MARVEL 11/90: Uudet mutantit

Isänpäivä

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jackson Guice & Rick Leonardi

Tussaus: John Beatty

Mitä enemmän on kasarinostalgisessa Marvel-fandomissa viettänyt aikaa (itse olen varsin vähän, mutta silti), sitä useammin on törmännyt mielipiteeseen, että Chris Claremontin mutanttisarjakuvista New Mutants on itse asiassa se kirkkain kruunu. Tämä on suomalaisen lukijan näkökulmasta vähän harmittavaa, koska kyseistä lehteä ei meillä julkaistu juuri lainkaan. Vuosina 1989 ja 1990 Ryhmä-X:ssä sentään jonkin verran, mutta rippeitähän nämä vain olivat siitä tarinakokonaisuudesta, jota Claremont mutanttien junioriliigalle rakensi. Sitä ajatellen on toisaalta kiva että kyseistä ryhmää nähdään nyt MARVELissakin yhden numeron verran, mutta toisaalta tämä tuntuu niin irralliselta ja kokonaisuudesta väkisin repäistyltä näytepalalta, että lukijalle jää vähän ärtynyt olo. Tässäkö tämä oli? Tarina on täynnä kontekstittomia kohtauksia ja viittauksia Suomessa esittämättömiin tarinoihin, ja vaikka Marvelin historiassa tässä merkittäviä tulevia tapahtumia pohjataankin (INFERNO on tulossa... no, tässä vaiheessa vielä aika kaukana tulevaisuudessa), niin siltä ei lukiessa oikein tunnu.

Keskeinen hahmo tässä numerossa on aina yhtä ihastuttava Illyana Rasputin, joka on menettänyt demoniulottuvuus Limbon hallinnan, kun hänen tiimitoverinsa Sotakoneen isä Magus on istuttanut sinne tekno-orgaanisen viruksen, minkä myötä Limbon asukkaat sikaria pureksivan S'ymin johdolla ovat ryhtyneet kapinoimaan. (supersankarisarjakuvien juonia tiivistäessä tulee joskus kirjoittaneeksi aika häkellyttäviä virkkeitä, toim. huom.) Limbon kapina on vasta alussa, mutta kasvaa koko Marvelin universumin pyörteisiinsä kiskaisevaksi megatapahtumaksi aikanaan. Toinen pitkään ratkaisemattomana roikkunut juonikuvio on juuri Magus. Hänen ja Sotakoneen fataali kohtaaminen on vihdoin vuosien väistelyn jälkeen tosiasia, ja Uudet mutantit ovat avaruudesta löytyneen Xavierin (taistelu käydään jollakin tuntemattomalla planeetalla, koska Uudet mutantit ovat olleet... jossain? Tilanne jatkuu suoraan meillä esittämättömästä tarinasta) kanssa urheasti käymässä taistoon. Mutta Magus on ihmisten mittakaavassa aivan ylivoimainen tappokone, joten eeppinen taistelu käydään enemmänkin oveluuden kuin brutaalin voiman tasolla.

Tai siis taistelun pitäisi olla eeppinen, mistä pääsemme lehden keskeisimpään ongelmaan. Kuvitus on aivan anteeksiantamattoman tylsää. Kritisoin Jackson Guicen piirrosjälkeä jo Tekijä-X:n syntytarinassa, ja pitkälti samat kommentit sopivat tähänkin. Kuvitus on kuivakkaan mitäänsanomatonta, kuvakerronta on jäykkien paperinukkien seisoskelua, mikä vesittää varsinkin potentiaalisesti räväkän Magus-taistelun. Itse Uudet mutantit näyttävät myös noin nelikymppisiltä bodybuildereilta, mikä saa jatkuvasti unohtamaan että heidän olisi tarkoitus olla teini-ikäisiä. Onkin mielenkiintoista, että kun (ilmeisesti pian tämän jälkeen?) Louise Simonson ja Brett Blevins hyppäsivät New Mutantsin suitsiin, hahmoja tarkoituksella nuorennettiin niin kerronnallisesti kuin visuaalisestikin ihan kunnolla. Tällaisenaan ryhmää ei oikein mikään erota Ryhmä-X:stä, "aikuisemmista" mutanteista.

Lehden loppuun on poimittu muutama sivu jostain toisesta numerosta, jonka kuvittaja (kuten myös numeron kannen) on tunnistettavalla tyylillään Rick Leonardi, vaikkei hänen nimeään lehdessä mainitakaan. Tämä näytepala keskittyy Illyanaan ja Limboon, ja petaa Infernoa oikein lupaavasti. Ihan kiva näyte, mutta saa toivomaan kokonaista numeroa samaa tavaraa. Tai itse asiassa enemmän New Mutantsia ylipäätään! Lukijalle jää käsitys, että näiden hahmojen tarinakudelmat ovat ihan yhtä rikkaita ja monipolvisia kuin Ryhmä-X:n, eikä tällainen näyte oikein riitä. Muistan että jo tämän tuoreeltaan lukiessa jäi vähän ärsyyntynyt fiilis. Kuin olisi katsonut jonkun pitkän tv-sarjan eeppisen tuotantokauden jaksot neljä ja viisi eikä ollut mitään tietoa siitä koska näkisi enempää vai näkisikö koskaan.

Liekö Mail-Manille tullut myös suomentaessa kiire, sillä kehon vasta-aineista (antibody) puhuttaessa hahmot käyttävät kieltämättä räväkämpää ilmaisua "epäkeho". Ehkä Marvelin maailmassa asioilla on vaan vähän coolimmat nimet.

Ryhmä-X 3/90

1. Kolmas genesis

Tarina: Bob Layton

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Layton, Guice & Rubinstein

2. Jälleensyntyminen

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Tämän lehden ilmestyessä oli suomalaista Marvel-yleisöä piinannut jo pari vuotta arvoitus nimeltä "Tekijä-X". Tähän mystiseen ryhmään oli viittailtu siellä täällä ohimennen, ja Mail-Man onnistui pitämään arvoituksen nimenomaan arvoituksena olemalla vastaamatta uteluihin palstallaan, luvaten että kun lehtien tarinoissa päästäisiin synkroniaan, salaisuus kyllä selviäisi. Ja joulukuun 1989 MARVELissahan tämä Tekijä-X:n mahdollistava kerrassaan valitettava Jean Greyn henkiinherääminen sitten tapahtui, ja nyt käsittelyssä olevan lehden enimmäkseen täyttävä X-Factorin ensimmäinen numero on melko suoraa jatkoa sille mitä tuolloin Ihmenelosten ja Kostajien käynnistämänä lähti liikkeelle.

Koko idea on lähtökohtaisesti kökkö. Ryhmä-X:n alkuperäinen viisikko (Kyklooppi, Enkeli, Jäämies, Peto ja nyt siis myös Jean Grey), joka on ollut enemmän tai vähemmän taustalla jo vuosien ajan, palaa paitsi yhteen, myös supersankaroimaan. Jonkinlaisena "omana juttunaan" he haluavat auttaa voimiensa kanssa ongelmiin joutuvia tai muuten vain kamppailevia mutantteja, mikä on ideana ihan hyvä – mutta he tekevät sen tekeytämällä varsin näyttävän julkisen mainoskampanjan myötä kovalla hinnalla palkattavaksi mutantinmetsästäjätiimiksi, mikä olisi ollut ehkä hyvä juoni yhden tarinan mittaisena erehdyksenä, mutta näyttävästi starttaavan uuden lehden – vieläpä Marvelin tuolloin suosituimman julkaisun seuraan lyöttäytyvän – kantavana ideana se ei toimi lainkaan, ja jo tämä ensimmäinen tarina osoittaa miten epälooginen ja kömpelö koko kuvio on. Ja suomalaiset lukijat ovat sentään päässeet vähän helpommalla:  Mail-Man kun on jättänyt pois tämän tiimin eri olomuodoistaan käyttämät eri nimet: originaalissahan viisikko kutsuu itseään nimillä "X-Factor" ja "X-Terminators" sen mukaan ovatko mutantinjahtaajien vai joka kerta paikalle yllättäen saapuvien mutantinpelastajien (joita kukaan ei tietenkään yhdistä toisiinsa, koska, ööh...) roolissa. Herra varjele että tämä on typerä konsepti.

Ehkä se olisi juuri ja juuri toiminut, jos tekijät olisivat olleet sellaisia, joilla on hallussa paitsi a) nämä hahmot, myös b) Marvelin mutanttimaailman tapahtumat noin yleensä. Mutta Bob Layton on tarinoitsijana ponneton. Katastrofaalisen huonon konseptin lisäksi tarinan perusjuoni on laimeaa puuroa ja dialogi kankeaa. Jackson Guice on parhaimmillaan oiva kuvittaja, mutta tällä kertaa piirrosjälki valitettavasti on tarinan tasalla. Paperinukeilta näyttävät jäykät hahmot kuljeksivat tasapaksusti sivulta (ja yleensä kokovartalorajauksella) kuvattuna oudon aukeissa sisätiloissa, jotka tuovat mieleen perspektiiviharjoitukset. Plussana todettakoon, että oli tahallista tai ei, nämä hahmot näyttävät keski-ikäisiltä, jollaisia 13-vuotiaan minun mielestäni näiden "vanhojen" X-miesten kuului jo ollakin. Myöhempien piirtäjien käsissä tosin heistä jokainen koki aika rajun nuorennusoperaation, joten se siitä...

Yksi Chris Claremontin onnistuneimmista ideoista oli nimenomaan alkuperäisten X-miesten jättäminen taustalle; ei kokonaan pois kuvioista, mutta ikään kuin jo eteenpäin siirtyneenä. En ole koskaan ollut suuri Kyklooppi-fani, mutta minusta oli onnistunut ja kiinnostava käänne, että tämä avioitui Madelyne Pryorin kanssa ja vetäytyi sitten Alaskaan viettämään perhe-elämää. No, tämähän pistetään tietysti nyt heti alussa romuksi. Ja se mitä seuraa on Kykloopin hahmon taantuminen suorastaan iljettävän vastenmieliseksi ruikuttajaksi, joka jättää vaimonsa ja lapsensa surutta juostakseen aiemman heilansa perään, jolle ei tosin tällekään kykene sanomaan avioituneensa niinä vuosina, kun exä on ollut "kuollut". Sitä itsesäälin määrää, joka X-Factorin sivuilta tihkuu jo tässä ensimmäisessä numerossa, on vaikea mitata. Se ampuu kaikin tavoin yli. Olen sittemmin ymmärtänyt, että Kyklooppi voi olla myös ihan hyvä hahmo kirjoittajasta riippuen, mutta tämä tarina leimasi hänet minulle lopullisesti ainakin niiden vuosien ajaksi, jotka alkujaan vietin Marvelin sarjakuvia lukien.

Kaikesta paistaa, että käsikirjoittaja on haukannut liian suuren palan kakkua, johon sitten välittömästi tukehtuu. Nämä hahmot eivät kiinnosta lukijaa – päinvastoin ne ärsyttävät. Jonkinlaisen kuvan tämän tarinan tasosta antaa se, että Jean Grey – jonka en olisi halunnut eläväksi palaavan – on kuitenkin viisikon ainoa jotenkin elävästi kirjoitettu henkilö. Hänessä on sittenkin potentiaalia, joskin lukija huomaa toivovansa, että Jean jättää nämä neljä luuseria ja etsii oikean Ryhmä-X:n käsiinsä.

Annettakoon pisteitä myös siitä, että kohtaukset Scottin ja Madelynen rapautuvasta avioliitosta (missä vaiheessa se näin huonoksi on mennyt, tekee mieli kysyä) on toteutettu vähäpuheisesti, ja täten paljon luontevammin kuin itse Tekijä-X:n tönkkö sanailu. Etenkin loppukohtaus Madelynestä yksin isossa Alaskan kodissaan, tv-mainoksessa esiintyvän miehensä jättämänä, on todella hyvä. Semicillä on tosin päätetty että liika on liikaa tällaista draamaa, joten kotimaisessa julkaisussa tarina päättyykin hassunhauskaan Suomen MAD-iskulauseeseen.

Toinen tarina on lyhyt (ja tässä lehdessä ilman tekijätietoja julkaistu) taustatarina lehdestä Classic X-Men. Claremont tekee parhaansa mukautuakseen uuteen status quoon, ja kirjoittaa kohtauksen, joka nyt muuttaa aikoinaan Feenixin synnyttäneen tarinan toiseksi. Mitä Jean Greylle itse asiassa tapahtuikaan sen sukkulan ohjaamossa, jonka hän luotsasi takaisin Maan pinnalle? Jeanin kertojanääni on heti tuttua Claremontia, ja tarina sinällään harmiton muutaman sivun kuvaus Jeanin ja kosmisen Feenixin kohtaamisesta. John Boltonin kuvitustyyli ei välttämättä ole paras vaihtoehto tällaiseen kosmiseen tunnelmointiin, mutta säteilyn raastama Jean on toki sopivan karmea ilmestys. Ei mikään klassikkotarina, mutta saapa Jeanin paluu vähän lihaa luidensa ylle jonkun sellaisen kirjoittajan taholta, joka oikeasti hahmon tuntee.

Tämä lehti oli siis raju pettymys aikoinaan ilmestyessään. Tai koska odotuksia Tekijä-X:ää kohtaan oli jo ehtinyt syntyä, ei kyseessä ollut yksinomaan pettymys – tämä oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-sarjakuvia, jotka totisesti ärsyttivät minua lukijana. Niin välinpitämätöntä kaikkea aiemmin luotua mytologiaa ja henkilöhistoriaa kohtaan tämän tusinatekeleen hahmonkäsittely oli. Vuonna 2021 luettuna ei enää herättänyt suuria tunnekuohuja; ennen kaikkea harmittelin kuvituksen heikkoa tasoa. Guice pystyisi paljon parempaankin, joskin on todettava (mikä selviää täällä monesti mainitsemastani Sean Howen hienosta Marvel-historiikista), että koko tarina tehtiin pikana uusiksi, kun Laytonin ja Guicen ensimmäinen versio ei kelvannut päätoimittaja Jim Shooterille. Olisipa Shooter vain hylännyt koko konseptin saman tien.

Ryhmä-X 8/88

1. Typeryksiä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Steve Leialoha

2. Rusikointia kahdella mantereella

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Arthur Adamsin dynaaminen kansikuva jo kertoo, miten rajusti Ryhmä-X on muutamassa kuukaudessa muuttunut. Poissa ovat Rogueta lukuunottamatta kaikki vanhat tutut naamat, eikä Roguekaan tietenkään kuulu originaaleihin, ei edes vuonna -75 aloittaneeseen tiimin toiseen inkarnaatioon. Niin luontevasti Claremont on kuitenkin nämä uudet jäsenet istuttanut ryhmään, että jo tässä kohdin uudet jäsenet tuntuvat kuuluvan kalustoon. Ehkä olikin fiksu veto laittaa tiimin vanhat parrat Storm ja Wolverine hengaamaan viime numerossa New Yorkin osavaltion erämaihin; uusille jäi täten paremmin tilaa valokeilaan.

Lehden tapahtumapaikkana on Skotlanti, jonne, Moira MacTaggertin hallinnoimalle Muirin saarelle ja sen mutanttitutkimuslaitokselle, ryhmä on vetäytynyt Marauderien aiheuttaman tuhon jäljiltä. Entinen jäsen Banshee asustelee siellä myös, ja toimii eräänlaisena mentorina nuoremmille ryhmäläisille – myös Roguelle, mikä on vähän pöljää, onhan Rogue tässä vaiheessa ollut Ryhmä-X:n jäsen huomattavastikin kauemmin kuin mitä Banshee aikoinaan oli. Mutta tietynlainen isähahmojen kunnioitus on aina kuulunut Marvelin universumiin, hieman rasittavuuteen asti. Ei ole minulle ikinä oikein uponnut esimerkiksi se, että Charles Xavier muka auttaa mutantteja hallitsemaan voimiaan. Miten? Pistämällä heidät tappelemaan keskenään. Gimme a break...

Mutta palataanpa tähän numeroon. Siinä missä Tajunta sai toukokuun lehdessä tulikasteen joutuessaan selviämään yksin Sapelihampaasta, pistetään toinen uusi tulokas, Dazzler, nyt soolona Juggernauttia vastaan. Varsin tehokas ja nopea tapa esitellä uusien tulokkaiden vahvuudet ja heikkoudet. Tilanne saa tällä kertaa alkunsa, kun mökkihöperöksi Muirin saarella tuleva Dazzler ottaa pikaveneen mantereen puolelle ja viihteelle, törmää sattumalta Juggikseen ja päättää hullunrohkeasti ottaa vähän matsia. Huonostihan siinä meinaa käydä; kävisi huonomminkin, ellei selviäisi, että Juggernaut on Dazzlerin suuri fani, eikä täten varsinaisesti halua häntä vahingoittaa. Tämä juonenkäänne tuntui minusta aikoinaan vähän pöhköltä, mikä tosin johtui siitä, että Suomessa Dazzlerista ei paljoa tiedetty; omassa lehdessään tällä tosiaan oli ollut varsin näkyvä ja menestynyt muusikon ura, mikä selittää faniutta vähän paremmin. Dazzler pitää pintansa jonkin aikaa, kunnes taju lähtee silkasta rasituksesta. Juggernaut luulee tappaneensa idolinsa ja hautaa tämän syrjäiselle Skotlannin nummelle.

Kakkostarinassa Dazzler käyttää voimiaan luovasti päästäkseen hautakammiostaan pois, millä välin Juggernaut on pistänyt tuulemaan Edinburghissa – mistä lisää ensi numerossa. Tärkeintä tässä kakkostarinassa on kuitenkin Suomessa ensiesiintymisensä tekevä piirtäjä Marc Silvestri (tämän numeron mukaan tosin nimeltään Mark Sylvester, hmm...), joka asettuukin sitten kohtsillään vakiopiirtäjäksi, ja pitkäksi aikaa vielä. Jo tämä kymmensivuinen maistiainen teki minuun aika kovan vaikutuksen. Silvestrin jälki on kiehtovalla tavalla modernia. Kaunista, aika vähäisin linjoin vedettyä, mutta kuitenkin poikkeuksellisen eläväistä ja monipuolista. Dan Greenin paikoin melkein luonnosmainen tussaus istuu Silvestrin tyyliin todella nätisti, joskin ainakin suomalaisen lehden painatus ei tälle ohuelle kuvitustyölle aina oikein tee kunniaa – värit olivat näihin aikoihin Ryhmä-X:ssä usein vähän poskellaan, mikä sai varsinkin Silvestri / Greenin hienovaraisen jäljen helposti sotkuisen näköiseksi, kuten alla olevasta kuvastakin huomaa. Asia onneksi paranee, kun vuoden 1989 alusta jätetään Unkarissa painetut lehdet historiaan.

Arvio: Edellisen numeron oudon metsäekskursion jälkeen nyt ollaan enempi ryhmähenkisissä kuvioissa taas. Uudet hahmot tuodaan kiinnostavasti framille, on selvää että isoja asioita on tapahtumassa kulisseissa silloinkin kun ryhmä itse viettää hiljaiseloa. Ja Silvestrin myötä kaikki lemppari X-kuvittajani ovat nyt päässeet esiin. Hyvää settiä.

Ryhmä-X 7/88

1. Vanhoja sotilaita (loppuosa)

2. Tulikoe

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis / Jackson Guice

Tussaus: Dan Green

Olen antanut Claremontin mutanttitarinoille täällä melko yksipuolista suitsutusta, minkä tietenkin jo aloittaessani tiesin tapahtuvaksi; olenhan, toisin kuin moneen muuhun Marvel-sarjakuvaani, Ryhmä-X:n pariin vuosien mittaan palannut useasti. Tämän numeron kohdalla huomasin kuitenkin ensi kerran että jokin tökki. Tämä Stormin ja Wolverinen metsäekskursio ei ole vanhentunut kaikin tavoin arvokkaasti.

Lähtökohta on toki potentiaalisen kiinnostava, tai kuten Mail-Man palstan aluksi toteaa, lehdessä "on reipas maanläheinen tappotunnelma." Sikäli tämä poikkeama pääjuonesta sopiikin kyllä vuoden kokonaistunnelmaan osuvasti... Mutta se on joka tapauksessa poikkeama, ja jotenkin yllättävän äkkinäinen ja raju – suurin osa Marauderien ruhjomista X-miehistä on matkalla kohti Skotlantia ja Muirin saarta, mutta heidät on unohdettu lähestulkoon kokonaan, kun tiimin johtohahmot katoavat New Yorkin osavaltion metsiin, jossa Storm kohtaa kolme seniorikansalaista. Tällä toisen maailmansodan veteraaneista koostuvalla kolmikolla on supervoimia, joita he käyttävät puhdistaakseen maailman rikollisista ja muusta moraalittomasta saastasta: he kidnappaavat roistoina pitämiään hirsihuvilalleen, antavat näille vähän etumatkaa, ja sitten säntäävät heidän peräänsä erämaahan. Kuolema koittaa jos ja kun uhri jää kiinni, mikä tietenkin tapahtuu aina, sitenhän nämä herrasmiehet ovat voineet peliään täällä takamailla jo pitkään jatkaa.

Storm on napattu kiinni tajuttomana (Wolverinen vahingossa huitaistua) raunioilta rikolliseksi luultuna, ja hän saa kumppanikseen moraalittoman huumekauppiaan, ja nämä pakenevat öisen erämaan halki. Kuten sanoin, tarinassa on toki potentiaalia, mutta tällä tavoin heitettynä äkisti keskelle X-jatkumoa se tuntuu kovin irralliselta. Aikoinaan pidin tästä, muistelen, mutta nyt sen ongelmat näkyvät selvemmin: veteraanikolmikon motiivit ovat kohdallaan, mutta heidän oleilunsa muusta yhteiskunnasta irrallaan ei vaikuta uskottavalta kun on ihonmyötäiset värikkäät trikoot sun muuta. Nämä murhapapat näyttävät sarjakuvamaisemmilta kuin lehden päähenkilöt, heidän toiminnassaan on tarinaan huonosti istuvia koomisia piirteitä, eikä pakotunnelma välity kuin paikoitellen. Alan Davis ei ole piirtäjänä kotonaan tämäntyylisten tarinoiden parissa, mutta Jackson Guice on ok, paikoitellen oikein hyväkin. Kansi näyttäisi olevan Windsor-Smithin käsialaa ja onkin pirun nätti.

Lopulta tarinan syvin sanoma on tappamisen oikeutuksessa ja koston kierteessä, ja Claremont laittelee rinnastuksia aika raskaasti. Ryhmä-X on juuri kokenut traumaattisen tapahtuman, joka vaatii heitä miettimään uudelleen asennoitumistaan alati väkivaltaisemmaksi käyvää maailmaa kohtaan. Mutta lopullinen ratkaisu on aina tie, jolle lähtemisestä ei ole paluuta. Kostosta saa alkunsa ketju jonka voi niin halutessaan myös katkaista. Väkivallan yläpuolelle on mahdollista nousta.

Arvio: Tarinassa on hyviä elementtejä ja paljon ideaa, mutta supersankarisarjakuva on sen toteuttamiseen jotenkin vääräntuntuinen paikka. Toki Claremont osaa asiansa: homma on kerrottu hyvin, dialogi toimii, juoni rullaa irtipäässeen maantiejyrän lailla menemään. Vuoden heikompien X-numeroiden joukkoon tämä kuitenkin lukeutuu, ellei peräti heikoimmaksi. Mutta kuten joskus aiemmin sanoin, vuosi 1988 on lemppari X-vuoteni, mikä tässä kohdin kannattaa pitää mielessä.

Hämähäkkimies 1/88

1. Skorpioni saa tytön, osa 2

Juoni: Tom DeFalco

Käsikirjoitus: Stan Lee

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Neljän armeijan taistelu!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Bob Layton

Tussaus: John Beatty

Piti vähän edellisnumeron jälkeen googlailla, ja niinpä näissä kotimaisissa lehdissä outoina näyttäytyneet tekijätiedot selvenivät: Stan Lee tosiaan on kuin onkin tässä mukana, eikä ihan vähänkään: hän on laatinut kerronnan DeFalcon juonen pohjalta – toisin sanoen kun aiemmin kehuin Hämiksen sujuvaa minäkerrontaa poikkeuksellisen onnistuneeksi, niin krediitit pitääkin siis DeFalcon sijasta osoittaa itse Stan The Manin suuntaan. Kyllä Lee on vielä vanhalla iällään (jo yli kuusikymppinen tätä vuodelta 1984 peräisin olevaa tarinaa tehdessään) ollut mojovassa iskussa, vaikka enin osa ajasta onkin mennyt tuolloin jo hallinnollisella puolella. Muuten stoori on siis joulukuun numerossa alkaneen pitkän annual-julkaisun loppupuoli, eikä yhtä onnistunut mielestäni kuin alku, johtuen lähinnä siitä, että toiminta pitkän ja tunnelmallisen kypsyttelyn jälkeen tässä alkaa, ja on aika perustoimintaa, toki kauniisti piirrettyä ja täynnä Hämiksen onnistunutta huulenheittoa. Skorpioni (Mail-Man on sitten viime numeron pudottanut nimestä toisen p:n pois...) osoittautuu kyllä onnistuneen hulluksi viholliseksi, jonka kostonhimoa J. Jonah Jamesonia ja tämän läheisiä kohtaan ei mikään murhaa vähempi ilmeisesti saa laantumaan. No, Hämis ehtii toki väliin. JJJ tämän tarinan oleellisena sivuhenkilönä on kyllä onnistuneesti kirjoitettu hänkin, ja tämä on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, tarina jossa Jameson aikanaan minulle tuli kunnolla tutuksi, eikä sellaisena ollenkaan huono. Ja lopussahan Jonah astuu Marla Madisonin kanssa avioonkin, niin että juonellisia askeliakin otetaan. Kuten Hämis Stan Leen kautta kertoo: "Jos Jonahin kaltainen mörrikkä löytää rakkauden, on meillä kaikilla toivoa."

Salattujen sotien puolella kuvittajana on yhä Mike Zeckiä lomittava Bob Layton, ja jälki on edelleen aika onnetonta. Hahmot näyttävät surkeilta, ja kokonaisuudesta huokuu jotenkin todella vasemmalla kädellä hutaistu fiilis – tämän lehden kanneksi valittu Secret Warsin viidennen numeron kansi varsinkin on poikkeuksellisen amatöörimäinen. Tulee mieleen jonkun kotipiirustelijan harrasteluyritys; vaikea käsittää miten Marvel on päästänyt tällaista jälkeä kauppojen hyllyille, mutta uskottava se on kun näkee. Itse jaksossa ei tapahdu paljon mitään. Se alkaa sillä että Galactus käynnistelee planeetantuhoamisprosessiaan, ja sitä tämä käynnistelee edelleen jakson lopussa; välissä on taas otettu vähän tyhjänpäiväistä matsia sankareiden ja roistojen kesken. X-miehet ponnahtavat nyt takavasemmalta hyvisten avuksi viime hetkellä, sitä kai tuo onneton kansikuva ja jakson otsikkokin yrittävät jotenkin viestittää. Äh, Sotien ensimmäisten jaksojen hyvä pössis on kyllä tähän viidenteen mennessä jo pahasti hukkunut.

Kuten kenties huomasitte, kannessa on myös teksti "Mukana JULISTE!". Kyseessä on itse asiassa massiivisen julistesarjan ensimmäinen osa; kaikki Marvelin hahmot juoksemassa vasemmalta oikealle Byrnen piirtäminä. Visuaalisesti laimea tekele, mutta silkan massansa ansiosta aika vaikuttava sitten lopulta. Vuoden 1988 jokaisessa Hämiksessä oli tästä osanen, ja kyllä minäkin nämä aikoinaan huoneeni seinää laitoin katon rajassa kiertämään. Parastahan tässä oli "avain" joka kertoi kuka kukakin sen kertaisessa julisteessa oikein oli – voi sitä ennestään tuntemattomien kiehtovien hahmojen määrää! Aika monesta heistä kyseltiin Mail-Manin palstalla lisätietoa vuoden kuluessa. Tämän ensimmäisen numeron selitykset ovat vielä kakkoskannella, sittemmin ne painettiin itse julisteen taakse mainostilaa viemästä, mikä haittasi pahasti, kun se juliste kerran päätyi sinitarralla seinälle. Mihin ovat aikoinaan omani mahtaneet seinältä päätyä? Ehkä roskikseen.

Arvio: Hyvä muttei huippuhyvä Skorpioni-tarinan päätös, ja tylsä Salattujen sotien jakso. Juliste tuntui tässä vaiheessa vielä hyvin oudolta (Mail-Man ei selvennä asiaa palstallaan lainkaan), mutta olihan se positiivinen ylläri muuten vähän valjussa lehdessä. Vihdoin muuten vuoden 1988 alusta alkaneen uuden MARVEL-nimisen lehden ensimaininnat näkyvät Hämiksenkin palstalla! Tätä ennen uudesta lehdestä on kerrottu vain edellä käsittelemässäni Ryhmä-X:n erikoisjulkaisu kakkosessa, mitä en tuoreeltaan lukenut, joten tämä on ollut esimmäinen kerta kun MARVELista kuulen. Kutkuttava uutinen!

Hämähäkkimies 12/87

1. Skorppioni löytää tytön! (Mutta ei niin kuin sinä luulet!)

Käsikirjoitus: Tom DeFalco (& Stan Lee?)

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Tilanne: Toivoton!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Bob Layton

Tussaus: John Beatty

Normaalista Amazing Spider-Manin jatkumosta tehdään nyt varsin miellyttävä poikkeama jonkin verran vanhemman stoorin pariin, kun julkaisuohjelmassa on vuorossa kyseisen lehden annual numero 18. Näiden vuosijulkaisujen tarinathan tapasivat olla juonenkuljetukseltaan ohuita, mutta usein aika viihdyttäviä, monesti keskimääräistä paremmalla kuvituksellakin. Tällä kertaa ohjaksissa on normaali parivaljakko DeFalco / Frenz, mutta niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella ollaan oikein hyvässä vedossa. Juonena on J. J. Jamesonin aikoinaan Hämis-vihassaan aikaansaama superrikollinen Skorpioni, joka pakenee vankimielisairaalasta, minkä seurauksena poliisit järjestävät Jamesonille tarkan vartioinnin.

Tarina ei siis itsessään ole kummoinenkaan, mutta pidän sen toteutuksesta. Annualin suuri sivumäärä mahdollistaa rauhallisen rakentelun, ja niin paljon sivuja onkin, ettei tässä suomennoksessa ehditä kuin tarinan puoliväliin, loput jäävät ensi numeroon. Skorpionin kanssa ei vielä oteta edes yhteen, vaan tarina jää mukavan kutkuttavaan cliffhangeriin, ja piinalliseen tunnelmaan kun kaikki odottavat mistä ja kenen kimppuun Skorpioni (en muuten millään osaa kirjoittaa nimeä Mail-Manin tapaan kahdella p-kirjaimella...) lopulta hyökkääkään.... Sivuhenkilöiden aikana ehditään tämän alkupuolen aikana kuljeskella kivasti; on Daily Buglen toimitus, Jamesonin poika John ja ennen kaikka Marla Madison, jonka kanssa JJJ on juuri julkaissut kihlauksensa ja Buglen toimituksessakin jo juhlistetaan  kustantajan tulevia häitä. Samaan aikaan Skorpioni onnistuu luikertelemaan ulos maksimiturvallisesta laitoksesta.

DeFalcolle poikkeuksellinen kerronnallinen ratkaisu on Hämiksen jutusteleva monologi kautta tarinan, ja se toimii todella hyvin. Sävy on lakonisen toteava, itseironinen, jälkiviisas – oikein onnistunut. Krediiteissä mainitaan myös, että Stan Lee "osallistuu juonenkehittelyyn" ensi kertaa kahteentoista vuoteen, mutta hänen roolinsa jää vähän Hämäräksi. Oikein onnistuneesti rakennettu kokonaisuus tämä kyllä on, pidän myös päästooriin liittymättömästä elokuvallisesta alkukohtauksesta, jossa Hämis pysäyttää helikopteria käyttävät pankkiryöstäjät keskellä Manhattania. Huikea kohtaus, jossa Frenzin villit kuvakulmat toimivat todella komeasti. Tussauskin muuten on tässä annualissa vahvaa – sekä Layton että Guice ovat alansa tunnustettuja tekijöitä, ja kummallakin on aika ohut ja, Mail-Manin sanoin, aistillinen jälki. Kelpaahan tätä katsella.

Salatuissa sodissa otetaan sen sijaan askel huonompaan. Ensinnäkin Mike Zeck astuu hetkeksi sivuun, ja edellämainittu Bob Layton kuvittaa tämän ja seuraavan jakson. Jälki on kammottavaa. Zeckin sulavalinjaisen ja tyylikkään kynänjälken tilalla on nyt Laytonin ahtaasti sommiteltu ja lattea mitäänsanomattomuus, jossa minua silti eniten häiritsee hänen tapansa piirtää ihmisten kasvot. Kaikki näyttävät niin kurttuisilta kuin lässähtäneiltäkin, eikä siinä Beattyn tussaus paljon auta. Laytonilla oli tuolloin kova maine tussaajana, mutta piirtäjänä hän oli tuolloin ja on minusta yhä aika onneton.

Sinällään harmi, sillä tämä neljäs jakso sisältää kuuluisan kohtauksen, jossa Molekyylimies isommitta ongelmitta pudottaa "Alppien kokoisen" (Shooter ja hänen alati kasvavat vertauksensa...) vuorijonon sankarien ylle, sen jälkeen kun näiden tukikohtakin on ensin räjäytetty taivaan tuuliin. Hulkin ja Reed Richardsin avulla tästäkin selvitään, ja lopulta haavoittuneet sankarit löytävät planeetalta alkuperäisasukkaiden kylän, jonne, Galactuksen jalkojen juureen, vetäytyvät nuolemaan haavojaan. Tilanne näyttää pahalta, mutta muistan kyllä hyvin, että tämä oli ensimmäinen sellainen Salattujen sotien jakso, joka jätti vähän pettyneen olon. Osasyy oli toki todella huolimaton kuvitus, mutta toisaalta tässä kohtaa alkaa tarina polkea jo huomattavan selvästi paikoillaan. Asioita tapahtuu, mutta tilanne ei muutu, ja kun kaikki henkilöhahmot ovat lähinnä paperinuken paksuisia kuvia omissa lehdissä esiintyvistä versioistaan, tämä jatkuva tappelun ja vetäytymisen kierre alkoi tuntua jo kertaalleen luetulta. Ehkä huono merkki, kun kuitenkin ollaan 12-osaisen sarjan nelosjaksossa vasta...

Arvio: Perustason supersankarisarjakuvana alun Skorpioni-tarina on täydellinen onnistuminen, jossa Hämiksen poikkeuksellisen rikas sivuhenkilögalleriakin hyödynnetään hyvin. Salatut sodat sen sijaan ei vakuuta. Jonnekin tarina kai on menossa, mutta varsinkin nykylukija aistii tahallisen pitkittelyn. Zeckin piirtämänä jakso olisi sentään ollut viihdyttävämpi.