Ryhmä-X 5/90

1. Enkeli putoaa

Tarina: Layton / Simonson / Simonson

Piirrokset: Layton / Buscema / Silvestri / Simonson

Tussaus: Breeding / Buscema / Wiacek

2. Aaveita!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Dan Green

Kesällä 1990 saatiin sitten toinen koko lehden mittainen näyte Tekijä-X:ää. Paljon kohuttu ja odotettu uusi tiimi perustettiin Ryhmä-X:n numerossa 3/90, joka oli luokattoman huono. Muistan kuitenkin, että syystä tai toisesta halusin uskoa tämän numeron tarjoavan parempaa. Taisi olla niin, että otin tämän lomamatkalle mukaan autolukemiseksi, minkä vuoksi sitä päivän tai pari jemmasin kotona. Kansikuva ja nopea sisällön selaaminen antoivat toivoa jostakin paljon paremmasta kuin mitä ryhmän ensiesiintyminen oli ollut, kuvitus ainakin oli toista luokkaa kuin edelliskerran väsynyt patsastelu. Ja kun tiesin että luvassa olisi vieläpä Tekijä-X:n osuus yhdestä kaikkien aikojen X-suosikistani, Morlokkien verilöylystä, olin varma ettei tämä kokonaan metsään voisi mennä.

Eikä se ihan kokonaan mennytkään. Mutta jo toisen kerran Tekijä-X petti odotukset, ja tällä kertaa vielä aika monen tekijän voimin. Tarinoista enimmäinen on se Morlokki-osuus, ja on itse asiassa Mail-Manin kokoama sillisalaatti Sekä X-Factorin että Thorin niistä numeroista, joihin tämä tapahtuma lonkeronsa kurkotti. Yllättäen nimenomaan Thorin osuus on toimivin, johtuen ehkä osittain Sal Busceman tyylikkään pelkistetystä piirrosjäljestä. Selviää että se oli nimenomaan Thor, joka "poltti puhtaaksi" Morlokkien tunnelit niissä lojuvista ruumiista, mikä tapahtuma vuonna 1988 Ryhmä-X:ssä nähtiin. Walt Simonson heittäytyy korkeakirjalliseksi ja lainaa tähän kohtaan tarinaa Edgar Allan Poeta, mikä itse asiassa oli ja on yhä aika vaikuttava kohtaus ja hyvä lopetus Morlokkien osuudelle tarinassa.

Enimmäkseen lehti on Louise Simonsonin käsikirjoittama, eikä hän ole aivan onnettomimmillaan tässä, vaikka kauheaa ylidramaattista meuhkaamista ja jatkuvaa tyhjää hölötystä toki riittääkin. Simonsonien yhteistyö toimii itse asiassa oikein hyvin kakkostarinassa, jossa Scott Summers lähtee viimein etsimään vaimoaan ja poikaansa Alaskaan, mutta käy ilmi ettei heitä vaikuta olleen koskaan olemassakaan. Talo on myyty ja tyhjennetty, Madelynen työpaikka vaihtanut omistajaa, virallisista rekistereistäkään ei löydy mainintaa heidän olemassaolostaan. Hetkittäin tarinassa on (hyvin lieviä) hitchcockmaisen trillerin väreitä, kun pakkomielteinen päähenkilö on yksin vastassaan välinpitämätön yhteiskunta ja omien muistojensa aaveet.

Scott alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, kunnes tyhjennetyn talon lämpöpatterin takaa löytyy Nathanin sinne unohtama helistin vakuuttaen hänet siitä, että vaimo ja lapsi ovat olemassa, tarkoituksella kadotettuina. Hyvä kohtaus, joka olisi tietysti toiminut paremmin tuoreeltaan luettuna – Suomessahan oli tämän ilmestyessä jo esitetty paljon myöhempiä tarinoita, joissa Madelyne ja vauva-Nathan (tuleva Cable!) elävät ja reissaavat Ryhmä-X:n mukana. Tyypillisempänä Marvel-jännitteenä tässä kakkostarinassa on merenpohjasta nouseva jättikokoinen Vahti, joka on saanut Scottin tutkaimeensa ja lähestyy tätä tuhoa ja kuolemaa matkalla kylväen, mutta ihan kohtaamiseen asti ei vielä tässä numerossa päästä.

Muistissani tämä numero on pahempana pettymyksenä kuin mitä se nyt luettuna oli. Louise Simonson ylitti itsensä kakkostarinan kirjoittajana (ehkä siksi, että siinä oli enimmäkseen vain yksi henkilö, joten jatkuva kökködialogi puuttui?), ja pätkistä koostettunakin ykköstarina toimi – etenkin Marvel-historiallisessa mielessä Morlokkien verilöylyn eri osapuolten osuuksien näyttämistä Suomessa osaa nyttemmin arvostaa. Marc Silvestrin nimi tosin oli jäänyt krediiteistä pois, mistä satikutia toimitukselle, joskin kyllähän hänen tyylinsä hyvin tunnistin jo tuolloin, siinä määrin olin faniutunut.

Erityismaininta Mail-Manin palstalla julkaistulle kirjeelle, jossa nimimerkki "Sirppi ja sulkakynä" pistää kritiikkiä ja kommenttia tulemaan älykkään kriittisellä ja normikirjeiden banaaliudesta edukseen erottuvalla tavalla. Taisi olla yksi näistä nimimerkeistä, joilta julkaistiin useampiakin kirjeitä vuosien mittaan; olisi varsin mielenkiintoista tietää keitä niiden takaa löytyy. Luulen että saattaisi olla hyvinkin tuttuja nimiä.

Hämähäkkimies 1/90

1. Laki ja järjestys

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Bob McCleod

2. Kosto on suloinen

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

"Nyt on tosiaankin luvassa kaikkien aikojen Hämis-vuosi!" lupaa Mail-Man tämän numeron palstallaan, mutta ei lehden varsinainen sarjakuvasisältö siltä oikein vaikuta. Kaikki on suurinpiirtein ennallaan, jopa hippaisen puuduttavissa määrin; kanteen nostettu "Mörkön paluu" kun ei ainakaan itsessäni saa erityisiä riemunkiljahduksia aikaan, eikä saanut lehden ilmestyessäkään, sen muistan. Toki Mörkö on minulle merkittävä hahmo sikäli, että esiintyi siinä ensimmäisessä lukemassani Hämiksessä, joka sai Marvel-faniuden syttymään, mutta siitä on tässä vaiheessa jo kauan, ja vaikka tämän numeron tarinasta vastaa sama DeFalco / Frenz -kaksikko kuin tuosta ensikosketuksesta, tuntuu meininki jo vähän väsähtäneeltä. Onko Mörkö tosiaan ollut niin kauan poissa, että hänen paluunsa olisi jollain tavoin merkittävä tapahtuma? Tuntuu että hän on palaillut suht säännöllisesti lehden sivuille.

Mutta otetaan aluksi numeron aloittava Laki ja järjestys, joka on jatkoa joulukuussa alkaneelle omituiselle tarinalle, jossa Peter Parker joutuu huligaanikolmikon tähtäimeen. Vaikka kyseessä on kaksiosaisen tarinan jälkimmäinen puolisko, on kirjoittaja mystisesti vaihtunut: Mantlon ja Fingerothin aloittaman jokseenkin ponnettoman juonen joutuu pistämään pakettiin Peter David, joka tekee outoja tarinallisia ratkaisuja. Kuten muistamme, edellisessä osassa nuorisorikollisista koostuva kolmikko häiriköi Peteriä ja tuhopoltti lopulta tämän asunnonkin (jossa ei tulipalon ja sammutustöiden jälkeen näy muuta vahinkoa kuin kärähtänyt irtaimisto ja mustuneet seinät). Tällä kertaa Peter lopulta tekee sen minkä kuka tahansa muu olisi jo ajat sitten tehnyt, ja pidätyttää kolmikon, jonka henkilöllisyys onkin koko ajan ollut tiedossa. Yhdellä heistä on palkkamurhaajana työskentelevä veli (!) joka maksaa poikien takuut, minkä jälkeen nämä delegoivat samaisen velipojan ottamaan Parkerin lopullisesti pois päiviltä.

Tähtäimeen on päätymässä lopulta vahingossa Mary Jane, mutta kun assassinaatio on epäonnistunut ja Peter kohtaa kolmikon palaneessa asunnossaan häntä ihailevien Parker-ryhmän katupartiolaisten ympäröimänä, on lopulta tilaisuus pistää tälle sekasotkulle piste... missä vaiheessa Peter päättää luopua kaikista syytteistä kolmikkoa kohtaan. "Uusi tilaisuus on heille vankilaa parempi vaihtoehto", hän rationalisoi, enkä suoraan sanottuna ole varma, mikä tämän tarinan pointti on. Kannattaa muistaa, että tähän mennessä tämä kolmikko on ollut aikeissa joukkoraiskata pesulatyöntekijän keskellä päivää, sytyttänyt Manhattanilla sijaitsevan kerrostalon tuleen ja pistänyt palkkamurhaajan liikkeelle. Ei tosiaan ole kyse mistään omenavarkaista. Peterin ratkaisu näyttää jalomielisen sijasta harhaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomaltakin sikäli, että juuri hänellä olisi syytteet nostamalla ollut mahdollisuus laittaa nämä taparikolliset telkien taakse. Hämähäkkimiehen ylikorostunut suhde oikeudentuntoon ja voiman ja vastuuden käyttöön on toki osa hahmoa, mutta jos tämänkin tarinallisen ratkaisun on tarkoitus osoittaa Parkerin "hyvä sydän", se menee metsään. Päinvastoin lopetus saa lehden päähenkilön näyttämään hyväuskoiselta hölmöltä, joka on kykenemätön näkemään syitä ja seurauksia. Mutta koska Peter David on normaalisti osaava kirjoittaja, haluan uskoa, että häntä itseäänkin ärsytti tämä tarina, ja että hän halusi vain saada sen äkkiä pois käsistään. Näin päästiin ainakin Parker-ryhmistä eroon, eikä tätä oman käden oikeutta juhlistanutta kansanliikettä varmaan enää koskaan mainita, vaikka se näiden tapahtumien yhteydessä nousee mediassa isostikin esiin. Ehkä on parasta sopia että koko sotku tapahtui jossain pöljässä rinnakkaistodellisuudessa. Kuvitus on sentään ihan jees, joskaan Sal Busceman tyyliä ei tyypilliseen tapaansa piirrosjäljen alleen jyräävän McCleodin tussauksen alta tunnista. Pidin kuitenkin tästä kohtauksesta, jossa Daily Buglen päätoimittaja ja kustantaja ottavat yhteen lehden linjasta:

Ja se Mörkö sitten. Onhan hänkin tosiaan läsnä, mutta tarina tuntuu keskittyvän pikemminkin Parkerin elämän sivuhenkilöiden draamaan, ja tätä ihmissuhdevyyhteä sitten setvitäänkin niin että heikompaa hirvittää.

Melodramatiikalla on toki osittainen tarkoituksensa. DeFalco nimittäin on alkanut kutoa Mörön ympärille tämän henkilöllisyyttä arvuuttelevaa mysteeriä, ja satunnaiset vihjeet viittaavat siihen, että naamion takana on joku Peter Parkerin tuntema henkilö. Niin Ned Leeds, Flash Thompson kuin Buglessa valokuuvajana toimiva Lance Bannon ovat kaikki potentiaalisia ehdokkaita, ja loppuupa tarina kunnon cliffhangeriinkin, jossa luvataan salaisuuden paljastuvan seuraavassa numerossa (spoileri: ei paljastu). Tässä on se harmillinen seikka, että itselleni lukijana oli täysin yhdentekevää, kuka Mörkö oli. En ollut ajatellut, että tämän olisi tarvinnut olla joku tuttu – loogisempaahan se olisi ollut, että tämä Vihreän Menninkäisen perintöä jatkava rikollinen olisi ollut joku satunnainen psykopaatti. Mutta tälle linjalle on lähdetty, joten sillä mennään karuun loppuun asti, jonne ei ihan äkkiä päästäkään, kun juonikuvio venyy ja venyy.

Hämähäkkimies 9/89

1. Tervetuloa... painajaiseeni!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Armando Gil

2. Revanssi!

Tarina: Jim Shooter

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Steve Leialoha

Hämiksen vuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Parhaat hetket – Synninpäästäjän stoori vuoden alussa ja kesä- heinäkuun numerot – ovat vastapainokseen saaneet jos nyt eivät suorastaan huonoja (no keväinen Juggernaut-sähellys oli kyllä onneton) niin kuitenkin mitäänsanomattomia numeroita. Nyt ollaan skaalan matalammassa päässä taas. Ihan nätin Byrnen piirtämän kannen alta paljastuu taas Peter Davidia; enpä muistanutkaan miten hallitseva kirjoittaja hän oli Hämiksessä tähän aikaan. Muistiin on jäänyt lähinnä että Davidin usein outoja yksittäistarinoita nähtiin silloin tällöin, mutta syyskuuhun tultaessa hän on ylivoimaisesti julkaistuin käsikirjoittaja Hämähäkkimiessä vuonna -89. Toki hän on Marvelin kirjoittajien kärkikastia, joten asiassa ei ole valittamista, siltikään, vaikka esim. tämänkertainen on aikamoinen välityö.

Tapaamme yhden Marvelin monista mystisten ulottuvuuksien hallitsijoista, tällä kertaa Painajaisen (josta Mail-Man joutuu palstallaan selventämään, että juu, tietenkin on eri hahmo kyseessä kuin Ryhmä-X:n Painajainen... no ehkä olisi sitten voinut suomentaa nimen toisin, kun kerran originaaleillakin on eri nimet?), unitodellisuuden hallitsijan. Tai "hallitsijan", koska ainkain tämän tarinan perusteella tyyppi on lähinnä uhoa ja pauhua, mutta on pitkälti oman todellisuutensa myriadien uhkien armoilla siinä missä sinne tupsahtavat vieraatkin. Neil Gaimanin Morpheus pudistelisi päätään moiselle amatöörille.

Viimeistä sivua lukuunottamatta koko tarina tapahtuu siis Peter Parkerin unessa, joka taas tapahtuu Painajaisen unimaailmassa, jonne Hulk on jossain oman lehtensä tarinassa jäänyt vangiksi ja pistää paikkoja palasiksi. Painajainen on kutsunut Hämähäkkimiehen avukseen, joten ei muuta kuin matsia ottamaan. Pidän tarinan alun unesta, jossa alaston Peter haahuilee superroistoja ja -sankareita täynnä olevassa Daily Buglen toimistossa. Unimaisuus välittyy mainiosti, joskin Sal Buscema ampuu vähän yli nyrjähtäneiden ja mutkittelevien taustojen kanssa – muuten piirrostyö on Salin tuttuun tyyliin oikein mainiota, vaikka todennäköisesti tämä on ollut aika nopea työ; taustat kun katoavat tarinan edetessä melkein kokonaan. Toisaalta on siinäkin oma unimainen tunnelmansa, joten kyseessä voi olla tarkoituksellinenkin tehokeino. Joka tapauksessa yhden idean tarina kantaa about siihen asti kun itse Painajainen lopulta paljastaa olemassaolonsa, ja Peter siirtyy unen surrealismista tietoisemman unimaailman pariin sivulla 13. Sen jälkeen on vain Hulk-matsia, mikä on muutamista uniominaisuuksistaan huolimatta aika tylsää luettavaa. Hauskoja jippoja tarina on kuitenkin täynnä, kuten pakollinen "herään-mutta-olenkin-vielä-unessa"-kohtaus, ja Hämiksen puku, joka vaihtuu joka ruudussa punasinisestä mustaan ja takaisin.

Jos päätarina olikin lähinnä harmitonta hömppää, niin lehden jälkipuoliskolla ollaan ongelmallisemmissa sfääreissä. Lukijat ovat kirjeissään anoneet vuoden ajan, että myös Salatut sodat II nähtäisiin Suomessa, ja vaikka Mail-Man on varoitellut että a) tarina on muihin lehtiin rönsyillessään paljon pidempi kuin ykkösosa, myös b) laadultaan huomattavan heikkotasoinen, niin nyt tämän eeppisen katastrofin äärellä ollaan. Onneksi itse Secret Wars II -lehdestä nähdään vain ykkösnumero (ja vissiin vähän kakkosta, koska parilla viime sivulla tussaaja selvästi vaihtuu) – tämä on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Mistään "sodista" ei enää ole kyse, vaan tuon originaalin tarinan myyttinen jumalhahmo Tuonpuoleinen saapuu Maapallolle "oppimaan" elämää ihmisen hahmossa ja ajautuu vähän kaikkien pariin vuorollaan ja typeristä tilanteista toisiin. Jim Shooter, tuolloinen Marvelin päätoimittaja, on niin oman ideansa pauloissa, että logiikka, juoni ja dialogi ovat toisarvoisia. Tai näin olen käsittänyt – en ole tämän tylsän ykkösosan jälkeen lukenut jatkosta kuin referaatteja, mutta niden perusteella tämä homma kokonaisuutena tosiaan ampaisee naurettaviin sfääreihin.

Mutta vaikkei itse tapahtuman päälehteä enempää nähdäkään, niin esim. Hämiksen seuraava numero jatkaa suoraan siitä mihin täsää päästään, eli Tuonpuoleinen on muuttanut kerrostalon keskellä Manhattania kullaksi ja jatkanut sitten taas toisaalle. Tästä lisää Hämiksen seuraavaa numeroa käsiteltäessä, mutta todettakoon vielä, että Tuonpuoleisen vaiheita planeetallamme nähtiin Ryhmä-X:ssä jo vuonna 1987, niin paljon edellä lehti oli tuohon aikaan Hämistä. Rachelin ja Tuonpuoleisen matsi numerossa 9/87 lukeutuukin omiin suosikkitarinoihini. Aika tyylikästä, että vaikka Claremont joutui päätoimittajan komennolla ymppäämään tämän kaikkivoipaisen idioottineron mukaan oman lehtensä tarinaan, hän ei hutaissut mitään vasemmalla kädellä, vaan kirjoitti visiitin ympärille oikeasti varsin vaikuttavan juonikuvion. Samaan aikaan Shooter itse tuuttasi Secret Wars II -lehteen lähinnä nolostuttavan kornia filosofiapyörittelyä... Jota ei muuten Milgrom-Leialoha-kaksikon piirrosjälki ainakaan paranna. Milgrom on toisinaan onnistuva mutta yleensä tönkkö kuvittaja, jonka kynänjäljelle ei Leialohan aika jäykkä tussinjälki sovi alkuunkaan. Lopputulos on todella ruma, mutta ei tämä tarina parempaa ansaitsekaan.

Vaan todettakoon lopuksi se mikä lehdessä on parasta: meikäläinen. Tai siltä se ainakin tuoreeltaan tuntui, kun näki ensi kertaa oman lukijakirjeensä palstalla. Vielä Mail-Manin (runsaasti) suorittaman kielenkorjailun jälkeenkin lopputulos on aika kömpelö, mutta onpa pää nyt auki. Kehaisen lähinnä Synninpäästäjää, mitään erityistä kysyttävääkään en oikein ole keksinyt. Tästä se nyt sitten kuitenkin lähtee; seuraavan parin vuoden kuluessa esiinnyin palstalla melko taajaan niin yksin kuin serkun kanssa yhteisvoimin tehdyin kirjeinkin. Pysyvää nimmaria en monen muun tavoin valitettavasti käyttänyt, vaan vaihtelin muutaman vakion välillä ilman sanottavaa logiikkaa. Lisäänpä nyt itseni kuitenkin tuonne tägeihin jotta voin seurata julkaistujen kirjeitteni määrän vauhdilla kasvavan.

MARVEL 8/89: Hämähäkkimies

1. Jäämies iskee!

2. Ansa terroristille!

3. ...ja vielä menninkäisiä...

4. Kuinka Gwenistä ja Peteristä tuli rakastavaiset osa 2

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane / John Romita

Tussaus: John Romita / Sal Buscema

Hämiksen klassikoiden MARVEL-putki jatkuu. Edellisnumerosta tykkäsin kovasti, ja meno säilyy melkein yhtä tasokkaana. Tekijät ovat pitkälti samat, ja vaikka muutama alkuperäisnumero välillä taidetaan yli hypätäkin, niin siitä kuitenkin aluksi jatketaan mihin viimeksi jäätiin. Ensimmäinen tarina on silti lehden heikko kohta. Ryhmä-X:n Jäämies, hahmo joka on aina ollut jotenkin persoonaton ja tylsä, tulee vierailulle – käsittääkseni tarkoitus oli kokeilla vieläkö tuolloin jo lakkautetun X-Menin hahmoilla olisi faneja. Ei tainnut olla, koska X-Men pysyi jäähyllä vielä vuosia tämän jälkeen... Eikä tämä tarina kauhean kovaa iskekään. Ei se huono ole; Stan Lee kirjoittaa letkeää Hämis-läppää vaikka vasemmalla kädellä ja nukkuessaan, mutta juoni, viime numerossa nähdyn korruptoituneen poliitikon nappaaminen Hämpyn ja Jäämiehen yhteisvoimin, on aika tylsä päätös kiinnostavasti alkaneelle poliittisen pelin saagalle. Myös toisessa tarinassa poiketaan totutusta. Gwen Stacy on isänsä kuoleman jälkeen (viime numerossa) lähtenyt sukulaisiin Lontooseen, ja kun köyhänä opiskelijana yleensä kärvistellyt Peter saa Daily Buglelta kuvapalkkion, hän päättää yllättää tyttönsä lähtemällä itsekin kohti Brittein saarta. Mutta tuskin on lentokone Heathrow'lle laskeutunut, kun terroristit jo iskevät, Peter sonnustautuu Hämikseksi ja pelastaa päivän. Eikä tietenkään enää voi tavata Gweniä, ylipäätään näyttäytyä juuri missään Lontoossa, vähemmästäkin kun heräisi epäilykset Hämiksen henkilöllisyyttä kohtaan.

Juoneltaan tämäkin osio on ehkä vähän kömpelö, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. Sanon sen taas: Stan Leen kirjoittama Peter Parker on pahuksen elävä ja realistinen. Leen käsissä myös Gwen Stacy ja koko Daily Buglen väki toimivat hyvin – ja kun Parker palattuaan tuo Robbie Robertsonille Hämiksen kuvia Lontoosta, ei ole mikään ihme, että tuo varsin terävänä pidetty Buglen myöhempi päätoimittaja yhdistää asioita toisiinsa. En tiedä onko hänen koskaan virallisesti kerrottu tietävän Peterin olevan Hämähäkkimies, mutta muistan että 80-luvun lehdissä siihen jo varsin vihjaillen viitattiin. Kakkostarina on muuten poikkeuksellisesti Romitan piirtämä Sal Busceman tussauksella. Yllättävä mutta tiomiva yhdistelmä, joka ei lopulta paljon poikkea Kane / Romita -kombosta.

Kolmannessa tarinassa hengataan viimein tutummassa opiskelijajengissä New Yorkin hektisillä kaduilla, on huumeita ja deittailua, svengaavaa 70-lukua (nämä tarinat ovat vuodelta 1970), vakuuttavaa vainoharhaakin, kun muistinsa menettänyt Norman Osborn alkaa saada fläsäreitä Vihreästä menninkäisestä, on hippivaatteita ja May-tätikin ryhtyy swingeriksi. Erityishuomion ansaitsee tähän stooriin ikuistettu vaatetus. Peterin hapsutakki etenkin on klassikko, tekee noiden leveälahkeisten housujen kanssa totisesti vaikutuksen.

Tiettyä aitoutta näissä tarinoissa on. Jollain tavalla nämä tuntuvat vielä olevan kiinni Hämiksen synnyssä ja vuodessa 1962; aika on kulunut, henkilöt ovat kasvaneet ja ikääntyneet. 80-luvulle tultaessa tarinoiden ajallinen skaala oli jo lakannut olemasta, kronologia oli muuttunut "Marvel-ajaksi", jossa nuo vanhat tarinat siirtyivät koko ajan vuosissa edemmäs ja hahmot pysähtyivät tiettyyn määrittelemättömään nuoren aikuisuuden ikään. Se on vähän sääli, vaikka toki ymmärrettävää bisneksen jatkuvuuden kannalta. Silti se tunne näissä tarinoissa on, että kaikki tähänastinen on todella elettyä historiaa ilman mitään ajan keinotekoisia kutistamisia. Tapahtumiin tämä tuo oman realismilisänsä, ja vaikutelman siitä, että asioilla on merkitystä, että ihmiskohtalot eivät ole vain copyright-merkattuja nimiä ja kuvia joille ei koskaan tapahdu mitään sellaista, mikä muuttaisi status quota liiaksi.

Edellisnumeron tapaan Mail-Man on koonnut loppuun muutaman sivun verran vanhempaa matskua koosteeksi Peterin ja Gwenin ihmissuhdekuvioista. Ditkon piirtämistä tarinoista on nyt edetty Romitaan, ja naisväki näyttää heti kerrassaan hemaisevalta (Romitallahan oli ennen Marvel-pestiään vuosien kokemus romanssi-sarjakuvien parista). Hauska huomio tästä historiallisesta osiosta muuten, kun on lukenut joitakin moderneja Marvel-julkaisuja viime aikoina: nykylehdessä saattaa olla aukeamalla pari isoa kuvaa ja muutama sana, ehkei tekstiä lainkaan. Ja sitten vertaa näihin varhaisen 60-luvun puhetulviin: jestas. Tekstiä on kuin kirjansivulla konsanaan.

Kostajat erikoisjulkaisu

1. "Ja niin tuli... Vision!"

2. Jopa androidi voi itkeä

3. Petos!

4. Maailmanlopun kourissa!

5. Me taistelemme Maan puolesta!

Tarina: Roy Thomas

Piirrokset: John Buscema / Barry Windsor-Smith / Sal Buscema

Tussaus: George Klein / Syd Shores / Sam Grainger

Niin kauan kuin olin Marvelin lehtiä lukenut, oli Mail-Manin palstan lukijakirjeissä toistunut sama pyyntö: julkaiskaa Kostajia! Itse en tätä toivetta oikein ymmärtänyt. Kaikki ohimennen näkemäni Kostajien vierailut olivat vähän puisevia (poislukien se miten Frank Miller heidät kuvasi jonkinlaisina yli-ihmisinä Dardevil-eepoksessa Born Again), eikä kukaan porukan hahmoista soolonakaan kolahtanut. Jotenkin Kostajat tuntui minusta liian naiivin supersankarimaiselta jo tuolloin. Joukko aikuisia ihmisiä hengaa trikoot yllään valtavassa kartanossa miespalvelijoineen odottelemassa kutsua toimintaan. Ihmenelosilla ja X-miehillä sentään oli looginen syy olla yhdessä ja toimia niin kuin toimivat; Kostajat olivat olemassa vain toimiakseen supersankarijoukkona. En oikein koskaan päässyt tämän teennäisen asetelman yli – ja tietenkin se ainoa lukemani pitkä Kostajien tarina oli Sarjakirjassa 105 julkaistu sekava Kree-Skull War.

Odotukset eivät siis olleet hirmuisen korkealla, vaikka tämän tuoreeltaan ostinkin. Ja vaikka materiaalia olisi ollut läjäpäin tarjolla, niin kaukaa 60-luvun lopulta tämän erikoisjulkaisun sisältö on silti peräisin. Onpa meillä ollut 60-lukua ihmeteltäväksi, kun kerran MARVELissakin julkaistiin Hämiksen saman aikakauden tarinoita juuri tuolloin. Myönnettäköön, että on tämän lehden tarinoilla sentään jotain historiallista pointtia: tässä kun nähdään niin Ultronin kuin Visioninkin ensiesiintymiset – molemmat ovat Avengers-mytologian keskeisiä hahmoja. Ja myös sellainen hämmästyttävä metalli kuin adamantium pöllähtää tässä tarinassa mukaan Marvelin universumiin. Että onhan siinä.

Suurin ongelma on silti Roy Thomas, jolla on, kuten olen ennenkin todennut, oivallisia juonellisia ideoita, mutta jonka tarinankuljetuskyky on täysin onneton. Aivan niin adhd:na tämä stoori ei harpo kohtauksesta toiseen kuin myös hänen kirjoittamansa Krii-Skrulli-sota, mutta ei tässä liikaa suvantokohtia ole, ja silloin kun on, eivät ne juuri hengähdystauoilta tunnu, kun ruudut melkein hukkuvat puhekupliin hahmojen loputtomasti pälättäessä. He puhuvat kaikki ajatuksensa julki, selittävät ääneen kaiken sen mitä kuvissa näkee ilman selitystäkin tapahtuvan, heittelevät jokainen toinen toistaan infantiilimpia puujalkavitsejä. Ja kuten Krii-Skrulli-sota, joka päättyi kun Rick Jonesin lapsena lukemien sarjakuvalehtien sankarit materialisoituivat hänen muistoistaan ja pelastivat päivän (!), tälläkin kertaa loppu on täysin järjetön: adamantiumin kaavaa ajatuksenlukijasensoreillaan (!) tiedemiehen päästä etsivä Ultron räjähtää kohdatessaan lauseen joka on tälle maailmanvalloittajarobotille kuin pahinta myrkkyä: "Älä tapa". Voi nyt hele...

Kuvitus on tälläkin kertaa mainiota. Ihan Neal Adamsin tasolla ei olla, mutta kyllä Busceman veljekset ja aivan uransa alussa oleva Barry Windsor-Smith saavat tyylikästä jälkeä aikaan. Varsinkin BWS:n erikoiset kokeilut piristävät tätä kohellusta; löytyy uskaliaita ruutujakoja, huikeita kuvakulmia, outoja inserttejä ja jopa puhdasta ornamentiikkaa välillä. Toisaalta Smith on varsinkin ihmishahmojen osalta vielä hyvin selvä Kirby-wannabe tässä vaiheessa uraansa. Mutta kuvitus voi pelastaa kokonaisuuden vain tiettyyn rajaan asti, ja se mikä tästä paksusta julkaisusta päällimmäisenä jää mieleen on hahmojen jatkuva puheenpölötys ja melkein joka sivulla toistuvat räjähdykset ja kaaos. Ultron ja Vision (molemmat ilmeisesti John Busceman alkujaan luonnostelemia hahmoja) ovat kyllä visuaalisesti komeita ilmestyksiä, ja kummankin esittelykin lehdestä löytyy niille joita esittelyt kiinnostavat.

Onpa muuten mukana myös, kuten peräti kannessa isolla luvataan, yhdeksän sivua Mail-Manin palstaa. Tämä kaikkien aikojen suurin (siihen mennessä, lieneekö ylittynytkään koskaan?) palsta on sitä samaa kuin aina; lukijoiden kirjeitä ja Mail-Manin välillä nasevia vastauksia niihin. Nyt nettiaikana tuntuu hassulta miten rakastettu tuo palsta oli. Itsekin tutkin sen tarkasti läpi joka lehdestä. Toisten mielipiteet kiinnostivat, eikä tätä parempaa keskustelufoorumia oikein ollut. Olinpa myös tähän mennessä jo pannut merkille useita toistuvia nimimerkkejä, joiden kirjeitä näkyi säännöllisesti palstalla. Olisi hauska tietää keitä näiden nimmareiden taakse kätkeytyi. Missä he vaikuttavat nyt?

Hämähäkkimies 2/88

1. Hyppää pois tai Kevättä ilmassa

Käsikirjoitus: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Josef Rubinstein & co.

2. Kuolema kolkuttaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Ah, Peter David. Tulevina vuosina yhdeksi suosikkikäsikirjoittajistani kohoava herra tekee ensiesiintymisensä ainakin omalla Marvel-aikajanallani... Eikä kokemus ole järin mairitteleva. Tämän ja parin seuraavankin (loppuvuodesta julkaistun) tarinan perusteella ehdin jo lyödä Davidiin leiman: keinohauska vitsinvääntäjä jonka kirjoittamilla hölmöilyillä aina välillä tuhlataan Hämiksen sivuja. No vuoden kuluttua tästä iskettiin sitten framille juurikin Peter Davidin käsikirjoittama Synninpäästäjä-stoori... Huh huh.

Tämänkertainen on kuitenkin vähän eri kaliiperia. Hämis pelastaa itsemurhaa yrittävän Rupisammakon, entisen Pahojen mutanttien veljeskunnan jäsenen, joka on pitkän Marvel-uransa tähän vaiheeseen mennessä jo taantunut pelkäksi vitsiksi. Rupisammakko saa Hämiksestä obsession ja päättää ryhtyä tämän uudeksi partneriksi.

Samaa haluaa myös Sammakkomies-niminen jousikenkiä käyttävä pelle (ilmeisesti jostain aiemmasta tarinasta tuttu?) ja loppusähläyksessä kuvioihin mukaan astuu myös Hämähäkkipoika, tuo yhdessä edellissyksyn numerossa nähty mekaanisia lonkeroita käyttävä nörtti. Hämiksen tehtäväksi jää lähinnä epäuskoinen kommentointi ja jonkinnäköinen holtinpito etteivät nämä kahelit sentään loukkaa itseään ja toisiaan. Lopussa paikasta Hämiksen auringossa taistellut kolmikko ystävystyy ja perustaa Roskasakin, josta ihan oikeasti pelkäsin tulevan vakiovieras lehteen, mutta onneksi ei.

Busceman piirrosjälki on tasaisen varmaa, mutta tarina itsessään on onneton eikä hauskuus oikein välity, tosin epäilen, Peter Davidin myöhempää työtä tuntien, että paljon sanaleikkeihin liittyvää huumoria on jäänyt kääntymättä. Rupisammakkohan koko 90-luvun kuluessa onneksi jonkinnäköisen reformin ja on sittemmin palautunut suht varteenottettavaksi hahmoksi. Ketään toista ei muuten liene Marvelin historiassa käsitelty yhtä mielivaltaisesti. Rupisammakon luonne, ulkonäkö, olemus, myöhemmin voimatkin ovat kaikki vaihdelleet laidasta laitaan, vaikka sama hemmo koko ajan kyseessä. Tämä on vähän outoa, kun yleisesti ottaen Marvelilla on aika tarkat speksit hahmojen käsittelyyn.

Salatut sodat ottaa onneksi kierroksia taas parin hyytyneen jakson jälkeen. Ehkä syynä on paluun kuvittajaksi tekevä Mike Zeck, jonka jälki on taas tyylikästä. Uusia hahmoja tippuu vielä tässäkin vaiheessa näyttämölle, kun Tohtori Doom samoilee Galactuksen "aurinkokunnan kokoisella" kotialuksella ja löytää sinne varastoituneen, Klawin, "äänen mestarin". Kyseessä on ilmeisesti Lee-Kirby -aikakauden Ihmenelosissa esiintynyt vihollinen, joka on aiemmissa inkarnaatioissaan ollut ihan järjellinen hahmo. 80-luvun lukijat muistavat hänet kuitenkin aina Salattujen sotien outouksia hoilottelevana kylähulluna, josta tuleekin samantien eräänlainen tanssahteleva narrihahmo keisarillisen Doomin ympärille pyörimään. Outo ratkaisu, mutta onnistunut. (silti en vieläkään tajua, miten Klawin keho on "kiinteää ääntä"... Noh, sarjisfysiikka on oma tieteenalansa...)

Muualla pedataan vähän kolmiodraamaa, kun paikallisten asukkaiten kylässä sekä Liekki että Kolossi ovat rakastumassa kylän hehkeään parantajanaiseen Zsajiin, ja oleellisempana käänteenä Magneton tukikohdasta paennut Ampiainen törmää keskellä rämettä Liskoon. Ampiainen ehtii hoitaa tämän haavoittuneen käden kuntoon (vähänkö muuten en lapsena tajunnut kenestä Guccista Ampiainen tuossa puhuu ja miksi) juuri ennen kuin tulee roistojen yllättämäksi. Tämä oli aika tyly hetki, ja ensi kerran tätä lukiessa tuntui siltä että ohoh, tässähän ovatkin isot asiat kyseessä. Ampiainen kuului Kostajiin, ja noin vain otettiin henki; poikkeuksellisen graafinen kuvakulmakin muuten, kun sentään Comics Coden alainen lehti kyseessä.

Arvio: Saatiinhan tässä uusi pala julistetta, muuten vähän plääh. Itse asiassa kummastuttaa että kun Hämiksellä on tuolloin Jenkeissä ollut kolme kuukausittaista lehteä joista poimia julkaistavaa materiaalia, miksi ihmeessä tämä on katsottu aiheelliseksi Suomessa painaa? Palaute Mail-Manin palstalla ei varsinaisesti ollut kehuvaa. Toisaalta tuo Salattujen sotien jakso oli oikeastaan aika hyvä; siinä tapahtui yhtäkkiä taas hirveästi. Ei mitään huippusarjakuvaa, mutta lukihan tuon.

Ryhmä-X 3/85

1. Vihan laatu!

2. Tiikerin työ!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. Hirviö ja mutantit!

Käsikirjoitus: Roy Thomas

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Sam Grainger

Proteuksen tarina päättyy Edinburghissa, jonne hän on Muirin saarelta paettuaan vaeltanut tappaakseen isänsä, jota ei ole koskaan tavannut, mutta jota vihaa koska on niin oppinut äidiltään. Moira on siirtänyt aviomiestään kohtaan tuntemansa vihan ja inhon poikaansa, ja on paitsi vangitsemalla, myös tällä emotionaalisella myrkyllä lietsonut esiin sitä hirviötä, joka nyt jättää ruumiita jälkeensä. Itse tarinan loppu on sitten hippuisen tavanomaisempi supersankarikohkaaminen, toki epätavallinen siten että Proteus kuolee... Tosin tuleehan hän tietenkin vuosien kuluttua takaisin, mutta niinhän kaikki näissä lehdissä kuolevat lopulta tulevat, mihin on jossain vaiheessa vain lakattava kiinnittämästä huomiota ja luettava tarinat sellaisina kuin ne niiden julkaisuhetkenä ovat olleet. Kiinnostavampi osuus onkin tarinan ensimmäinen puolisko, jossa Proteuksen todellisuutta muokkaavat painajaiskyvyt ovat nekin villeimmillään. Koko Edinburgh on syöksymässä surrealistisen painajaisen pyörteeseen, kun tämä näennäisen omnipotentti hahmo tekee mitä haluaa. Myöhemminhän (näin olen käsittänyt, tämä on omien Marvel-vuosieni jälkeen) hänen voimansa on selitetty telepaattiseksi – ettei hän nyt sentään oikeasti kykene muokkaamaan todellisuutta, siltä vain vaikuttaa. Tämä on mitä tylsin selitys, eikä selvästikään sitä, mitä Claremontilla ja Byrnellä on tätä tarinaa tehdessä ollut mielessä.

Tämä on totisesti perhehelvettiä syvimmästä päästä: koko nuoruutensa vangittuna viettänyt lapsi on tappanut isänsä, ja nyt tämän ruumiissa asuessaan poimii tämän mielestä muistoja ja ajatuksia jotka lietsovat entistä pahempaan väkivaltaiseen raivoon. Moira on jo kerran ollut kiikarikiväärin kanssa tappamassa lastaan, mutta siinä epäonnistuttuaan on nyt jäänyt tämän vangiksi, eikä Proteuksen asuminen tässä kohdin isänsä ruumiissa varmasti auta asiaa – tämä avioliitto on käynyt läpi melkoisen hirveitä vaiheita, jotka tosin on suomalaisesta lehdestä häveliäästi sensuroitu pois. Tältä näyttää Moiran ja tämän aviomiehen kohtaaminen vuosien jälkeen:

Jenkkilehdessä Moira sanoo kuitenkin näin: "You didn't just put me in hospital for a week, you left me pregnant". Tuntuu että Comics codea kiertäen tässä yritetään kuvata väkivaltaista raiskausta, kun taas suomalaisessa lehdessä ollaan lähinnä hiipuneen avioliiton raunioilla. No, sekä Moiran aviomies että poika ovat tämän tarinan lopussa kuolleita, ja Moiran suhde Sean Cassidyn kanssa pääsee viimein toteutumaan kunnolla; voimansa menettämisen jälkeenkin X-miesten mukana roikkunut Ulvoja nimittäin jää tämän myötä rakastamansa naisen luo Skotlantiin ja Muirin saarelle.

Byrne/Austinin kuvallinen kerronta on aivan hillittömän hyvää läpi koko lehden. Pidän tavasta jolla Proteus ottaa uhrinsa ilman erityistä kamppailua.

Kuten viimeksi sanoin, tarina on mielestäni parasta Claremont/Byrneä, ja oli nytkin luettuna pirun kova. Itse asiassa lapsena menivät nuo MacTaggertien perhekuvioiden sisältämät potentiaaliset tunnelataukset lähinnä ohi, nyt huomasin miten kylmääviä hetkiä tähän oli juuri esimerkiksi Moiran ja hänen poikansa välille rakenneltu. Loppukaan ei ollut huono, joskin toki hieman yllätyksetön, mutta saihan Proteus sentään aistiensa varassa elävän Wolverinen latistettua täriseväksi raunioksi. Tästä tilasta hänet Kyklooppi herättää legendaarisessa kohtauksessa, joka alkaa Wolverinen kasvoille kitatulla kahvilla. Klassinen hetki jos mikä. 

Arvio: Melkein täydellistä X-Meniä, joskin kokonaisuutta latistaa jatkosarjana oleva ensimmäinen puolisko alkuperäisen X-Menin viimeisestä numerosta. Siinä koomaan vajonnut Xavier onnistuu unia kuviksi muuttavan koneen avulla (...) viestittämään että X-miehet etsisivät Hulkin. Näin tapahtuukin, sitten nujakoidaan. Varsinkin Proteuksen jälkeen tämä Roy Thomasin vanhakantaiseen sanailuun ja Busceman melko mitäänsanomattomaan piirrosjälkeen tukehtuva tarina on lähinnä sivuntäytettä.

Hämähäkkimies special 3

1. ...mutta miettien monenlaista ennen auringonnousua...

2. ?

Käsikirjoitus: J. M. DeMatteis

Kuvitus: Kerry Gammill / Sal Buscema

80-luvun alkuvuosina Semic julkaisi muutamia näitä "special"-nimikkeellä varustettuja Hämiksen albumeita, jotka olivat vähän outoja: aikakauslehtimäinen koko teki näistä julkaisuista itse asiassa alkuperäisiä jenkkisarjakuvia kookkaampia, ja vaikka tämä suuri koko ja spesiaaliksi otsikointi saivatkin aikaan vaikutelman jostain erityisen merkittävästä tarinasta, eivät nämä sellaisia olleet. Tämän kolmosen (itselläni ei ole sarjaa enempää, mutta muistan kaverilta lainanneeni muitakin osia) tarinat on koottu Hämiksen duettoseikkailuja esittäneestä lehdestä Marvel Team-Up, jonka laatutaso ei yleensä ollut Amazing Spider-Manin luokkaa lähelläkään. Mitään erityistä syytä näiden kahden MTU-numeron julkaisemiseen suomeksi ei näytä olevan, varsinkaan kun vierailevat tähdet Vision (tässä suomennettu nimellä Visio) ja Purppuranoita eivät täällä tainneet kovin tunnettuja hahmoja vuonna -84 vielä olla.

Muistelen että olen tämän lehden ostanut ihan Marvel-keräilyni alkuvaiheessa, ja tietämättä sen tarkemmin tarinoiden taustaa pidin tästä kovasti. J. M. DeMatteis on tasokas kirjoittaja, jolla on hyvin koristeellinen tapa kertoa, ja joka vuosikymmenen lopulla heittäytyi paitsi melko kokeelliseksi, myös hahmojen psyykettä väkivaltaisesti ruotivaksi tekijäksi, yhdeksi Marvelin kovista nimistä. Tässä hän lienee vielä uransa alkupuolella, mutta tarina on kuitenkin, vaikka kliseinen, myös hyvä. Muutamissa kohtauksissa on kiehtovan surrealistinen painajaistunnelma, ja kertakäyttöhahmoissakin on poikkeuksellista syvyyttä.

Lähtökohta on kuin amerikkalaisesta tv-sarjasta: Peter Parker lähtee valokuvaajaksi eläköitymässä olevan Daily Buglen reportterin Pauncholiton mukaan pikkukaupunkiin, jossa on tapahtunut sarja murhia. Paikallinen sheriffi on reporttereja kohtaan tyly, mutta Pauncholitolla on poliisivoimissa vanha kaveri... ja heti kaksikon tultua paikalle alkaa tapahtua. Myös Vision hakeutuu oudon kutsuvan tunteen houkuttamana kaupunkiin, ja nämä kaksi toisiinsa liittymätöntä juonta törmäävät rajulla tavalla. Pauncholito on pahuksen hyvä hahmo: miellyin häneen aikanaan, ja pidin nytkin luettuna tästä paljon nähneestä mutta sympaattisen lempeästä miekkosesta kovasti. Käy kuten Peter pelkääkin heitettyään Hämiksen kamppeet niskaansa, ja Pauncholito arvaa Peterin ja Hämähäkkimiehen olevan sama henkilö. Suoraan tätä sanomatta hän antaa Peterin ymmärtää asianlaidan, mutta päättää lopussa että tämä on tieto, jota suuren yleisön ei tarvitse tietää – sankari on ansainnut yksityisyytensä. Hieno hetki, jota myöhemmin latisti se, että selvisi Pauncholiton olevan vain tätä tarinaa varten kehitetty hahmo. Hän ei esiinny Marvelin sarjakuvissa ennen eikä jälkeen. Ja minä nuorena olin pitkään jännityksessä ja odotin koska hän palaa kuvioihin Peterin salaisuuden tietäen...

Ensimmäisessä tarinassa vastassa on vanha Ihmenelosten vihollinen Hullu haihattelija (tässä lehdessä "Hullu ajattelija") androideineen, toisessa kummallinen ruumiista toiseen harppova Necrodamus. Toinen tarina on selvästi ensimmäistä heikompi, myös kuvitukseltaan. Vaikka krediitit löytyvät vain ensimmäiselle osalle, on Sal Busceman tyyli sen verran tunnistettava, että hänenhän käsialaansa tuo kakkosseikkailu selvästi on – ja juuri tällaisilla nopeasti sutaistuilla jutuilla Sal sai maineen heikkolaatuisena tekijänä. Mutta onhan hän osoittanut olevansa isoveljensä tavoin myös kovan luokan piirtäjä kun on tekemiseensa kunnolla paneutunut. Minäkään en hänen työstään aina pitänyt, tämä lienee heikointa Salia. Ykkösosan piirtänyt Kerry Gammill tuli vastaan Marvelin lehdissä harvakseltaan, muistelen hänen vaikuttaneen enemmän DC:n puolella. Hänellä on miellyttävän pikkutarkka, jotenkin "klassinen" kynänjälki. No, on Buscemankin Necrodamus sentään mukavan iljettävän näköinen.

Arvio: Hyvin kirjoitettu mutta lopulta melko mitäänsanomaton seikkailu New Hampshiren takamailla. Nopeasti luettuna yksittäisseikkailuna kuitenkin vallan suositeltava edelleen, vaikka vähän kömpelö ja asioita tuntematon suomennos harmitti. Pitää myös todeta, ettei minulle lehden luettuanikaan selvinnyt mihin kanteen painettu teksti "Pettyneet ystävät!" viittaa.