Ryhmä-X 3/91

Excalibur

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Paul Neary & Mark Farmer

Marvelin mutanttigalleria laajeni 80-luvulla samaa tahtia kuin itse X-miesten suosio kasvoi. Uusia tiimejä syntyi, mutta meillä Suomessa niitä ei juuri nähty, vaikka Mail-Manin palstalla ne herättivät keskustelua ja ohimennen joissakin tarinoissakin tyyppejä mainittiin, ehkä he vilahtaen esiintyivätkin. Ensin Uudet mutantit, sitten Tekijä-X ja nyt Excalibur, tuo Brittein saarten oma viehättävän eksentrinen porukkansa.

Hiukan muistan olleeni käärmeissäni tämän numeron ilmestyessä: olimme juuri kahden "ylimääräisiä" tarinoita esitelleen välivuoden jälkeen palanneet Ryhmä-X:n päälehden normaalijatkumoon, kun jo vuoden kolmas numero on taas jotain ihan muuta. Excaliburin syntytarina jos mikä on niitä "väliinjääneitä klassikoita", joita vuosien 1989 ja 1990 aikana oli tarkoitus näyttää, vaikka lopullinen tarjonta olikin sitten vähän sitä sun tätä. Toisaalta tämä tarina kyllä puolustaa paikkaansa solahtamalla varsin näppärästi juuri tähän kohtaan nimikkotiimin jatkumoa. Edellisessä RX:ssähän koko tiimin kuolema Dallasissa (he paranivat kyllä sittemmin) esitettiin suorana uutislähetyksenä koko maailmalle, ja nyt näemme miten tähän tietoon reagoivat Skotlannissa vammoistaan toipumassa olleet Kitty ja Painajainen, sekä muun muassa Brian Braddock alias Kapteeni Britannia, Ryhmä-X:n Tajunnan veli, joka ottaa tilanteen huonoimmin. Painajainen ei Kapteeni Britanniaa entuudestaan tunne, eikä kohtaaminen tämän itseään säälivän alkoholiin murheensa hukuttavan reppanan kanssa ole kauhean lämmin.

Claremontin totuttuun tapaan tässä koko lehden mittaisessa tarinassa on näennäisesti toisiinsa liittymättömiä juonenlankoja, jotka sotkeutuvat toisiinsa pahanlaisesti, kunnes vastassa on ylivoimaiselta näyttävä umpisolmu. On Mojon ulottuvuudesta Sotasudet perässään pakeneva Rachel Summers, on Brian Braddockin menneisyydestä esiin pulpahtava kajahtanut palkkionmetsästäjätiimi Technet, on Kittyn ja Painajaisen halu jatkaa jonkinnäköistä X-toimintaa paitsi menehtyneiden X-miesten muistoksi, myös Xavierin unelman ylläpitämiseksi. Eikä näiden kahden syyllisyydentunne selviämisestä hengissä ole vähäisin motivaattori.

Periaatteessa Excalibur ei sisällä mitään uutta ja erikoista, mutta se mitä tässä lukijalle tarjotaan, on niin sydämellä ja taiten tehtyä, ettei tästä voi olla pitämättä. Claremont tuntee nämä hahmot hyvin ja on heidän kanssaan kotonaan. Toisin kuin esimerkiksi edellisvuoden aikana nähdyissä Tekijä-X:n tarinoissa, lukija tunnistaa nämä hahmot oitis samoiksi joita on seurannut vuosien ajan; ympäristö saattaa olla uusi, mutta päähenkilöt ovat samat, vaikka ovatkin eläneet, kasvaneet, kokemuksistaan oppineetkin. Rachelin paluu on erityisen lämmin hetki. Hänen lyhyt aikansa Ryhmä-X:n parissa vuosina 1986-1987 oli monin tavoin ongelmallinen, ja hänen katoamisensa äkillinen ja selittämättä jäänyt. Oikeastaan vasta nyt Claremont ryhtyy kirjoittamaan oman potentiaalinsa saavuttanutta, traumoistaan vapaata Rachelia, joka, sen vähän mitä olen Excaliburia lukenut, onkin Rachel/Feeniks parhaimmillaan – ei sillä ettenkö olisi Rachelia jo aiemmin pitänyt varsin mielenkiintoisena. Aiemmin ulkoasultaan aika selkeää queer-estetiikkaa viestittänyt Rachel ja Kitty muuten "pariutuvat" Excaliburin aikana, tämän Claremont on myöhemmin itsekin myöntänyt, siis siten että subteksti on äärimmäiseen alleviivaava, vaikka Marvelin tuonaikainen sääntö olikin että samansukupuolisia suhteita ei saa esittää. Ei varmaan minulle olisi auennut vaikka näitä tarinoita olisin enemmänkin lukenut, sen verran maalaishöntti Marvelin sarjakuvien äärellä aikaa viettäessäni vielä olin.

Kuvitus on tietenkin mitä oivallisinta. Alan Davis oli jo tähänastisilla näytöillään Suomessa tehnyt vaikutuksen, mutta kyllä tämä lehti lyö aiemmat laudalta. Juuri Excaliburin pariin Davis sitten kotiutuikin niin hyvin, että vaikka lopetti lehden piirtämisen samoihin aikoihin kuin Claremontkin lähti, palasi myöhemmin uudestaan paitsi kuvittamaan, myös kirjoittamaan. Näitä molempia Davis-kausia pidetäänkin Excaliburina parhaimmillaan. Omanlaisensa ote toki näkyy jo tässä avaustarinassa. Tämä ei ole samanlaista supersankarimäiskettä kuin perinteisemmät tiimit, vaan hiukan epämääräisesti kokoonkyhätyn viisikon (Brianin tyttöystävä Meggan, Suomessa tähän asti tuntematon hahmo, viimeistelee kokoonpanon) lehti leimautuu erilaisten universumiharppailujen, koomisten tilanteiden, lievän surrealismin ja kaiken kaikkiaan brittiläisen eksentrismin kotipaikaksi. Huumori on alati läsnä, ja poloinen macho Brian Braddock on sen säännönmukaisin kohde, tosin esimerkiksi Mojon Sotasudet ja varsinkin yliampuvan kahjoilla supervoimilla varustettu Technet tässä numerossa ovat selviä esimakua siitä mihin suuntaan ollaan menossa. Ja näihin aikoihin suorastaan depressiivisen synkäksi ajautuneen Uncanny X-Menin kirjoittaja Claremont onkin selvästi onnellinen saadessaan näiden rakkaiden hahmojensa kanssa irrotella menemään siten kuin ei ykköslehdessään enää aikoihin. Lukija voi keskittyä ottamaan hyvän asennon sohvalla ja nauttimaan menosta, joka Alan Davisin piirtäessä on visuaalisestikin silmiähivelevää myös jatkossa.

Loppukaneetiksi taas kerran väritys, mutta tällä kertaa siksi että se on tehty oikein. Esimerkiksi juuri kuukausittaisen X-Menin väreistä vastaava Glynis Oliver osoittaa mihin kykenee kuin aikaa ja resursseja on ollut tarpeeksi: Excaliburin syntytarinan värit ovat aivan jumalaisen kauniit, jopa häkellyttävän modernit siinä mielessä, että ovat kaukana siitä mitä Marvelin 80-luvun tarinoiden väritys geneerisimmillään oli, mutta onneksi eivät myös lähelläkään sitä digi-gradientteihin katoavaa kaameaa ysäriväritystä, joka jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Tämä on vain täysin tunnelmaan istuvaa käsinmaalatulta näyttävää värimaailmaa, joka Davisin pehmeänpyöreän kuvituksen kanssa tekee kyllä vaikutuksen.

Ei siis haitannut, että Excalibur sai oman numeronsa Ryhmä-X:stä. Se tosin sitten myöhemmin harmitti kyllä, ettei porukkaa kovin paljoa tämän jälkeen nähty. Muutama numero tuli sentään, ja joitakin päädyin ostamaan itse alkuperäiskielellä. Yksiin kansiin koottunahan näitä pitäisi hyllyyn hankkia, niin paljon tästä menosta huomasin yhä pitäväni.

Ryhmä-X 8/90

1. Sielun pimeimmässä valossa

2. Uskonasia

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jon Bogdanove

Tussaus: Terry Austin

3. Oikeudenkäyntikulut!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Josef Rubinstein

Kehaisin edellisestä numerosta kirjoittaessani, että siinäpä taisi olla vuoden 1990 paras Ryhmä-X. No, ehkä ykkössijan voi jakaa tämän numeron kanssa, onhan kyseessä saman "Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset"-tarinan jälkimmäinen puolisko. Aiemmat ylistykseni käyvät tähänkin osaan, totta puhuen, jos mahdollista, tämä on jopa rahtusen parempi. Panokset ovat korkeat: Kitty Pryde on pysyvään "liukumistilaan" juuttuneena enää hädintuskin koossa pysyvä haamu, jonka molekyylit ovat levähtämäisillään teillensä. Ihmeneloset eivät Reed Richardsin uskonpuutteen vuoksi kykene auttamaan, mutta Tohtori Doom on valmis, joten mutantit pakkaavat kimpsunsa ja siirtyvät Latveriaan, Doomin linnaan, minne tapahtumat sijoittuvat.

Vaikka asiat kasvavat suuriksi, tapahtumien mittakaavat ovat pienet. Doomin linnasta ei juuri poistuta, etenkään sen jälkeen kun Ihmeneloset saapuvat uudelleen paikalle. Kahakointiahan siitä ensin alkuun syntyy, etenkin kun mutanteista kukaan ei enää usko Richardsin olevan vilpittömästi avuliaalla asialla. Eipä sillä että he Doomiinkaan varauksetomasti luottaisivat, mutta tämä ainakin on tekemässä jotain.

Claremontin käsissä tarina kulkee, ennen kaikkea hahmot ovat eläviä. On suorastaan häkellyttävää, millaisella taidolla hän kuvaa tätä isoa henkilögalleriaa. Kaikki saavat osansa valokeilassa, mutanttien ohella myös Ihmenelosista ja jopa Victor von Doomista löytyy oivallisesti kirjoitettuja kohtauksia. Claremont ei kerro tarinaa tarinan vuoksi; jopa tavallista X-Menin numeroa voimakkaammin tässä kertomuksessa henkilöiden kasvu on etusijalla. Yllättäen keskeiseksi toimijaksi nousee Richardsien poika Franklin, joka astraalimuodossaan vaeltaa itsemurhaa hautovan Kittyn luokse ja estää tätä tekemästä lopullista päätöstä sillä välin kun ryhmien aikuiset säheltävät toisaalla keskenään. En tiedä onko tähän hetkeen Kittyn ja Franklinin välillä koskaan myöhemmin palattu, mutta se on merkittävä ja koskettava kohtaus ainakin tässä tarinassa.

Claremont viljelee huomattavan paljon kivan realistisia kohtauksia: Liekin supervoiman tuhoisa vaikutus tavalliseen ihmiseen ja Möykyn istuminen pilkkuun asti baarissa kittaamassa kaljaa ovat sellaisia supersankarielämän kääntöpuolia, joita esimerkiksi juuri Ihmenelosten omasta lehdestä en juuri muista löytäneeni. Ainoana tarinallisena miinuksena pidän loppuratkaisua, jossa Claremont heittäytyy ehkä vähän turhankin vahvasti ideatasolle henkilöhahmojen kustannuksella: Kittyn henki on kyseessä, mutta edes Rogue tai Tajunta eivät saa imeä itseään epäilevän Reed Richardsin päästä tietoa jolla tilanne ratkaistaisiin, vaan "Richardsin on tehtävä se itse". Ihan näin ideologisesti puhtaita eivät tosielämän ihmiset sentään ole, mutta kaipa tällaisen voi sallia supersankareille. Joka tapauksessa käy ilmi, että Reedin uskonpuute oli (tietenkin) Doomin masinoima, ja asiat päättyvät hyvin.

Bogdanove / Austin -parivaljakko kuvittaa edelleen hienosti, ehkäpä jopa alkuosaa reippaammin omalla tyylillään. Piirrosjälki on omaperäinen yhdistelmä realistista ja hienonhienoa sarjakuvamaista pyöreyttä, mikä varsinkin haamumaisen Kittyn ja pirpana-Franklinin kuvauksessa toimii. Juuri näiden kahden väliset kohtaukset ovatkin kuvituksellisesti lehden parasta antia.

Koska sivuja on suomalaisessa lehdessä ollut vähän ylimääräisiä, nähdään lopuksi lyhyt Hulktar-soolotarina, joka ei Ryhmä-X:ään liity sitten mitenkään, mutta tähän numeroon sentään siinä määrin, että olihan Hulktar päätarinankin kuvioissa mukana. Tekijät Claremont ja Alan Davis takaavat sen, että muutaman sivun juttu on mitä piristävin loppukaneetti: Jennifer Waltersin kovasti jännittämä esiintyminen lakimiehenä Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden edessä katkeaa toistuvasti, kun Salatuista sodista tuttu tyhjäpäinen Titania tulee häiritsemään verivihollisekseen päättämäänsä Hulktarta. En tiedä miksi juuri Claremont on kirjoittanut tällaisen Hulktar-tarinan, mutta se on oikeastaan aika nappiin osuva kuvaus supersankariuden ja vakavassa ammatissa toimimisen yhteensovittamisen kipupisteistä. Erittäin hauskakin, itse asiassa.

Kympin arvoista tavaraa siis edelleen. Vuoden 1990 parhaan Ryhmä-X:n ykkössija jaetaan siis totisesti kahdelle numerolle. Mutta silti on mitä huojentavinta lukea Mail-Manin palstalta, että seuraavan vuoden alusta päästään viimein jatkamaan siitä, mihin lehti joulukuussa 1988 jäi. On tätä odotettu!

Ryhmä-X 7/90

1. Vanhoja sotilaita (osa)

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Dan Green

2. Oletko varma?!

3. Totuuksia ja seurauksia

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jon Bogdanove

Tussaus: Terry Austin

Kuten jo totuttua, Ryhmä-X oli vuodet 1989 ja 1990 epämääräisellä tauolla, jossa odotettiin muiden Pohjoismaiden pääsevän siihen pisteeseen asti, johon lehteä oli jo Suomessa julkaistu, ja aikaa tappaessa näytettiin vuosien saatossa väliin jääneitä tarinoita. Ehkä osa niistä oli näyttämisen arvoisia, kaikki suinkaan eivät. Näiden paikallaanpolkemisvuosien viimeiset kaksi numeroa täyttää alkujaan nelinumeroinen "Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset"-minisarja, joka on jo suhteelisen tuoretta tavaraa; se sijoittuu Marauderien verilöylyn jälkeiseen aikaan, solahtaa siis Suomessa kesällä 1988 nähtyjen R-X:n numeroiden väliin. Selvennykseksi (tai vain sivuntäytteeksi) mukana onkin uusintana numerosta 6/88 tarinan "Vanhoja sotilaita" ensimmäiset yhdeksän sivua, peräti lehden nykyisen suomentajan Topi Ylis... anteeksi Nenily Apotin uutena käännöksenä. Ei kovin tarpeellinen bonus, mutta jatkumon kannalta kiva: Ryhmä pakkaa haavoittuneet jäsenensä Mustalintuun, ja suuntaa koneen kohti Muirin saarta Skotlannissa; tämän minisarjan aluksi näemme paitsi koneen laskeutumisen sinne, myös koko eeppisen tapahtumasarjan Ihmenelosten ja Tohtori Doomin kanssa, josta ei vuoden 1988 Ryhmä-X:iä lukiessa ollut hajuakaan; se vain tapahtui jossain numeroiden 6 ja 7 välissä.

Konfliktin juoni pyörii Kitty Pryden ympärillä. Ryhmän otettua Maraudereilta turpaan keväällä 1988 Kitty jäi pysyvään hitaasti pois haihtuvaan tilaan, eikä kukaan tunnu tietävän miten kauan hänen molekyylinsä vielä pysyvät kasassa. Koska ollaan Marvelin universumissa, on Reed Richardsin pyytäminen apuun luonnollinen askel, mutta Ryhmä-X ei ole varsinaisesti luottamusta herättävä hengaillessaan Magneton kanssa, minkä lisäksi Richards itse on pahan luokan itseluottamuskriisin kourissa, mikä saa alkunsa päiväkirjasta, jonka Sue Richards löytää – ja jonka mukaan Reed tiesi täsmälleen mitä hänelle ja hänen ystävilleen tapahtuisi sillä kuuluisalla avaruuslennolla, joka koko Marvel-maailman käynnisti. Mutta onko päiväkirja totta vai ei? Onko Reed hirvittävä ystävänsä tieteelle uhraava manipulaattori vai onko tässä jotain muuta taustalla?

Reed ei kykene Kittyä auttamaan, mutta lehden lopulla Ryhmä-X saa tarjouksen Tohtori Doomilta, ja tämän tuntienkin on valmis Kittyn pelastaakseen suostumaan. Mainio cliffhanger, joka saa odottamaan seuraavaa numeroa. Pidän muuten siitä, ettei kukaan usko hetkeäkään Doomin pelaavan muualle kuin omaan pussiinsa, mutta minkäs teet, nero se on julma despoottinerokin.

Priimaahan tämä on huolimatta vähän kornista "joku vastaan joku"-asetelmastaan, ei voi kieltää. Claremont oli näihin aikoihin X-Meniä kirjoittaessaan oman luomiskautensa huipulla, ja että hän on kaiken muun tekemänsä ohella rysäyttänyt näin intensiivisen ja paljon sisältävän minisarjan on aika häkellyttävää. Tätä ei ole heitetty vasemmalla kädellä hutaisten, vaan dialogi on harkittua, juoni monimutkaistuu esimerkillisesti, tarinan painotukset ovat sinemaattisen tarkasti kohdillaan ja mikä parasta, henkilöhahmoilla on silti tilaa hengittää. Ryhmä-X:n epätoivoinen tilanne välittyy hyvin. He ovat altavastaajia, mutta ylpeitä sellaisia, eivätkä alistu kukkulan kuninkaina itseään pitävien Ihmenelosten oikkuihin sen enempää kuin anna periksi Kittyn suhteen.

Claremont kirjoittaa myös Ihemenelosia pirun hyvin – on sääli ettei hän kultaisella kaudellaan 80-luvulla koskaan kirjoittanut näiden omaa lehteä, mutta ei hänen aikansa sentään ihan kaikkialle venynyt. Muutamalla sivulla Claremont kuitenkin osoittaa tuntevansa nämä hahmot ja tietävänsä heistä jokaisen olennaiset piirteet. Erityisesti pidän Ihmenelosten arkielämästä, jonka kuvaamisessa Jon Bogdanoven vähän sarjakuvamainen piirrostyylikin osuu parhaiten kohdilleen.

Tämä on Bogdanoven ensiesiintyminen ainakin minun Marvel-kronologiassani, mutta jonkun verran hänen taidettaan nähtiin vielä jatkossa, ainakin Infernon yhteydessä vuotta myöhemmin. En ole varma etteikö joku muukin aikakakauden piirtäjistä olisi tähän minisarjaan sopinut – kenties toiminnan kuvaajia olisi löytynyt parempiakin – mutta ainakin hiukan humorististen ja lämminhenkisten kohtausten kuvittajana Bogdanove on huipputasoa. Terry Austinin tussaus tuskin haittaa. Bogdanove & Austin onnistuvat myös Ihmenelosten Möykyn suhteen hyvin, mistä annan kuvittajille aina pluspisteet. Ja mikä muuten parasta, Claremont ilmeisesti piti Hulktaren jäsenyydestä Ihmenelosissa (kuten minäkin!), koska vaikka tämä ei enää tässä vaiheessa tiimiin kuulunutkaan, niin what the hell – tarinassa hän on mukana silti. Great!

Niin että eipä tästä numerosta paljon kritiikkiä irtoa. Ihan toista maata tämä on kuin alkuvuodesta 1990 nähty "Ryhmä-X vastaan Kostajat", joka alkoi lähinnä siedettävänä ja lässähti lopuksi pohjamutiin. Totta puhuen tämä numero oli selvästi vuoden 1990 paras R-X. Loppuosaa odotellaan siis hyvissä merkeissä.

Ryhmä-X 4/90

Tarina: Chris Claremont

Taide: Alan Davis

Ja näin olemme jälleen palaamassa perusasioihin, mikä tarkoittaa nuoruuteni Marvel-kokoelman kronologista läpikäymistä. Pikkuisen pitkäksihän tuo tauko venähti, mutta niin tuppaa tämän blogin kanssa käymään. Ei elämässä toki kiire olekaan, ettei sillä.

Näköjään olen käsitellyt Ryhmä-X:n edellisen numeron viime vuoden toukokuussa, joten pieni kertaus lienee paikallaan: vuosi 1990 oli, kuten edeltäjänsäkin, eräänlainen "väliinputoajavuosi". Näiden kahden vuoden aikana lehti ilmestyi vain harvakseltaan ja siinä julkaistiin erilaisia väliinjääneitä mutanttitarinoita vuosien varrelta kun odoteltiin että muut Pohjoismaat etenevät päälehden juonessa samaan pisteeseen jossa Suomi oli jo vuoden 1988 lopulla. "Yhteispainatus tulee halvemmaksi", selitti Mail-Man tätä aina, mutta minä en sitä koskaan täysin tajunnut, koska pitihän ne puhekuplat printata joka lehteen kumminkin omalla kielellään. Pöh.

Vuoden -89 tarjonnasta puolet oli tuubaa, mutta 1990 on sentään ollut pikkuisen tasokkaampi. Nyt on vuorossa koko lehden täyttävä Uusien mutanttien annual, jossa tekijät ovat kovaa tasoa: Claremont ja Davis ampuvat kovilla, eikä tässä numerossa tosiaan jarrutella, meno on hektistä ja melkein surrealistisen tripahtavaa välillä, kun ulottuvuuksissa harpotaan, ihmisiä nuorennetaan lapsiksi tai vanhennetaan aikuisiksi, Claremontin tavaramerkiksi lukeutuvaa aivopesua on suuntaan jos toiseen, ja visuaalinen antikin on varsin villiä.

Jos tämän lehden saisi nyt kätösiinsä ilman sen laajempaa tietämystä Marvelin universumista, olisi lukijaparka varmaan pihalla kuin puutarhatonttu. Selittelyihin ei turhaa aikaa uhrata, paitsi jos uhrataan niin ihan kajahtanutta dataahan siinä silmille lyödään näennäisen tieteellisellä varmuudella. Sinänsähän tämä numero on melko historiallinen hetki X-maailmassa, koska Claremont poimii muutaman muista yhteyksistä tutun sittemmin tärkeän elementin tässä ensi kertaa mukaan mutanttijatkumoon: paitsi Ann Nocentin luoma niljakas mediamoguli Mojo maailmoineen, myös yksinomaan Britti-Marvelin lehdissä liikuskellut Elizabeth Braddock, Tajunta, tipahtaa tässä osaksi X-maailmaa, ja varsin keskeiseksi hahmoksi jopa. Tajunta on tästä 80-luvun loppupuolen "ensi"esiintymisestään lähtien ollut ryhmän keskeisimpiä ja pidetyimpiä jäseniä. Briteistä Claremont nappasi myös piirtäjä Alan Davisin, joka oli tehnyt meidän puolellamme rapakkoa jo pitkää uraa, mutta astui tämän annualin myötä keskeiseksi mutanttitaiteilijaksi, sittemmin kirjoittajaksikin. Niin Mojoa, Tajuntaa kuin Davisiakin oli Suomessa jo vuonna 1988 nähty ajallisesti myöhemmäksi sijoittuvissa tarinoissa.

Kaoottistahan meno tässä tarinassa on, mutta Claremontin itsevarmuus paljon aivopesua, symbolisia ja konkreettisia ulottuvuuksia, henkistä ja fyysistä orjuutusta ynnä muita miehen tarinoille tavallisia trooppeja vilisevässä juonenkuljetuksessa on huipussaan. Hän tietää olevansa Marvelin ykköskirjoittaja, ja luottaa täysin omaan visioonsa, mistä seuraa että näinkin kajahtaneen trippaileva tarina pitää otteessaan ja kulkee sujuvasti. Luonnollisesti Claremont tuntee henkilöhahmonsa niin hyvin, että pienet ohikiitävät arkielämän vinjetitkin istuvat kokonaisuuteen. Dialogi toimii, myös suomeksi. Suomennoksesta  muuten vastaa tässä blogissa aiemmin parjaamani nimimerkki Verlaine, mutta liiemmin nipottamista ei nyt ole; paitsi että tarinalta tuntuu puuttuvan kokonaan kunnollinen otsikko. 

Davisin taide ei ehkä vielä ole niin herooisen maalauksellista kuin vaikkapa hänen vuosituhannen vaihteessa tekemissään tarinoissa, mutta toisaalta pidänkin tästä hänen vähän vähäeleisemmästä varhemmasta tuotannosta enemmän. Tussauksen mies hoitaa poikkeuksellisesti itse – siltikin siis, vaikka suomennoksessa tussaajaksi on merkattu Tom Orzechowski, alkuperäisnumeron tekstaaja. Davis vaihtelee arkisten tilanteiden taidokkaan kehonkielen ja tripahtavien Mojomaailman visioiden välillä sujuvasti, ja etenkin Sotakoneen teknisen pintarakenteen kuvaamisessa hän on nähnyt vaivaa. Hyvää kamaa, vaikka kyllä Art Adamsin piirtämä Sotakone on edelleen minulle tämän sympaattisen hahmon ykkösversio.

Kiva numero siis. Ehtaa X-hämyilyä, ja Mojostahan olen aina hahmona pitänyt. Taas tämän luettua tosin harmittaa, että Claremontin Uusia mutantteja julkaistiin Suomessa niin vähän. 

Ryhmä-X 7/88

1. Vanhoja sotilaita (loppuosa)

2. Tulikoe

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis / Jackson Guice

Tussaus: Dan Green

Olen antanut Claremontin mutanttitarinoille täällä melko yksipuolista suitsutusta, minkä tietenkin jo aloittaessani tiesin tapahtuvaksi; olenhan, toisin kuin moneen muuhun Marvel-sarjakuvaani, Ryhmä-X:n pariin vuosien mittaan palannut useasti. Tämän numeron kohdalla huomasin kuitenkin ensi kerran että jokin tökki. Tämä Stormin ja Wolverinen metsäekskursio ei ole vanhentunut kaikin tavoin arvokkaasti.

Lähtökohta on toki potentiaalisen kiinnostava, tai kuten Mail-Man palstan aluksi toteaa, lehdessä "on reipas maanläheinen tappotunnelma." Sikäli tämä poikkeama pääjuonesta sopiikin kyllä vuoden kokonaistunnelmaan osuvasti... Mutta se on joka tapauksessa poikkeama, ja jotenkin yllättävän äkkinäinen ja raju – suurin osa Marauderien ruhjomista X-miehistä on matkalla kohti Skotlantia ja Muirin saarta, mutta heidät on unohdettu lähestulkoon kokonaan, kun tiimin johtohahmot katoavat New Yorkin osavaltion metsiin, jossa Storm kohtaa kolme seniorikansalaista. Tällä toisen maailmansodan veteraaneista koostuvalla kolmikolla on supervoimia, joita he käyttävät puhdistaakseen maailman rikollisista ja muusta moraalittomasta saastasta: he kidnappaavat roistoina pitämiään hirsihuvilalleen, antavat näille vähän etumatkaa, ja sitten säntäävät heidän peräänsä erämaahan. Kuolema koittaa jos ja kun uhri jää kiinni, mikä tietenkin tapahtuu aina, sitenhän nämä herrasmiehet ovat voineet peliään täällä takamailla jo pitkään jatkaa.

Storm on napattu kiinni tajuttomana (Wolverinen vahingossa huitaistua) raunioilta rikolliseksi luultuna, ja hän saa kumppanikseen moraalittoman huumekauppiaan, ja nämä pakenevat öisen erämaan halki. Kuten sanoin, tarinassa on toki potentiaalia, mutta tällä tavoin heitettynä äkisti keskelle X-jatkumoa se tuntuu kovin irralliselta. Aikoinaan pidin tästä, muistelen, mutta nyt sen ongelmat näkyvät selvemmin: veteraanikolmikon motiivit ovat kohdallaan, mutta heidän oleilunsa muusta yhteiskunnasta irrallaan ei vaikuta uskottavalta kun on ihonmyötäiset värikkäät trikoot sun muuta. Nämä murhapapat näyttävät sarjakuvamaisemmilta kuin lehden päähenkilöt, heidän toiminnassaan on tarinaan huonosti istuvia koomisia piirteitä, eikä pakotunnelma välity kuin paikoitellen. Alan Davis ei ole piirtäjänä kotonaan tämäntyylisten tarinoiden parissa, mutta Jackson Guice on ok, paikoitellen oikein hyväkin. Kansi näyttäisi olevan Windsor-Smithin käsialaa ja onkin pirun nätti.

Lopulta tarinan syvin sanoma on tappamisen oikeutuksessa ja koston kierteessä, ja Claremont laittelee rinnastuksia aika raskaasti. Ryhmä-X on juuri kokenut traumaattisen tapahtuman, joka vaatii heitä miettimään uudelleen asennoitumistaan alati väkivaltaisemmaksi käyvää maailmaa kohtaan. Mutta lopullinen ratkaisu on aina tie, jolle lähtemisestä ei ole paluuta. Kostosta saa alkunsa ketju jonka voi niin halutessaan myös katkaista. Väkivallan yläpuolelle on mahdollista nousta.

Arvio: Tarinassa on hyviä elementtejä ja paljon ideaa, mutta supersankarisarjakuva on sen toteuttamiseen jotenkin vääräntuntuinen paikka. Toki Claremont osaa asiansa: homma on kerrottu hyvin, dialogi toimii, juoni rullaa irtipäässeen maantiejyrän lailla menemään. Vuoden heikompien X-numeroiden joukkoon tämä kuitenkin lukeutuu, ellei peräti heikoimmaksi. Mutta kuten joskus aiemmin sanoin, vuosi 1988 on lemppari X-vuoteni, mikä tässä kohdin kannattaa pitää mielessä.

Ryhmä-X 6/88

1. Ilkeydellä kaikkia kohtaan!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Barry Windsor-Smith

Tussaus: Bob Wiacek

2. Vanhoja sotilaita

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Dan Green

Huhtikuussa mutanttien joukkosurmaamisen aloittaneet Marauderit ovat ehkä ryhmänä poistuneet takavasemmalle, mutta yksittäisiä jäseniä popsahtelee edelleen esiin; edellisessä numerossa Sapelihammas, ja nyt varsin omalaatuinen Malice. Kyseessä on kokonaan psyykkinen olento, joka harppoo isäntäkehosta toiseen aiheuttaen siinä samalla tuhoa ja kaaosta. Kuluneiden kuukausien aikana on Malicea nähtykin pienissä väläyksissä, hän kun on jo jonkin aikaa majaillut Dazzlerissa, tuossa Marvelin universumin omassa mutanttipoptähdessä, joka soolouransa flopattua toimii nyt Lila Cheneyn taustabändissä.

Pitkään odotustilassa ollut Malice panee Dazzlerin kautta viimein tuulemaan kesken Cheneyn konsertin, ja X-miehet singahtavat paikalle. Seuraa paljon possessoituja tiimin jäseniä, epäluuloa ja luottamuspulaa, vääriä käsityksiä ja kaiken kaikkiaan jokseenkin sekava ja paniikinomainen taistelutilanne, jossa itse kunkin meinaa käydä vähän kalpaten ennen kuin tilanne rauhoittuu, mutta sikäli mielenkiintoisti, että Malicea ei suinkaan voiteta – hän vain onnistuu livahtamaan tiehensä. Tapahtuman seurauksena Ryhmä-X jatkaa kuitenkin uudistumistaan, kun nyt jo vuosien ajan itsekseen toiminut Dazzler liittyy ryhmän jäseneksi. Hahmo oli minulle tätä lukiessani tuttu lähinnä nimenä, mutta edellisnumerossa mukaan liittyneen Tajunnan tavoin Dazzler istui ryhmään luontevasti ja välittömästi. Isot pisteet Claremontille siitä, miten orgaanisesti hän tämän vaiheen X-miesten elämässä kirjoittaa – jäsenistö vaihtuu lyhyessä ajassa valtaosaltaan toiseksi, mutta muutos on luonnollista liikettä, ihmisiä tulee ja menee. Tapahtumat elävät. No, muutama kuukausi sitten ensi kerran nähty Hurjapää (joka tässä numerossa saa Mail-Manilta erään lukijakirjeen ehdotuksesta uuden nimen Onnenpoika, mutta onneksi tämä ei säily, vaan Hurjapää palaa Hurjapääksi tuonnempana) on ollut oudosti taka-alalla Marauderien riehuessa, mutta vihdoin tässä numerossa astuu pysyvästi mukaan kuvioihin hänkin.

Ensimmäisen tarinan kuvittaa Barry Windsor-Smith, joka herätti aikoinaan kovasti ristiriitaisia tunteita ainakin suomalaisissa lukijoissa. Itse tykkäsin kovasti, ja edelleenkin BWS saa aikaan todella tunnelmallisen näköistä tavaraa. Nyt lukiessa pakostakin kyllä miettii omien esteettisten mieltymysten muodostumista. Että miksi pidin Windsor-Smithin omintakeisen tyylitellystä jäljestä, kun taas vaikkapa Rick Leonardin myös hyvin persoonallinen piirrostapa ärsytti suunnattomasti tuolloin? Makukysymyksistä ei kuulemma voi kiistellä, mutta ihmetyttävät ne silti. No, kuten jokin aika sitten totesin, niin nykyisin huomaan Leonardinkin tyylistä enimmäkseen pitäväni. Windsor-Smith taas kehitti tyyliään siten, että vaikka häntä nähtiin harvakseltaan, niin jokainen makupala oli ainakin meikäläiselle edellistä maistuvampi.

Alan Davis on tietenkin myös mainio, ja koska Uncanny X-Men elää tässä kohtaa John Romita Jr:n lähdön aiheuttamaa vakiopiirtäjätöntä kauttaan, päästään hänenkin kuvitustaan näkemään viime numeron jälkeen heti uudestaan. Kakkostarinassa Ryhmä-X jakaantuu kahtaalle: Storm ja Wolverine lähtevät kahdestaan... öh, jonnekin, ja kaikki loput, eli lähinnä upouudet jäsenet, ne muutamat vakavasti loukkaantuneet ja ryhmän mukana hengaava Callisto, hyppäävät suihkariin ja matkustavat turvapaikaksi kelpaavalle Muirin saarelle Skotlantiin. Käytännössä tämä tarkoittaa jo muutenkin hajonneen perinteisen X-men -konseptin hajottamista entisestään, kun 60-luvulta asti ryhmän toimintakeskuksena pysynyt Xavierin kartano jää kuvioista pois. Hyvä ratkaisu mielestäni, ja yllättävän pitkäkestoinen, vaikkei tietenkään lopullinen.

Tämä numero on muuten yksi niistä harvoista tapauksista, joissa suomalaisesta lehdestä (joka siis seuraa hollantilaista sisällöltään) tilanpuutteen vuoksi leikatut sivu tai pari hankaloittavat tarinan ymmärtämistä pahasti. Missään ei nimittäin sanota minne ja miksi Storm ja Wolverine kahdestaan hakeutuvat, paitsi että autolla mennään ja jonnekin New Yorkin osavaltion metsiin päädytään. Yhtäkkiä kaksikko on jossain savuavilla raunioilla... Puhtaan sattuman oikusta olen joskus ostanut tämän saman numeron myös alkuperäislehtenä, josta kävi ilmi, että Marauderien katsottiin olevan uhka myös X-miesten lähipiirille, joten auton keula kääntyy kohti Jean Greyn sisaren Saran kotia. Mistä siis ei ole enää mitään jäljellä. Tarina jää kesken kun Wolverine haistaa Jeanin tuoksun raunioilla, sekoaa ja kalauttaa ohimennen Stormilta valot pois.

Arvio: Oikein nättiä kuvitusta molemmissa tarinoissa. Uusiutuminen on päivän sana, kun Claremont lakaisee suuren osan totutusta perusasetelmasta menemään. Juoni etenee harppauksin silloinkin kun henkilöhahmot ovat lähinnä epätietoisen odotuksen tilassa. Malice on sitäpaitsi mainio epäluuloa ja eripuraa lietsova ilmestys.

Ryhmä-X 5/88

1. Viimeinen juoksu (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Dan Green

2. Tajunta

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Paul Neary

Edellisnumeron massamurhan jälkiseuraamuksia puidaan edelleen. Xavierin kartano toimii tilapäisenä sairaalana ja ruumishuoneena niin Morlokeille kuin muutamille X-miehillekin, samaan aikaan kun Wolverine nuuskii Morlokkien tunneleita etsien jotakuta jonka viedä koululle mukanaan kuulusteltavaksi. Hän törmää yhteen Maraudereista, Sapelihampaaseen, joka on tavallan Wolverinen itsensä ilkeä versio, ja joiden välillä on ilmeisesti runsaasti historiaa. Sitä totisesti tuleekin jatkossa paljastumaan paljon, mutta julkaisuhetkellään tämä on ollut Sapelihampaan ja Wolverinen ensikohtaaminen. Uusi hahmo ei kyseessä kuitenkaan ole, vaan Claremont ja Byrne loivat Sapelihampaan jo 70-luvulla Iron Fist -sarjaan, minkä jälkeen tämä kohtapuoleen klassisten X-vihollisten joukkoon nouseva psykopaatti oli pysytellyt enempi taustalla. Sinänsä yllätys, sillä Sapelihammashan on kuin tehty juuri Wolverinen veriviholliseksi, mistä tulevat käsikirjoittajat kyllä sitten ottivatkin jatkossa kaiken mahdollisen irti. Jo tässä lehdessä potentiaalin tuleviin stooreihin aistii.

Ensimmäisessä tarinassa nähdään myös Stormin hetkellinen romahdus kaiken tapahtuneen jälkeen, ja juuri kansansa menettäneen Calliston suorapuheinen yritys kiskoa tämä takaisin pinnalle. Pidän Stormin ja Calliston väleistä; toisiaan inhoavat veriviholliset ajautuvat jatkuvasti tilanteisiin, joissa joutuvat olemaan samalla puolella, kohtaamassa samoja ylivertaisia vastuksia. Heitä voisi pitää ystävinäkin, vaikka itse nämä kaksi sitä tuskin myöntävät. Callistohan roikkuukin Ryhmä-X:n liepeillä tämän jälkeen jonkin aikaa, ja kun vanhoista jäsenistä kolme (Kolossi, Kitty ja Painajainen) on Marauderien jäljiltä joko halvaantuneina, koomassa tai muuten vain katoamassa tyhjään ilmaan, on hyvä että uusia tyyppejä saadaan tilalle.

Uusista puheenollen yksi kerrassaan merkittävä astuukin framille toisessa tarinassa: Elisabeth Braddock, alias Tajunta. Vilaukselta hänet on jo parissa numerossa nähty, mutta nyt tämä vähän tyhjästä jostain paikalle ilmestynyt (Suomessa vasta myöhemmin julkaistavassa New Mutants Annualissa selviää miten ja mistä Betsy saapui) telepaatti saa vihdoin tilaa esittäytyä todella. Teki kertakaikkiaan vaikutuksen ainakin minuun. Olin nuorena kenties siten konservatiivinen lukija, että jo tässä vaiheessa minulla oli käsitys ideaalista Ryhmä-X:n kokoonpanosta, ja järkytystä siitä että puolet tästä porukasta poistettiin yhtäkkiä kuvioista seurasi epäluulo noin vain estradille heitettyjä uusia tulokkaita kohtaan. Mutta Tajunnan ensiesiintyminen on niin vaikuttava, että olin laakista myyty. Aikaa on hieman kulunut, uusi päivä on koittanut, muut X-miehet ovat Morlokkien tunneleissa etsimässä viimeisiä mahdollisia eloonjääneitä, Tajunta toimii psyykkisenä linkkinä kartanolla. Ja kuinka ollakaan, aiemmin tavattu Sapelihammas saapuu paikalle, kaksi metriä silkkaa lihasta, verenhimoa ja raivoa. Seuraa eloonjäämiskamppailu, joka ei ole "taistelu" siinä merkityksessä kuin supersankarisarjakuvissa yleensä, vaan Tajunnan yritys paitsi pysyä elossa, myös johdattaa hyökkäävä vihollinen kauemmas kartanon sairaalaosastolta.

Tämän toisen tarinan kuvittaa Alan Davis, tässä vaiheessa suomalaisille Marvel-lukijoille uusi tuttavuus. Tekijänä hän ei kuitenkaan ollut uusi, vaan oli piirtänyt jo jonkin aikaa brittiläisen Marvel UK:n julkaisemia Kapteeni Britannian seikkailuja, missä Betsykin oli sivuhahmona jo jonkin aikaa pyörinyt. Claremont siis toi Tajunnan X-maailmaan muualta samalla tavoin kuin Sapelihampaan, ja Tajunnan myötä myös Alan Davis kotiutui mutanttikuvioihin oikein hyvin. Pari numeroa aiemmin tavattiin Arthur Adams, ja nyt Davis... Vuosi 1988 tuo suuren osan suosikkikuvittajistani nimenomaan Ryhmä-X:n kautta kuvioihin mukaan, etenkin kun Marc Silvestri liittyy joukkoon vielä syksymmällä.

Alan Davisin kyky piirtää valloittavia hymyjä ja ilmavasti lainehtivia hiuksia naulitsee tähän asti vähän geneerisesti piirretyn Tajunnan lopullisesti visuaalisesti kohdilleen, eikä Betsy Claremontin kirjoittamanakaan ole mitään tavallisinta tavaraa. Korostetun prinsessamaisen pinkin puvun alle kätkeytyy suorapuheinen, usein äärimmäisiin ratkaisuihin melko mutkattomasti suhtautuva ja paljon kokenut kovapintainen nainen, jonka persoonassa on jotain piristävän brittiläistä joka erottuu mukavasti muusta X-jengistä. Kuten sanoin, pidin Tajunnasta välittömästi, ja vaikka tämä on oikeastaan ensimmäinen lehti jossa hänet nähdään kunnolla toiminnassa (no oli hän siinä Adamsin piirtämässä Mojo-tarinassakin, mutta suurimman osan ajasta aivopestynä), tuntuu viimeisellä sivulla kuin olisi Betsyn jo pitkäänkin tuntenut. Hänet otetaan ryhmän jäseneksi, ja aika pysäyttävä kohtaus tämä tarinan lopetus on sitenkin, että näissä kuvissa näkyy konkreettisesti miten raju muutos Ryhmä-X:n kokoonpanossa on tapahtunut: vain Storm, Wolverine ja Rogue ovat perusjengistä jäljellä; Magneto ja Callisto ovat eräänlaisina ulkojäseninä myös paikalla. Tajunnan lisäksi muitakin uusia naamoja on tulossa pian paikalle; kuten olen aiemmin todennut, mutanttien kuviot mullistuivat näihin aikoihin todella railakkaasti. Sen seuraaminen oli kerrassaan kiehtovaa.

Arvio: Ensimmäisen tarinan kuvitus on vähän sotkuista, mutta Alan Davis, Tajunta ja Sapelihammas on sen verran kova kolmoisisku lehden jälkipuoliskolla, että täydet pointsit tipahtaa taas. Tajunnan ylivoiman edessäkin lannistumaton raivonsekainen yritys selviytyä oli hyytävän hyvää luettavaa edelleen.