MARVEL 3/91: Hopeasurffaaja

1. Pako vapaudesta

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Moebius

2. Pako kauhuun!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Tom Palmer

Hopeasurffaaja voi hahmoa tuntemattomalle vaikuttaa maailman ysäreimmältä hahmolta: surffilaudalla kosmisilla aurinkoaalloilla seilaavan metallinhohtoisen kaverin sukunimikin on Radd! Mutta me Marvel-konkarit toki tiedämme, että tämä hopeanhohtoinen lainelautailija on oikeasti kotoisin tuolta vuosikymmenistä toiseksi radikaaleimmalta: 60-luvulta. Vaikka hahmo kaiketi olikin kokonaan Jack Kirbyn ideoima, Stan Lee mieltyi tähän siinä määrin, että kirjoitteli Surffaajan tarinoita vielä sittenkin, kun oli kaikki säännölliset kirjoitushommansa Marvelilla lopettanut. Tästä esimerkkinä nimenomaan tähän MARVELin numeroon kootut kaksi tarinaa, molemmat ajalta jolloin Lee oli jo vuosia aiemmin jättänyt aktiivisen luomisprosessin taakseen.

Ykköstarina on näistä se, jolla lehteä markkinoidaan, ja joka on kaiketi alkujaankin ollut iso tapaus: Moebius piirtämässä Marvelille! Pakkohan Leen oli tällaiseen tilaisuuteen tarttua, kuten hän lehden poikkeuksellisessa esipuheessa mainitsee. Itselleni Moebius ei ole mikään supersuosikki tai edes kauhean tuttu artisti sen paremmin nykyään kuin vuonna 1991, jolloin tämän laatimaa sarjakuvaa oli jonkin verran kuitenkin luettuna, olisiko jollakin kavereista ollut Luutnantti Blueberryä hyllyssään, en enää varmaksi sano. Ei tämä kyllä esimerkiksi juuri Blueberryyn verrattuna kovin kaksista piirrosjälkeä ole, todettakoon.

Lähinnä vaikuttaa siltä, ettei Moebiusta ole inspiroinut tarinan piirtäminen lainkaan. Kuvakerronta on laiskaa, taustoja on piirretty ruutuihin vain harvoin, ihmiset vaihtelevat muutamin viivoin piirretyistä luonnosmaisista hahmoista tarinaan sopimattomiin karikatyyreihin. Tosin mustavalkoisena tämä voisi toimia paremmin: jälleen kerran joudun ihmettelemään mitä tarinan värittäjillä oikein on ollut mielessä, koska jälki on totisesti luokatonta. Koko 50-sivuinen stoori velloo oudoissa keltaoranssin ja harmaan sävyissä. Tapahtumapaikan on tarkoitus olla normaali kaupunkimiljöö, Manhattan lähinnä, mutta väritys saa sen vaikuttamaan post-apokalyptiseltä planeetalta jossain toisessa galaksissa. Mitä Marvelin värityspuolella on 80-luvun lopulla oikein puuhailtu? Lopputulos on aivan kauhea, oli pyrkimys sitten mikä tahansa.

Toisaalta Leen tarinakin on aika köppelö. Kuvaavaa on, etten tätä lukiessa edes päässyt perille siitä, onko tämän tarkoitus olla osa Marvelin normaalia jatkumoa vai ei. Galactus saapuu Maahan ja hänen ympärilleen syntyy fundamentalistinen uskonto lähes sillä silmänräpäyksellä – vain Hopeasurffaaja näkee tämän planeetansyöjän todelliset aikeet. Menneisiin tapahtumiin kyllä viittaillaan, mutta toisaalta ketään toista Marvelin hahmoa ei näissä kohtalaisen eeppisissä käänteissä edes vilahda. Luulisi Galactuksen paluun sentään herättäneen ainakin Ihmenelosten huomion, joten voi olla että tämän on tarkoitus olla pikemminkin "What if"-tarina... Lee kirjoittaa sujuvaa dialogia, kuten tunnettua, mutta tarina on hukkua raskaasti alleviivatun konseptinsa alle. Ihmiset ovat lampaita, nimittäin, jotka sokeina tottelevat sitä jota milloinkin jumalana pitävät, ja niin edelleen. Hopeasurffaaja tietää paremmin, ja pelastaa ihmiskunnan paitsi Galactukselta, myös ihmiskunnalta itseltään, omat tarpeensa ja toiveensa kristusmaisesti uhraten, kuten Hopeasurffaajan hahmolle tavallista on.

Kakkostarina on 50-sivuinen ilmeisesti yksittäisenä julkaistu Leen kirjoittama stoori sekin, mutta monin tavoin perinteisempi. Kuvitus on ainakin silkkaa Marvel-priimaa, kun piirroksista vastaa John Byrne, tusseissta mm. John Busceman ja Neal Adamsin kanssa huikeita tuloksia aikaansaanut Tom Palmer – joka muuten myös on värittänyt tarinan, huomattavasti miellyttävämmin kuin ykköstarinan avantgardistiset väritaiteilijat. Byrne ja Palmer eivät ole sataprosenttisesti toisilleen sopiva kuvittajapari, mutta kyllä näiden työ silti on ainakin itselleni nautinnollisempaa seurattavaa kuin Moebiuksen. Valitettavasti tarinana tämä on jokseenkin läpäisemätön.

Mielenkiintoisesti Pako kauhuun! on kuin lehden avaustarinan käänteisversio: irrallaan kaikesta Marvel-jatkumosta olevan kertomuksen jälkeen näemme tarinan, joka ei oikeastaan ole mitään muuta kuin viittauksia ties kuinka moniin ties kuinka pitkään jatkuneisiin tarinoihin. Ei tässä mitään järjellistä juonta ole, on vain loputtomien menneiden Hopeasurffaaja-tarinoiden juonenlankojen solmimista, päättelyä, uudelleenavaamistakin ehkä. Koska mitään näistä aiemmista tarinoista ei ole Suomessa nähty, tämän lukeminen on Marvel-veteraanillekin vähän samanlainen kokemus kuin voisin kuvitella satunnaisen Ryhmä-X:n numeron olevan ummikolle. Välillä ollaan Himalajan vuoristossa, välillä Ihmenelosten kanssa New Yorkissa, välillä Latveriassa Tohtori Doomia kurmottamassa, välillä Mefiston Helvetissä, välillä Surffaajan kotiplaneetalla Zenn-Lalla. Hopeasurffaajan rakastetun sielua pelastetaan ja Galactuskin vilahtaa kuvioissa, mutta päähenkilö on luonteenomaisen fatalistinen ja surkea koko tarinan ajan. Ei tämän luettuaan oikein ole sellainen olo että on lukenut "tarinan". Pikemminkin on lukenut kokoelman viittauksia aiempiin tarinoihin, enkä oikein tiedä miksi ihmeessä vaadittiin Stan Lee kursimaan tällainen kokoon. Halusiko hän ehdottomasti? En usko että hän on enää 80-luvulla ollut Hopeasurffaajan juonenkäänteistä perillä siinä määrin, että olisi halunnut tällaisen teelmyksen kirjoittaa, mutta koska, toisin kuin Moebius-tarinan yhteydessä, ei tästä ole tarjolla edes taustoittavaa esipuhetta, niin mysteeriksi jää.

Ikävä siis sanoa, mutta Hopeasurffaajan (haluan muuten huomauttaa, että käytän tätä muotoa nimestä tarkoituksellisesti, koska se on paitsi se, jolla hahmo on aiemminkin Suomessa tunnettu, myös tyylikkäämpi kuin tähän lehteen valittu turhan rento "Hopeasurffari") ensimmäinen oma julkaisu Suomessa ei oikein kolahtanut. Ei silloin, eikä nytkään, oikeastaan vielä vähemmän nyt. Muistan ainakin jossain määrin aikoinaan lehden välittämästä kosmisen tapauksen aurasta vaikuttuneeni. Oli fiilis että tässä on nyt jotain erikoista... mutta ei näistä tarinoista totta puhuen kumpikaan ole kovin kummoinen. Tosin Moebius on piirtämistuulella ollessaan saanut oikein tyylikkään Galactuksen aikaan. Kyllä tämän tekijöillä olisi ollut rahkeita parempaan.

MARVEL 2/91: Ihmeneloset

1. Matka Negatiiviselle vyöhykkeelle!

2. Kaupunkimaisema

3. Ihmeneloset ja tehtävä

Tarina ja taide: John Byrne

Kun lehti nimeltä MARVEL käynnistyi Suomessa vuonna 1988, sen johtotähtenä olivat oikeutetusti Ihmeneloset, tuo Marvelin supersankarigallerian ydinperhe. Ja heiltä esitettiin nimenomaan John Byrnen laatimia maineikkaita tarinoita, joista itsekin olen toistuvasti maininnut pitäväni – Byrne kuuluu siihen 80-luvulla huippusuosioon nousseiden tekijöiden joukkoon, jossa tekijän nimi jo riitti myymään lehteä. Ilman ansioita tällaiseen statukseen ei pääse (no, saatan asettaa eriävän mielipiteeni Walt Simonsonin ankeista aikaansaannoksista, mutta jääköön nyt...), minkä kyllä Byrnen Ihmenelosistakin näki. Ne olivat ajatuksella ja rakkaudella tehtyä supersankarisarjakuvaksi riskejä ottavaa tavaraa, joskin kautensa loppupuolella Byrne alkoi jo selvästi leipääntyä, kuten nähtiin kun hänen Ihmenelosiaan edelliskerran tasan vuotta aiemmin Suomessa nähtiin. Tässä välissä MARVELissa oli esitetty klassisia Lee / Kirby -Ihmenelosia 60-luvulta, mutta niiden maistuminen riippuu lukijan kyvystä suhtautua niihin pikemminkin nostalgiapaloina kuin aidosti kiinnostavina tarinoina; eivät ainakaan itselleni oikein enää nuo alkuaikojen jutut uppoa.

Mikä siis eteen, kun lukijat vaativat lisää Ihmenelosia? No, MARVEL yllättää ja palaa ajassa taaksepäin: jostain on vielä löytynyt julkaisematonta Byrne-Ihmenelostarinaa, ja vieläpä ajalta jolloin hän on kenties ollut kovimmassa iskussa sarjan parissa, ajalta ennen MARVELin ykkösnumeroa. Mitään kokonaisvaltaista tarinankaarta ei tässä numerossa (ja myöhemmin julkaistavassa erikoisjulkaisussa, joka jatkaa siitä mihin tämä jää) ei ole, vaan kyseessä on "tutkimusmatka Negatiiviselle vyöhykkeelle", toisin sanoen tekosyy Byrnelle rustailla haluamiaan scifi-tarinoita. Ihmenelosethan ovat alusta asti olleet enemmän tutkimusmatkailijoita kuin supersankareita, he ovat etujoukossa vastaanottamassa kaikkea uutta ja erikoista, ja toisaalta pelottomina syöksymässä mitä oudompiin maailmoihin ja ulottuvuuksiin ihan vain uteliaisuuttaan. Pääsääntöisesti tiimi on juuri tällaisissa tarinoissa parhaimmillaan, ja kun tekijänä on joku joka paitsi tuntee hahmonsa, on myös lahjakas tarinankertoja, niin hyvää tavaraahan siinä syntyy.

Tämän lehden kolmesta tarinasta ensimmäinen on lähinnä johdanto, mutta sitä seuraavat ovat puhdasta scifi-novellistiikan ydinmehua. Ensimmäisessä tömähdetään planeetalle, jonka kansa on sukupolvien ajan uhrannut neitsyitään elävälle kaupungille, toisessa kohdataan vuosituhansia määränpäätään etsinyt tuhoutuneen planeetan viimeisiä kansalaisia kuljettava arkki. Napakasti pariinkymmeneen sivuun sovitetut tarinat ovat yksinkertaisia, mutta Byrne luo paitsi kohdatuille henkilöille, myös näille vieraille kansoille syvyyttä ja historiaa, ja totta kai genreen kuuluvasti kummassakin tarinassa on loppukäänne, jota voi pitää ironisena tai julmana, kenties lohduttomanakin. Ja sitten Ihmeneloset jatkavat matkaansa.

Kaikesta näkee, että Nagatiivinen vyöhyke -tarinakokonaisuus on ollut Byrnelle tärkeä projekti. Hänen tarinansa ovat yksinkertaisinakin hienosti hiottuja kokonaisuuksia, ja kuvittajana hän on näissä vieraan todellisuuden visioissa päässyt irrottelemaan tosissaan. Kakkostarina on ilman erityistä syytä toteutettu kokonaan poikittaissuuntaisesti, mikä mahdollistaa panoraamakuvat, mutta ihan niin paljon Byrne ei tästä kokeilusta irti ota kuin lukija toivoisi.

Huikeaa visuaalista irrottelua tämä lehti tietenkin silti on alusta loppuun; Marvelin 80-luvun tuotannolle poikkeuksellisesti värityskin on upeaa. Edelleen jaksan hämmentyä siitä, että Byrne sekä kirjoitti, piirsi, että pitkään tussasikin yksin tätä kuukausittaista lehteä tason kärsimättä. On siinä täytynyt olla mukana rakkautta lajiin.

MARVEL 2/90: Ihmeneloset

1. Kehon vangit

2. Täältä ikuisuuteen!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Joe Sinnott

Ihmeneloset hallitsivat MARVELin ensimmäisiä julkaisuvuosia, mutta vuoden 1990 jälkeen, kun John Byrnen kausi päättyi ja pari numeroa Lee / Kirby -klassikoita oli heitetty siihen jatkoksi, joukkio katosi taustalle pitkäksi aikaa. Eikä sinänsä ihme – Byrnen jälkeen Fantastic Four oli Jenkeissä aikamoista kuraa, kunnes Walt Simonson sen ojanpohjalta nosti. Ja vaikkei Simonsonin tavasta tehdä välttämättä välittäisikään, jokainen myöntänee, että ainakin hänen kautensa Ihmenelosten ohjaimissa oli jotain tavallisesta poikkeavaa. Näitä tarinoita Suomessakin sitten lopulta nähtiin, mutta palataan niihin paljon myöhemmin; nyt on vuorossa viimeinen Byrne-vetoinen numero.

Olen tullut maininneeksi, että Byrnen Ihmeneloset on yksi omista suosikeistani Marvelin moninaisen tarjonnan joukosta, mutta MARVEL 2/90 – joka ei taida sisältää ihan tekijänsä viimeisiä FF-tarinoita, mutta melkein – ei enää ole mitään erityistä priimaa. Jollain tavalla tästä numerosta jo aistii pyrkimyksen saada homma siistiin pakettiin ennen poistumista muihin kuvioihin, eikä siinä mitään, tavoite on kunnioitettava, sillä olisihan kaikki juonenlangat voinut jättää seuraavankin käsikirjoittajan päänvaivaksi, mihin ratkaisuun moni noihin aikoihin päätyi. Enkä siis sano, että tämä olisi huono tarina, vaikka juonellisesti mennänkin vapaavaihteella alamäkeen. Muistiin lehti on jäänyt pettymyksenä, mutta nyt huomasin lukevani sen ihan sujuvasti ja ihan viihtyenkin. Kenties aiempaa vaisumpi esitys Byrneltä on aikoinaan ollut kovempi pala nieltäväksi kuin mitä se olisi ansainnut.

Pääosassa on Tohtori Doom, jonka Byrne aikoja sitten (Suomessa MARVEL 1/88) "tappoi", mutta jonka paluusta elävien kirjoihin on nähty jo aavemaisia enteitä. Tämä on alun perin ollut hyvä juonikuvio, mutta Salatut sodat sotki sen ikävästi: Doom kun oli "kuolemansa" jälkeen tuossa kosmisessa matsissa mukana, jopa tavallaan sen pääroolissa. Tätä ei Byrne ollut osannut ennakoida Doomia tappaessaan, joten ilmeisesti tämä comeback on sitten mennyt vähän uusiksi, mukaan kun änkeytyy nyt väkisin Tuonpuoleinen. Lopulta Doomin oleminen elossa/kuolleena/whatever on niin himmeän timey-wimey -logiikan avulla selitetty, että tuo kaikkivoipainen jumalhahmokin joutuu toteamaan, ettei ole enää ihan kärryillä. Lukijasta puhumattakaan. Vaan väliäkö tuolla, ajasta ja ruumistaan irtaantunut Doom on siihen mennessä jo pyöritellyt Ihmenelosia sata-nolla Latverian suurlähetystössä ihan kuin ennen vanhaan. Good times, vaikkei tosiaan mitään erityisen uutta.

Kuvitus on yksi lehden isoimmista pettymyksistä, ja lienee tarinaa suurempi syy siihen, miksi tämä lehti ilmestyessään jätti niin katkeran maun. Joe Sinnott on toki legendaarinen tussaaja, ja ehkäpä juuri se tekijä, joka aikoinaan nosti Jack Kirbyn kuvituksen lopullisesti massan yläpuolelle. Mutta kun hän nyt ensi kertaa esiintyy Byrnen parina, on pakko todeta, ettei yhdistelmä toimi. Lopputulos on lattea, syvyys puuttuu, yksityiskohdat myös, kaikki on liian sileää ja pyöreää, jotenkin tusinatavaran näköistä. Ihan äkkiä ei jälkeä olisi Byrneksi edes tunnistanut.

Palaan vielä edellä mainitsemaani juonelliseen alamäkeen, jota pitkin rymistellään kovaa, ja sillä fiiliksellä että kunhan nyt paperille jotain tarinantynkää syntyy. Henkilöhahmojen logiikka nimittäin ontuu. Käy ilmi, että "kuollessaan" Doom siirsi tajuntansa lähistöllä seisoskelleen Norm McArthurin kehoon, ja on tämän kellarissa rakennellut kuukausien kuluessa omaa haarniskaansa uusiksi. Tämän ymmärränkin – varsin doom-mainen tempaus. Hän ei kuitenkaan tyydy valmistuneeseen haarniskaansa, vaan pukee sen ylle kummallisen pinkin haalarin, johon pukeutuneena hyökkää Latverian suurlähetystöön saadakseen Ihmenelosten huomion. Susan Richards tunnistaa tämän asun: kyseessä on Voittaja, "Superskrulli, joka esiintyi isänäni!"

"Ok", toteaa lukija, "tämäpä todella kummallista. Mutta kaipa yhteys Doomiin kohta selviää!"

Ei selviä. Miksi Doom pukeutuu tähän asuun, kuka hitto on "Voittaja", miksi Superskrulli – joka on vakiintunut Ihmenelosten vihollinen – olisi joskus käyttänyt kyseistä asua ja nimeä, ja miksi oi miksi hän olisi koskaan esiintynyt Sue ja Johnny Stormin isänä? Kaikki tämä unohtuu noin kahden ruudun kuluttua siitä, kun Sue on tuon yllä siteeraamani lausunut. Lukija ei voi kuin kummastella mitä Byrnellä oli  tässä mielessään. Mihin Doom tarvitsee tuota "Voittajan" asua? Joka siis onkin ehkä Superskrullin asu? Mitä tapahtuu? Miksi kaikki on niin kajahtanutta?!

En tiedä onko suomennoksesta jäänyt jotain kriittisiä sivuja pois vai mistä on kyse, mutta koko kuvio on siinä määrin uhka mielenterveydelle, etten uskalla sitä laajemmin pohtia. Pysyn silti kannassani, että lehti on pääosin ihan kelvollista luettavaa, kunhan ei mittapuuna käytä Byrnen parhaita IN-tarinoita. Eikä edes toiseksi tai kolmanneksi parhaita.

MARVEL 12/89: Ihmeneloset

1. Hero

2. Kuin Feenix!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon / Terry Austin

Byrnen kausi Ihmenelosten ohjaismissa alkaa olla lopuillaan, mutta vielä ainakin yhden MARVELin täytteiksi on riittänyt mielenkiintoista tavaraa. Varsinaisena huippusuorituksena ei kumpaakaan lehden tarinoista voi pitää, mutta toisessa (Hero) on kuitenkin omaperäinen lähestymiskulma supersankariuteen, ja toinen (Kuin Feenix) on historiallinen käännekohta koko Marvelin universumin kronologiassa.

Käsiteltäköön tuo tarinoista jälkimmäinen ensin, kun se on kerran suomalaisen julkaisun kanteenkin nostettu. Kyseessähän on tietenkin Jean Greyn paluu "kuolleista", toisin sanoen klassisista klassikoimman Dark Phoenix -tarinan vaikuttavan loppuhuipennuksen kumoaminen. Ylläri: Jean ei koskaan ollutkaan Feenix, vaan tämä tuhovoimainen olento – jonka voimien alle katoava ihmisyys oli nimenomaan koko hahmon pointti – olikin entuudestaan tuntematon omnipotentti kosminen olento. Oikea Jean on viettänyt väliin jääneet vuodet merenpohjassa mystisessä kapselissa, jonka Kostajat nyt ovat onkineet esiin. Paitsi että itse en lue Marvelin historiaa näin. Minulle Jean Gray kuoli Kuussa, ja tämä uudestisyntynyt olento on kopio. Olen sillä tavoin anarkisti, että luen tarinat mieluummin siten kuin niiden tekijät ovat tarkoittaneet, enkä niin kuin miten myöhemmät tekijät ovat alkuperäistä tarkoitusta muuttaneet. On huomattava tietenkin, että John Byrne oli toinen Pimeän Feenixin saagan laatijoista, mutta toisaalta myös se, että hän ei ollut Jeanin paluun takana, ei edes sitä sen kummemmin ideoimassa. Siinä mielessä Byrne hoitaa homman kotiin ihan tyylikkäästi. Jeanin paluusta ei tehdä kovin suurta mysteeriä, vaan se selitetään yhden parikymmentäsivuisen tarinan kuluessa, ja lukijan ei auta muu kuin tottua tähän muuttuneeseen status quoon. Luultavasti Byrne itse on ollut saman dilemman ääressä – jollei hän itse olisi laatinut tarinaa Jeanin paluusta, olisi sen saanut joku muu tehtäväkseen, joten sikäli on ihan hyvä, että se tapahtui täällä, missä tarinan laatu on sentään taattu.

Mutta historiallinen muutos Marvelin sarjakuvauniversumille on kuitenkin tämän myötä tapahtunut. Jean Greyn kuoleman oli ehdottomasti tarkoitus olla pysyvä, se oli karman lain mukainen rangaistus miljardien hengen vieneelle kosmiselle tuholle, ja merkittävä virstanpylväs mutanttien saagassa. Tämän jälkeen asiat olivat kuitenkin toisin: kuolema tuli vieraaksi yhä useammin ja näyttävämmin, ja yhä vähemmän pysyvästi. Jokainen Ihmenelosten, Kostajien ja Ryhmä-X:n jäsen on tätä kirjoittaessani kuollut vähintään kerran, aina "oikeasti", ja aina jonkin vippaskonstin kautta myöhemmin elävien kirjoihin palaten. Kuolemalta ovat kadonneet painolasti, tunne ja shokkiarvo, se on muuttunut halpahintaiseksi sensaationhauksi, jonka ainoa positiivinen piirre on se, että nämä toistuvat paluut vaativat käsikirjoittajia keksimään yhä kummallisempia keinoja, joilla henkiinpaluun voi selittää.

Sekin on sanottava, että vaikka Jean Gray tässä nimenomaisessa tarinassa onkin "muukalainen vieraalla maalla"-aspekteineen kiinnostava ja tulisieluinen hahmo, hän ei tämän jälkeen vuosikausiin noussut samalle tasolle kuin mitä oli Claremontin ja Byrnen klassisissa X-tarinoissa Feenixinä. Ei se X-Factorissa esiintynyt laimea ilmestys ollut sama Jean Gray jonka olin oppinut tuntemaan; vasta Grant Morrison New X-Menissä 2000-luvun alussa kirjoitti Jeanistä oikeasti kiinnostavan hahmon. Ja tappoi tämän myös, mutta luonnollisesti Jean on sittemmin palannut taas takaisin.

Lehden toinen tarina on kiinnostava katsaus supersankariuden kääntöpuoleen: julkisuuteen ja sen seurauksiin. Päähenkilö on 13-vuotias Tommy, yksinäinen ja kiusattu koulupoika, jonka elämä pyörii Liekin fanituksen ympärillä, tuhoisin seurauksin.

Byrne näyttää ensin lukijoille Tommyn elämän käännekohtaa edeltävän päivän tapahtumia, sitten sen jälkiseuraukset: lastensairaalan palovammaosaston lääkäri pyytää Liekkiä mukaansa tapaamaan kuolemassa olevaa suurinta faniaan. Tarina on hyvä, joskin melko raskaalla kädellä osoitteleva. Harmi kyllä tämäkään ei taida olla kokonaan Byrnen omissa käsissä: loppupuolella kuvioihin nimittäin ilmestyy näihin aikoihin Maassa liikuskellut Tuonpuoleinen, joka vääntää tarinan opetuksen Johnny Stormille ja lukijoille rautalangasta, ja joka on melko selvästi toimituksen vaatimuksesta tarinaan lisätty osuus. Harmi, koska Hero olisi toiminut paljon paremmin ilman häntä.

Pari lisähuomatutusta vielä: Marvelin kunnianarvoista traditiota ylläpitäen lapsia ei edelleenkään osata piirtää alkuunkaan. Ohessa John Byrnen näkemys 13-vuotiaasta:

Ja vaikka olin juuri edellisnumeron Mail-Manin palstalla kirjeineni, olen kirjoittanut saman tien uudestaan. Ihan julkaistuksi asti en ole tullut, mutta Mail-Man mainitsee minut yhtenä kolmesta nimimerkistä, joita kiittää "pitkistä ja analysoivista kirjeistä". Inessä ollaan siis.

MARVEL 11/89: Ihmeneloset

1. Aitoja valheita

2. Kertokaa heille, että kaikki mitä he rakastavat kuolee!

3. Tuskaa ja harhaa

4. Vallankumous!

Tarina ja piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway / Al Gordon

Niin Ihmenelosia kuin John Byrneä on vuoden 1989 aikana ollut tarjolla runsaasti, mutta vielä loppuvuodesta saatiin muhkeat lisäannokset: ensin tämä 116-sivuinen järkäle, ja joulukuussa lisää samaa tavaraa vähän pienemmällä sivumäärällä. Nämä ovatkin jääneet mieleeni Byrnen viimeisinä taidonnäytteinä Ihmenelosten parissa; hänen kautensa lähestyy loppuaan, ja vaikka yhden (vai kahdenko?) numeron verran vielä seuraavan vuoden puolella MARVELissa heitä oli tarjolla, eivät nuo viimeiset hetket enää syystä tai toisesta kolahtaneet. Byrnen materiaalin loppumisen jälkeen Ihmenelosia nähtiinkin Suomessa huomattavasti harvemmin, eikä ihan yhtä laadukkaanakaan, joskin mielenkiintoista tavaraa on kuitenkin vielä jatkossakin sentään tulossa. Jotain väliin jääneitä Byrne-stooreja saatiin vielä erikoisjulkaisunakin myöhemmin.

Jonkinlainen muutos esimerkiksi MARVELin vuoden 1988 ensimmäiseen numeroon (edelleen mielestäni paras Byrnen IN-julkaisu Suomessa) on tässä numerossa mahdollista huomata. Varsinkin dialogi on jotenkin löysempää, juonenkehittely kenties rahtusen pinnallisempaa, piirrosjälkikään ei enää ole Byrneä hienoimmillaan, mikä toki johtuu osittain tussaajista. Mutta eihän tietenkään ole ihme, että tekemisen tavat muuttuvat. Byrne piti Ihmenelosten lehteä hallussaan monta vuotta, siinä ehtii paitsi muuttua ja kehittyä, myös kenties vähän urautuakin.

Suurin osa tästä lehdestä sijoittuu Mikrokosmokseen, yhteen Marvelin monista veikeistä rinnakkaisulottuvuuksista, jonne Ihmeneloset seuraavat Maassa vihaa ja eripuraa lietsonutta Psykomiestä (ehkä paras koodinimi koskaan), joka taitaa olla noita klassisia Lee / Kirby -kauden vihollisia 60-luvulta.  Hänen vihan vapauttavaa vaikutusta hehkutteleva kampanjansa on nykyisenä someaikana muuten jotenkin oudon tunnistettava.

Ihmisten tunteita manipuloiva Psykomies on ottanut erityisesti Susan Richardsin kohteekseen, mikä oikeastaan tarkoittaa, että John Byrne on päättänyt ravistella Suen hahmoa tosissaan. Voi olla montaa mieltä siitä, onko "kärsimyksen kautta voimaantuminen" välttämättä paras juonellinen ratkaisu, mutta toisaalta Byrneä tuntui jo Ihmeneloset-kautensa alussa hieman ärsyttävän se "naisjäsenen" tai "äidin" rooli, johon edeltävät kirjoittajat olivat Suen ryhmässä sysänneet, ja pitkään tuloillaan ollutta miesten varjosta emansipoitumista kohtihan tässä mennään. Tämä Psykomiehen käsittely ja sen synnyttämien vihantunteiden kohoaminen pintaan on lopulta siinä määrin katarttinen kokemus Susanille, että hän vaihtaa viimein koodinimensäkin, mikä jäikin pysyväksi muutokseksi: Näkymättömästä tytöstä tuli Näkymätön nainen tämän tarinan myötä. Onhan Richardseilla lapsikin ollut jo monta vuotta, joten sikälikin Suen nimenmuutos on vähintään aiheellinen.

Psykomies / Mikrokosmos -rymistely on Byrneä onnistuneimmillaan huikeine visioineen, julmine hahmoineen ja oivaltavine juonenkäänteineen. Lehden aloittaa kuitenkin Tohtori Doom -tarina, jossa paitsi nähdään Byrnen tulkinta Doomin menneisyydestä (aika vapaa uudelleentulkinta itse asiassa), myös räjäytetään Baxter Building tuhannen tuuskaksi – kenties Byrne tietää olevansa pian lehdestä lähdössä ja pistää sillat takanaan palamaan? No, eipä nelikko kodittomana tainnut kovin kauaa olla ennen kuin uutta pilvenpiirtäjää jo rakennettiin... Muuten ykköstarina on vähän laimea, vaikka "Onko Doom elossa vai ei?"-mysteeriä koitetaankin edelleen pitää yllä; se olisi vain toiminut huomattavasti paremmin, ellei Salatut sodat olisi tapahtunut pian Doomin kuoleman jälkeen, ja siellähän tämä pyöri kuvioissa varsin keskeisenä tekijänä.

Pidin tästä mukavan paksusta lukupaketista edelleen kovasti, vaikka se lähteekin vähän hitaasti käyntiin. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Psykomiehen Susanille syöttämä uni / harhanäky, jossa Byrne kieputtelee mukavan symbolista kuvastoa: Suen ja Reedin ikäero on silloin tällöin noussut esiin näiden avioliittoa jäytäväksi tekijäksi, ja tämän kuvitelman hetki hetkeltä vanheneva julma Reed ja lopulta pikkutytöksi taantuva epävarma Sue on hyvää Freudilaista symboliikkaa.

Huomioitakoon vielä lopuksi sekin, että vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun ensimmäinen lukijakirjeeni julkaistiin Hämähäkkimiehessä, olen Mail-Manin palstalla mukana jälleen. Kuten olen todennut, tämä kirjeitten kirjoittaminen lähti ihan hanskasta heti kun siihen tosissani ryhdyin.

Hämähäkkimies special II

1. Saammeko esitellä: Kapteeni Britannia!

2. Murder World

3. Miehen mitta!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt / Bob Wiacek

Hämiksen vuoden 1989 julkaisutulva jatkuu. Tuskin on selvitty kolme perättäistä MARVELin numeroa täyttäneestä klassikkosarjojen putkesta, kun edelliskeväinen erikoisnumerokin saa jatkoa. Paitsi että oikeastaanhan tämä on jatkoa vuoden 1988 Maximum Marvel -albumille, jossa myös esitettiin näitä Claremontin ja Byrnen varhaisen yhteistyön hedelmiä 70-luvulta. Vuosi sitten totesin tuosta albumista, että se sisältää hyvin tehtyä, muttei millään tavoin oleellista sarjakuvaa, ja kyseinen arvio kelvannee tällekin julkaisulle. Paitsi että nyt ollaan kyllä ihan pikkuisen historiallisemman tapahtuman äärellä sentään: ensiesiintymisensä nimittäin saa sittemmin enempi mutanttiympyröissä liikkunut palkkamurhaaja Armoton ja hänen Murhamaailmansa.

Armottomasta kertoo paljon se, että hahmo on kehitetty 70-luvulla. Tämä yliampuva, korni ja tavallaan naiivin sarjakuvamainen psykopaatti on vähän liikaa kaikkea, ja toisaalta myös täysin mahdoton ja jopa Marvelin todellisuudessa vaikeasti kuviteltavissa oleva hahmo. Miljonääri ja vähintäänkin Tony Starkin veroinen teknologinen nero on rakentanut lähinnä omaksi viihdykkeekseen Murhamaailman – jättimäisen maanalaisen huvipuiston, jossa häneltä tilattujen tappotöiden kohteet joutuvat pakenemaan isoja flipperinkuulia, robotteja, sirkkelinteriä, mitä nyt ikinä. Kukaan ei kuulemma selviä Murhamaailmasta hengissä, paitsi että kaikki ovat aina selvinneet niissä tarinoissa jotka olen lukenut. Yhdenkään en tosiaan ole nähnyt siellä kuolleen.

En enää muista kumman luin ensin, tämän lehden vain Ryhmä-X:n numeron 1/85, jossa samat tekijät heittävät Murhamaailmaan X-miehet. Jo näiden kahden stoorin vertaaminen tuo hyvin esiin Armottoman perusongelman: tarinat ovat juoneltaan identtiset, eivätkä Armottoman esiintymiset taida tästä pahemmin muuksi koskaan muuttua. Mielikuvituksella on sijaa lähinnä siinä, millaisia hilpeän huvipuistomaisia tappovälineitä tekijät keksivät, muuten nämä ovat tätä samaa aina... Hämähäkkimiehen ja Suomessa tässä vaiheessa vielä tuntemattoman Kapteeni Britannian yhteisseikkailu tässä Special II:ssa on kuitenkin Murhamaailman esiintulo Marvelin universumiin, joten pisteet siitä.

Läpyskän kolmas tarina on varsin turha bonus, mikä on harmi, koska siinä sentään on vieraana tuo sympaattinen suoasukki Man-Thing (suomeksi tylsästi Otus), joka on kiehtova hahmo, ja olisi ansainnut parempaa. Miehen mitta! on ilmeisesti jatkoa jollekin aivan muualla alkaneelle tarinakokonaisuudelle, ja niin täynnä mystistä jargonia ja maagisia hahmoja ja toisia ulottuvuuksia ja diibadaabaa että ajatus harhautui lukiessa milloin mihinkin. Byrnen kynänjälki on toki kaunista katsottavaa, mutta muuten tarina edustaa sitä puolta Marvelin sarjakuvista joka ei ole minua koskaan sytyttänyt.

Kuten aluksi totesin: laatutekijöiden takuutyötä, perustasaista Marvelia vahvasti 70-lukuisin fiiliksin. Jos nyt sattuu jostain kumman syystä olemaan kova Armoton-fani, niin tämä ensiesiintyminen saattaa kiinnostaa, muten Special II:sta ei kyllä jää oikein mitään mieleen.

Hulk erikoisjulkaisu II

1. Ehkä ihmettelette miksi kutsuin teidät tänään tänne...

2. Tulikaste

3. Häiden kuokkavieras...

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: John Byrne / Keith Williams

Taannoin ensimmäisen Byrne-Hulkia julkaisseen erikoisjulkaisun yhteydessä mainitsinkin, että jäi tämä pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa ostamatta tuoreeltaan. Ykkösosa ei suinkaan ollut huono, mutta se ei toisaalta ollut kauhean hyväkään. Hulk henkilögallerioineen oli minulle vielä tuolloin aika vieras, eikä Byrnen käsittelyssä tullut paljon tutummaksi. Pääosassa tuntui pikemminkin olevan jokseenkin mielenkiinnoton Tohtori Samson, eikä Hulkin ja Bruce Bannerin erottaminen fyysisesti toisistaan ollut minulle lukijana niin iso paukku, kuin se on varmasti ollut sellaiselle, joka on vihreän miehen edesottamuksia jo pitkään seurannut. Ja tosiaan kului vuosia ennen kuin divarista poimin tämän kakkososan – on varmasti ollut ihan viimeisiä hankkimiani Marvel-lehtiä ennen kuin 2000-luvulla palasin asian pariin Morrisonin X-Menin myötä.

Erikoisjulkaisu kakkonen on ensimmäistä parempi. Jotenkin johdantomaisesta tunnelmasta on nyt päästy varsinaisten tapahtumien pariin; juonellisesti kokonaisuus on napakampi, eikä Hulk esimerkiksi (kuten edellisnumerossa) tappele sivukaupalla näkemiään harhoja vastaan. Itse asiassa nimihenkilö on enimmäkseen taustalla. Bannerin tietoisuudesta erotettu Hulk on enää hädin tuskin ajatteluun kykenevä örisevä olento, jolla ei murahtelun ohella ole dialogia enää lainkaan, ja joka on olemassa vain jättääkseen tuhoa jälkeensä. Byrne seuraakin enemmän Bruce Bannerin edesottamuksia; tämä käy työhön pysäyttämään itsestään irrotettua luonnonvoimaa, ja perustaa Hulkbusters-nimisen eri tieteenalojen asiantuntijoista kootun tiimin. Tällainen tieteentekijöistä koostuva tiimi on ajatuksena kiinnostava, mutta jostain syystä Hulkbusters taantuu välittömästi joukoksi kiihkomielisiä Hulk-vihaajia futuristisen mech-laitteiston ohjaimissa. Tämän koko homman pointti jää hämäräksi, mutta onneksi Peter David palautti Hulkbustersit kuvioihin myöhemmin ja kiinnostavammin (ja kyseiset tarinat olin siis jo ennen tätä lehteä lukenutkin).

Toisaalta Hulkbustersien ärsyttävyydessä on jotain piristävää. Lehden kakkostarina – jossa raivostuttavan itseriittoinen Samson ja rasittavan nokkavat Busterit mäiskivät toisiaan nassuun on jopa oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka itse Hulkia ei näykään mailla halmeilla. Paras tarina on kuitenkin viimeinen, jossa Byrne käyttää samantyylistä metodia kuin MARVEL 1/89:ssä nähdyssä Ihmenelosten tarinassaan: joka sivu on jaettu kahtia toisiinsa liittymättömien juonenlankojen vuorotellessa. Luin hiljakkoin interwebsistä että moni pitää tuota FF-numeroa ärsyttävänä lukea, mutta itse en ollut edes tajunnut sen olevan jotenkin poikkeuksellinen ennen kuin nämä valitukset näin. Oli miten oli, Byrne on ilmeisesti yrittänyt helpottaa lukijoita pysyttelemällä saman juonen parissa nyt pidempään: jokaisen sivun ala- ja yläpuoliskon verran vuorotellen. Itse tykkäsin tästä kerrontatavasta (jonka olisi kai voinut toteuttaa myös kokonaisin vuorottelevin sivuin... mutta sehän olisi ollut ihan tylsää), siinä oli jotain elokuvallista. Toisaalla on käynnissä Bruce Bannerin ja Betty Rossin jo pari vuosikymmentä odotetut häät, ja toisaalla Hulk ja Tohtori Samson ottavat yhteen niin että tanner tömisee. Kun sitten yksinäinen kirkko ilmestyy lehden viimeisillä sivuilla yhtäkkiä tämän painiottelun taustalle, on se kyllä aika hyytävä hetki – juonten traaginen yhteentörmäys näyttää väistämättömältä. Melkein nousi iho kananlihalle – ellei sitten ollut flashback Kill Billistä, jonka hääkohtauksen tuo autiomaan keskellä nököttävä pieni valkoinen kirkko tuo tosiaan mieleen. No, Byrnellä on enemmänkin ylläreitä hihassaan tässä tarinassa kyllä.

Täytyy todeta, että tämä lehti oli vuonna 2020 luettuna parempi kuin etukäteen arvelin. Mäiskettä ja oikeasti etenevää juonta, ja viimeinen tarina oli suorastaan mestarillinen (normaalilla supersankari-skaalalla; ei nyt sentään verrata tätä mihinkään oikeasti genreä uudistaviin teoksiin). Makuasia siis lienee, pitääkö hyvänä vai huonona sitä, että Byrnen lyhyt kausi Hulkin parissa päättyy tähän. Olisiko hänellä ollut vielä annettavaa, vai onko hyvä että lopetti tähän selkeään päätepisteeseen ja uutta alkua lupaavaan tilanteeseen? No, kaikkihan tietävät, että Peter David astui Hulkin ohjaimiin näillämain, joten Byrneä ei varmaan kenenkään tullut ikävä. Sen sijaan hänellä taisi olla annettavaa DC:n puolella tämän jälkeen paljonkin, ellen nyt ihan väärin miekkosen aikajanaa hahmota.

MARVEL 5/89: Kapteeni Amerikka

1. Liikemies ja mielipuoli

2. Kylmä tuli!

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Josef Rubinstein

Muistelen, että ennen kuin kunnolla Marvelin universumia tunsinkaan, Kapteeni Amerikka vaikutti jotenkin myyttiseltä ja ekstrajännältä hahmolta. Ehkä syynä oli se kilpi. Mutta vaikkei ollut häntä nähnyt kuin satunnaisissa kuvissa, tuntui että tämän tyypin seikkailut olisivat parasta mitä saattoi kuvitella. Aika pian sen jälkeen kun olin näihin lehtiin hurahtanut, alkoivat sitten Hämiksessa Salatut sodat, missä Kapteeni Amerikka päsmäröi ja pomotteli lähinnä ärsyttävästi. Muutamat satunnaiset Kostajien piipahdukset eri julkaisuissa (poislukien Daredevil ja Born Again, jossa Frank Miller kirjoitti ohimennen Kapteeni Amerikkaa paremmin kuin kukaan muu koskaan) todistivat, ettei tämä yltiöisänmaallinen partiopoika sittenkään ole minun makuuni. Totta kai Kapu on ikoninen Marvel-hahmo ja olennainen osa tämän universumin henkilökaartia. Mutta hänen koko juttunsa on toiminut ainoastaan kahdella tavalla: alkuperäisessä kontekstissaan, eli vetäessä natseja turpaan 40-luvulla julkaistuissa Joe Simonin ja Jack Kirbyn tekemissä sarjoissa, ja toisaalta niissä harvoissa moderneissa tapauksissa, joissa Kapteeni Amerikkaa ei käsitellä vain supersankarina muiden joukossa, vaan joissa nimenomaan korostetaan hänen ulkopuolisuuttaan, sota-aikojen sankarin kykenemättömyyttä sopeutua moderniin maailmanmenoon. Näitähän on toki tullut vastaan äärimmäisen harvoin, mutta ne ovat kaikki olleet hyviä, sikäli kun oikein muistan. Mutta ihan tavis-supersankarina Kapteeni Amerikka ei vain kerta kaikkiaan ole mielenkiintoinen.

Tämä, Kapun odotettu ensiesiintyminen MARVELissa (ja vissiin ylipäätään omana lehtenään Suomessa?), valitettavasti on juuri tätä perushöttöä. Yksinkertaista ja tyhjänpäiväistä sivuntäytettä, joka jo vuonna 1989 lukiessa tuntui minusta vanhanaikaiselta, ja onkin ihan 1980-luvun alusta.  Tekijöinä ovat kylläkin laatunimet: Roger Sternin Hämähäkkiehestä huomasin varsinkin nyt vuosikymmenten jälkeen pitäväni sen vähän mitä sitä kokoelmasta löytyy, ja John Byrne on jo hyvinkin osoittanut olevansa mies paikallaan. Joskin, kuten jo taannoin Hulkin erikoisjulkaisusta kirjoittaessani totesin, tämä on nyt viides Byrneä täynnä oleva lehti vuonna 1989 – ja on vasta toukokuu. Onneksi hänet pistetään vähän tauolle tämän jälkeen, mutta loppuvuodesta JB:tä on taas tarjolla massiivisesti.

Roger Sternillä on nykyään maine yhtenä kovimmista Marvelin 80-luvun käsikirjoittajista, mitä on tämän lehden perusteella vähän vaikea uskoa. Tarina on niin kliseinen, että kliseet liiskantuuvat tahmeaksi massaksi yrittäessään kaikki mahtua samaan pieneen tilaan, ja lopulta tätä klisepuuroa pursuilee kaikkialla. Mister Hyde pakenee vankilasta ranskalaisen Batrocin (harmi että hänen koominen aksenttinsa katoaa suomennoksessa; alkuperäistekstissähän hän esittelee itsensä aina nimellä "Batroc ze Leaper!") avustuksella, asettaa välittömästi kaasutankkerin räjähdysvalmiuteen New Yorkin satamaan ja ottaa Kapteeni Amerikan panttivangiksi. Kaikki tarinalliset koukut ovat tuttuja: viholliset juonivat toisiaan vastaan, Kapu pelastuu ahdingosta silkan tahdonvoimansa avulla, unohtamatta pakollista "Ei tapeta häntä vielä, keksitään joku monimutkainen ansa josta hän voi paeta"-juonikuviota. Pelkästään fraasi "Miten noin suuri voi liikkua noin nopeasti" toistuu useamman kerran tarinan aikana; tuttu lause melkein kaikista Marvel-matseista, mutta yleensä se sentään esiintyy vain kerran per lehti.

En tiedä onko tämä aivan Sternin ja Byrnen ilmeisesti aika lyhyeksi jääneen Kapu-kauden alusta, mutta hahmon historiaa, kykyjä ja muita perusasioita kerrataan ja käydään läpi sivukaupalla. Jopa kaltaiselleni Kapteeni Amerikka vähemmän tunteneelle nämä olivat tuttua kauraa ja kyllästyttävää lukemista, eikä yhtään paremmin toimi muutamaan sivuun ympätty Stever Rogersin arkielämä. Ilmeisesti Marvel on halunnut muuttaa tätä legendaarista hahmoa samastuttavammaksi laittamalla Steve Rogersin palkkatyöhön Kostajat-pestinsä ohella, salattuine henkilöllisyyksineen ja ihmissuhdekuvioineen. Tämä tuntuu piinallisen päälleliimatulta; Kapteeni Amerikan jos jonkun pitäisi ehdottomasti olla koko kansalle tuttu kokopäivätoiminen supersankari. Kunnollisen sivuhenkilögallerian puuttuminen lisää kuvion ontuvuutta, ja Hämähäkkimiehestä muistuttava rahaongelmien kanssa painiminen ei mitenkään sovi tälle hallituksen tukeman supersankarijoukon johtajalle ja amerikkalaisen patriotismin keulakuvalle.

No, Byrne on sentään osaava piirtäjä edelleen, ja Batroc on vähän koomisen hölmö hahmo, jota onkin käsittääkseni yleensä käsitelty enemmän tai vähemmän humoristisesti – en tosin tiedä nähtiinkö häntä Suomessa enää tämän jälkeen juurikaan. Nyt mukana on muutamia juuri häneen kiteytyviä hauskoja kohtauksia, mutta olisivat nekin olleet parempia paksulla ranskalaisaksentilla lisättynä.

Lehden mukana tulee Marvel-Sagan kakkosnumero, joka on vielä tönkömpi leikaten ja liimaten koottu sillisalaatti kuin ykkösosa. Taisin kyllästyä koko historialäpyskään suunnilleen näillä main.

Hulk erikoisjulkaisu I

1. Erämaan kutsu

2. Vapaus!

3. Vihreä menninkäinen

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Bob Wiacek / Keith Williams

Hulk kuuluu Marvelin olennaisimpaan peruskaartiin, ja on niitä harvoja tyyppejä, joilla Suomessakin on ollut oma lehti. Omasta kokoelmastani ei näitä 80-luvun alun julkaisuja löydy, joten Hulk oli tämän erikoisjulkaisun ilmestyessä tuttu lähinnä vierailuistaan muissa lehdissä, Salatuista sodista ennen kaikkea, mutta tietenkin myös mainiosta Hulk & Möykky -albumista. Kyseisissä tarinoissa Hulkin persoonat ovat keskenään hyvin erilaiset. Ihan uusi kulma vihertyyppiin on tarjolla tälläkin kertaa – viimeistään tätä lukiessa aloin ymmärtää, että Hulkilla ei oikeastaan ole pysyvää normitilaa, vaan hän on kulloisenkin tilanteensa mukaan älykäs, lapsenomainen, aggressiivinen, ilkeä – mitä käsikirjoittaja sitten haluaakin tehdä. Kun itse hahmo historioineen kuitenkin pysyy samana, tämä tarjoaa varsin mielenkiintoisia mahdollisuuksia erilaisiin juonikuvioihin; Peter David erityisesti kokeili Hulkin parissa monenlaista juttua varsin onnistuneesti joitakin vuosia tämän jälkeen.

Mutta nyt on siis tarjolla John Byrnen lyhyt Hulk-kausi, jota ei kovan luokan klassikkona muistella, mutta eihän Byrnen kaltainen hommansa osaava tekijä saa huonoimmillaankaan kuraa aikaan. Byrnehän muuten olikin Suomessa tykätty ja suorastaan palvottu varsinkin piirtäjänä, mutta vuosi -89 on silti ollut melkoista tykitystä mitä miehen tekemisiin tulee: Tammi- ja maaliskuun MARVELit olivat Byrnen Ihmenelosia, siinä välissä nähtiin hänen Alfa-Lentuettaan Ryhmä-X:ssä, tämä Hulk ilmestyi huhtikuussa, ja vielä tulossa oleva toukokuun MARVEL on Byrneä kannesta kanteen. Johan luulisi kovimmallekin fanille riittävän. Hulkin pariin Byrne hyppäsi suoraan Alfa-Lentueen lehdestä mielenkiintoisen tekijänvaihdoksen myötä: Hulkista tuolloin vastanneet Bill Mantlo ja Mike Mignola vaihtoivat Alfaan ja Byrne vastavuoroisesti Hulkiin. Tiimit vaihtuivat lennossa ja toiset jatkoivat toisten aloittamia tarinoita. Valitettavasti tämä (näin olen käsittänyt) romahdutti ainakin hienosti alkaneen Alfa-Lentueen lehden tason pohjamutiin, joista se ei koskaan kunnolla noussut. Hulkin kävi paremmin, mutta kuten todettu, Byrnen kausi jäi lopulta hyvin lyhyeksi, ja vaikka hän pyrkikin heti tekemään isoja muutoksia (kaiketi Mantlon ideoihin perustuvia tosin?), vaivaa tätä tarinakokonaisuutta ehkä jonkinlainen yliyrittämisen maku. Tuntuu vähän siltä, että Byrne haluaa ehdottomasti jättää jälkensä tähänkin lehteen tekemällä heti aluksi ison jutun: Hulk ja Bruce Banner erotetaan fyysisesti toisistaan, mitä ei tietenkään koskaan ennen ole pidetty mahdollisena.

Tämän myötä lehdessä esiintyykin lähes-aivottomana aggresiivisena raivopäänä riehuva urahteleva nimisankari, joka on lähinnä katalyytti. Hulk on keskiössä vain siten, että tapahtumat pyörivät hänen ympärillään, mutta sivuhenkilöt nousevat tärkeämmiksi, mikä on kyllä siten hyvä ratkaisu, että tarinassa on vahva Marvelin jaetun universumin fiilis – on Kostajia, Hulktarta, Tohtori Samsonia ja SHIELDiä (tai siis YPKVV:ksihän tätä organisaatiota tuolloin kotimaisissa lehdissä kutsuttiin... suorastaan kierähtää kieleltä noin toimiva lyhenne). Kun päähenkilö ei puhu eikä ajattele, jää aktiivinen toimijuus muille. Tohtori Samson mainiona psykologi-supersankarina on melkein-pääosassa, mutta Byrne kehittelee myös Bannerin paljon kärsineelle heilalle Bettylle mielenkiintoisia kuvioita. Hulktar taas, kuten totesin MARVEL 3/89:n yhteydessä, kuuluu Byrnen huippusuorituksiin siten, että hänen tulkintansa hahmosta on jäänyt pysyväksi monin tavoin. Minäkin lukeudun nimenomaan Byrnen Hulktaren faneihin, Hulkista itsestään oli vielä tämän julkaisun jälkeen vaikea sanoa.

Onkin todettava, että vaikka muistan tästä ihan tykänneeni, jäi pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa tuoreeltaan ostamatta, hankin sen vasta paljon myöhemmin antikvariaatista. On vaikea sanoa, mikä tarkalleen oli syynä – Byrnen Ihmeneloset kuului jo tuolloin suosikkeihini, ja Alfa-Lentueestakin olin tykännyt. Myös Hulk oli tekijänsä parhaan luomiskauden satoa, mutta olisiko sitten ollut niin, että kun Byrne joutui (ilmeisesti) jatkamaan jo aiemmin aloitettuja juonikuvioita, ei hän ollut omimmillaan tarinan kanssa. Nyt lukiessa oli vähän sama fiilis kuin silloin kauan sitten. Hyvää, huolella tehtyä supersankarisarjakuvaa, jossa paljon potentiaalisesti kiinnostavia henkilöitä mukana... mutta se viimeinen kipinä jää puuttumaan joka räjäyttäisi potin. Kannessa lupailtu "Vuoden kovin paukku!" tämä ei ollut, mutta pettymykseksi luokittelu tuntuisi vähän turhan rajulta. Sanotaan vaikka että ok julkaisu. Byrneltä on paljon parempaakin tullut – mutta olisiko sittenkin pitänyt Byrnen sijaan julkaista kokonaan jonkun muun tekemää Hulkia?

Loppuhuomautus: kolmannen tarinan otsikko Vihreä menninkäinen lienee hilpeä painovirhe, kyseessä kun on sama logo, joka edellisellä aukeamalla mainostaa yhtä aikaa myynnissä ollutta Hämis-spesiaalia, jossa siis mukana Vihreä menninkäinen. En oikein muuten osaa selittää, miksi stoori olisi tuon niminen. Mutta sattuuhan näitä.

MARVEL 3/89: Ihmeneloset

1. Alaston totuus

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon

2. Muistoja

Tarina: Mike Carlin

Piirrokset: Ron Wilson

Tussaus: Bob Layton

Vuosina 1988 ja 1989 John Byrne jyräsi kotimaisissa Marvel-julkaisuissa. Hänen sarjakuviaan julkaistiin näiden kahden vuoden aikana satoja sivuja; ennen kaikkea Ihmenelosia, mutta myös Hulkia, Hämähäkkimiestä, Alfa-Lentuetta ja Kapteeni Amerikkaa. Heti seuraavan vuosikymmenen puolella määrä pienenikin dramaattisesti lähinnä siksi, että Byrnen Ihmenelos-kausi saadaan tulevan vuodenvaihteen tienoilla päätökseen (joskaan ihan kaikkia hänen IN-tarinoitaan ei koskaan meillä julkaistu). Matskua Byrneltä olisi vielä riittänyt mm. West Coast Avengers -lehdestä, mutta toisaalta lieni ihan hyvä, ettei maamme rajallista Marvel-tarjontaa ihan ylenmäärin annettu yhden tekijän temmellyskentäksi. Niin hyvä ja suosittu kuin Byrne olikin, oli Marvelilla 80-luvulla paljon muutakin huippulaatuista tarjolla.

Tässä numerossa Ihmenelosia nähdäänkin vain yhden alkuperäistarinan verran, kun toinen stoori, joskin kronologisesti yhteensopiva, on Möykyn omasta lehdestä, jota ei sitten tätä enempää vissiin Suomessa nähtykään. Ja oikeastaan ykköstarinakin on lähinnä Hulktaren sooloseikkailu, johon Byrne sai innostuksen Kevin Nowlanin eroottis-sävyisestä Hulktaren pinup-kuvasta (joka muuten julkaistiin Suomessakin Hämiksessä 3/89!). Julkkiksen yksityisyyttä ja häikäilemättömän lehdistön toimintaa käsittelevässä tarinassa Hulktar ottaa Baxter Buildingin katolla yläosattomasti aurinkoa, kun paikalle saapuva helikopteri napsii hänestä kuvia. Kyseessä on tarkoituksellinen operaatio, josta vastaa härski (itse asiassa vähän Hartikaisen näköinenkin, eheh) pornolehtipamppu "Teejii". Hulktar koittaa estää kuvien julkaisun oikeusteitse, mutta se ei lopulta onnistu – yllärikäänne silti viimeisellä sivulla tapahtuu.

Koska Hulktar oli Ihmenelosissa juuri Byrnen kaudella, hän on minulle yksi tiimin keskeisiä jäseniä; juuri nämä tarinat ovat muokanneet minun käsitykseni Ihmenelosista. Eikä tietenkään haittaa, että Byrne osaa sekä kirjoittaa että piirtää hahmoa hyvin – hänhän sitten jatkoi Hulktaren soololehden puolella kohtalaisen pitkäänkin, missä tämän reipas asenne sai rinnalleen hämmentävän mutta toimivan metahuumorin ja jatkuvasti rikkuvan neljännen seinän. Kaverillani oli muutama She-Hulkin numero, ja tulipa ne luettua moneen kertaan kyllä.

Tätä lehteä nyt lukiessa mietin millainen merkitys Hulktarella on ollut minulle teini-ikäistyvänä pojannaskalina. Tämä amatsonimittainen kerrassaan rempseällä asenteella ja ekstrovertillä luonteella varustettu hahmo – joka varsinkin omassa lehdessään menetti jatkuvasti vaatetustaan suhtautuen siihenkin huumorilla – on niin lämmin muisto Marvel-nuoruudestani, että kävin pohtimaan olisiko hänessä ainesta sellaiseksi fiktio-ihastukseksi, jota monet tuntuvat nuoruudestaan muistelevan. En ole mieltänyt itselläni sellaisia koskaan olleen, mutta kenties on sittenkin, en ole vain asiaa pannut niin isosti merkille. Oli miten oli, Hulktar on hahmona yllättävän tärkeä minulle. Totta kai Marvelilta löytyy paljon varteenotettavia ehdokkaita hänen rinnalleen; esimerkiksi suosikkimutanttini Storm – mutta se mikä erottaa Hulktaren Marvelin muista hyvin kirjoitetuista naishahmoista on angstin puute. Hulktar lienee ainoa Marvelin ykkösluokan sankari, jonka elämästä pääosin puuttuvat niin traumat kuin kärsimyskin. Sellaista oli oikein kiva lukea välillä. Ja kun vielä olivat niin eroottinen vire kuin reippaan humoristinen asennekin kohdillaan.

No, Alaston totuus on ehkä juonellisesti heppoinen, mutta sisältää sentään niin paljon hyviä Hulktar-kohtauksia, että sen lukee mielellään. Kakkostarina taas on mukana lähinnä "tärkeän" käänteensä vuoksi – sitaateissa siksi, että vaikka paljon tunnetta ja dramatiikkaa pedataankin tähän lähinnä puhetta sisältävään juttuun jossa Möykky pakkaa tavaroitaan jättäessään Ihmeneloset taakseen – ei tämä status tietenkään ole pysyvä. Möykky palasi edelisessä Ihmenelosten numerossa Maahan, mutta varsinkin Johnnyn ja Alician välille kehittyneen suhteen vuoksi ei tunne enää halua jäädä Ihmenelosiin. Luonnollisesti hän palaa takaisin heti kun Byrne lähtee ja toiset tekijät astuvat tilalle, joten tämä tulehtuneita välejä ja katkeria muistoja sisältävä tarina on aika merkityksetön siinä mielessä. Pidin tätä kovin synkkänä aikoinaan, mutta nyt luettuna se oli lähinnä teennäisen sellainen. Kuvituspuoli tosin toimii: Ron Wilson on Suomessa varsin tuntematon mutta Marvelilla pitkän linjan puurtaja, joka piirsi mm. Möykkyä vuosien ajan. Laytonin tussaus on nättiä, ja monien ruutujen korostus paksulla reunuksella on hyvä ratkaisu, joka on jäänyt tästä tarinasta parhaiten mieleen. Se tekee tunnelmasta hautajaismaisen raskaan. Möykky tosiaan lähtee kaikki sillat polttaneena lätkimään ryhmästä, eikä näytä olevan ikinä tulossa takaisin. Ei mikään kaksinen tarina, mutta mielenkiintoinen näyte kuitenkin lehdestä, joka suomalaisille lukijoille oli uppo-outo.

Loppuun on vielä kommentoitava sisäkannelta löytyvää Action Force -lehden mainosta. Tosielämän tragedioiden käyttäminen mainonnassa lienee nykyään aikamoinen tabu. Enkä edes ihan tajua mitä tuolla ajetaan takaa. Karu kuitenkin.

Ryhmä-X 1/89

1. Tundra!

Tarina & taide: John Byrne

2. Takaumia!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Brent Anderson

Tussaus: Bob Wiacek

+ lisälehti Marvel-Saga #1

Loppuvuodesta 1988 onnistuin viimein saamaan vanhempani suopeiksi ajatukselle, että tilaisin peräti toisen supersankarisarjakuvan itselleni. Kaipa he tajusivat, ettei innostus ollut suinkaan vähenemässä, kun irtonumeroiden ostelu oli jatkunut kiivaana läpi vuoden. Hämis sai siis vuoden 1989 alusta seurakseen Ryhmä-X:n, jonka edellisvuosi olikin ollut läkähdyttävän kovatasoinen. Harmipa sitten, että kun viimein liityin lehden tilaajakaartiin, se siirtyi ilmestymään vain joka toinen kuukausi, ja mikä pahinta, juoni keskeytyi. Koko vuoden ajan oli tarkoitus nähdä yksittäistarinoita jostain menneisyydestä. Kyllä muuten sieppasi.

Tämän harmin unohtaen ensimmäinen minulle kotiin kannettu R-X on kuitenkin ihan kiinnostava, koska lehdessä nähdään lukijoiden Mail-Manilta pitkään kinuamaa John Byrnen Alfa-Lentuetta kyseisen tiimin oman lehden ykkösnumerosta. Tarina on aika simppeli, mutta laadukasta työtä: kuvitus on Byrneä huippuvuosiltaan, ja kerronta keskittyy henkilöhahmojen esittelyyn, mikä tapahtuu luontevasti. Henkilöt ovat eläviä. Tästä huolimatta Alfa-Lentuetta ei minun Marvel-vuosieni aikana enää nähty enempää, mikä on todella kumma – lukijat pyysivät lisää, ja käsittääkseni lehden alkutaival Byrnen tekemänä onkin varsin laadukasta ja omaperäistä settiä. Olisin itsekin mielelläni nähnyt vaikka MARVELissa näitä tarinoita, mutta eipä ei.

Itse nimikkotiimiä ei pahemmin nähdä; vain ensimmäinen puolisko Uncanny X-Menin numerosta 160, joka siis sijoittuu Suomessa ylihypätylle Byrnen ja Romita JR:n väliselle ajanjaksolle. Claremont on luonnollisesti puikoissa, ja tarina onkin kiinnostava, varsin merkittäväkin X-historian kannalta, kun näemme miten käyninistyy se tapahtumien ketju, jonka myötä Kolossin pikkusisko Illyana Rasputin päätyi Limboon, muuttui noidaksi, sai mutanttivoimansa ja niin edelleen.  Illyana oli Claremont-vuosien kiehtovimpia X-hahmoja (jota Suomessa nähtiin aivan liian vähän!), ja kun tästä tapahtumasta vielä seurasi isoja juttuja myöhemmin, niin tämä on juuri sellaista sisältöä, jota tällaisen "väliin jääneiden klassikkojen vuoden" voisi kuvitella pitävän enemmänkin sisällään. No toki olisi ollut kiva nähdä tämä stoori kerrallaan luettavana, eikä kahteen nysäosaan pilkottuna... Tarinassa on joka tapauksessa kivan kieroutunut pohjavire kun kadonneen Illyanan perään lähteneiden X-miesten ruumiita alkaa ilmestyä, on perverssejä versioita tutuista hahmoista, ja kuvituskin pitää sisällään paitsi jälleen nakuilevan Stormin, myös paljon (Comics Code -leimatuksi sarjakuvaksi) aika riskaabeleja asetelmia ja vihjailuja. Esim. kuva, jossa Kitty kaatuu Limbon hallitsijan Belascon eteen:

Kaiken päälle lehden välissä on bonusmateriaalia! Sen verran hyvin Marvelin lehdillä Suomessa tuolloin meni, että kokonainen muutaman kerran vuodessa ilmestyvä kaupanpäällisjulkaisu oli varaa painaa. Marvel-Saga on nörttimäisellä pieteetillä vanhoista lehdistä koottu "kronologinen Marvelin universumin historia", joka kuulostaa ajatuksena hienolta ja kiehtovalta, mutta tämä ykkösosa ei aikoinaan kolissut lainkaan. Kenties 60-luvun piirros- ja kirjoitustyyli olivat liian vieraita minulle tuolloin, minkä lisäksi pahasti tilkkutäkkimäinen kokonaisuus ei yrityksistään huolimatta toimi narratiivisesti; vanhoista lehdistä napsittujen kohtausten välit on täytetty selostuksin, kokonaisuus ei hahmotu, vaikka juuri sen pitäisi. Vuonna 2020 luettuna Marvel-Saga on selvästi sympaattisempi. Osaan suhtautua siihen aikansa tuotoksena; peräti kahden sellaisen. Niin 60-luvun tarinat (no, on mukana toki myös myöhempää mutta Marvelin historian alkuaikoihin tarinallisesti sijoittuvaa matskua) kuin tämä 80-luvulla koottu kokoomateoskin heijastavat oman aikansa estetiikkaa. Lisäksi lienee selvää, että näistä ajoista yli 30 vuotta edennyt Marvelin historia on ehtinyt muuntua ja uudelleenkirjoittua jo ties kuinka monesti, joten lämiskän kertoma kronologinen tarina ei taida enää pitää edes paikkaansa. Silti ihan ok nyt nähtynä. Ainakin tuli sellainen olo että näitä ikivanhoja stoorejakin olisi kiinnostava lukea kokonaisina. Vuonna 1989 ei todellakaan tullut.

Pakko muuten todeta, että tuo kannen "Loganin menneisyys!" on aika huvittava houkutin. Wolverine kun esiintyy lehdessä tasan yhdessä kuvassa, jossa hänen taustastaan ei kerrota oikeastaan mitään. Weapon-X ja varsinkin Origin olivat tietenkin tuolloin vielä kaukana tulevaisuudessa, joten Loganin menneisyydestä eivät vielä tekijätkään tienneet tuolloin tuon taivaallista.

Ihan kiva lehti siis, mutta Ryhmä-X:ksi pettymys.

MARVEL 1/89: Ihmeneloset

1. Epäluuloa ja ilkeyttä...

2. Takaisin tuonpuoleisesta

Tarina & Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway (& Al Gordon)

MARVEL osoittautui siinä määrin suosituksi, että selvisi ensimmäisestä kokeiluluonteisesta vuodestaan kirkkaasti (vielä kesällä Mail-Man ei uskaltanut palstalla varmuudella sanoa lehden jatkuvan), ja ilmestymiskertojakin on lisätty kahteentoista, joskin pääsääntöisesti lehdet ovat Hämiksen mittaisia 52-sivuisia läpysköjä viimevuotisten tiiliskivien sijaan. Ihmeneloset saa jälleen kunnian aloittaa, ja tämä onkin parempi numero kuin MARVELIN vuoden -88 viimeinen, jossa nelikkon aikamatka oli hivenen laimea kokonaisuus. Tällä kertaa ollaan turvallisesti New Yorkissa, ennen kaikkea lähiössä, minne Richardsit ovat muuttaneet. Tarkoituksena oli alunperin tarjota Franklinille jonkinlainen mahdollisuus normaaliin elämään supersankaroinnin sijasta, mutta kuten tämäkin numero osoittaa, idea on tuhoon tuomittu.

Tämän tarinakaksikon pääjuoni sijoittuu siis omakotilähiöön, jossa utelias naapurikyttääjämummo sattuu näkemään vilauksen taviskulissia ylläpitävistä Richardseista käyttämässä voimiaan, ja olettaa näiden olevan noitia, mikä on vaikeasti nieltävä logiikka hyvin julkisia ja näkyviä superhahmoja vilisevässä Marvelin universumissa, mutta ok. Hän kutsuu paikalle pahuutta vastaan omaa ristiretkeään käyvän okkultisti Elspeth Cromwellin, joka vakuuttuu siitä että Richardsit ovat demoneja, ja jonka maagisille kyvyille Ihmeneloset eivät oikein pärjääkään. Cromwell päästää epähuomiossa pahuuden voimat valloilleen, ensin demonimuodossa, lopulta Mefisto pelmahtaa paikalle ja vie koko joukon sielut mennessään. Juuri Franklin tämän sitten voittaakin.

Tämä stoori on ihan ok. Se on suoraviivainen ja ilman turhia kommervenkkejä, Elspeth Cromwellin hahmo on erityisen onnistunut – kireän konttoristin tai luokanopettajan näköinen nuorehko nainen mustissa laseissaan, hurjat kyvyt, suuret luulot ja täysin väärin käsitetty tilanne on hyvä yhdistelmä. Harmi että hän ei tästä ensiesiintymisestään selviä hengissä... ainakaan sikäli kun tiedän. Silti parasta on lehden alku; Reedin ja Suen uusille naapureilleen järjestämät tuparit (Byrne on piirtänyt vieraat eri sanomalehtisarjakuvien hahmoiksi omalla tyylillään) ja ylipäätään näiden leppoisa kotielämä on sympaattista seurattavaa. Mitä mystisemmäksi meno muuttuu, sitä vähemmän huomaan olevani siinä mukana nyt. Tohtori Outokin saapuu paikalle, mutta loppujen lopuksi Mefisto on minulle lukijana se varsinainen ongelma – en koskaan oikein ole päässyt kiinni tähän hahmoon, jota Marvel kuitenkin käytti usein. Mefisto on liian abstrakti ja vertauskuvallinen ollakseen kauhean kiinnostava; hän ei ole mitään todellista, eikä täten oikein koskaan kasva tai muutu mihinkään suuntaan, ainakaan ennen kuin Ann Nocenti otti hänet käsittelyyn Daredevilissä.

Lehden loppupuolella parempi osuus on kuitenkin Möykyn paluu Salattujen sotien planeetalta. Siellähän Ben ehti viettää hyvän aikaa muiden palattua Maan pinnalle, mutta nyt hän pelmahtaa varoittamatta New Yorkiin, ja marssii tyttöystävänsä Alician luokse. Seuraa yllä nähty kohtaus, yksi lehden parhaista: kahden kaverin yllättävähkö jälleennäkeminen Alician asunnolla. Minähän pidin suuresti siitä tavasta, jolla Byrne hitaasti kuljetti Johnnyn ja Alician suhteeseen Benin poissaollessa, eikä suurella osalla muistakaan lukijoista ollut mitään tätä muutosta vastaan (tai jos olenkin väärässä, niin ajan kanssa se olisi kuitenkin hyväksytty statukseksi). Marvelin isopomoksi Jim Shooterin jälkeen noussut Tom DeFalco kuitenkin ilmeisesti vihasi tätä käännettä, ja retconnasi vuosikausia Alician historiasta skrulli-kaksoisolennoksi. Olen tässä blogissa aiemminkin puoltanut näkemystä, että tarinat pitäisi lukea sellaisina kuin ne on tehty. Siten tässäkin lehdessä on nimenomaan todellinen Alicia Masters, ei kaksoisolento, koska Byrne lehteä tehdessään näin tarkoitti. Marvelin kaltaiset vuosikymmeniä jatkuvat kronikat käyvät joka tapauksessa liian monimutkaisiksi ja absurdeiksi lopulta, etenkin kun copyright-syistä on tietyistä asioista aina pidettävä kiinni. No, se siitä. Minun Marvel-todellisuudessani Johnnyn ja Alician suhde oli siis todellinen, eikä siitä sen enempää nyt...

Möykky ei tietenkään ottanut tapahtunutta erityisen tyylikkäästi vastaan, eikä sitten Maahan palaamisesta huolimatta palannut Ihmenelosiin, mikä oli minusta myös hyvä ratkaisu – ei Möykyssä hahmona mitään vikaa ole, mutta olin oppinut pitämään Hulktaresta tämän korvaajana. Byrnehän tunnetusti osasi juuri Hulktarta kirjoittaakin erityisen hyvin.

Kuvituksen osalta on huomattavaa, että Byrne on vihdoin helpottanut työtaakkaansa, eikä enää hoida tussausta itse, minkä kyllä jäljestä heti huomaa, mutta oivallista työtä tämä lehti tietenkin on näinkin. Netistä alkuperäislehtien tietoja selatessa sain huomata, miten onnistunutta leikkaa-liimaa-tekniikkaa Mail-Man (vai joku muu?) on tätä numeroa kokoon kasatessaan käyttänyt; ensimmäisen tarinan alkuun kun on onnistuneesti yhdistetty monta sivua aiemmasta numerosta (jonka on tussanut Al Gordon), kun taas jälkimmäisestä on kokonaan saksittu pois isoon crossover-juoneen liittynyt Avaruushirviö-osuus, sekin varsin saumattomasti. Hyvin rullaava ja viihdyttävä lehti siis, vaikka Mefisto ei olekaan kaikkein sytyttävin hahmo. Byrnen usein käyttämät valokuvataustat muuten ovat tässä näyttävästi esillä Liekin sinkoillessa rakastuneena Manhattanin yllä. Muistan että efekti näytti minusta aikoinaan mielettömän hyvältä. No onhan se ihan omaperäinen ratkaisu ainakin.