkä siinä on kuitenkin hitunen armoakin mukana. Joka tapauksessa Ryhmä-X on nyt lähempänä omankädenoikeudella toimivaa lainsuojattomien ryhmää kuin koskaan ennen. He menevät sinne missä heitä kaivataan, jakavat tuomioita vastaamatta kenellekään. Maailma on muuttunut kovaksi, ja Claremont tuo sen esiin hienosti kakkostarinassa.

Tervetuloa Genoshaan on historiallisesti ehkä jopa merkittävämpi kuin lehden ykköstarina, koska tässä Marvelin maailmassa ensiesiintymisensä tekevä äärirasisitinen saarivaltio Genosha tuli jäädäkseen, ja on yksi keskeisiä Marvelin maailman paikkoja nykyisin. Genosha on varsin ohuesti verhoiltu kuva apartheidin aikaisesta Etelä-Afrikasta, jossa mutantit ovat orjaluokka ja muilla pyyhkii hyvin. Omissa oloissaan Intian valtameren reunamilla elellyt valtio kaappaa paitsi Australiaan muuttaneen kansalaisensa, myös tämän seurassa olleen Madelyne Pryorin, ja koska Maddie on nykyään osa X-tiimiä, lähtee joukko häntä pelastamaan, ja Genoshan syrjintään perustuvat valtionkoneistot paljastuvat näppärästi lukijalle samaa tahtia kuin tarinan päähenkilöillekin. Rogue ja Wolverine jäävät Genoshan militantin poliisin, magistraattien, haaviin, mutta muu ryhmä vetäytyy suunnittelemaan pelastusoperaatiota. Jatkoa seuraa...

Kakkostarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka jäljestä olen oppinut nyt ikäännyttyäni pitämään, ja ihan hyvä niin: Uncanny X-Menin tahti oli näihin aikoihin Silvestrille sen verran raju, että Leonardista tuli ikään kuin vakituinen kakkoskuvittaja, jonka jälkeä nähdään tämän tästä. Eihän hän Silvestrille pärjää, mutta hoitaa homman kotiin, ja on varsinkin joihinkin hiljaisempiin hetkiin mitä sopivin piirtäjä. Claremontin tarinointi on kyllä näihin aikoihin paitsi kiinnostavaa ja monipuolista edelleen, niin myös pahuksen täyteenahdettua, ja sivut meinaavat hukkua puhekupliin ja tapahtumiin. Juonet eivät melkein mahdu lehden mittaan, mutta mieluustihan tätä silti lukee. Ei silloin keväällä -91 tajunnut miten keskeisiä konsepteja X-historiaan tässä numerossa aseteltiin: Genosha, Australia, Raatelijat, jopa ensiesiintyvä teleporttaava aboriginaali Porttikin on sittemmin asettunut osaksi X-mytologiaa. Hyvää kamaa. Rakkaudella tehtyä, ja ajatuksella.



Saturday 17 June 2023

MARVEL 4/91: Tekijä-X


1. Naamioita
2. Tuomiopäivä!

Tarina: Louise Simonson
Piirrokset: Walt Simonson
Tussaus: Bob Wiacek

Huoh. Tekijä-X, se ankeampi mutanttitiimi, oli tämän ilmestyessä nähty omissa paljon ennakkoon odotetuissa tarinoissaan noin vuoden verran, ja oli ollut suorastaan majesteettinen antikliimaksi. Yksi suurimmista mysteereistä minulle henkilökohtaisesti Marvel-sarjakuvien historian suhteen onkin se, miksi tätä aviopari Simonsonin kautta X-Factorin ohjaimissa muistellaan lämmöllä – ei sitä nyt sentään ihan klassikoksi luokitella, mutta moni kuitenkin kovasti pitää, ja kun itse rankkaan nämä sarjakuvat lähinnä kömpelöiksi yritelmiksi, niin onhan suhtautumisessa eroa.

Mutta mitä tässä numerossa sitten tapahtuu? "Tuhon ratsumiehet iskevät New Yorkiin", lupaa kansi, mikä kuulostaa ihan sopivan eeppiseltä, mutta missä on silti vähän eri vivahde kuin originaalissa: "The Horsemen of Apocalypse". Onpa raamatullisen maailmanlopullinen otsikko jengillä, mutta kun hahmo nimeltä Apocalypse on aiemmin suomennettu Tuhoksi, niin tällä sitten mennään. Monet hahmojen fennonimet ovat ihan toimivia, mutta Tuho on kyllä harvinaisen laiska suoritus, kuka nimen sitten alunperin onkaan kääntänyt.

"Tuho" on hahmonakin huono. Minua varsinkin mutanttitarinoissa on miellyttänyt niihin sisältyvä arkipäivä ja maanläheisyys, ja Tuhon kaltaiset kaikin tavoin jumalankaltaiset hahmot ovat  tässä kontekstissa mielenkiinnottomia. Saamme tietää, että tämä darwinistista "vahvin voittaa"-kamppailua aina silloin tällöin läpi ihmiskunnan historian lietsonut hemmo on varhainen mutantti, tuhansia vuosia vanha, joka on esiintynyt vähän yhden sun toisenkin historiallisen kansan jumalana eri puolilla maailmaa. Hän voi muuttaa muotoaan, teleportata, antaa supervoimia kenelle haluaa jne jne ilman mitään varsinaisia rajoituksia. Hän pitää yliampuvia puheita mutanttien ylivoimasta, lausahtaa toistuvasti "Hah hah haa!" (Tuhon yleisimmin käyttämä fraasi tässä lehdessä) ja on kaiken kaikkiaan niin tylsä, että vain lehden päähenkilöt hänelle ankeudessa pärjäävät.

Tekijä-X on tosiaan juuri niin aneeminen kuin Louise Simonsonin kirjoittamana tähänkin asti. Koko lehti perustuu tähän toisteiseen kaavaan:

1. Tuho pitää suurieleisen puheen, jossa nauraa aiheuttamalleen hävitykselle ja sille miten avuttomia hänen vastustajansa ovat.
2. Tekijä-X kuuntelee puhetta suu apposen auki pöyristyneenä.
3. Joku heistä, yleensä Kyklooppi, pitää vastineeksi oman puheensa, ytimenä se, että sinä se Tuho olet sitten ILKEÄ. Me uskomme Xavierin UNELMAAN. Emme ikinä LUOVUTA.
4. Siirry kohtaan 1.

Ymmärrän hyvin, ettei Marvelin sarjakuvien ole tarkoitus olla suurta taidetta (ne voivat sitä tietenkin olla), tai edes laadukasta sarjakuvaa (sitä ne ovat onneksi aika useinkin). Simonsonin Tekijä-X on kuitenkin niin infantiilia luettavaa, että sen kohderyhmän iäksi voisi äkkiä arvioida noin kuusi vuotta – henkilöhahmot käyttäytyvätkin pitkälti tämänikäisesti. He huutavat "Lattia!" kun lattia sortuu, he kertovat vuolassanaisesti koskaan vaikenematta kaiken mitä ajattelevat, mitä näkevät, mitä ympärillään tapahtuu tai mitä siihen asti on tapahtunut (jos uutta kerrottavaa ei sillä hetkellä ole), he ovat pateettisia ruikuttajia, tekevät saappaantyhmiä ratkaisuja ja ovat kaiken kaikkiaan niin epätodellisen tuntuisia paperinukkehahmoja, ettei ole ihme, etten Tekijä-X:ää halunnut enää tässä vaiheessa lukea sivuakaan enempää. Mutta lisää oli luvassa.


"Tuho" on ajan myötä hahmona hitusen parantunut. Hän oli parhaimmillaan 90-luvun puolivälin massiivisessa Age of Apocalypse -tarinakokonaisuudessa, ja tuollaiseen vaihtoehtomaailmaan hän parhaiten sopiikin. Nykyäänhän Apocalypse hengaa yhtenä mutanttimaailman perusjampoista hyvien puolella. Ei suosikkihahmoni edelleenkään, mutta nyky-Marvel ainakin on osannut asettaa hänet sopivan arkitodellisuudesta ulkopuoliseen muottiin, ja geneeriset supervihollisuudet ovat jääneet taakse.

Oliko tässä numerossa mitään hyvää siis? No, Walt Simonson piirtää halutessaan ihan nättejä dynaamisia kuvia, joskin sellaisille on varsin vähän tilaisuuksia tässä lähinnä suu auki huutamiseen keskittyvässä tarinassa. En minä tästä tykännyt silloin, ja jotenkin tuntui että tykkäsin nyt vielä vähemmän. Ihmisikä on sen verran lyhyt että harmittaa käyttää sitä tällaisen tuuban lukemiseen. Masentaa.



Sunday 11 June 2023

Hämähäkkimies 4/91


Venom

Tarina: David Michelinie
Kuvitus: Todd McFarlane

Nykyään Marvel käynnistää kaikki julkaisunsa uudelleen numerosta #1 keskimäärin joka toinen vuosi, mutta tämän lehden ilmestymisaikaan mentiin vielä alkuperäisen numeroinnin mukaan, ja tasaluvun saavuttava lehti tarjosi aina jotain isoa ja käänteentekevää. Tässä mielessä tämä Amazing Spider-Manin numero #300 ei petä: Venom jysähtää laakista Hämiksen veriviholliseksi, sankarin "ilkeäksi" versioksi, jollainen Hämikseltä vielä näinkin pitkän ajan jälkeen vielä puuttui.

Hahmon kehityskaari on vähintäänkin häkellyttävä. Vieraalta planeetalta mukaan tarttunut "elävä" puku (koska Hämis erehtyi vaatteidenkorjauskoneesta) osoittautui loiseksi, joka oli viemässä isäntänsä terveyde ja hengen, kunnes onnistuttiin karkottamaan – minkä jälkeen otus fuusioitui sattumalta Peter Parkeria vihaavan Eddie Brockin kanssa, ja niinpä vastassa on olento, joka inhoaa niin Hämistä kuin tämän siviiliminääkin yhtälaisella hengenpalolla, tietää tämän kaikki salaisuudet, on varustettu samanlaisin voimin, ja johon edes päähenkilön hämähäkkivaisto (tm) ei reagoi.

Kyllähän Venom tuoreelta ja kiinnostavaltakin tuttavuudelta tuntui aikoinaan, mutta hänestä huolimatta oma Hämis-innostukseni oli tämän lehden ilmestyessä jo aika alhaisissa lukemissa, ja viimeisiä minulle kotiin tilattuna tulleita Hämiksen numeroita tämä alkaa jo olla. Vaikka Venomista hahmona pidinkin, en päässyt yli McFarlanen kuvituksesta, joka on nyt on täydessä kukoistuksessaan. Koomisesti sävyttynyt ja välillä melkein groteskilla tavalla liioiteltu tyyli on raju poikkeama perinteisestä Marvel-taiteesta, mutta kyllä tämä nykyään minuun uppoaa. Silti täytyy sanoa, että ainakin toistaiseksi pidän McFarlanen työstä enemmän Hulkin puolella, toki ehkä parempi käsikirjoitus vaikuttaa: David Michelinien Hämis-tarinointi jatkaa äärimmilleen pelkistettyä linjaansa, eikä edes tämä sivumäärältään tuplakokoinen juhlanumero ole juuri muuta kuin pitkä tappelukohtaus Venomin kanssa. Sellaisena toki kelpo rymistelyä; Hämähäkkimies on totisesti alakynnessä, ja vaikka lopulta matsin voittaakin, niin jatkoa on ilmiselvästi luvassa.


Venom on visuaalisesti tyylikäs hahmo, mikä ei ole yllätys, koska perustuu semi-legendaariseen mustaan pukuun, jossa Hämis itse hengasi suuren osan 80-lukua, ja josta itse olen aina pitänyt enemmän kuin siitä perinteisestä (johon hän tämän lehden lopussa pysyvästi palaa). Se, ettei tälle pahis-versiolle ole tehty muita muutoksia kuin raudanpumppaajan ruumiinrakenne ja keskelle naamion peittämiä kasvoja avautuva terävähampainen suu, on silkkaa hahmonluonnin neroutta: vähäeleisyydessä on voimaa! Merkillepantavaa on sekin, että vielä tässä McFarlanen versiossa ei Venomilla ole lainkaan sitä pitkää käärmemäistä kieltä tai sitä jatkuvaa massiivista vihreän liman eritystä, jotka pikapuoliin vakiintuivat osaksi hahmon ulkoasua. Mahtoivatko tulla jo Erik Larsenin Hämis-kauden aikana? Joka tapauksessa molemmat heikensivät Venomin visuaalista impaktia merkittävästi, mutta kaipa kansa tykkäsi, koska sellaisena hahmo on sittemmin nähty. Itse Eddie Brock on vähän väkisinväännetty hahmo, eikä, vaikka Peter tämän muka entuudestaan tunteekin, ole ennen tätä numeroa koskaan missään esiintynyt. En tiedä kuinka suurelta osin David Michelinie vastasi Venomin hahmonkehittelystä, mutta pohjatyöhän oli jo pitkälti olemassa aiempien kirjoittajien tekemänä, kenties hän ei tuonut mukaan kuin juurikin Eddie Brockin, Venomin mitäänsanomattoman ihmispuolen.

Kuten todettu, mäiskeen lisäksi ei tarinaan juuri muuta mahdu, mitä nyt aiempien numeroiden kuvioita toistetaan melkein sellaisenaan: Peter kokee alemmuudentunnetta miljoonapalkatun julkkisvaimonsa rinnalla, mutta onneksi aviopari sentään edelleen sekstaa kuin pupujussit konsaan. Avioliitto tosiaan sai niin Peterin kuin Mary Janenkin himokkaammaksi kuin millaisina näitä hahmoja on koskaan nähty. Lukija on vähän että jahah, tätä taas.


Lehden lopussa tarjotaan bonus-matskua luultavasti jostakin annualista. On sarjakuvamuotoinen infopaketti hämisvaiston toiminnasta, ja lisää Fred Hembeckin humoristisia listoja, Peterin elämän tärkeimpien naisten jälkeen nyt ovat vuorossa Hämiksen 30 pahinta vastustajaa. Venom kiilaa tuoreeltaan sijalle kahdeksan.

Sunday 28 May 2023

Sarjakuvalehti 3/91: Daredevil


1. Boom
2. Pelastakaa planeetta!
3. Hyvää joulua, Kingpin!

Tarina: Ann Nocenti
Piirrokset: John Romita JR
Tussaus: Al Williamson

Pidemmittä puheita faktat tiskiin heti aluksi: jumankauta mutta tämä Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevil toimii. Huomasin nauttivani tästä lehdestä vilpittömästi ilman nostalgiafiltteriä. Jossain määrin tuntui jopa että se iski kovemmin kuin aikoinaan, vaikka toki tuolloinen yläasteikäinen minäkin näitä tarinoita piti tuolloisen Marvel-tarjonnan kovimpana settinä. Nocenti punoo niin mielenkiintoisia ja perus-supersankarikamasta poikkeavia tarinoita onnistuen kuitenkin pysymään tutussa Marvelin universumissa, että lopputulos kiehtoo. Tässäkään numerossa – joka on koostettu kolmesta alkuperäisen Daredevilin numerosta, viimeistä niistä rajusti leikellen – Daredevil, niin lehden nimikkosankari kuin onkin, on korkeintaan sivuosassa. Tarinat liikuskelevat enemmän realististen ongelmien äärellä, keskeisen tapahtumapaikan ollessa edellisessä DD-numerossa ensi kertaa nähty Matt Murdockin ja Karen Pagen lakineuvontaklinikka, joka on nyt kasvanut myös kodittomien majoituspaikaksi, huumeongelmaisten suojaksi ja ylipäätään New Yorkin Hell's Kitchenin (koska kyseessä on todellinen paikka, tuntuu vähän hölmöltä käyttää nimeä "Helvetin eteinen", vaikka sitä suomalaisissa Marvel-käännöksissä noin kutsuttiinkin) vähäosaisten turvasatamaksi. Matt on ehkä toistaiseksi menettänyt asianajajaoikeutensa, mutta maksutonta lakineuvontaa hän silti osaa antaa, ja tekemistä kyllä riittää, etenkin kun vastassa on jättikokoinen ja surutta saasteita levittävä kemiantehdas Kelco – Kingpin taustallaan, ja Kingpinin lakimiehenä Mattin entinen partneri ja ystävä Foggy Nelson.

Kelco-kuvion myötä tutustutaan myös uuteen kiinnostavaan hahmoon. Viime numerossa Nocenti toi näyttämölle Tyfoidin, nyt tutustutaan Luotiin, joka on hyvin mielenkiintoinen vihollinen. Hän on mm. hallituksen valoa kestämättömiä hommia hoiteleva moraaliton yksityisyrittäjä, jonka rooli Nocentin kudelmassa on olla konkreettinen muistuma siitä, mitä esimerkiksi juuri Kingpin yrittää toiminnallaan todistaa: että laki on pelkkä vitsi, eikä laki koske niitä, joilla on rahaa ja valtaa. Tämä äärimmäisen kyyninen näkökanta hallituksen ja rahan vallan yhteistyöstä on keskeinen teema koko Nocentin Daredevil-kaudelle, ja ehkä juuri realistisuus nostaa sen samankaltaisia käänteitä käsittelevien muiden Marvel-sarjakuvien yläpuolelle. Nocenti ei epäröi osoittaa järjestelmään pysyvästi juurtunutta läpimädännäisyyttä, mutta sentään hänenkin tarinoissaan on jäljellä pieni valonpiste. Ruohonjuuritason ja kansalaisaktivistien toiminta on muutakin kuin sitä hippien hommaa, mitä se amerikkalaisessa populaarikulttuurissa helposti on. Kuitenkaan Nocenti ei kaunistele: ympäristöaiheisia mielenosoituksia järjestävät "vihreiksi" tässä sarjakuvassa kutsutut kansalaisaktivistit eivät ole mitään ideaali-ihmisiä, vaan usein esimerkiksi väkivaltaan ja vihaan taantuvia taviksia. Eivät he sentään murhaa – tosin Kelco palkkaa Luodin murhaamaan heidän nimiinsä, jottei sentään kansan mielipide liikaa kallistu. Luoti jää osin Daredevilin avulla kiinni, nousee iloisesti hymyillen poliisin kyytiin, soittaa yhden puhelun sellistä ja on vapaa lähtemään. Kuten todettua, kyynistä on.

Luodin mukana kuvioihin tulee myös oma mielenkiintoinen lisänsä, tämän ala-asteikäinen poika Lance, joka asuu yksin ja jonka pään koulussa ydinpommista saarnaava opettaja pysyvästi sekoittaa. Lancen ja Luodin suhde on itse asiassa häkellyttävän mielenkiintoista luettavaa – ei näin realistista ja samaan aikaan ongelmallista lapsen ja vanhemman suhdetta tainnut muualla Marvelin lehdissä tulla vastaan. Nyt aikuisena luettuna juuri tämä osuus lehdestä kolahtikin selvimmin eri tavalla kuin teininä. Lance on lohduttoman surullinen hahmo, joka viettää suurimman osan ajastaan yksin isossa asunnossa, odotellen isäänsä jota palvoo, ja joka tulee käymään silloin kun tappohommiltaan ehtii. Isä on Lancelle esikuva ja valtavan tärkeä hahmo, ja vaikka Luoti pojastaan selvästi välittääkin, hänen pääasialliset intressinsä ovat muualla. Osin siksi, että vaikka hallituksen keikkahommat kyllä sujuvat, Luoti kokee isyyden haasteet niin pelottavan suuriksi, ettei uskalla niitä kohdata, tuskin edes ajatella.


Tämän tekijätiimin Daredevil on nyt päässyt lähtönykimisistään, ja rullaa eteenpäin täysillä. Romita / Williamson -kuvituskin on hioutunut huippuunsa, taloudellisen viivankäytön ja tunnelmallisen realismin välimaastossa syntyy kohtalokkaita kuvia ja hahmojen mielenliikkeet välittyvät. No, ehkä se on sanottava, että kuten olen ehkä joskus aiemminkin huomauttanut, niin muuten ykkössuosikkipiirtäjäni JRJR ei kummoisestikaan osaa piirtää lapsia. Lance-poloinenkin on kerrassaan omituinen animesilmäinen pallopää, mikä muuten realistisen piirrosjäljen keskeltä nousee vähän erikoisena tyylittelynä esiin. Mutta pääosin kuvitus on tietenkin henkeäsalpaavan tyylikästä. Kuten jo viimeksi Daredeviliä käsitellessä totesin, Nocentin kerronta, vaikka aihepiirit ovatkin realistisia, on usein korostetun "proosallista", tavallaan tietoisen kerronnallista tajunnanvirtaa, ja juuri Romitan vähäeleinen piirrosjälki on se, minkä myötä tuo valittu tyylilaji toimii. Ja ai perhana miten se toimiikaan.



Tuesday 23 May 2023

Ryhmä-X 3/91


Excalibur

Tarina: Chris Claremont
Piirrokset: Alan Davis
Tussaus: Paul Neary & Mark Farmer

Marvelin mutanttigalleria laajeni 80-luvulla samaa tahtia kuin itse X-miesten suosio kasvoi. Uusia tiimejä syntyi, mutta meillä Suomessa niitä ei juuri nähty, vaikka Mail-Manin palstalla ne herättivät keskustelua ja ohimennen joissakin tarinoissakin tyyppejä mainittiin, ehkä he vilahtaen esiintyivätkin. Ensin Uudet mutantit, sitten Tekijä-X ja nyt Excalibur, tuo Brittein saarten oma viehättävän eksentrinen porukkansa.

Hiukan muistan olleeni käärmeissäni tämän numeron ilmestyessä: olimme juuri kahden "ylimääräisiä" tarinoita esitelleen välivuoden jälkeen palanneet Ryhmä-X:n päälehden normaalijatkumoon, kun jo vuoden kolmas numero on taas jotain ihan muuta. Excaliburin syntytarina jos mikä on niitä "väliinjääneitä klassikoita", joita vuosien 1989 ja 1990 aikana oli tarkoitus näyttää, vaikka lopullinen tarjonta olikin sitten vähän sitä sun tätä. Toisaalta tämä tarina kyllä puolustaa paikkaansa solahtamalla varsin näppärästi juuri tähän kohtaan nimikkotiimin jatkumoa. Edellisessä RX:ssähän koko tiimin kuolema Dallasissa (he paranivat kyllä sittemmin) esitettiin suorana uutislähetyksenä koko maailmalle, ja nyt näemme miten tähän tietoon reagoivat Skotlannissa vammoistaan toipumassa olleet Kitty ja Painajainen, sekä muun muassa Brian Braddock alias Kapteeni Britannia, Ryhmä-X:n Tajunnan veli, joka ottaa tilanteen huonoimmin. Painajainen ei Kapteeni Britanniaa entuudestaan tunne, eikä kohtaaminen tämän itseään säälivän alkoholiin murheensa hukuttavan reppanan kanssa ole kauhean lämmin.


Claremontin totuttuun tapaan tässä koko lehden mittaisessa tarinassa on näennäisesti toisiinsa liittymättömiä juonenlankoja, jotka sotkeutuvat toisiinsa pahanlaisesti, kunnes vastassa on ylivoimaiselta näyttävä umpisolmu. On Mojon ulottuvuudesta Sotasudet perässään pakeneva Rachel Summers, on Brian Braddockin menneisyydestä esiin pulpahtava kajahtanut palkkionmetsästäjätiimi Technet, on Kittyn ja Painajaisen halu jatkaa jonkinnäköistä X-toimintaa paitsi menehtyneiden X-miesten muistoksi, myös Xavierin unelman ylläpitämiseksi. Eikä näiden kahden syyllisyydentunne selviämisestä hengissä ole vähäisin motivaattori.

Periaatteessa Excalibur ei sisällä mitään uutta ja erikoista, mutta se mitä tässä lukijalle tarjotaan, on niin sydämellä ja taiten tehtyä, ettei tästä voi olla pitämättä. Claremont tuntee nämä hahmot hyvin ja on heidän kanssaan kotonaan. Toisin kuin esimerkiksi edellisvuoden aikana nähdyissä Tekijä-X:n tarinoissa, lukija tunnistaa nämä hahmot oitis samoiksi joita on seurannut vuosien ajan; ympäristö saattaa olla uusi, mutta päähenkilöt ovat samat, vaikka ovatkin eläneet, kasvaneet, kokemuksistaan oppineetkin. Rachelin paluu on erityisen lämmin hetki. Hänen lyhyt aikansa Ryhmä-X:n parissa vuosina 1986-1987 oli monin tavoin ongelmallinen, ja hänen katoamisensa äkillinen ja selittämättä jäänyt. Oikeastaan vasta nyt Claremont ryhtyy kirjoittamaan oman potentiaalinsa saavuttanutta, traumoistaan vapaata Rachelia, joka, sen vähän mitä olen Excaliburia lukenut, onkin Rachel/Feeniks parhaimmillaan – ei sillä ettenkö olisi Rachelia jo aiemmin pitänyt varsin mielenkiintoisena. Aiemmin ulkoasultaan aika selkeää queer-estetiikkaa viestittänyt Rachel ja Kitty muuten "pariutuvat" Excaliburin aikana, tämän Claremont on myöhemmin itsekin myöntänyt, siis siten että subteksti on äärimmäiseen alleviivaava, vaikka Marvelin tuonaikainen sääntö olikin että samansukupuolisia suhteita ei saa esittää. Ei varmaan minulle olisi auennut vaikka näitä tarinoita olisin enemmänkin lukenut, sen verran maalaishöntti Marvelin sarjakuvien äärellä aikaa viettäessäni vielä olin.


Kuvitus on tietenkin mitä oivallisinta. Alan Davis oli jo tähänastisilla näytöillään Suomessa tehnyt vaikutuksen, mutta kyllä tämä lehti lyö aiemmat laudalta. Juuri Excaliburin pariin Davis sitten kotiutuikin niin hyvin, että vaikka lopetti lehden piirtämisen samoihin aikoihin kuin Claremontkin lähti, palasi myöhemmin uudestaan paitsi kuvittamaan, myös kirjoittamaan. Näitä molempia Davis-kausia pidetäänkin Excaliburina parhaimmillaan. Omanlaisensa ote toki näkyy jo tässä avaustarinassa. Tämä ei ole samanlaista supersankarimäiskettä kuin perinteisemmät tiimit, vaan hiukan epämääräisesti kokoonkyhätyn viisikon (Brianin tyttöystävä Meggan, Suomessa tähän asti tuntematon hahmo, viimeistelee kokoonpanon) lehti leimautuu erilaisten universumiharppailujen, koomisten tilanteiden, lievän surrealismin ja kaiken kaikkiaan brittiläisen eksentrismin kotipaikaksi. Huumori on alati läsnä, ja poloinen macho Brian Braddock on sen säännönmukaisin kohde, tosin esimerkiksi Mojon Sotasudet ja varsinkin yliampuvan kahjoilla supervoimilla varustettu Technet tässä numerossa ovat selviä esimakua siitä mihin suuntaan ollaan menossa. Ja näihin aikoihin suorastaan depressiivisen synkäksi ajautuneen Uncanny X-Menin kirjoittaja Claremont onkin selvästi onnellinen saadessaan näiden rakkaiden hahmojensa kanssa irrotella menemään siten kuin ei ykköslehdessään enää aikoihin. Lukija voi keskittyä ottamaan hyvän asennon sohvalla ja nauttimaan menosta, joka Alan Davisin piirtäessä on visuaalisestikin silmiähivelevää myös jatkossa.

Loppukaneetiksi taas kerran väritys, mutta tällä kertaa siksi että se on tehty oikein. Esimerkiksi juuri kuukausittaisen X-Menin väreistä vastaava Glynis Oliver osoittaa mihin kykenee kuin aikaa ja resursseja on ollut tarpeeksi: Excaliburin syntytarinan värit ovat aivan jumalaisen kauniit, jopa häkellyttävän modernit siinä mielessä, että ovat kaukana siitä mitä Marvelin 80-luvun tarinoiden väritys geneerisimmillään oli, mutta onneksi eivät myös lähelläkään sitä digi-gradientteihin katoavaa kaameaa ysäriväritystä, joka jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Tämä on vain täysin tunnelmaan istuvaa käsinmaalatulta näyttävää värimaailmaa, joka Davisin pehmeänpyöreän kuvituksen kanssa tekee kyllä vaikutuksen.


Ei siis haitannut, että Excalibur sai oman numeronsa Ryhmä-X:stä. Se tosin sitten myöhemmin harmitti kyllä, ettei porukkaa kovin paljoa tämän jälkeen nähty. Muutama numero tuli sentään, ja joitakin päädyin ostamaan itse alkuperäiskielellä. Yksiin kansiin koottunahan näitä pitäisi hyllyyn hankkia, niin paljon tästä menosta huomasin yhä pitäväni.

Friday 19 May 2023

MARVEL 3/91: Hopeasurffaaja


1. Pako vapaudesta

Tarina: Stan Lee
Kuvitus: Moebius

2. Pako kauhuun!

Tarina: Stan Lee
Piirrokset: John Byrne
Tussaus: Tom Palmer

Hopeasurffaaja voi hahmoa tuntemattomalle vaikuttaa maailman ysäreimmältä hahmolta: surffilaudalla kosmisilla aurinkoaalloilla seilaavan metallinhohtoisen kaverin sukunimikin on Radd! Mutta me Marvel-konkarit toki tiedämme, että tämä hopeanhohtoinen lainelautailija on oikeasti kotoisin tuolta vuosikymmenistä toiseksi radikaaleimmalta: 60-luvulta. Vaikka hahmo kaiketi olikin kokonaan Jack Kirbyn ideoima, Stan Lee mieltyi tähän siinä määrin, että kirjoitteli Surffaajan tarinoita vielä sittenkin, kun oli kaikki säännölliset kirjoitushommansa Marvelilla lopettanut. Tästä esimerkkinä nimenomaan tähän MARVELin numeroon kootut kaksi tarinaa, molemmat ajalta jolloin Lee oli jo vuosia aiemmin jättänyt aktiivisen luomisprosessin taakseen.

Ykköstarina on näistä se, jolla lehteä markkinoidaan, ja joka on kaiketi alkujaankin ollut iso tapaus: Moebius piirtämässä Marvelille! Pakkohan Leen oli tällaiseen tilaisuuteen tarttua, kuten hän lehden poikkeuksellisessa esipuheessa mainitsee. Itselleni Moebius ei ole mikään supersuosikki tai edes kauhean tuttu artisti sen paremmin nykyään kuin vuonna 1991, jolloin tämän laatimaa sarjakuvaa oli jonkin verran kuitenkin luettuna, olisiko jollakin kavereista ollut Luutnantti Blueberryä hyllyssään, en enää varmaksi sano. Ei tämä kyllä esimerkiksi juuri Blueberryyn verrattuna kovin kaksista piirrosjälkeä ole, todettakoon.

Lähinnä vaikuttaa siltä, ettei Moebiusta ole inspiroinut tarinan piirtäminen lainkaan. Kuvakerronta on laiskaa, taustoja on piirretty ruutuihin vain harvoin, ihmiset vaihtelevat muutamin viivoin piirretyistä luonnosmaisista hahmoista tarinaan sopimattomiin karikatyyreihin. Tosin mustavalkoisena tämä voisi toimia paremmin: jälleen kerran joudun ihmettelemään mitä tarinan värittäjillä oikein on ollut mielessä, koska jälki on totisesti luokatonta. Koko 50-sivuinen stoori velloo oudoissa keltaoranssin ja harmaan sävyissä. Tapahtumapaikan on tarkoitus olla normaali kaupunkimiljöö, Manhattan lähinnä, mutta väritys saa sen vaikuttamaan post-apokalyptiseltä planeetalta jossain toisessa galaksissa. Mitä Marvelin värityspuolella on 80-luvun lopulla oikein puuhailtu? Lopputulos on aivan kauhea, oli pyrkimys sitten mikä tahansa.


Toisaalta Leen tarinakin on aika köppelö. Kuvaavaa on, etten tätä lukiessa edes päässyt perille siitä, onko tämän tarkoitus olla osa Marvelin normaalia jatkumoa vai ei. Galactus saapuu Maahan ja hänen ympärilleen syntyy fundamentalistinen uskonto lähes sillä silmänräpäyksellä – vain Hopeasurffaaja näkee tämän planeetansyöjän todelliset aikeet. Menneisiin tapahtumiin kyllä viittaillaan, mutta toisaalta ketään toista Marvelin hahmoa ei näissä kohtalaisen eeppisissä käänteissä edes vilahda. Luulisi Galactuksen paluun sentään herättäneen ainakin Ihmenelosten huomion, joten voi olla että tämän on tarkoitus olla pikemminkin "What if"-tarina... Lee kirjoittaa sujuvaa dialogia, kuten tunnettua, mutta tarina on hukkua raskaasti alleviivatun konseptinsa alle. Ihmiset ovat lampaita, nimittäin, jotka sokeina tottelevat sitä jota milloinkin jumalana pitävät, ja niin edelleen. Hopeasurffaaja tietää paremmin, ja pelastaa ihmiskunnan paitsi Galactukselta, myös ihmiskunnalta itseltään, omat tarpeensa ja toiveensa kristusmaisesti uhraten, kuten Hopeasurffaajan hahmolle tavallista on.

Kakkostarina on 50-sivuinen ilmeisesti yksittäisenä julkaistu Leen kirjoittama stoori sekin, mutta monin tavoin perinteisempi. Kuvitus on ainakin silkkaa Marvel-priimaa, kun piirroksista vastaa John Byrne, tusseissta mm. John Busceman ja Neal Adamsin kanssa huikeita tuloksia aikaansaanut Tom Palmer – joka muuten myös on värittänyt tarinan, huomattavasti miellyttävämmin kuin ykköstarinan avantgardistiset väritaiteilijat. Byrne ja Palmer eivät ole sataprosenttisesti toisilleen sopiva kuvittajapari, mutta kyllä näiden työ silti on ainakin itselleni nautinnollisempaa seurattavaa kuin Moebiuksen. Valitettavasti tarinana tämä on jokseenkin läpäisemätön.


Mielenkiintoisesti Pako kauhuun! on kuin lehden avaustarinan käänteisversio: irrallaan kaikesta Marvel-jatkumosta olevan kertomuksen jälkeen näemme tarinan, joka ei oikeastaan ole mitään muuta kuin viittauksia ties kuinka moniin ties kuinka pitkään jatkuneisiin tarinoihin. Ei tässä mitään järjellistä juonta ole, on vain loputtomien menneiden Hopeasurffaaja-tarinoiden juonenlankojen solmimista, päättelyä, uudelleenavaamistakin ehkä. Koska mitään näistä aiemmista tarinoista ei ole Suomessa nähty, tämän lukeminen on Marvel-veteraanillekin vähän samanlainen kokemus kuin voisin kuvitella satunnaisen Ryhmä-X:n numeron olevan ummikolle. Välillä ollaan Himalajan vuoristossa, välillä Ihmenelosten kanssa New Yorkissa, välillä Latveriassa Tohtori Doomia kurmottamassa, välillä Mefiston Helvetissä, välillä Surffaajan kotiplaneetalla Zenn-Lalla. Hopeasurffaajan rakastetun sielua pelastetaan ja Galactuskin vilahtaa kuvioissa, mutta päähenkilö on luonteenomaisen fatalistinen ja surkea koko tarinan ajan. Ei tämän luettuaan oikein ole sellainen olo että on lukenut "tarinan". Pikemminkin on lukenut kokoelman viittauksia aiempiin tarinoihin, enkä oikein tiedä miksi ihmeessä vaadittiin Stan Lee kursimaan tällainen kokoon. Halusiko hän ehdottomasti? En usko että hän on enää 80-luvulla ollut Hopeasurffaajan juonenkäänteistä perillä siinä määrin, että olisi halunnut tällaisen teelmyksen kirjoittaa, mutta koska, toisin kuin Moebius-tarinan yhteydessä, ei tästä ole tarjolla edes taustoittavaa esipuhetta, niin mysteeriksi jää.

Ikävä siis sanoa, mutta Hopeasurffaajan (haluan muuten huomauttaa, että käytän tätä muotoa nimestä tarkoituksellisesti, koska se on paitsi se, jolla hahmo on aiemminkin Suomessa tunnettu, myös tyylikkäämpi kuin tähän lehteen valittu turhan rento "Hopeasurffari") ensimmäinen oma julkaisu Suomessa ei oikein kolahtanut. Ei silloin, eikä nytkään, oikeastaan vielä vähemmän nyt. Muistan ainakin jossain määrin aikoinaan lehden välittämästä kosmisen tapauksen aurasta vaikuttuneeni. Oli fiilis että tässä on nyt jotain erikoista... mutta ei näistä tarinoista totta puhuen kumpikaan ole kovin kummoinen. Tosin Moebius on piirtämistuulella ollessaan saanut oikein tyylikkään Galactuksen aikaan. Kyllä tämän tekijöillä olisi ollut rahkeita parempaan.



Saturday 6 May 2023

Hämähäkkimies 3/91


1. Vaarallinen kohtaaminen
2. Selviytyjien säätiö!

Tarina: David Michelinie
Piirrokset: Todd McFarlane
Tussaus: Bob McLeod

"Lopultakin pääsimme tuosta alkuvuoden ihmissuhdepelleilystä", toteaa jopa Mail-Man itse tämän numeron lukijapalstan alussa. On kieltämättä ollut lukijoillakin ihmettelemistä, kun kaksi kokonaista numeroa, toinen normaalia paksumpi, on käytetty Peterin ja Mary Janen kosiomenoihin. Mutta vaikka Hämähäkkimies vaikuttikin taantuvan kehnoksi ihmissuhdesarjakuvaksi (en siis sano, että ihmissuhdesarjakuva on genrenä kehno, vaan että nämä tekijät eivät varsinaisesti olleet sen parissa ihan oman osaamisensa kukkuloilla), siinsi horisontissa jo pelastavana enkelinä eräs nuori kanadalainen: Todd McFarlanen saapumista Hämikseen oli lehden kirjepalstalla niin lukijoiden kuin Mail-Manin itsensä toimesta hehkutettu ylivoimaisesti enemmän kuin kenenkään toisen kuvittajan, ja nyt sitä sitten saadaan. Onko Hämähäkkimies pelastettu?

No, ei tämä McFarlanen esiinastuminen nyt ihan niin iso maailmankäänne sentään ollut. Hänen kuvitustaan oli Suomessa jo nähty Hulkissa pariinkin otteeseen, edelliskesänä oli Hämiksen välissä ollut hänen piirtämänsä juliste, ja toki suuri osa ahkerimmista lukijoista oli ostanut numeron tai pari The Amazing Spider-Mania, minullakin taisi nimenomaan kaksi numeroa jenkkiläistä alkuperäislehteä olla hyllyssä, joten tiesin mitä oli tulossa. Ja siksi niin kovasti inhosin jo etukäteen. On tosiaan vaikea enää kuvata sitä melkein raivokasta vastenmieltä, jota tunsin McFarlanen piirrosjälkeä kohtaan. Ne kaksi TASM:in numeroa olivat olleet todella häkellyttävää luettavaa realistiselta näyttävään Marvel-sarjakuvaan tottuneelle. Ihmiset muistuttivat enemmänkin MAD-lehden parodiahahmoja isoine, liioiteltuine piirteineen, Hämis itse oli suorastaan kummallinen jättiläissilmineen ja kiemuraisine asentoineen, kaikki oli jotenkin groteskin karrikoitua, ja tämän vuoksi esti ainakin minua lukijana pääsemään millään tavoin tarinaan sisälle. Kuvitus oli liian iso kynnys.

Kyseiset originaalilehdet olivat kuitenkin paljon nyt käsittelyssä olevaa Hämistä myöhemmältä ajalta, jolloin McFarlane oli jo noussut tähdeksi ja uskalsi tehdä asiat juuri täsmälleen omalla tavallaan. Kuten hänen Hulkissa nähty kuvituksensa, myös tämä Hämiksen numero, jossa tussaaja Bob McLeodin kädenjälkikin on vahvana läsnä, on vielä aika lähellä Marvelin peruskuvastoa, ja sellaisenaan korkeintaan ok. Ei loistokasta, muttei suinkaan huonoakaan. Mikään mestarillinen kuvakerronnan taitaja McFarlane ei ole, mutta ei hän tainnut sellaiseksi koskaan kehittyäkään, pääpaino oli näyttävillä yksittäisruuduilla.

Mutta entäs lehden tarinapuoli sitten? "Mukana Chance ja Elämän säätiö!" hehkuttelee numeron kansi, mihin lukijan reaktio lienee lähinnä ollut hämmennys. Keitä ne on? Jälkimmäinen lienee vain tätä tarinaa varten luotu ilkeämielinen survivalistisäätiö, Chance on ilmeisesti aiemminkin Hämiksen kohdannut (joskaan ei Suomessa nähty) palkkamurhaaja, joka kehittää omantunnon ja jonka kanssa Hämis sitten yhteisvoimin pistää yllämainitun säätiön kokoaman mittavan asevaraston päreiksi. Chance on jälleen näitä jokseenkin kömpelöön perusideaan pohjautuvia hahmoja: vedonlyöntipakkomielteinen palkkamurhaaja ei ota tavalliseen tapaan palkkaa niiltä, jotka tilaavat hänet ottamaan haluamiaan tahoja pois päiviltä, vaan lyö keikan onnistumisesta vetoa. Siinä sitä sarjakuvalogiikkaa.

Peterin ja Mary Janen avioliitto taas näyttäytyy heti tässä ensimmäisessä häiden jälkeisessä lehdessä sellaisena, millaisena sen sitten muisten vastedeskin jatkuvan: pariskunta on kuin seurustelun kiihkeimmässä vaiheessa, kun heidän yhteiselämästään ei keksitä juuri muuta esitettävää kuin jatkuva kiihkeä sekstaaminen. No, toki Peter potee hienoista alemmuuskompleksia siitä, että on köyhä kuin kirkonrotta, kun taas hänen vaimonsa on kaikesta päätellen ökyrikas. Kuten jo aiemmin mainitsin, Mary Janen muuttuminen Hollywoodin supertähdeksi tuli ihan puskista, eikä totta puhuen sovi niin hahmolle itselleen, kuin etenkään tähän avioliittokuvioon oikein mitenkään. Tässäkin numerossa Peter viedään väkisin jetset-juhliin, jossa hänen vaimonsa moikkailee mm. Eddie Murphyn kanssa. Joku toinen julkimo saa peräti vuorosanoja – hänet on piirretty sen verran yksityiskohtaisesti, että joku todellinen henkilö lienee kyseessä, mutta kukapa 80-luvun lopun julkimoita enää tunnistaisi ellei suoraan nimeltä sanota. Oli miten oli, tästä kaikesta syntyy häiritsevän ristiriitainen vaikutelma. Jotenkin Peterin rahahuolet köyhyydessä puurtavana freelance-valokuvaajana eivät vakuuta, kun kotona odottelee Calvin Kleinin alusvaatemainoksissa poseeraava miljonäärimalli. Välillä käydään tappelemassa Hämiksenä, sitten äkkiä kotiin aviovuoteeseen.


Ei tämä numero herättänyt minussa isoja fiiliksiä suuntaan eikä toiseen. David Michelinie kirjoittaa tarkoitushakuisen simppelillä otteella – se vielä jatkossa korostuu, kun hän antaa McFarlanen isokokoisten ruutujen hallita kerrontaa – joka on sujuvaa luettavaa, vaikka mitään merkittävää ei tapahdukaan. Ja kuten tässä blogissa on tullut todetuksi, minä nykyään tykkään McFarlanen omintakeisesta kuvituksesta aika laillakin, mutta vielä hän ei uskalla irrotella kunnolla, joten aika vaisua on visuaalinenkin anti. Mutta sentään lehti loppuu kutkuttavaan kohtaukseen, jossa eräskin terävähampainen virnuilija tekee tyylikkään ensiesiintymisensä, jonka myötä jääkin sitten koko Marvelin vihollisgallerian yhdeksi keskeisimmistä hahmoista.