MARVEL 12/90: Hulk

1. Elämän laatu

2. Haudan vakavuus

3. ÄärimmäisyyXiä

4. Tienhaarassa

Tarina: Peter David

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Pablo Marcos / Jim Sanders III

Ah, Hulk. Vaikka tämä aina rakastettava lihasmassa oli tullut siellä täällä Marvel-maailmassa vastaan, oli oikeastaan vasta kesän 1990 erikoisjulkaisu, jossa Peter David ryhtyy käsikirjoittajaksi, se milloin aloin itse tosissani kiinnostua hahmosta. Hulk oli yhtäkkiä monin verroin kompleksimpi tapaus kuin vain se vihreä lapsenmielinen "Hulk murskaa!"-jättiläinen, jollaisena hahmo oli remeltänyt menemään edeltäneet parikymmentä vuotta ja risat. Peter David teki Hulkista mielenkiintoisen muuttamalla hänen ja Bruce Bannerin elämän painajaismaiseksi Jekyll / Hyde -kuvioksi, jossa toinen on vallassa öisin, toinen päivisin, ja kumpikin ajaa ihan omia asioitaan, mutta kumpikin on myös siinä mielessä toisen armoilla, ettei voi koskaan tietää, mitä hänen päänsä menoksi on pimennossa vietetyn puolen vuorokauden aikana tehty. Tämän lisäksi Davidin kirjoittama uusi harmaa Hulk on avoimen vittumainen ja ilkeä hahmo, mistä isot pointsit myös.

Tämän lehden alussa pakka on vielä hajallaan, mutta tarinan osapuolet hakeutuvat toisiaan kohti, ja palat loksahtavat paikalleen viimeisessä tarinassa, jossa eräänlainen uusi status quo astuu voimaan: Bruce Banner, Rick Jones ja Shieldistä omille teilleen lähtenyt agentti Clay Quartermain lähtevät omanlaiselleen road tripille paitsi pakoon Shieldiä (anteeksi, YPKVV:tä – Mail-Manin pakkomielle nimien ja lyhenteiden suomentamiseen antoi meille tämän ihanan kirjainrykelmän, josta pidettiin sinnikkäästi kiinni), myös etsimään gammapommeja, joiden olemassaolo on heille vasta hiljakkoin selvinnyt, ja jotka ilmeisesti Hulkin vanha vihollinen Johtaja on tutkimuskeskus Gamma-asemalta nyysinyt jotain epäilyttävää tarkoitusta varten. Siinä sivussa David katkaisee aiemmilta käsikirjoittajilta ylijääneitä tylsiä juonilankoja: John Byrnen kehittelemät Hulkbustersit pistetään telakalle, ja koko Gamma-asema räjäytetään tuhannen silpuksi. Meneepä siinä Bruce ja Betty Bannerin avioliittokin vähän romuksi, kun miehensä hulkismiin kyllästynyt Betty lähtee latinorakastaja Ramonin matkaan.

Tämä kaikki toimii. Peter David on pirun pätevä kirjoittaja, jonka sarjakuva rullaa eteenpäin huomattavan luontevassa rytmissä, elokuvallisia leikkauksia toisaalla tapahtuviin kohtauksiin viljellään taidolla, ja dialogikin on sujuvaa, varsinkin kun ainakaan ihan vielä Davidin hahmot eivät ole niin pakkomielteisiä jatkuvien popkulttuuriin viittaavien vitsien heittelijöitä kuin joskus myöhemmin. Tavallaan tämä lehti (ja koko tuleva "road trip"-vaihe) ovat novellikokoelmaa muistuttavaa kerrontaa: päähenkilökolmikko ajelee halki Yhdysvaltojen ja kohtaa mitä kummallisempia pikkukaupunkeja ja hahmoja. Toisaalta itse juoni etenee koko ajan tipoittain, ja vaikka kaikki pyörii nimenomaan Hulkin ympärillä, ovat kaikki muutkin hahmot tässä tarinakokonaisuudessa oleellisia. No, ehkä Tekijä-X ei ole, mutta koska he olivat tuolloin uusi ja kuuma tiimi, niin pakkohan heidät on ollut tähän vierailijoiksi heittää. Suomentaja Mail-Man tosin on unohtanut, että hän on aiemmin yksinkertaistanut X-Factorin kuviota: alkuperäiskontekstissa ryhmällä oli kaksi identiteettiä, "X-Factor", ja "X-Terminators", joista jälkimmiseen viittaavat maininnat Mail-Man yksinkertaisesti jätti kotimaisista julkaisuista pois. Paitsi nyt ei jätetty, ja oli siinä tätä ensi kertaa lukiessa ihmettelemistä, että mistä X-terminaattoreista tässä puhutaan. Eipä silti, järkyttävän epäonnistunut tuo koko kuvio oli, ja se hylättiin X-Factorin alkuperäislehdessäkin nopeasti. Tuo mutanttien vierailu on joka tapauksessa lehden tyhjänpäiväisin tarina.

Todd McFarlane on kuvittajana löytämässä itseään. Verrattuna yllä mainitsemaani Hulkin erikoisjulkaisuun, kuvitus on nyt itsevarmempaa ja riskejä ottavampaa, ei enää niin vahvasti perinteiseen Marvel-tyyliin mukautuvaa. Tussaajat ovat vähän tuota erikoisjulkaisua paremmin McFarlanen tyylille sopivia, mutta silti tuntuu että he edelleen lähinnä jarruttavat nuoren kuvittalupauksen esiinmarssia. Mutta tämän lehden myötä aloin itsekin ymmärtää, miksi niin moni oli McFarlanea jo pitkään Mail-Manin palstalla kaivannut ja hehkuttanut. Kyllä tässä potentiaalia on, ja varsinkin hänen versionsa Hulkista itsestään on todella hyvä ja ilmeikäs. Itse asiassa jo tämän lehden ensimmäisen ja viimeisen tarinan ero on hurja: neljästä kuukauden välein ilmestyneestä alkuperäisnumerosta kootussa julkaisussa näkee, miten nopeasti McFarlane on kasvanut kohti supertähteyttä, ja varmasti myös käsikirjoittajan kanssa on alkanut näillä main synkata hyvin yhteen. David on todennut mitä hänen kuvittajansa vahvuudet ovat, ja käsikirjoittanut näitä silmällä pitäen.

Tykkäsin tästä numerosta kovasti aikoinaan, ja se on huippukamaa yhä. Mutta onneksi Hulkin huippukaman suhteen ollaan vasta alussa; lisää on tulossa seuraavien parin vuoden aikana MARVELissa paljon. Ai niin, ja olenhan minä Mail-Manin palstallakin taas. Johan näitä julkaistuja kirjeitä alkaa tässä kohdin olla.

Hulk erikoisjulkaisu 1990

1. Epävakainen kuutamo

2. Tanssi paholaisen kanssa!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Kim DeMulder / Fred Fredericks

Hulkia julkaistiin minun ensimmäisten Marvel-vuosieni aikana varsin satunnaisesti, mutta vuonna 1990 tähän saatiin muutos. Tämän erikoisjulkaisun myötä Suomessa nimittäin astuu esiin Peter Davidin käsikirjoittama Hulk, jota sitten seuraavina vuosina olikin tarjolla varsin paljon, ja joka kaiken lisäksi maistui meikäläiselle paremmin kuin suurin osa muusta 90-luvun alun Marvel-tarjonnasta. Totisesti voi sanoa Davidin Hulkin olevan korkealla omien kaikkien aikojen Marveleiden listalla. Siis ainakin kokonaisuutena; en ole varma osaisinko sieltä mitään yksittäistä tarinaa nostaa esiin.

Edellisen kerran Hulkia nähtiin vuoden 1989 erikoisjulkaisuissa, joissa esitettiin John Byrnen lyhyt piipahdus vihreän tyypin ohjaimissa ilmeisesti jokseenkin kokonaan. Byrne ei ollut Hulkin parissa parhaimmillaan, mutta kuten taannoin totesin, varsinkin lehdistä jälkimmäinen oli silti oikein mainio. Tämä erikoisjulkaisu ei ole suoraa jatkoa Byrnelle, mutta ei väliin kovin paljoakaan jää, ja on varmasti ihan hyvä aloittaa tästä ensimmäisestä Peter Davidin kirjoittamasta numerosta – etenkin kun Mail-Man jälleen palstallaan informoi seikkaperäisesti siitä, mitä meillä julkaisemattomissa numeroissa tapahtui.

Ja onhan kaikenlaista sattunut. Bruce Banner on nyt mukavasti ihmismuodossaan, mutta onnettomuuden seurauksena Rick Jones on vuorostaan Hulk, jota jokseenkin epätasapainoiset Hulkbustersit jahtaavat, kuten myös edelleen kuvioissa pyörivä Doc Samson. Bruce Banner ei kuitenkaan usko kenenkään muun kuin toisen Hulkin – hänen itsensä – kykenevän auttamaan Rickiä, joten hän altistaa itsensä tarkoituksella gammasäteilylle, ja hulkistuu... mutta yksinkertaisen vihreän jättiläisen sijasta esiin astuukin harmaa ja pirullinen Hulk.

Tämä versio Marvelin ykköslihaskimpusta on oma suosikkini. Hulkin pirullisuudessa ja toisaalta hälläväliä-asenteellisuudessa on jotain piristävän antisankarillista, eikä hahmo ole tässä muodossaan aivan niin ylivoimaisen vahvakaan kuin mihin on totuttu: hän esimerkiksi muuttuu auringon noustessa Banneriksi aivan kuten hahmolla oli alkuaikoinaan 60-luvulla tapana. Hulkin elämä on siis eräänlaista jatkuvaa Jekyll / Hyde -taistelua, jossa niin Hulkilla kuin Brucella on omat tavoitteensa ja toiveensa. No, tämä kuvio ei vielä pääse kovin pitkälle, mutta se polkaistaan käyntiin, ja heti varsin lupaavasti. Davidin draamantaju, dialogi ja tarinankuljetus ovat kaikki välittömästi iskussa, ja hänen kunniakseen on sanottava, että juoni etenee koko ajan. Käänteitä hänen tarinoissaan riittää, mutta ne tulevat vastaan luonnollisina, asiat rullaavat eteenpäin pakottamatta. Hienoa tarinankerrontaahan tämä on, ja tiedän että tästä meno ainoastaan paranee.

Kuvitus onkin sitten vähän erikoisempi juttu. Todd McFarlane tekee tässä ensiesiintymisensä Suomessa, ja nimi lienee ollut minulle jo Mail-Manin palstoilta tuttu; siinä määrin ovat sekä monet lukijat että Mail-Man itse häntä etukäteishehkuttaneet. Vaikea tätä jälkeä on kuitenkaan pitää kovin kaksisena. Itse asiassa kuvitus on melkoisen jäykkää ja mielikuvituksetonta verrattuna moneen Marvel-konkariin, joskin McFarlane on tässä tietenkin vasta uransa alussa, ja vasta löytämässä omia vahvuuksiaan. Hänelle erittäin epäsopivien tussaajien käyttö ei sekään auta asiaa. En enää muista mikä reaktioni tähän kuvitukseen oli tuoreeltaan, mutta nyt se ainakin näyttäytyy ankeana ja totta puhuen aika kökkönä, lukuunottamatta muutamia yksittäisiä nättejä ruutuja. Tästä huolimatta kelpo julkaisu, jolle saatiin onneksi jatkoa monen vielä paljon paremman Hulk-lehden muodossa.

Hämähäkkimies 7/90

1. Mörön salaisuus!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Alan Kupperberg & Tom Morgan

Tussaus: Jim Fern

2. Valehtelet, Peter Parker!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Mike Mignola

Tussaus: Geof Isherwood

Jenkeissä Marvelin Hämis-lehtien tekijätiimit olivat näihin aikoihin aikamoisessa myllerryksessä, josta on kirjoitettu paljonkin (mm. Sean Howen Marvel Comics – The Untold Story, sekä Christopher Priestin blogi), ja jonka lukijoille asti näkyviin vaikutuksiin kuuluu esimerkiksi vuosia jatkuneen Mörkö-saagan lässähtävä lopetus. Pitkään vihjailtu ja arvailtu Mörön henkilöllisyys nimittäin selviää vihdoin, mutta hölmöllä tavalla. Tämän numeron enimmäkseen kattava ykköstarina on suoraa jatkoa varsin laadukkaalle edellisnumerolle, jossa Hämis ja Wolverine sotkeentuivat vaarallisiin vyyhteihin Itä-Saksassa ja jossa Peter Parkerin reportterikollega Ned Leeds murhattiin. Nyt käy ilmi, että murhan kohde ei ollut niinkään Leeds tai (kuten Peter itse syyllisyydentunnossaan uskoo) Hämähäkkimies: Ned Leeds nimittäin oli Mörkö, ja juuri Mörkön (vai "Mörön"? Paha sanoa kumpaa muotoa pitäisi käyttää, kun ei lehden toimituskaan tiedä – kannessa lukee "Mörkön", mutta tarinan otsikossa "Mörön") perässä ovat tehokkaat palkkamurhaajat Saksaan matkustaneet.

Ratkaisu ei oikein tainnut tyydyttää ketään sen paremmin lukijoissa kuin tekijöissäkään, mutta Hämiksen juonikuviot olivat menneet siinä määrin umpisolmuun, että tähän kompromissiratkaisuun päädyttiin. Ei käy kateeksi Peter Davidia, joka on tämän "paljastusnumeron" kirjoitettavakseen saanut. Toisaalta ei hänen silti olisi ollut mikään pakko ympätä omaa "Mary Sue"-hahmoaan Muukalaista tähänkin, mutta niin vain on, että Muukalainen on sen verran kova jäbä, että hänen nimettömät palkollisensakin pystyvät tuosta vaan tappamaan vuosia Hämiksen kanssa tasaveroisena taistelleen Mörkön. Tämän murhan häneltä tilasi Jason Macendale, alias Kurpitsalyhty, joka sitten ottaa Mörkön henkilöllisyyden tästä eteenpäin, jottei status quo sentään liikaa muutu. Vähän blah. Ja Peter David tietenkin tuo Muukalaisen cooliuden esiin joka käänteessä: hän esimerkiksi päihittää Kingpinin shakissa aivan leikiten.

David jaksaa lehden alkupuolella pitää yllä tunnelmaa (mm. Nedin hautajaiset on oikeasti hyvä kohtaus), mutta loppupuolelle mennessä kerronta läsähtää ponnettomaksi Hämiksen ja Uus-Mörön väliseksi nahisteluksi, samalla kun alkupuolinen jotenkin persoonaton mutta varsinkin nyt nähtynä aika kivan kolkko taide muuttuu amatöörimäiseksi "9 ruutua per sivu"-kerronnaksi. Tällaisena suht kokeneena Marvel-lukijana sanoisin, että piirroskrediitit jakaantuvat näin: Tom Morgan hoitaa tarinan alkupuolen, aiemminki vaisua jälkeä tehnyt Alan Kupperberg lopun.

Kakkostarina on lehden täytteeksi loppuun heitetty muutaman sivun surrealistinen unipläjäys, jossa seurataan valheidensa verkkoon kietoutuvan Peterin painajaisunta. Suomessa vielä melko tuntemattoman (tosin tämän saman kuukauden MARVEL muuttaa asiaa dramaattisesti – tästä lisää seuraavassa päivityksessä) Ann Nocentin tarinassa on humorista dialogia ja hulluja tilanteita, mutta Mignola/Isherwood-kaksikon taide on se, millä tämä jää mieleen. Oikein nättiä ja omaperäistä jälkeä – Mail-Mania onkin kehuttava siitä, että hän jaksoi näitä kummallisia pikkutarinoita lukijoiden ihmeteltäväksi lehteen laittaa.

Silti Hämiksen tarinoita vaivaa selvästi innottomuus ja paikallaan polkeminen. Nyt aikuisena pidän Tom Morganin piirrosjäljestä, mutta tuoreeltaan lukiessa se tuntui jotenkin liian Korkeajännitys / Mustanaamio -tyyliltä sopiakseen Marvel-henkeen. Uutta energisoivaa tiimiä tämä sankari totisesti kaipaa tekijäkseen, ja kuinka ollakaan, Todd McFarlane on jo ihan oven takana...

Hämähäkkimies 5/90

1. 102 tapaa käyttää kuollutta kissaa

2. Kissojen sota

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Bob McCleod

Ensimmäinen ärsytyksen aihe heti aluksi alta pois: koko lehdessä ei mainita tekijöiden nimiä. Tämä lienee ainoa sellainen omistamani Suomessa julkaistu Marvel-lehti (no, Kostajien pokkarissakaan ei ollut, mutta se tuntui muutenkin jotenkin vieraalta julkaisumuodolta), ja tämä seikka raivostutti minua suuresti aikoinaan. Ei ollut kontekstia johon verrata! Koko lehti tuntui häipyvän mielestä lukemisen jälkeen kun ei tiennyt keitä tekijät olivat ja miten se sijoittui näiden muuhun tuotantoon. Lehden yllä leijuvat kysymysmerkit haittasivat sen ajatteluakin.

Onneksi nykyään on internet, joten tekijät voi tsekata aika äkkiä, eivätkä ne totta puhuen yllätä, onhan mukana tuo Peter Davidin luoma ja väenväkisin Hämis-sarjoihin ymppäämä maailman paras ja upein palkkamurhaaja Muukalainen, jota vissiin kukaan muu käsikirjoittaja ei koskaan käyttänyt. Ei ihme, koska hahmo on tylsä ja tämän übercoolius on lähinnä rasittavaa. Ihan todellako Sapelihammas on joskus ollut Muukalaisen "oppilas"? Eipä liene tätä seikkaa liiemmin mainittu Sapelihampaan sittemmin noustua X-hahmojen keskiöön... Myös jatkuvat sanaleikit (jotka suomennoksesta välittyvät lähinnä olemalla suomentumatta) ja vitsit ovat tyypillistä Davidia, ja vaikka hän ja Rich Buckler vastasivat myös hienosta Synninpäästäjä-tarinasta edellisvuoden Hämiksissä, ollaan niistä tunnelmista nyt kaukana. McCleodin tussaus saa piirrosjäljenkin näyttämään jotenkin tusinatavarammalta.

Sapelihammas on joka tapauksessa lehden päävihollinen, joskin kyseessä taitaa olla Victor Creedin koko uran onnettomin esitys. Ensin tämä majesteettisella paranemisvoimalla ja eläimellisellä tappamisvimmalla varustettu kaveri joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan repäistessään kasvoihinsa pari haavaa (mikä on vielä kuvituksessa toteutettu oudon epäonnistuneesti värityksellä), sitten hän ottaa pahasti turpaansa supervoimattomalta Mustalta kissalta. Ei pidä käsittää väärin: Musta kissa on hyvä hahmo. Mutta Sapelihammas on vuosikymmenten ajan pistänyt Wolverinea turpaan niin että soi ja ollut kova vastus koko X-tiimillekin useamman kerran. Tämä numero on sen tason rimanalta-suoritus häneltä, että vaikkei hahmo ollut minulle vielä kovin tuttu, tuntui jo silloin ettei tarina voi mitenkään mennä näin.

Negatiiveista huolimatta lehdessä on, etenkin nyt luettuna, myös hyviä puolia. Kuten aina, Peter David hallitsee dialogin, ja etenkin toisiaan ja entistä rakkaussuhdettaan kissojen (!) lailla kiertelevät Hämis ja Musta kissa on kirjoitettu hyvin. Jos vihollinen olisi ollut kuka tahansa muu kuin Sapelihammas, tämä tarina olisi toiminut mainiosti – mitään extraa ei tuon verenhimoisen mutantin läsnäolo lehdelle anna. Tykkään myös Peterin ja Mary Janen kotibileistä, ja ylipäätään kaikesta siitä ei-supersankari-matskusta, joka Hämiksen tarinoissa on toiminut hyvin jo Stan Leen ajoista alkaen. Mutta se Sapelihammas, voi voi...

Okei, lisämiinukset myös Mustan kissan uudesta puvusta. Hänen kokopeittävä musta asunsa 70-luvulta on käsittääkseni John Romitan suunnittelema, ja paitsi toimiva, myös hahmon luonteelle sopivan seksikäs. Uusi viritelmä on karmea yhdistelmä ysäriä, olkatoppauksia, niittejä ja kaula-aukkoa, ja originaalin viehko timantinmallinen kasvonaamiokin on vaihtunut geneeriseen Karhukopla-malliin. En muista säilyikö tämä puku Kissalla pitkään, mutta veikkaus on että ei.

Eli asiansa osaavien tekijöiden tasaisen hyvää perushämistä numeron verran, jos pääsee yli sen, että Sapelihammas on surkea heittopussi. Minkä sanottuani muistankin huomioida myös kanteen hippaisen häiritsevästi läiskäistyn mainoksen lehden mukana tulleesta kuvapussista: 6 jalkapallon MM-kisojen tarraa! Kerää ja vaihda! Lienen omani antanut pois jollekin aiheesta kiinnostuneelle. Jälki tosin on jäänyt: pussi oli niin tehokkaalla liimalla kiinni sisäsivulla, että kuvasta repeytyi leveä kaistale sen mukana.

Hämähäkkimies 1/90

1. Laki ja järjestys

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Bob McCleod

2. Kosto on suloinen

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

"Nyt on tosiaankin luvassa kaikkien aikojen Hämis-vuosi!" lupaa Mail-Man tämän numeron palstallaan, mutta ei lehden varsinainen sarjakuvasisältö siltä oikein vaikuta. Kaikki on suurinpiirtein ennallaan, jopa hippaisen puuduttavissa määrin; kanteen nostettu "Mörkön paluu" kun ei ainakaan itsessäni saa erityisiä riemunkiljahduksia aikaan, eikä saanut lehden ilmestyessäkään, sen muistan. Toki Mörkö on minulle merkittävä hahmo sikäli, että esiintyi siinä ensimmäisessä lukemassani Hämiksessä, joka sai Marvel-faniuden syttymään, mutta siitä on tässä vaiheessa jo kauan, ja vaikka tämän numeron tarinasta vastaa sama DeFalco / Frenz -kaksikko kuin tuosta ensikosketuksesta, tuntuu meininki jo vähän väsähtäneeltä. Onko Mörkö tosiaan ollut niin kauan poissa, että hänen paluunsa olisi jollain tavoin merkittävä tapahtuma? Tuntuu että hän on palaillut suht säännöllisesti lehden sivuille.

Mutta otetaan aluksi numeron aloittava Laki ja järjestys, joka on jatkoa joulukuussa alkaneelle omituiselle tarinalle, jossa Peter Parker joutuu huligaanikolmikon tähtäimeen. Vaikka kyseessä on kaksiosaisen tarinan jälkimmäinen puolisko, on kirjoittaja mystisesti vaihtunut: Mantlon ja Fingerothin aloittaman jokseenkin ponnettoman juonen joutuu pistämään pakettiin Peter David, joka tekee outoja tarinallisia ratkaisuja. Kuten muistamme, edellisessä osassa nuorisorikollisista koostuva kolmikko häiriköi Peteriä ja tuhopoltti lopulta tämän asunnonkin (jossa ei tulipalon ja sammutustöiden jälkeen näy muuta vahinkoa kuin kärähtänyt irtaimisto ja mustuneet seinät). Tällä kertaa Peter lopulta tekee sen minkä kuka tahansa muu olisi jo ajat sitten tehnyt, ja pidätyttää kolmikon, jonka henkilöllisyys onkin koko ajan ollut tiedossa. Yhdellä heistä on palkkamurhaajana työskentelevä veli (!) joka maksaa poikien takuut, minkä jälkeen nämä delegoivat samaisen velipojan ottamaan Parkerin lopullisesti pois päiviltä.

Tähtäimeen on päätymässä lopulta vahingossa Mary Jane, mutta kun assassinaatio on epäonnistunut ja Peter kohtaa kolmikon palaneessa asunnossaan häntä ihailevien Parker-ryhmän katupartiolaisten ympäröimänä, on lopulta tilaisuus pistää tälle sekasotkulle piste... missä vaiheessa Peter päättää luopua kaikista syytteistä kolmikkoa kohtaan. "Uusi tilaisuus on heille vankilaa parempi vaihtoehto", hän rationalisoi, enkä suoraan sanottuna ole varma, mikä tämän tarinan pointti on. Kannattaa muistaa, että tähän mennessä tämä kolmikko on ollut aikeissa joukkoraiskata pesulatyöntekijän keskellä päivää, sytyttänyt Manhattanilla sijaitsevan kerrostalon tuleen ja pistänyt palkkamurhaajan liikkeelle. Ei tosiaan ole kyse mistään omenavarkaista. Peterin ratkaisu näyttää jalomielisen sijasta harhaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomaltakin sikäli, että juuri hänellä olisi syytteet nostamalla ollut mahdollisuus laittaa nämä taparikolliset telkien taakse. Hämähäkkimiehen ylikorostunut suhde oikeudentuntoon ja voiman ja vastuuden käyttöön on toki osa hahmoa, mutta jos tämänkin tarinallisen ratkaisun on tarkoitus osoittaa Parkerin "hyvä sydän", se menee metsään. Päinvastoin lopetus saa lehden päähenkilön näyttämään hyväuskoiselta hölmöltä, joka on kykenemätön näkemään syitä ja seurauksia. Mutta koska Peter David on normaalisti osaava kirjoittaja, haluan uskoa, että häntä itseäänkin ärsytti tämä tarina, ja että hän halusi vain saada sen äkkiä pois käsistään. Näin päästiin ainakin Parker-ryhmistä eroon, eikä tätä oman käden oikeutta juhlistanutta kansanliikettä varmaan enää koskaan mainita, vaikka se näiden tapahtumien yhteydessä nousee mediassa isostikin esiin. Ehkä on parasta sopia että koko sotku tapahtui jossain pöljässä rinnakkaistodellisuudessa. Kuvitus on sentään ihan jees, joskaan Sal Busceman tyyliä ei tyypilliseen tapaansa piirrosjäljen alleen jyräävän McCleodin tussauksen alta tunnista. Pidin kuitenkin tästä kohtauksesta, jossa Daily Buglen päätoimittaja ja kustantaja ottavat yhteen lehden linjasta:

Ja se Mörkö sitten. Onhan hänkin tosiaan läsnä, mutta tarina tuntuu keskittyvän pikemminkin Parkerin elämän sivuhenkilöiden draamaan, ja tätä ihmissuhdevyyhteä sitten setvitäänkin niin että heikompaa hirvittää.

Melodramatiikalla on toki osittainen tarkoituksensa. DeFalco nimittäin on alkanut kutoa Mörön ympärille tämän henkilöllisyyttä arvuuttelevaa mysteeriä, ja satunnaiset vihjeet viittaavat siihen, että naamion takana on joku Peter Parkerin tuntema henkilö. Niin Ned Leeds, Flash Thompson kuin Buglessa valokuuvajana toimiva Lance Bannon ovat kaikki potentiaalisia ehdokkaita, ja loppuupa tarina kunnon cliffhangeriinkin, jossa luvataan salaisuuden paljastuvan seuraavassa numerossa (spoileri: ei paljastu). Tässä on se harmillinen seikka, että itselleni lukijana oli täysin yhdentekevää, kuka Mörkö oli. En ollut ajatellut, että tämän olisi tarvinnut olla joku tuttu – loogisempaahan se olisi ollut, että tämä Vihreän Menninkäisen perintöä jatkava rikollinen olisi ollut joku satunnainen psykopaatti. Mutta tälle linjalle on lähdetty, joten sillä mennään karuun loppuun asti, jonne ei ihan äkkiä päästäkään, kun juonikuvio venyy ja venyy.

Hämähäkkimies 12/89

1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mark Beachum

Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.

Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.

Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.

Hämähäkkimies 10/89

1. Kultaryntäys

Tarina: Peter David

Lay-out: Mike Harris

Viimeistely: Mike Zeck, Bob Layton, Dave Simons & Jim Mooney

2. Tämä kulta on minun!

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Hämiksen viime numerossa nähtiin Salatut sodat II:n alkupuolelle sijoittuva kohtaus, jossa Tuonpuoleinen muuttaa keskellä Manhattania sijaitsevan toimistorakennuksen kaikkine sisältöineen (ihmisiä lukuunottamatta) kullaksi. Tästä tilanteesta jatketaan suoraan koko lehden mitalla, mikä on ihan plussaa – turhan usein suomalaisen Hämiksen ykkös- ja kakkostarinat on vain lätkäisty yhteen ilman kronologiaa tai temaattista yhteyttä. Harmillisempaa on sitten se, että tästä kultatarinasta ei oikeastaan riitä mielenkiintoista juonentynkää koko lehden mitalle.

Huolimatta heikommasta kuvituksestaan (mitä enemmän tekijöitä, sitä kiireempi on tullut lehden valmistumisessa, ja jälki on aina sen mukaista) ensimmäinen tarina on kuitenkin parempi. Kullaksi muuttuneen ja oman painonsa alla romahtaneen pilvenpiirtäjän sisuksista eloonjäneitä etsivä Hämähäkkimies on hyvä lähtökohta tarinalle, joka ei valitettavasti kuitenkaan pysy alkuasetelmansa tasalla, vaan mene vähän jaanailuksi. Hämiksen hiippaillessa romahtaneissa kultakäytävissä on katutasolla ihan oma vipinänsä, kun hallitus ja asevoimat yrittävät epätoivoisesti estää tämän miljoonien tonnien kultamäärän leviämistä maailman markkinoille. Kaikille (Hämähäkkimiestä myöten) tuntuu olevan autommaattisesti selvää, että "maailman talous romahtaisi" jos näin kävisi, mutta sen enemmän ei lukijoille selitetä syytä. Muistelen jo penskana epäilleeni josko nyt ihan näin kuitenkaan kävisi. Ainakaan mikään merkittävä talousalue ei enää 80-luvulla ollut sidottu kultakantaan, mitä tarinan tekijät lienevät ajatelleet... Noh, apuun värvätään Kingpin, joka saa palkkioksi rakennuksen sisältä muutaman kultaisen kirjoituskoneen, kun kaikki muu mikä kiiltää päätyy kuutioiksi pilkottuna kontteihin, laivoihin ja upotettavaksi valtameren syvyyksiin.

Kakkostarinassa Hämis lähtee yhden tällaisen laivan mukaan, mistä seuraa jonkinasteista kohellusta avomerellä... Enpä tiedä. Niin paljon kuin olen DeFalco / Frenz -Hämiksestä aiemmin pitänyt, on todettava että tällä kertaa ei kolahtanut. Joko aihe oli kuiva, nämä jo pitkään seittisepon parissa jatkaneet tekijät alkavat väsyä, tai sitten minä itse olen kasvanut näillä main jo tämän kaksikon tekemistä tarinoista ulos, minkä vuoksi ei nostalgiakaan enää auta.

Koko lehteä vaivaa hiukan väsynyt ote. Se voi toki johtua siitä, että käsikirjoittajat eivät ole tekemässä omaa tarinaansa, vaan joutuvat jatkamaan Jim Shooterin Salatut sodat II:ssa aloittamaa juonta, jossa kaluttavaa ei loppujen lopuksi ole hirveästi. Parasta tässä lehdessä silloin joskus oli Byrnen piirtämä oikein nätti kansi (kaksisivuinen, eli kuva jatkuu takakannen puolelle), ja täytyy myöntää että se on edelleen parasta. Paitsi että Mail-Manin palstalla julkaistu serkkupojan piirtämä näkemys Rick Leonardin tuotannosta on kyllä legendaarinen.

Hämähäkkimies itsekin jotenkin ärsytti minua tällä kertaa. Hän on toki syystäkin pöyristynyt siitä, että hallitus tekee yhteistyötä Kingpinin kanssa, mutta miten hirveä omantunnon taistelu seuraakaan siitä, onko hänellä oikeus ottaa roskiksesta yksi kultainen muistilehtiö mukaansa. Se tuntui 12-vuotiaana minusta oudon tekopyhältä, eikä tätä lehtiötä edes nähdä läheskään viimeistä kertaa. Tuntui silloin vain että jatkuvassa köyhyydessä riutuva Parker on pahuksenmoinen idiootti edes miettiessään onko hänellä oikeus tuohon kultaiseen roskaan.

Nyt lukiessa osaan nähdä Hämähäkkimiehen hahmon vähän toisin. Hänen oikeuden- ja velvollisuudentuntonsa nimenomaan ovat sairaalloisen yliherkät. Se, että Peter Parkerin omatunto ei meinaa antaa hänen ottaa edes useiden ihmisten hengen pelastettuaan itselleen kullaksi muuttunutta jätettä palkkioksi, ei suinkaan ole tarkoitettu esimerkiksi ylihyveellisestä sankaruudesta – kuten lehteä tuoreeltaan lukiessa arvelin – vaan osoitus siitä, miten nyrjähtänyt Peterin maailmankuva on. Kertakaikkiaan oivallinen luotaus lehden päähenkilön vaikeasti vääristyneeseen ajatusmalliin siis. Ainakin toivon että tekijät ovat näin järkeilleet.

Äh, ei tästä paljon sanottavaa keksi. Ei ehkä vuoden huonoin numero, mutta tähän mennessä tylsin.

Hämähäkkimies 9/89

1. Tervetuloa... painajaiseeni!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Armando Gil

2. Revanssi!

Tarina: Jim Shooter

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Steve Leialoha

Hämiksen vuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Parhaat hetket – Synninpäästäjän stoori vuoden alussa ja kesä- heinäkuun numerot – ovat vastapainokseen saaneet jos nyt eivät suorastaan huonoja (no keväinen Juggernaut-sähellys oli kyllä onneton) niin kuitenkin mitäänsanomattomia numeroita. Nyt ollaan skaalan matalammassa päässä taas. Ihan nätin Byrnen piirtämän kannen alta paljastuu taas Peter Davidia; enpä muistanutkaan miten hallitseva kirjoittaja hän oli Hämiksessä tähän aikaan. Muistiin on jäänyt lähinnä että Davidin usein outoja yksittäistarinoita nähtiin silloin tällöin, mutta syyskuuhun tultaessa hän on ylivoimaisesti julkaistuin käsikirjoittaja Hämähäkkimiessä vuonna -89. Toki hän on Marvelin kirjoittajien kärkikastia, joten asiassa ei ole valittamista, siltikään, vaikka esim. tämänkertainen on aikamoinen välityö.

Tapaamme yhden Marvelin monista mystisten ulottuvuuksien hallitsijoista, tällä kertaa Painajaisen (josta Mail-Man joutuu palstallaan selventämään, että juu, tietenkin on eri hahmo kyseessä kuin Ryhmä-X:n Painajainen... no ehkä olisi sitten voinut suomentaa nimen toisin, kun kerran originaaleillakin on eri nimet?), unitodellisuuden hallitsijan. Tai "hallitsijan", koska ainkain tämän tarinan perusteella tyyppi on lähinnä uhoa ja pauhua, mutta on pitkälti oman todellisuutensa myriadien uhkien armoilla siinä missä sinne tupsahtavat vieraatkin. Neil Gaimanin Morpheus pudistelisi päätään moiselle amatöörille.

Viimeistä sivua lukuunottamatta koko tarina tapahtuu siis Peter Parkerin unessa, joka taas tapahtuu Painajaisen unimaailmassa, jonne Hulk on jossain oman lehtensä tarinassa jäänyt vangiksi ja pistää paikkoja palasiksi. Painajainen on kutsunut Hämähäkkimiehen avukseen, joten ei muuta kuin matsia ottamaan. Pidän tarinan alun unesta, jossa alaston Peter haahuilee superroistoja ja -sankareita täynnä olevassa Daily Buglen toimistossa. Unimaisuus välittyy mainiosti, joskin Sal Buscema ampuu vähän yli nyrjähtäneiden ja mutkittelevien taustojen kanssa – muuten piirrostyö on Salin tuttuun tyyliin oikein mainiota, vaikka todennäköisesti tämä on ollut aika nopea työ; taustat kun katoavat tarinan edetessä melkein kokonaan. Toisaalta on siinäkin oma unimainen tunnelmansa, joten kyseessä voi olla tarkoituksellinenkin tehokeino. Joka tapauksessa yhden idean tarina kantaa about siihen asti kun itse Painajainen lopulta paljastaa olemassaolonsa, ja Peter siirtyy unen surrealismista tietoisemman unimaailman pariin sivulla 13. Sen jälkeen on vain Hulk-matsia, mikä on muutamista uniominaisuuksistaan huolimatta aika tylsää luettavaa. Hauskoja jippoja tarina on kuitenkin täynnä, kuten pakollinen "herään-mutta-olenkin-vielä-unessa"-kohtaus, ja Hämiksen puku, joka vaihtuu joka ruudussa punasinisestä mustaan ja takaisin.

Jos päätarina olikin lähinnä harmitonta hömppää, niin lehden jälkipuoliskolla ollaan ongelmallisemmissa sfääreissä. Lukijat ovat kirjeissään anoneet vuoden ajan, että myös Salatut sodat II nähtäisiin Suomessa, ja vaikka Mail-Man on varoitellut että a) tarina on muihin lehtiin rönsyillessään paljon pidempi kuin ykkösosa, myös b) laadultaan huomattavan heikkotasoinen, niin nyt tämän eeppisen katastrofin äärellä ollaan. Onneksi itse Secret Wars II -lehdestä nähdään vain ykkösnumero (ja vissiin vähän kakkosta, koska parilla viime sivulla tussaaja selvästi vaihtuu) – tämä on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Mistään "sodista" ei enää ole kyse, vaan tuon originaalin tarinan myyttinen jumalhahmo Tuonpuoleinen saapuu Maapallolle "oppimaan" elämää ihmisen hahmossa ja ajautuu vähän kaikkien pariin vuorollaan ja typeristä tilanteista toisiin. Jim Shooter, tuolloinen Marvelin päätoimittaja, on niin oman ideansa pauloissa, että logiikka, juoni ja dialogi ovat toisarvoisia. Tai näin olen käsittänyt – en ole tämän tylsän ykkösosan jälkeen lukenut jatkosta kuin referaatteja, mutta niden perusteella tämä homma kokonaisuutena tosiaan ampaisee naurettaviin sfääreihin.

Mutta vaikkei itse tapahtuman päälehteä enempää nähdäkään, niin esim. Hämiksen seuraava numero jatkaa suoraan siitä mihin täsää päästään, eli Tuonpuoleinen on muuttanut kerrostalon keskellä Manhattania kullaksi ja jatkanut sitten taas toisaalle. Tästä lisää Hämiksen seuraavaa numeroa käsiteltäessä, mutta todettakoon vielä, että Tuonpuoleisen vaiheita planeetallamme nähtiin Ryhmä-X:ssä jo vuonna 1987, niin paljon edellä lehti oli tuohon aikaan Hämistä. Rachelin ja Tuonpuoleisen matsi numerossa 9/87 lukeutuukin omiin suosikkitarinoihini. Aika tyylikästä, että vaikka Claremont joutui päätoimittajan komennolla ymppäämään tämän kaikkivoipaisen idioottineron mukaan oman lehtensä tarinaan, hän ei hutaissut mitään vasemmalla kädellä, vaan kirjoitti visiitin ympärille oikeasti varsin vaikuttavan juonikuvion. Samaan aikaan Shooter itse tuuttasi Secret Wars II -lehteen lähinnä nolostuttavan kornia filosofiapyörittelyä... Jota ei muuten Milgrom-Leialoha-kaksikon piirrosjälki ainakaan paranna. Milgrom on toisinaan onnistuva mutta yleensä tönkkö kuvittaja, jonka kynänjäljelle ei Leialohan aika jäykkä tussinjälki sovi alkuunkaan. Lopputulos on todella ruma, mutta ei tämä tarina parempaa ansaitsekaan.

Vaan todettakoon lopuksi se mikä lehdessä on parasta: meikäläinen. Tai siltä se ainakin tuoreeltaan tuntui, kun näki ensi kertaa oman lukijakirjeensä palstalla. Vielä Mail-Manin (runsaasti) suorittaman kielenkorjailun jälkeenkin lopputulos on aika kömpelö, mutta onpa pää nyt auki. Kehaisen lähinnä Synninpäästäjää, mitään erityistä kysyttävääkään en oikein ole keksinyt. Tästä se nyt sitten kuitenkin lähtee; seuraavan parin vuoden kuluessa esiinnyin palstalla melko taajaan niin yksin kuin serkun kanssa yhteisvoimin tehdyin kirjeinkin. Pysyvää nimmaria en monen muun tavoin valitettavasti käyttänyt, vaan vaihtelin muutaman vakion välillä ilman sanottavaa logiikkaa. Lisäänpä nyt itseni kuitenkin tuonne tägeihin jotta voin seurata julkaistujen kirjeitteni määrän vauhdilla kasvavan.

Hämähäkkimies 8/89

1. Näkökanta

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mike Harris

Tussaus: Kyle Baker

2. Silminnäkijä!

Tarina: Peter David

Kuvitus: John Romita, John Buscema, Bob McCleod, Alan Kupperberg, Keith Williams & Mark Texeira

Peter David jatkaa omalaatuisia Hämis-tarinoitaan. Näillä main en enää oikein hahmottanut millainen käsikirjoittaja oli kyseessä; takana oli niin onnistunutta kuin epäonnistunuttakin komediaa, nokkelahkolla juonella kikkaileva mysteeri ja tietenkin huikean julma Synninpäästäjän tarina. Tällä kertaa David on jokseenkin kokeellisella linjalla kahdella tarinalla, joista kumpikin käsittelee silminnäkijähavaintoja ja kertojan luotettavuutta – toinen vakavammin ja toinen vähän vähemmän.

Lehden ensimmäisen puoliskon täyttävä Näkökanta on tarinoista vakavampi. Näemme onnettomuuden, jossa Hämähäkkimiestä pakeneva jalankulkija jää rekan töytäisemäksi; kertojan tai puhekuplien sijaan kommentaari etenee tapahtumaa sanomalehdessä kertovasta uutisesta poimittuna. Peter David hallitsee erilaiset tyylilajit, ja tämänkaltaista kuvan ja kerronnan yhtäaikaista mutta toisistaan irrallista tarinankuljetusta hän käytti myöhemmin Hulkissa paljonkin (muistelen). Tämän sinänsä melko merkityksettömän tapauksen uutisoinnista tarina sitten kertookin. Hämis esitetään tapauksen syypäänä niin Daily Buglessa (tietenkin...) kuin myös tv:ssä. Varsinkin jälkimmäisen toimitustyö on selkeän populistista ja tarkoitushakuista – silminnäkijälausunnoista käytetään vain ne, jotka tukevat "Hämis oli syyllinen"-näkökantaa. Tästä iänikuisesta roistoksi leimaamisesta kääminsä polttava Hämis käy Buglen toimituksessa uhkailemassa J. Jonah Jamesonia kohtauksessa, joka olisi periaatteessa voinut olla jonkinlainen katarttinen päätepiste näiden kahden välillä, mutta eipä tästä tietenkään mitään sen kummempaa seuraa.

Ongelmallisinta sinänsä kiinnostavassa aiheessa on itse onnettomuustapauksen epäuskottavuus. Lieneekö David tarkoittanutkin että Hämiksen syyttömyys on lukijalle ilmiselvää vai mistä on kyse; olisin ehkä ymmärtänyt kyseenalaisen uutisoinnin paremmin, jos itse tapauskin olisi vähän harmaasävyisempi. Kuvitusta pitää kiittää. Mike Harris taisi olla Marvelilla tuolloin vaikuttanut luotettava peruspuurtaja, mutta indie-sarjakuvan puolella paljon tehneen Kyle Bakerin tussaus tekee jäljestä vaikuttavan rouhean, jopa puupiirrosmaisen. Sopii tarinan tunnelmaan kyllä.

Silminnäkijä! taas on paljon käytetyn mutta yleensä toimivan idean variaatio, eli saamme kolmen eri kertojan version samasta tapahtumasta. Peter Parker, Mary Jane Watson ja Jonah Jameson ovat lounastamaan mennessään poikenneet pankissa, jonne aseistautunut ryöstäjäkin samalla osuu. Lukijat pääsevät seuraan, kun jengi on harrastamassa jälkipuintia kyseisellä lounaalla, Jameson vauhdilla humaltuen. Buglen päätoimittaja Robbie Robertson tulee paikalle ja kysyy mitä pankissa oikein tapahtui, mistä seuraa ensin Mary Janen kaikkia osapuolia myötäkarvaan sukiva versio, sitten Jamesonin itseään sankaroiva (ja Hämistä dissaava) näkemys, lopulta Peter kertoo (ilmeisesti?) tapahtumien todellisen laidan, jolloin paljastuu että kyseessä on oikeastaan silkka farssi, kun aiempien näkemysten pahuutta huokuva kriminaali olikin suorastaan yliampuvan surkea luuserihahmo. Muistan aikoinaan pitäneeni tästä tarinasta enemmän, nyt pidin sen huumoria turhan osoittelevana ja vähän väsyneenä. Hyviä heittoja löytyi, mutta täytyy tunnustaa, että pidän Jamesonista hahmona paljon enemmän kun tämä esiintyy vakuuttavana ja kovanaamaisena sanomalehtiveteraanina. Turhan usein hän on pelkkä omahyväinen pelle, kuten tälläkin kertaa taas. Mary Janen yritys saada niin poikaystävänsä pomo kuin Hämiskin näyttämään sankarilliselta on kyllä hyvä idea.

Kuvitus on sekalainen kaarti isoja ja vähemmän isoja nimiä. Jokaisen version tapahtuneesta on piirtänyt eri kuvittaja, joista Jamesonin näkemyksen piirtänyt Bob McCleod toimii parhaitan jo valmiiksi vähän sarjakuvamaisen tyylinsä vuoksi. Viimeinen osuus lienee hyvin varhaista Mark Texeiraa, ja aika kaukana ollaan vielä siitä superstarasta, joka hänestä sittemmin esim. Aaveajajan parissa kehkeytyi. Kuppilaan sijoittuvat väliosiot (joissa Jamesonin jatkuvasti kasvava humalatila kieltämättä vähän hymyilytti) ovat sitten vanhojen gurujen jälkeä: Romita ja Buscema osaavat hommansa.

Silti lopputulos ei ole kovin ikimuistoinen nyt luettuna. Ehkä en vuonna 1989 ollut törmännyt tähän trooppiin vielä liian usein, vaikka vanhahan tällainen kerrontatapa tietenkin on, minkä David itsekin myöntää: ryöstetyn pankin nimikin kun sattuu olemaan "Rashomon". Ha!

Panin muuten merkille, että Mail-Manin sijasta lehden oli suomentanut nimimerkki Barrister. Näihin aikoihinhan alkoi muita suomentajia tosiaan Marvelin lehdessä näkyä vilisemällä; taisivat vielä poikkeuksetta kaikki toimia jonkun hölmön nimimerkin takaa. Taso vaihteli, ja vain muutama oli tullut jäädäkseen, en muista että tätäkään kaveria olisi myöhemmin nähty lisää, vaikka käännös on vallan pätevää, en olisi Mail-Manista erottanut.

Lehti oli siis erikoisuudentavoittelussaan pikemminkin kiinnostava kuin hyvä. Lukihan tämän, vaikka kumpikin tarina olisi voinut mennä pari pykälää syvemmälle aiheensa käsittelyssä.

Hämähäkkimies 3/89

Jean DeWolffin kuolema

Kolmas osa: Hän, joka ei tee syntiä

Päätösjakso: Kaikki tunnetut syntini

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / "M. Hands"

Edellisessä numerossa vaikutuksen tehneen Synninpäästäjä-stoorin jälkimmäinen puolisko nähdään tässä, eikä taso onneksi juurikaan heikkene. Tarinan painotukset kylläkin muuttuvat oivallisesti. Murhamysteeri ja New Yorkiin iskenyt vainoharhainen pelon ilmapiiri väistyvät jo kolmannessa osassa, kun Synninpäästäjän todellinen henkilöllisyys selviää. Samalla käy ilmi, että seuraavana tähtäimessä on J. Jonah Jameson – joka on työmatkalla, ja hänen kotonaan ovat kahdestaan tämän vaimo Marla, sekä sihteeri Betty Brant, joka myös Peter Parkerin lukioaikojen tyttöystävänä muistetaan. Betty on tähtäimessä kolmososan loppuessa, ja tämä useamman sivun mittainen elokuvallinen cliffhanger on yksi kokonaisuuden parhaita kohtauksia. Peter soittaa Jamesonille, saa Bettyn puhelimeen, mutta Synninpäästäjä on jo paikalla... Kiväärinlaukaukseen tämäkin osa päättyy.

Selviäähän Betty tietenkin. (hän ehti väistää pöydän alle, mikä on metrin etäisyydeltä hieman epätodennäköistä, mutta menköön nyt...) Päätösosa ottaakin sitten lopullisesti uuden suunnan. Raivohulluksi tullut Hämähäkkimies on hakkaamassa Synninpäästäjältä henkeä pois, kunnes Daredevil asettuu väliin. Tästä seuraa supersankarisarjakuvaan aivan oleellisesti kuuluvien moraalikysymysten kiertelyjä, mutta harvoinpa niitä on näin suoraan ja ajatuksella käsitelty. Daredevil on tunnetusti oikeuslaitoksen ja lainmukaisen rangaistuksen puolella, Hämis katsoo ettei tällainen sarjamurhaaja ansaitse mitään sen parempaa kuin oli itse tekemässä muille. Kun vielä Synninpäästäjän siviiliminä on poliisi, jonka taustasta paljastuu epäonnistuneita SHIELDin tekemiä huumekokeiluja ja niiden herättämiä aggressioita, ollaan monimutkaisten kysymysten äärellä. Onko Synninpäästäjä lopulta edes syyntakeinen? Suojeleeko poliisi omiaan, näinkin julmien tekojen jälkeen? Näin kesällä 2020 lukiessa on myös pakko huomioida hyytävä ajankohtaisuus, kun poliisin aiheuttamat kuolemantapaukset saavat väkivaltaiseksi raivostuneen kansanjoukon kaduille.

Aikoinaan tämä loppuosa oli minusta hieman laimea päätös kokonaisuudelle, mutta nyt huomaan pitäväni siitä todella; ehkä tällaiset moraalikysymykset, ja kansan luottamus poliisiin, mediaan ja niin edelleen olivat 12-vuotiaalle turhan abstrakteja elementtejä. Tunnelma muuttui jotenkin aikuismaiseksi, mikä tuntui vähän oudolta Hämiksessä. Mutta tosiaan nyt olen eri mieltä. Peter David on mahduttanut päätösosaan valtavasti kysymyksiä, muutamia vastauksiakin, mutta ennen kaikkea monia sellaisia hämmästyttävän realistisia tilanteita, joita isojen asioiden äärellä saattaa tulla vastaan. Tavis-kansalaisten tunteita ja mielipiteitä nähdään paljon, niin taustalla kuin esim. Daily Buglen katugallupissa. Ja onhan tässä sellainen Marvel-historiallinen hetkikin mukana, että Daredevil ja Hämähäkkimies eivät enää ole vain supersankarikollegoja toisilleen – kumpikin saa tietää toisen henkilöllisyyden. Juovat lopussa jopa siviileissään kahvit Parkerin kämpillä.

Valitettavinta tässä numerossa on taiteen tason lasku. Rich Buckler sentään piirtää kaikki neljä osaa, mutta viimeisen kanssa on jälleen tullut kiire, ja tussaamaan on kerätty väkeä varmaan suoraan kadulta, niin vaihtelevaa ja paikoin ruman hutiloitua jälki on. Tämä on sääli, mutta toistuessaan myös aika hämmentävää; ei nimittäin ole lähimainkaan ensimmäinen eikä viimeinen kerta 80-luvun Marvelilla, kun tyylillä alkavan tarinakokonaisuuden lopulla kuvituksen taso romahtaa. Aina tuntuu aika loppuvan kesken, vuodesta toiseen sama homma.

Kuvituksen ailahtelusta huolimatta lehti on huikean hyvä, ja yhdessä edellisnumeron kanssa kokonaisuus lukeutuu omien kaikkien aikojen Marvel-tarinoitteni joukkoon. Yksittäisten Hämis-stoorien listalla menee takuulla top kolmoseen – ettei olisi jopa toiseksi paras. Peter David nousi myös pysyvästi sieltä huumoritarinoidensa suosta arvostuslistallani korkealle. Vielä meni kuitenkin pitkään, ennen kuin hänen tarinoitaan alettiin Suomessa nähdä säännöllisemmin Hulkin myötä.

Hämähäkkimies 2/89

Jean DeWolffin kuolema

Ensimmäinen osa: Perisynti

Toinen osa: Ylpeyden synti

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / Breeding, Rubinstein, Baker & Redding

Näin retroaktiivisestikin Hämiksiä ilmestymisjärjestyksessä lukiessa tämä numero potkaisee kuin muuli sen enemmän tai vähemmän köykäisen hutun jälkeen, jota lehdessä on julkaistu... no, sanoisin että tammikuun 1988 jälkeen. Jean DeWolffin kuolema (joka taidettiin ainakin Suomessa tuntea paremmin "Synninpäästäjän tarinana") toi Hämikseen aidon vaaran tunteen, henkilökuvausta joka oli muutakin kuin paperinohuita karikatyyrejä, kunnollisen juonen ja taitavasti rakennetun trillerikerronnan. Oli silloin aikoinaan vaikea uskoa, että tämän kirjoitti Peter David, jonka nimeä olin jo oppinut kavahtamaan, siltikin, vaikka edellisnumeron Roihu-stoori oli jo ihan ok. Nykyisinhän David on tietenkin lemppareitani Marvelin kirjoittajien joukossa, ja kyllä tämä tarina on yksi niistä syistä miksi näin on.

Jean DeWolff esiintyy minun lehtikokoelmassani vain pikemmin edellisessä numerossa, mutta muistan että hahmo oli vähän tätä tutumpi; lienen lukenut jotain serkkupojan Hämiksiä joita itselläni ei ollut. Hän oli hyvä hahmo: kovapintainen ja kyyninen nykkiläinen poliisikapteeni, joka vastasi isoimpien rikostapausten tutkinnasta ja symppasi Hämähäkkimiestä. Keskeinen sivuhenkilö siis, ja kuten otsikkokin sanoo, niin Jeanista lähtee henki. Oikeastaan se on ennen tarinan alkua jo lähtenyt – onnistuneessa alkukohtauksessa kapteeni DeWolff katselee elämäntarinaansa samaan aikaan kun partiopoliisit murtautuvat hänen asuntoonsa sisään. Kertojanääni vaikenee kun poliisit löytävät haulikolla lähietäisyydeltä ammutun DeWolffin ruumiin.

Hiihtomaskiin naamioitunut tekijä iskee pian uudestaan ja ampuu oikeustalolla tuomarin keskellä päivää. Räiskimällä haulikolla surutta väkijoukkoa kohti hän onnistuu pakenemaan niin Hämikseltä kuin Daredevililtäkin, mutta nyt tekijällä on "kasvot" ja nimi: Synninpäästäjä. Ja agenda: hän lahtaa "syntisiä", niitä jotka käyttävät asemaansa väärin. Haulikkomiehen harhainen mytologis-poliittinen monologi on onnistuneen realistista, voi näin sosiaalisen median aikakaudella todeta. Ja toisin kuin yleensä jos vastassa on ns. tavis, tällä kertaa on helppo uskoa, miten Synninpäästäjä pääsee näiltä superhemmoiltakin karkuun. Surutta tappavaa asetta heiluttava psykopaatti on loppujen lopuksi Marvelin universumissa melko harvinainen tapaus, ja hänen kaltaisensa vihollisuus on rajussa kontrastissa varsinkin Hämiksessä (liian) usein nähtyjen koomisten luuseriroistojen kanssa. Tarina polveilee kivasti eri näkökulmiin ja hyödyntää Hämähäkkimiehen laajaa sivuhenkilögalleriaa; mm. Daily Buglen toimituksessa tapahtumia seurataan tarkasti.

Jean DeWolffin ja tuomari Rosenthalin hautajaisissakin käydään, ja poliisikapteenin henkilökohtaisesti tuntenut Hämis lyöttäytyy jutun tutkinnasta vastaavan yltiölakonisen kersantti Stan Carterin seuraan. Supersankarit, poliisi, media ja tavalliset kansalaiset kokevat kaikki Synninpäästäjän tekemät näkyvät surmatyöt kaikki eri tavalla, koko New York on hermostunut ja varpaillaan. Synninpäästäjän henkilöllisyyttä selvitellään kuumeisesti, mutta siitä eivät tämän lehden aikana pääse perille vielä sen paremmin tarinan hahmot kuin lukijatkaan.

Kuvitus on hyvää perustavaraa. Buckler on pätevä piirtäjä, ja on selvästi pistänyt parastaan tässä tarinassa, harmi vain että ykkösosan jälkeen tussauksen taso alkaa heitellä. Vuonna 2020 luettuna jutussa on muutamia nipotuksen aiheita (rasismilippua heiluttava musta saarnaaja on liian räikeä hahmo eikä kovin oleellinen... ja sekä Peter Parkerin että Matt Murdockin kykenemättömyys toimintaan vaaratilanteessa siviilivaatteissaan ollessa), mutta pikkuasioita toki; pääosin kerronta toimii, ja tarina on rakennettu todella taiten. Takaumat, siirtymät ja leffamaiset kutkuttavan vaillinaista informaatiota sisältävät katkelmat vaihtelevat hyvin. Kertojanäänet rullaavat Davidin tyyliin hienosti, dialogi on pääosin hyvää – joskin huomasin että Mail-Manin sijasta suomentaja on nyt Hämikseen sittemmin pysyvästi asettunut Kinnunen. Jotkin puhekuplat kuulostavat siltä, ettei suomentaja ole ollut aivan varma siitä, mitä on ollut tarkoitus sanoa. Eikä sitä sitten tajua lukijakaan. Tykkään muuten leffamaisista cliffhanger-lopetuksista. Tarinan ensimmäiset osat (kaikkiaan neliosaisen kokonaisuuden ensimmäinen puoli on tässä lehdessä) päättyvät haulikon laukaukseen, ja sitten tekijätiedot läjähtävät esiin kuin lopputekstit konsanaan. Tyylikästä!

Hämähäkkimies 1/89

Pakko!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Armando Gil

Tiirikka

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Joe Brozowski

Tussaus: Keith Williams / Del Barras

Uusi vuosi, ja toiveissa oli Mail-Maninkin lupailema Hämiksen tasonnousu. Valitettava totuus oli, että ainakaan paljon heikompaa sisältöä ei enää ollut mahdollista tarjota kuin mitä valtaosassa vuoden 1988 lehdissä nähtiin, mikä oli tietysti hiukan harmillista minulle, joka olin juuri Hämiksen kautta Marvelin sarjakuviin hullaantunut kesällä 1987. Tämän ensimmäisen numeron kansi ainakin lupaili karumpaa menoa kuin vähään aikaan, mutta heti ensimmäisellä sivulla heräsi epäilys, kun huomasin että tarinaa oli taas kirjoittamassa Peter David, joka minulle vielä tässä vaiheessa oli pelkkä mitäänsanomattomien huumorijuttujen vääntäjä. Pakko! ei ole ehkä täysin vakavahenkinen tarina sekään, mutta siinä on kuitenkin oikea, aika hyväkin, juoni: ylivertaisella älykkyydellään pöyhkeilevä kolmikko yliopisto-opiskelijoita päättää ottaa Hämiksen kohteekseen voittaakseen tämän henkisesti, saadakseen tämän "polvilleen viikossa". He kehittelevät fiktiivisen superrikollisen Roihun, joka alkaa julkisesti uhkailla Hämähäkkimiestä niin kirjein, videohaastein, kuin (kannessakin esiintyvän) hirtetyn ja palavan nuken avulla.

Pakko kehaista kavereiden käsityötaitoja: saada pelkästä kankaasta ja täytteestä kyhätty nukke tarkasti jonkun tietyn henkilön näköiseksi vaatii kykyä! Mutta ei huolta, eivät he Hämiksen henkilöllisyyttä sentään tiedä; nukke kuvaa tämän ja valokuvaaja Parkerin kiinteää suhdetta. (aha...) Eniveis, homma saa yllättävän käänteen, kun Roihu ilmestyy kuviohin oikeasti, mikä näitä nietzscheläisiä älykköjä hivenen hämmentää. Lopulta Hämis ja Roihu käyvät taistelemaan, missä tilanteessa yksi opiskelijakolmikosta saa hengenvaaralliset palovammat. Koko tapahtuma kerrotaan tämän sairaalahuoneessa takaumina, kun rikosetsivä Jean DeWolff ja Hämis haastattelevat kuvion takana olleista niitä kahta jotka vielä ovat tolpillaan.

Tykkäsin tästä tarinasta silloin aikoinaan paljon. Kerrontaratkaisu on hyvä: jotain karmeaa on yhdelle opiskelijoista tapahtunut, mutta vasta loppupuolella paljastuu mitä, minkä lisäksi David kirjoittaa nasevaa kertojanääntä (hän käyttää samaa metodia hyvällä menestyksellä myöhemmin mm. Hulkissa). Tottuneemmalle lukijalle kuvion yllätyskäänteet eivät ehkä ole niin yllätyksellisiä, mutta 12-vuotiaalle tämä kolahti ovelalla juonellaan ja hyvällä ideallaan. (joka on mukailtu sellaisen kaksikon kuin Leopold & Loeb edesottamuksista) Kuvitus on ok. Rich Buckler ei ole persoonallinen piirtäjä, mutta tekee nättiä perusjälkeä, ja vähän levoton tussauskin istuu tarinaan.

Lehden toisen puolen täyttävä Tiirikka on sitten pitkälti sitä samaa huttua kuin mitä edellisvuonna nähtiin. Perusidis on oiva – asuntokeikkoja tekevä teinipoika murtautuu Parkerin kämpille ja varastaa komerosta löytämänsä Hämis-kamat pukuineen ja seittisinkoineen. Kuvitus on aika hyvää, mutta valitettavasti itse tarina ei etene oikein mihinkään, on vain geneerisiä hahmoja ja unettavan latteasti laahustava juoin. "Arvaa paljonko tästä on ollut harmia?" kysyy raivostunut Hämis saadessaan lopulta murtovarkaan kiinni. Eipä paljonkaan, voi lukija todeta, kun Hämis on lähinnä harmitellut tapahtunutta kotonaan nököttäen. Loppuratkaisu on siirappinen.

Mutta kakkostarina sikseen, kyllä tämän lehden myötä uskalsi jo pikkuisen pistää odotuksia Hämikseenkin. Seuraava numero olikin sitten aika takavasemmalta tullut henkeäsalpaava täysosuma ja klassikko. Siitä lisää myöhemmin.

Hämähäkkimies 12/88

1. Rajua menoa lähiössä

Tarina: Peter David

Taide: Bob McCleod

2. Liikesalaisuus

Tarina & piirrokset: Bob Layton

Tussaus: Bob Layton & Carlos Garzon

Vuoden verran puolet lehdestä vieneiden Salattujen sotien päättymisen jälkeen Hämis etsii itseään; tai ainakin suomalaisen lehden toimitus etsii jotain julkaistavaa, mikä on vähän kummallista, koska, kuten olen täällä ennenkin ihmetellyt, Hämiksellä oli 80-luvun jälkipuoliskolla kolme kuukausittaista julkaisua jenkeissä. Laadukasta materiaalia olisi luullut riittävän, mutta ehkä näin ei jostain syystä ollut, koska vuosi 1988 oli kotimaisen Hämiksen osalta melkoista aallonpohjaa. Kirjoittaessani numerosta 2/88 muistelin jo 11-vuotiaana ihmetelleeni, miksi tällaista näennäishauskaa kohellusta oli pakko julkaista. Sama kävi mielessä tämän joulukuun numeron osalta. Ykköstarinan käsikirjoittajana on jälleen Peter David, joka on tuon helmikuun sammakkonumeron tavoin jälleen puhtaasti huumorilinjalla. Rajua menoa lähiössä on sentään pikkuisen helmikuista sähellystä parempi, joskin toisaalta juonellisesti seitinohut yhden idean stoori, jossa Hämähäkkimies sattumalta näkee Manhattanilla rikolliseksi arvelemansa miehen. Hän onnistuu pääsemään karkuun, ja pakenee kotiinsa lähiöön, minne Hämis tulee perässä. Ja siinä se sitten: seuraa lukuisia sketsimäisiä tilanteita, joissa Hämis on kertakaikkiaan soveltumaton ympäristöön, jossa ei ole pilvenpiirtäjiä joita pitkin sinkoilla, ja ihmisetkin ovat vähän tolloja. Hauskuus ehkä vaatisi jonkinlaista amerikkalaisen lähiöelämän tuntemista, ja kuten viimeksikin epäilin, niin moni sanaleikkejä rakastavan Davidin vitsi lienee jäänyt kääntymättä.

Piirrosjälki on sentään ihan nättiä. Bob McCleod on siitä poikkeuksellinen sarjakuvataiteilija, että hän tosiaan piirtää jokaisen henkilön omannäköisekseen persoonaksi. Aika monet varsinkin Marvelin kaltaisen mainstream-sarjakuvan piirtäjät varioivat lopulta hahmojensa kasvonpiirteitä varsin vähän – McCleod näkee vaivaa luodakseen omaperäisiä hahmoja, joskin sillä varauksella, että usein hänen vähän karrikoiduista tyypeistään tulee kovin koominen vaikutelma. Tähän tarinaan se sopii, mutta joihinkin vakavampiin ei ollenkaan.

Mail-Man ei kumpaakaan lehden tarinoista palstallaan kommentoi lainkaan, mikä yleensä on merkki siitä, ettei hän itsekään pidä niitä kaksisina. Harvinaisempaa lienee silti se avoimen itsekriittinen pahoittelu lehden heikosta tasosta, jota Mail-Manin palstalta on saanut vuoden -88 Hämiksistä lukea. Tämän lähiötarinan viimeisen sivun päättää suorastaan anteeksipyytävä anomus:

Lienee melko harvinaista, että lehden toimitus itsekin pitää julkaisua lähinnä polttamisen arvoisena. Kiva niille jotka tästä jotain maksoivat? Mutta entäs se kakkosarina sitten... Jo Salatuissa sodissa rumaa jälkeä tuuraajana tehnyt Bob Layton ei lupaa piirtäjänä hyvää, ja hän on myös käsikirjoittanut jutun. Idea on ihan näppärä: ajatuksiinsa uponnut Peter Parker ei huomaa varoittavaa vaistoaan vaihtaessaan asuaan Hämiksestä siviiliin, ja sattumalta paikalle osunut paparazzi onnistuu nappaamaan hänestä kasvot paljastavan kuvan puoliksi Hämähäkkimiehen puvussa. Valitettavasti lähtökohdan lisäksi muuta mainittavaa ei juuri ole. Piirrosjälki on ankeaa ja ponnetonta, tarina ei oikein kulje – kuvaaja yrittää myydä filmirullaansa alamaailmalle, mutta joutuu ongelmiin, joista Hämis hänet pelastaa ja feikkaamalla pelottelee kuvat mieheltä itselleen. Salaisuus pelastettu! Jännitettä ei pahemmin synny, ja koko tarinaa leimaa väsyneen alisuorittamisen tuntu. On pitänyt 22 sivua täyttää, niin jotain on sitten keksitty. Vai olenko jo liian kyyninen? Onko Laytonilla ollut palava halu kertoa juuri tämä tarina?

Ei tämä huonoin vuoden lehdistä kuitenkaan ole, sisältö on pikemminkin mitäänsanomatonta kuin surkeaa. Latteaa meno kyllä on: kummassakin tarinassa Hämiksellä on vastassaan normaali supervoimaton luuseri, joista kumpikin onnistuu vastoin kaikkea Marvel-logiikkaa toistuvasti pakenemaan häneltä. Jos tämä olisi ensitutustumiseni Hämähäkkimiehen hahmoon, niin huh huh. Saattaisinpa olla Mustanaamion fani nykyään. On lehdessä sentään edelleen pätkä pitkää julistekokonaisuutta, ja lisänä myös jälkimmäisen tarinan alkuperäiskansi, joka on poikkeuksellisesti valokuva Parkerista vaihtamassa asuaan. Tätä taustoittaa Mail-Manin sivun mittainen tietopaketti Marvelin silloin tällöin käyttämistä valokuvista, mutta jutun asiapitoisuus on vähäinen.