MARVEL 2/91: Ihmeneloset

1. Matka Negatiiviselle vyöhykkeelle!

2. Kaupunkimaisema

3. Ihmeneloset ja tehtävä

Tarina ja taide: John Byrne

Kun lehti nimeltä MARVEL käynnistyi Suomessa vuonna 1988, sen johtotähtenä olivat oikeutetusti Ihmeneloset, tuo Marvelin supersankarigallerian ydinperhe. Ja heiltä esitettiin nimenomaan John Byrnen laatimia maineikkaita tarinoita, joista itsekin olen toistuvasti maininnut pitäväni – Byrne kuuluu siihen 80-luvulla huippusuosioon nousseiden tekijöiden joukkoon, jossa tekijän nimi jo riitti myymään lehteä. Ilman ansioita tällaiseen statukseen ei pääse (no, saatan asettaa eriävän mielipiteeni Walt Simonsonin ankeista aikaansaannoksista, mutta jääköön nyt...), minkä kyllä Byrnen Ihmenelosistakin näki. Ne olivat ajatuksella ja rakkaudella tehtyä supersankarisarjakuvaksi riskejä ottavaa tavaraa, joskin kautensa loppupuolella Byrne alkoi jo selvästi leipääntyä, kuten nähtiin kun hänen Ihmenelosiaan edelliskerran tasan vuotta aiemmin Suomessa nähtiin. Tässä välissä MARVELissa oli esitetty klassisia Lee / Kirby -Ihmenelosia 60-luvulta, mutta niiden maistuminen riippuu lukijan kyvystä suhtautua niihin pikemminkin nostalgiapaloina kuin aidosti kiinnostavina tarinoina; eivät ainakaan itselleni oikein enää nuo alkuaikojen jutut uppoa.

Mikä siis eteen, kun lukijat vaativat lisää Ihmenelosia? No, MARVEL yllättää ja palaa ajassa taaksepäin: jostain on vielä löytynyt julkaisematonta Byrne-Ihmenelostarinaa, ja vieläpä ajalta jolloin hän on kenties ollut kovimmassa iskussa sarjan parissa, ajalta ennen MARVELin ykkösnumeroa. Mitään kokonaisvaltaista tarinankaarta ei tässä numerossa (ja myöhemmin julkaistavassa erikoisjulkaisussa, joka jatkaa siitä mihin tämä jää) ei ole, vaan kyseessä on "tutkimusmatka Negatiiviselle vyöhykkeelle", toisin sanoen tekosyy Byrnelle rustailla haluamiaan scifi-tarinoita. Ihmenelosethan ovat alusta asti olleet enemmän tutkimusmatkailijoita kuin supersankareita, he ovat etujoukossa vastaanottamassa kaikkea uutta ja erikoista, ja toisaalta pelottomina syöksymässä mitä oudompiin maailmoihin ja ulottuvuuksiin ihan vain uteliaisuuttaan. Pääsääntöisesti tiimi on juuri tällaisissa tarinoissa parhaimmillaan, ja kun tekijänä on joku joka paitsi tuntee hahmonsa, on myös lahjakas tarinankertoja, niin hyvää tavaraahan siinä syntyy.

Tämän lehden kolmesta tarinasta ensimmäinen on lähinnä johdanto, mutta sitä seuraavat ovat puhdasta scifi-novellistiikan ydinmehua. Ensimmäisessä tömähdetään planeetalle, jonka kansa on sukupolvien ajan uhrannut neitsyitään elävälle kaupungille, toisessa kohdataan vuosituhansia määränpäätään etsinyt tuhoutuneen planeetan viimeisiä kansalaisia kuljettava arkki. Napakasti pariinkymmeneen sivuun sovitetut tarinat ovat yksinkertaisia, mutta Byrne luo paitsi kohdatuille henkilöille, myös näille vieraille kansoille syvyyttä ja historiaa, ja totta kai genreen kuuluvasti kummassakin tarinassa on loppukäänne, jota voi pitää ironisena tai julmana, kenties lohduttomanakin. Ja sitten Ihmeneloset jatkavat matkaansa.

Kaikesta näkee, että Nagatiivinen vyöhyke -tarinakokonaisuus on ollut Byrnelle tärkeä projekti. Hänen tarinansa ovat yksinkertaisinakin hienosti hiottuja kokonaisuuksia, ja kuvittajana hän on näissä vieraan todellisuuden visioissa päässyt irrottelemaan tosissaan. Kakkostarina on ilman erityistä syytä toteutettu kokonaan poikittaissuuntaisesti, mikä mahdollistaa panoraamakuvat, mutta ihan niin paljon Byrne ei tästä kokeilusta irti ota kuin lukija toivoisi.

Huikeaa visuaalista irrottelua tämä lehti tietenkin silti on alusta loppuun; Marvelin 80-luvun tuotannolle poikkeuksellisesti värityskin on upeaa. Edelleen jaksan hämmentyä siitä, että Byrne sekä kirjoitti, piirsi, että pitkään tussasikin yksin tätä kuukausittaista lehteä tason kärsimättä. On siinä täytynyt olla mukana rakkautta lajiin.

MARVEL 6/90: Ihmeneloset

1. Kidutettujen maa

2. Uhrit

3. Myrsky ja vimma

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott

Vähän pettyneenä vastaanottamani parin numeron takainen Ihmeneloset-tarina saa jatkoa, ja voin ilokseni todeta tason nousevan – Tohtori Doomin vaikutusta varmaankin. Edellisosaahan hallitsi enimmäkseen mielenkiinnoton Epäinhimillisten kanssa sekoilu, kunnes päähenkilöiden (Susan Stormin paikalla edelleen Kristalli, joskin Sue pääsee onneksi tarinan loppuhuipennukseen mukaan) tie vie Latveriaan ja Doomin tämänkertaisten megalomaanisten suunnitelmien kohteeksi. Vaikka iso osa tarinasta on tälläkin kertaa räjähdyksiä ja mäiskettä, on juoni silti koherentimpi kuin edellisnumeron Maximus-kohellus. Latverian ruraali keskieurooppalainen idylli yhdistettynä Doomin yliampuviin hitech-keksintöihin on viehättävä yhdistelmä, ja Jack Kirby on omimmillaan nimenomaan miljöön kuvaajana: keskiaikaisia linnantorneja, kivisiä kaarisiltoja, alppihenkisiä kylänraitteja – ja kajahtaneen scifiä teknologiaa. Totisesti on niin, että vaikka viimeksi Kirbyn otteen vähän kritisoinkin lepsuuntuneen, hän on tainnut nauttia tämän tarinan piirtämisestä.

Victor von Doom on tietysti yksi Marvelin parhaista hahmoista, mutta tässä vuoden 1969 tarinassa vielä hieman nykyään totuttua mietteliästä ja arvonsa tuntevaa hallitsijahahmoa hullumpi. Hänen otteensa Latveriasta kuvataan yksinomaan pelolla hallitsemiseksi; alamaiset ovat hänelle vain etäisesti viihdearvollista tykinruokaa. Toimii sekin, mutta itse pidän paljon enemmän John Byrnen myöhemmästä tulkinnasta (esim. MARVEL 1/88), jossa Doom nähdään rahvaan rakastamana ja kansansa hyvinvoinnista huolta kantavana viisaana hallitsijana, jonka synkkä ja epätasapainoinen puoli näyttäytyy lähinnä ulkomaailmalle ja etenkin Ihmenelosille. Vielä tämän lehden tarinoissa Doom on itseään jumalhahmona pitävä lähes farssimaisen yliampuva despootti, joka tekee näyttäviä sisääntuloja, rakentelee hulluja tuhoaseita (oma suosikkini on tappavia ääniaaltoja ampuva piano, jolla Doom luonnollisesti soittaa itse säveltämäänsä konserttoa) ja pitää massiivisia puheita omasta erinomaisuudestaan. Etenkin viimemainittua totisesti riittää.

Vaikka tarina onkin 60-luvun Marveliksi melkoisen pitkä – alkuperäisen lehden neljä perättäistä numeroa – loppu on oudon kiirehditty. Sen tosin sikäli ymmärtää, että jälleen kerran Kirby käyttää suuria ruutuja, usein vain kolme tai neljä per sivu, ja ripotteleepa myös useampia koko sivun otoksia lähinnä Doomista sinne tänne pitkin tarinaa. Juuri nämä esittelevätkin Kirbyn taidetta komeimmillaan:

Itse juoni on aika kliseinen, mutta muutamat herkulliset yksityiskohdat ja oudot ideat jäävät mieleen, kuten yllämainitsemani tappava konsertto, Doomin tiedemiehenä toimiva entinen natsirikollinen Hauptmann, sekä "sekunnin murto-osassa" kimppuunsa hyökkäävän robottilauman kontrollipaneelin analysoiva ja sitä myötä uudelleenohjelmoiva Reed Richards. Doomin ja Reedin peitsienkalistelustahan tässä jälleen kerran ennen kaikkea on kyse, ja nämä jatkuviin mahdottomuuksiin kykenevät hullut nerot nokittelemassa onkin usein Ihmenelos-tarinoiden parasta antia. Siltä osin laatu on taattua.

Edellisnumeron tavoin tosin liiallinen puhevimma vaivaa edelleen jokaista hahmoa, ja dialogi on paikoin kornin vanhahtavaa. En ole myöskään ihan varma, onko M. Ahmedin käännös täysin Leen tekstille uskollinen: Doomin käyttämät solvaukset kuten "Kapinen körmy" ja "Totaaliääliö" tuntuvat jo vähän turhan kieli poskessa keksityiltä. Puhumattakaan tästä:

Silti pidin tästä numerosta huomattavasti enemmän kuin edellisestä. Ei tämä edelleenkään ollut yhtä hyvä kuin Lee / Kirbyn vuonna 1987 suomennettu Doom-tarina, mutta hieman naiivilla tavalla viihdyttävä alusta loppuun ja komeaa katsottavaa kaiken lisäksi.

MARVEL 4/90: Ihmeneloset

1. Mielipuolen merkki

2. Miten käy ihmiskunnan?

3. Nimeni on Doom – Victor von Doom

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott (luulisin, mutta tussaajan nimeä ei mainita)

Vaikka John Byrnen laatimat Ihmeneloset saatiinkin päätökseen pari numeroa aiemmin, ei MARVEL onneksi jää vaille tätä kaiken alkuun laittanutta tiimiä, vaan lehti palaa parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin vanhojen Stan Lee / Jack Kirby -klassikkojen pariin. Kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut, vuonna 1987 Suomessa julkaistu Ihmenelosten erikoisjulkaisu oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-lehtiä, ja täten sementoi nämä Ihmenelos-klassikot osaksi sitä perustusta, jolle oma Marvel-fanitukseni on rakennettu. Tietyin varauksin tuo kyseinen tarina toimi sen pari vuotta sitten uudelleenlukiessani hyvin, mutta entäpä tämänkertainen?

Juoni ei valitettavasti jatku suoraan siitä mihin tuossa erikoisjulkaisussa jäätin, vaan nyt ollaan hypätty pari vuotta eteenpäin, kevään 1969 numeroihin, ja jo melko lähelle Kirbyn lähtöä niin tästä lehdestä kuin Marvelilta kokonaan. Sanon "valitettavasti" siksi, että aistin tästä julkaisusta jo jonkinlaista taisteluväsymystä. Lee ja Kirby ovat tehneet tässä vaiheessa Ihmenelosten kuukausittain ilmestyvää lehteä yli seitsemän vuoden ajan – kaikki muut julkaisut tietenkin mukaanlukien. Näihin aikoihin kaksikon välit alkoivat myös olla jo ilmeisen tulehtuneet, mikä ei tietenkään ammattilaisten ollessa kyseessä tarkoita etteivätkö he olisi tarjonneet laatutavaraa. Mutta pitää todeta: laatutavaraa aikansa konventiot huomioon ottaen. Siinä missä saman aikakauden Hämähäkkimiehet (joissa Stan Lee oli koko uraansakin ajatellen kovimmassa iskussa juuri näihin aikoihin) ovat edelleen varsin ajatonta ja toimivaa sarjakuvaa, näitä Ihmenelosten 60-luvun lopun tarinoita on jo vähän raskas lukea.

Syy ei ole yksin kummankaan, vaikka ehkä enemmän Leen. Kaikki hahmot nimittäin sairastavat aivan riivatunmoista puheripulia. Kaikki ajatukset ja havainnot hölötetään ilmoille, ja jos ei mitään sanottavaa olekaan, suu käy silti ja ruudut täyttyvät puhekuplista, eikä dialogi valitettavasti missään vaiheessa oikein iske; onneksi nimimerkki M. Ahmedin suomennoksessa ei sentään mitään erityistä vikaa ole. Mutta toisaalta Lee on saattanut olla pakotettu ymppäämään dialogia enemmän kuin olisi halunnut, sillä Kirbyn ote on tuosta parin vuoden takaisesta selvästi löystynyt. Tietenkin hän piirtää edelleen hekumallisen hienoa "Kirbytechiä", mutta juonenkuljetus ei ole yhtä mestarillista enää, ja ruutujen dynamiikka on kaukana tuon edellisen Doom-tarinan huikean dramaattisesta otteesta, yksityiskohtiakin on paljon vähemmän. Mikä on kuitenkin tarinankerronnan kannalta oleellisinta, on että ruutuja on paljon vähemmän nyt: Kirby asettelee sivuille pääasiassa neljä isoa ruutua, välillä vähemmänkin, mistä johtuen tarina etenee hurjaa vauhtia, ja ruutujen tapahtumien välisiä harppauksia on pakko dialogilla selventää, koska lukija tuskin muuten pysyisi perässä.

Tuoreeltaan muistan ihan pitäneeni tästä numerosta, vaikka mielessäni jo silloin totesinkin ettei se ihan yhtä kovaa iske kuin tekijöiden aiempi julkaisu. Nyt en osannut olla yhtä anteeksiantava: on pakko todeta, että lehti tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Osasyynä tähän on Epäinhimilliset, joiden parissa ollaan parin ensimmäisen tarinan ajan. Tämä jostain pseudomytologisesta fantasiamaailmasta repäisty yhteisö ei ole mielestäni koskaan oikein istunut Marvelin universumiin, eikä lukija tälläkään kertaa jaksa innostua sen paremmin heidän kohtalostaan kuin hullun Maximuksen (koska muitahan pahiksia heidän joukostaan ei koskaan löydy) tämänkertaisesta mielipuolisesta juonesta. Kaikki on kaoottista kohellusta, kunnes lehden kolmas tarina heittää nelikon (synnytyksestä toipuvan Sue Stormin tilalla on muuten näissä tarinoissa Kristalli) Latveriaan ja Tohtori Doomin armoille, minkä lukijana tunsin suorastaan helpottavana kotiinpaluun hetkenä. Paljoa ei tässä vielä ehdi tapahtua, mutta suunta on parempaan päin. Jatkoa on luvassa saman vuoden myöhemmässä numerossa, ja toivoa sopii että Doom pitää minut otteessaan paremmin kuin Epäinhimilliset pitivät.

On jokseenkin ikävä pistää Leen & Kirbyn tuotoksia lyttyyn, mutta kumpikin on Ihmenelosten parissakin tarjonnut niin mahdottoman paljon parempia tarinoita, että ei auta. Sitä paitsi olisihan vääryys asettaa kaikki kaksikon laatimat tarinat samalle jalustalle. Klassikoillakin on hyvät ja huonot hetkensä.

MARVEL 2/90: Ihmeneloset

1. Kehon vangit

2. Täältä ikuisuuteen!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Joe Sinnott

Ihmeneloset hallitsivat MARVELin ensimmäisiä julkaisuvuosia, mutta vuoden 1990 jälkeen, kun John Byrnen kausi päättyi ja pari numeroa Lee / Kirby -klassikoita oli heitetty siihen jatkoksi, joukkio katosi taustalle pitkäksi aikaa. Eikä sinänsä ihme – Byrnen jälkeen Fantastic Four oli Jenkeissä aikamoista kuraa, kunnes Walt Simonson sen ojanpohjalta nosti. Ja vaikkei Simonsonin tavasta tehdä välttämättä välittäisikään, jokainen myöntänee, että ainakin hänen kautensa Ihmenelosten ohjaimissa oli jotain tavallisesta poikkeavaa. Näitä tarinoita Suomessakin sitten lopulta nähtiin, mutta palataan niihin paljon myöhemmin; nyt on vuorossa viimeinen Byrne-vetoinen numero.

Olen tullut maininneeksi, että Byrnen Ihmeneloset on yksi omista suosikeistani Marvelin moninaisen tarjonnan joukosta, mutta MARVEL 2/90 – joka ei taida sisältää ihan tekijänsä viimeisiä FF-tarinoita, mutta melkein – ei enää ole mitään erityistä priimaa. Jollain tavalla tästä numerosta jo aistii pyrkimyksen saada homma siistiin pakettiin ennen poistumista muihin kuvioihin, eikä siinä mitään, tavoite on kunnioitettava, sillä olisihan kaikki juonenlangat voinut jättää seuraavankin käsikirjoittajan päänvaivaksi, mihin ratkaisuun moni noihin aikoihin päätyi. Enkä siis sano, että tämä olisi huono tarina, vaikka juonellisesti mennänkin vapaavaihteella alamäkeen. Muistiin lehti on jäänyt pettymyksenä, mutta nyt huomasin lukevani sen ihan sujuvasti ja ihan viihtyenkin. Kenties aiempaa vaisumpi esitys Byrneltä on aikoinaan ollut kovempi pala nieltäväksi kuin mitä se olisi ansainnut.

Pääosassa on Tohtori Doom, jonka Byrne aikoja sitten (Suomessa MARVEL 1/88) "tappoi", mutta jonka paluusta elävien kirjoihin on nähty jo aavemaisia enteitä. Tämä on alun perin ollut hyvä juonikuvio, mutta Salatut sodat sotki sen ikävästi: Doom kun oli "kuolemansa" jälkeen tuossa kosmisessa matsissa mukana, jopa tavallaan sen pääroolissa. Tätä ei Byrne ollut osannut ennakoida Doomia tappaessaan, joten ilmeisesti tämä comeback on sitten mennyt vähän uusiksi, mukaan kun änkeytyy nyt väkisin Tuonpuoleinen. Lopulta Doomin oleminen elossa/kuolleena/whatever on niin himmeän timey-wimey -logiikan avulla selitetty, että tuo kaikkivoipainen jumalhahmokin joutuu toteamaan, ettei ole enää ihan kärryillä. Lukijasta puhumattakaan. Vaan väliäkö tuolla, ajasta ja ruumistaan irtaantunut Doom on siihen mennessä jo pyöritellyt Ihmenelosia sata-nolla Latverian suurlähetystössä ihan kuin ennen vanhaan. Good times, vaikkei tosiaan mitään erityisen uutta.

Kuvitus on yksi lehden isoimmista pettymyksistä, ja lienee tarinaa suurempi syy siihen, miksi tämä lehti ilmestyessään jätti niin katkeran maun. Joe Sinnott on toki legendaarinen tussaaja, ja ehkäpä juuri se tekijä, joka aikoinaan nosti Jack Kirbyn kuvituksen lopullisesti massan yläpuolelle. Mutta kun hän nyt ensi kertaa esiintyy Byrnen parina, on pakko todeta, ettei yhdistelmä toimi. Lopputulos on lattea, syvyys puuttuu, yksityiskohdat myös, kaikki on liian sileää ja pyöreää, jotenkin tusinatavaran näköistä. Ihan äkkiä ei jälkeä olisi Byrneksi edes tunnistanut.

Palaan vielä edellä mainitsemaani juonelliseen alamäkeen, jota pitkin rymistellään kovaa, ja sillä fiiliksellä että kunhan nyt paperille jotain tarinantynkää syntyy. Henkilöhahmojen logiikka nimittäin ontuu. Käy ilmi, että "kuollessaan" Doom siirsi tajuntansa lähistöllä seisoskelleen Norm McArthurin kehoon, ja on tämän kellarissa rakennellut kuukausien kuluessa omaa haarniskaansa uusiksi. Tämän ymmärränkin – varsin doom-mainen tempaus. Hän ei kuitenkaan tyydy valmistuneeseen haarniskaansa, vaan pukee sen ylle kummallisen pinkin haalarin, johon pukeutuneena hyökkää Latverian suurlähetystöön saadakseen Ihmenelosten huomion. Susan Richards tunnistaa tämän asun: kyseessä on Voittaja, "Superskrulli, joka esiintyi isänäni!"

"Ok", toteaa lukija, "tämäpä todella kummallista. Mutta kaipa yhteys Doomiin kohta selviää!"

Ei selviä. Miksi Doom pukeutuu tähän asuun, kuka hitto on "Voittaja", miksi Superskrulli – joka on vakiintunut Ihmenelosten vihollinen – olisi joskus käyttänyt kyseistä asua ja nimeä, ja miksi oi miksi hän olisi koskaan esiintynyt Sue ja Johnny Stormin isänä? Kaikki tämä unohtuu noin kahden ruudun kuluttua siitä, kun Sue on tuon yllä siteeraamani lausunut. Lukija ei voi kuin kummastella mitä Byrnellä oli  tässä mielessään. Mihin Doom tarvitsee tuota "Voittajan" asua? Joka siis onkin ehkä Superskrullin asu? Mitä tapahtuu? Miksi kaikki on niin kajahtanutta?!

En tiedä onko suomennoksesta jäänyt jotain kriittisiä sivuja pois vai mistä on kyse, mutta koko kuvio on siinä määrin uhka mielenterveydelle, etten uskalla sitä laajemmin pohtia. Pysyn silti kannassani, että lehti on pääosin ihan kelvollista luettavaa, kunhan ei mittapuuna käytä Byrnen parhaita IN-tarinoita. Eikä edes toiseksi tai kolmanneksi parhaita.

MARVEL 12/89: Ihmeneloset

1. Hero

2. Kuin Feenix!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon / Terry Austin

Byrnen kausi Ihmenelosten ohjaismissa alkaa olla lopuillaan, mutta vielä ainakin yhden MARVELin täytteiksi on riittänyt mielenkiintoista tavaraa. Varsinaisena huippusuorituksena ei kumpaakaan lehden tarinoista voi pitää, mutta toisessa (Hero) on kuitenkin omaperäinen lähestymiskulma supersankariuteen, ja toinen (Kuin Feenix) on historiallinen käännekohta koko Marvelin universumin kronologiassa.

Käsiteltäköön tuo tarinoista jälkimmäinen ensin, kun se on kerran suomalaisen julkaisun kanteenkin nostettu. Kyseessähän on tietenkin Jean Greyn paluu "kuolleista", toisin sanoen klassisista klassikoimman Dark Phoenix -tarinan vaikuttavan loppuhuipennuksen kumoaminen. Ylläri: Jean ei koskaan ollutkaan Feenix, vaan tämä tuhovoimainen olento – jonka voimien alle katoava ihmisyys oli nimenomaan koko hahmon pointti – olikin entuudestaan tuntematon omnipotentti kosminen olento. Oikea Jean on viettänyt väliin jääneet vuodet merenpohjassa mystisessä kapselissa, jonka Kostajat nyt ovat onkineet esiin. Paitsi että itse en lue Marvelin historiaa näin. Minulle Jean Gray kuoli Kuussa, ja tämä uudestisyntynyt olento on kopio. Olen sillä tavoin anarkisti, että luen tarinat mieluummin siten kuin niiden tekijät ovat tarkoittaneet, enkä niin kuin miten myöhemmät tekijät ovat alkuperäistä tarkoitusta muuttaneet. On huomattava tietenkin, että John Byrne oli toinen Pimeän Feenixin saagan laatijoista, mutta toisaalta myös se, että hän ei ollut Jeanin paluun takana, ei edes sitä sen kummemmin ideoimassa. Siinä mielessä Byrne hoitaa homman kotiin ihan tyylikkäästi. Jeanin paluusta ei tehdä kovin suurta mysteeriä, vaan se selitetään yhden parikymmentäsivuisen tarinan kuluessa, ja lukijan ei auta muu kuin tottua tähän muuttuneeseen status quoon. Luultavasti Byrne itse on ollut saman dilemman ääressä – jollei hän itse olisi laatinut tarinaa Jeanin paluusta, olisi sen saanut joku muu tehtäväkseen, joten sikäli on ihan hyvä, että se tapahtui täällä, missä tarinan laatu on sentään taattu.

Mutta historiallinen muutos Marvelin sarjakuvauniversumille on kuitenkin tämän myötä tapahtunut. Jean Greyn kuoleman oli ehdottomasti tarkoitus olla pysyvä, se oli karman lain mukainen rangaistus miljardien hengen vieneelle kosmiselle tuholle, ja merkittävä virstanpylväs mutanttien saagassa. Tämän jälkeen asiat olivat kuitenkin toisin: kuolema tuli vieraaksi yhä useammin ja näyttävämmin, ja yhä vähemmän pysyvästi. Jokainen Ihmenelosten, Kostajien ja Ryhmä-X:n jäsen on tätä kirjoittaessani kuollut vähintään kerran, aina "oikeasti", ja aina jonkin vippaskonstin kautta myöhemmin elävien kirjoihin palaten. Kuolemalta ovat kadonneet painolasti, tunne ja shokkiarvo, se on muuttunut halpahintaiseksi sensaationhauksi, jonka ainoa positiivinen piirre on se, että nämä toistuvat paluut vaativat käsikirjoittajia keksimään yhä kummallisempia keinoja, joilla henkiinpaluun voi selittää.

Sekin on sanottava, että vaikka Jean Gray tässä nimenomaisessa tarinassa onkin "muukalainen vieraalla maalla"-aspekteineen kiinnostava ja tulisieluinen hahmo, hän ei tämän jälkeen vuosikausiin noussut samalle tasolle kuin mitä oli Claremontin ja Byrnen klassisissa X-tarinoissa Feenixinä. Ei se X-Factorissa esiintynyt laimea ilmestys ollut sama Jean Gray jonka olin oppinut tuntemaan; vasta Grant Morrison New X-Menissä 2000-luvun alussa kirjoitti Jeanistä oikeasti kiinnostavan hahmon. Ja tappoi tämän myös, mutta luonnollisesti Jean on sittemmin palannut taas takaisin.

Lehden toinen tarina on kiinnostava katsaus supersankariuden kääntöpuoleen: julkisuuteen ja sen seurauksiin. Päähenkilö on 13-vuotias Tommy, yksinäinen ja kiusattu koulupoika, jonka elämä pyörii Liekin fanituksen ympärillä, tuhoisin seurauksin.

Byrne näyttää ensin lukijoille Tommyn elämän käännekohtaa edeltävän päivän tapahtumia, sitten sen jälkiseuraukset: lastensairaalan palovammaosaston lääkäri pyytää Liekkiä mukaansa tapaamaan kuolemassa olevaa suurinta faniaan. Tarina on hyvä, joskin melko raskaalla kädellä osoitteleva. Harmi kyllä tämäkään ei taida olla kokonaan Byrnen omissa käsissä: loppupuolella kuvioihin nimittäin ilmestyy näihin aikoihin Maassa liikuskellut Tuonpuoleinen, joka vääntää tarinan opetuksen Johnny Stormille ja lukijoille rautalangasta, ja joka on melko selvästi toimituksen vaatimuksesta tarinaan lisätty osuus. Harmi, koska Hero olisi toiminut paljon paremmin ilman häntä.

Pari lisähuomatutusta vielä: Marvelin kunnianarvoista traditiota ylläpitäen lapsia ei edelleenkään osata piirtää alkuunkaan. Ohessa John Byrnen näkemys 13-vuotiaasta:

Ja vaikka olin juuri edellisnumeron Mail-Manin palstalla kirjeineni, olen kirjoittanut saman tien uudestaan. Ihan julkaistuksi asti en ole tullut, mutta Mail-Man mainitsee minut yhtenä kolmesta nimimerkistä, joita kiittää "pitkistä ja analysoivista kirjeistä". Inessä ollaan siis.

MARVEL 11/89: Ihmeneloset

1. Aitoja valheita

2. Kertokaa heille, että kaikki mitä he rakastavat kuolee!

3. Tuskaa ja harhaa

4. Vallankumous!

Tarina ja piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway / Al Gordon

Niin Ihmenelosia kuin John Byrneä on vuoden 1989 aikana ollut tarjolla runsaasti, mutta vielä loppuvuodesta saatiin muhkeat lisäannokset: ensin tämä 116-sivuinen järkäle, ja joulukuussa lisää samaa tavaraa vähän pienemmällä sivumäärällä. Nämä ovatkin jääneet mieleeni Byrnen viimeisinä taidonnäytteinä Ihmenelosten parissa; hänen kautensa lähestyy loppuaan, ja vaikka yhden (vai kahdenko?) numeron verran vielä seuraavan vuoden puolella MARVELissa heitä oli tarjolla, eivät nuo viimeiset hetket enää syystä tai toisesta kolahtaneet. Byrnen materiaalin loppumisen jälkeen Ihmenelosia nähtiinkin Suomessa huomattavasti harvemmin, eikä ihan yhtä laadukkaanakaan, joskin mielenkiintoista tavaraa on kuitenkin vielä jatkossakin sentään tulossa. Jotain väliin jääneitä Byrne-stooreja saatiin vielä erikoisjulkaisunakin myöhemmin.

Jonkinlainen muutos esimerkiksi MARVELin vuoden 1988 ensimmäiseen numeroon (edelleen mielestäni paras Byrnen IN-julkaisu Suomessa) on tässä numerossa mahdollista huomata. Varsinkin dialogi on jotenkin löysempää, juonenkehittely kenties rahtusen pinnallisempaa, piirrosjälkikään ei enää ole Byrneä hienoimmillaan, mikä toki johtuu osittain tussaajista. Mutta eihän tietenkään ole ihme, että tekemisen tavat muuttuvat. Byrne piti Ihmenelosten lehteä hallussaan monta vuotta, siinä ehtii paitsi muuttua ja kehittyä, myös kenties vähän urautuakin.

Suurin osa tästä lehdestä sijoittuu Mikrokosmokseen, yhteen Marvelin monista veikeistä rinnakkaisulottuvuuksista, jonne Ihmeneloset seuraavat Maassa vihaa ja eripuraa lietsonutta Psykomiestä (ehkä paras koodinimi koskaan), joka taitaa olla noita klassisia Lee / Kirby -kauden vihollisia 60-luvulta.  Hänen vihan vapauttavaa vaikutusta hehkutteleva kampanjansa on nykyisenä someaikana muuten jotenkin oudon tunnistettava.

Ihmisten tunteita manipuloiva Psykomies on ottanut erityisesti Susan Richardsin kohteekseen, mikä oikeastaan tarkoittaa, että John Byrne on päättänyt ravistella Suen hahmoa tosissaan. Voi olla montaa mieltä siitä, onko "kärsimyksen kautta voimaantuminen" välttämättä paras juonellinen ratkaisu, mutta toisaalta Byrneä tuntui jo Ihmeneloset-kautensa alussa hieman ärsyttävän se "naisjäsenen" tai "äidin" rooli, johon edeltävät kirjoittajat olivat Suen ryhmässä sysänneet, ja pitkään tuloillaan ollutta miesten varjosta emansipoitumista kohtihan tässä mennään. Tämä Psykomiehen käsittely ja sen synnyttämien vihantunteiden kohoaminen pintaan on lopulta siinä määrin katarttinen kokemus Susanille, että hän vaihtaa viimein koodinimensäkin, mikä jäikin pysyväksi muutokseksi: Näkymättömästä tytöstä tuli Näkymätön nainen tämän tarinan myötä. Onhan Richardseilla lapsikin ollut jo monta vuotta, joten sikälikin Suen nimenmuutos on vähintään aiheellinen.

Psykomies / Mikrokosmos -rymistely on Byrneä onnistuneimmillaan huikeine visioineen, julmine hahmoineen ja oivaltavine juonenkäänteineen. Lehden aloittaa kuitenkin Tohtori Doom -tarina, jossa paitsi nähdään Byrnen tulkinta Doomin menneisyydestä (aika vapaa uudelleentulkinta itse asiassa), myös räjäytetään Baxter Building tuhannen tuuskaksi – kenties Byrne tietää olevansa pian lehdestä lähdössä ja pistää sillat takanaan palamaan? No, eipä nelikko kodittomana tainnut kovin kauaa olla ennen kuin uutta pilvenpiirtäjää jo rakennettiin... Muuten ykköstarina on vähän laimea, vaikka "Onko Doom elossa vai ei?"-mysteeriä koitetaankin edelleen pitää yllä; se olisi vain toiminut huomattavasti paremmin, ellei Salatut sodat olisi tapahtunut pian Doomin kuoleman jälkeen, ja siellähän tämä pyöri kuvioissa varsin keskeisenä tekijänä.

Pidin tästä mukavan paksusta lukupaketista edelleen kovasti, vaikka se lähteekin vähän hitaasti käyntiin. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Psykomiehen Susanille syöttämä uni / harhanäky, jossa Byrne kieputtelee mukavan symbolista kuvastoa: Suen ja Reedin ikäero on silloin tällöin noussut esiin näiden avioliittoa jäytäväksi tekijäksi, ja tämän kuvitelman hetki hetkeltä vanheneva julma Reed ja lopulta pikkutytöksi taantuva epävarma Sue on hyvää Freudilaista symboliikkaa.

Huomioitakoon vielä lopuksi sekin, että vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun ensimmäinen lukijakirjeeni julkaistiin Hämähäkkimiehessä, olen Mail-Manin palstalla mukana jälleen. Kuten olen todennut, tämä kirjeitten kirjoittaminen lähti ihan hanskasta heti kun siihen tosissani ryhdyin.

MARVEL 3/89: Ihmeneloset

1. Alaston totuus

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon

2. Muistoja

Tarina: Mike Carlin

Piirrokset: Ron Wilson

Tussaus: Bob Layton

Vuosina 1988 ja 1989 John Byrne jyräsi kotimaisissa Marvel-julkaisuissa. Hänen sarjakuviaan julkaistiin näiden kahden vuoden aikana satoja sivuja; ennen kaikkea Ihmenelosia, mutta myös Hulkia, Hämähäkkimiestä, Alfa-Lentuetta ja Kapteeni Amerikkaa. Heti seuraavan vuosikymmenen puolella määrä pienenikin dramaattisesti lähinnä siksi, että Byrnen Ihmenelos-kausi saadaan tulevan vuodenvaihteen tienoilla päätökseen (joskaan ihan kaikkia hänen IN-tarinoitaan ei koskaan meillä julkaistu). Matskua Byrneltä olisi vielä riittänyt mm. West Coast Avengers -lehdestä, mutta toisaalta lieni ihan hyvä, ettei maamme rajallista Marvel-tarjontaa ihan ylenmäärin annettu yhden tekijän temmellyskentäksi. Niin hyvä ja suosittu kuin Byrne olikin, oli Marvelilla 80-luvulla paljon muutakin huippulaatuista tarjolla.

Tässä numerossa Ihmenelosia nähdäänkin vain yhden alkuperäistarinan verran, kun toinen stoori, joskin kronologisesti yhteensopiva, on Möykyn omasta lehdestä, jota ei sitten tätä enempää vissiin Suomessa nähtykään. Ja oikeastaan ykköstarinakin on lähinnä Hulktaren sooloseikkailu, johon Byrne sai innostuksen Kevin Nowlanin eroottis-sävyisestä Hulktaren pinup-kuvasta (joka muuten julkaistiin Suomessakin Hämiksessä 3/89!). Julkkiksen yksityisyyttä ja häikäilemättömän lehdistön toimintaa käsittelevässä tarinassa Hulktar ottaa Baxter Buildingin katolla yläosattomasti aurinkoa, kun paikalle saapuva helikopteri napsii hänestä kuvia. Kyseessä on tarkoituksellinen operaatio, josta vastaa härski (itse asiassa vähän Hartikaisen näköinenkin, eheh) pornolehtipamppu "Teejii". Hulktar koittaa estää kuvien julkaisun oikeusteitse, mutta se ei lopulta onnistu – yllärikäänne silti viimeisellä sivulla tapahtuu.

Koska Hulktar oli Ihmenelosissa juuri Byrnen kaudella, hän on minulle yksi tiimin keskeisiä jäseniä; juuri nämä tarinat ovat muokanneet minun käsitykseni Ihmenelosista. Eikä tietenkään haittaa, että Byrne osaa sekä kirjoittaa että piirtää hahmoa hyvin – hänhän sitten jatkoi Hulktaren soololehden puolella kohtalaisen pitkäänkin, missä tämän reipas asenne sai rinnalleen hämmentävän mutta toimivan metahuumorin ja jatkuvasti rikkuvan neljännen seinän. Kaverillani oli muutama She-Hulkin numero, ja tulipa ne luettua moneen kertaan kyllä.

Tätä lehteä nyt lukiessa mietin millainen merkitys Hulktarella on ollut minulle teini-ikäistyvänä pojannaskalina. Tämä amatsonimittainen kerrassaan rempseällä asenteella ja ekstrovertillä luonteella varustettu hahmo – joka varsinkin omassa lehdessään menetti jatkuvasti vaatetustaan suhtautuen siihenkin huumorilla – on niin lämmin muisto Marvel-nuoruudestani, että kävin pohtimaan olisiko hänessä ainesta sellaiseksi fiktio-ihastukseksi, jota monet tuntuvat nuoruudestaan muistelevan. En ole mieltänyt itselläni sellaisia koskaan olleen, mutta kenties on sittenkin, en ole vain asiaa pannut niin isosti merkille. Oli miten oli, Hulktar on hahmona yllättävän tärkeä minulle. Totta kai Marvelilta löytyy paljon varteenotettavia ehdokkaita hänen rinnalleen; esimerkiksi suosikkimutanttini Storm – mutta se mikä erottaa Hulktaren Marvelin muista hyvin kirjoitetuista naishahmoista on angstin puute. Hulktar lienee ainoa Marvelin ykkösluokan sankari, jonka elämästä pääosin puuttuvat niin traumat kuin kärsimyskin. Sellaista oli oikein kiva lukea välillä. Ja kun vielä olivat niin eroottinen vire kuin reippaan humoristinen asennekin kohdillaan.

No, Alaston totuus on ehkä juonellisesti heppoinen, mutta sisältää sentään niin paljon hyviä Hulktar-kohtauksia, että sen lukee mielellään. Kakkostarina taas on mukana lähinnä "tärkeän" käänteensä vuoksi – sitaateissa siksi, että vaikka paljon tunnetta ja dramatiikkaa pedataankin tähän lähinnä puhetta sisältävään juttuun jossa Möykky pakkaa tavaroitaan jättäessään Ihmeneloset taakseen – ei tämä status tietenkään ole pysyvä. Möykky palasi edelisessä Ihmenelosten numerossa Maahan, mutta varsinkin Johnnyn ja Alician välille kehittyneen suhteen vuoksi ei tunne enää halua jäädä Ihmenelosiin. Luonnollisesti hän palaa takaisin heti kun Byrne lähtee ja toiset tekijät astuvat tilalle, joten tämä tulehtuneita välejä ja katkeria muistoja sisältävä tarina on aika merkityksetön siinä mielessä. Pidin tätä kovin synkkänä aikoinaan, mutta nyt luettuna se oli lähinnä teennäisen sellainen. Kuvituspuoli tosin toimii: Ron Wilson on Suomessa varsin tuntematon mutta Marvelilla pitkän linjan puurtaja, joka piirsi mm. Möykkyä vuosien ajan. Laytonin tussaus on nättiä, ja monien ruutujen korostus paksulla reunuksella on hyvä ratkaisu, joka on jäänyt tästä tarinasta parhaiten mieleen. Se tekee tunnelmasta hautajaismaisen raskaan. Möykky tosiaan lähtee kaikki sillat polttaneena lätkimään ryhmästä, eikä näytä olevan ikinä tulossa takaisin. Ei mikään kaksinen tarina, mutta mielenkiintoinen näyte kuitenkin lehdestä, joka suomalaisille lukijoille oli uppo-outo.

Loppuun on vielä kommentoitava sisäkannelta löytyvää Action Force -lehden mainosta. Tosielämän tragedioiden käyttäminen mainonnassa lienee nykyään aikamoinen tabu. Enkä edes ihan tajua mitä tuolla ajetaan takaa. Karu kuitenkin.

MARVEL 1/89: Ihmeneloset

1. Epäluuloa ja ilkeyttä...

2. Takaisin tuonpuoleisesta

Tarina & Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway (& Al Gordon)

MARVEL osoittautui siinä määrin suosituksi, että selvisi ensimmäisestä kokeiluluonteisesta vuodestaan kirkkaasti (vielä kesällä Mail-Man ei uskaltanut palstalla varmuudella sanoa lehden jatkuvan), ja ilmestymiskertojakin on lisätty kahteentoista, joskin pääsääntöisesti lehdet ovat Hämiksen mittaisia 52-sivuisia läpysköjä viimevuotisten tiiliskivien sijaan. Ihmeneloset saa jälleen kunnian aloittaa, ja tämä onkin parempi numero kuin MARVELIN vuoden -88 viimeinen, jossa nelikkon aikamatka oli hivenen laimea kokonaisuus. Tällä kertaa ollaan turvallisesti New Yorkissa, ennen kaikkea lähiössä, minne Richardsit ovat muuttaneet. Tarkoituksena oli alunperin tarjota Franklinille jonkinlainen mahdollisuus normaaliin elämään supersankaroinnin sijasta, mutta kuten tämäkin numero osoittaa, idea on tuhoon tuomittu.

Tämän tarinakaksikon pääjuoni sijoittuu siis omakotilähiöön, jossa utelias naapurikyttääjämummo sattuu näkemään vilauksen taviskulissia ylläpitävistä Richardseista käyttämässä voimiaan, ja olettaa näiden olevan noitia, mikä on vaikeasti nieltävä logiikka hyvin julkisia ja näkyviä superhahmoja vilisevässä Marvelin universumissa, mutta ok. Hän kutsuu paikalle pahuutta vastaan omaa ristiretkeään käyvän okkultisti Elspeth Cromwellin, joka vakuuttuu siitä että Richardsit ovat demoneja, ja jonka maagisille kyvyille Ihmeneloset eivät oikein pärjääkään. Cromwell päästää epähuomiossa pahuuden voimat valloilleen, ensin demonimuodossa, lopulta Mefisto pelmahtaa paikalle ja vie koko joukon sielut mennessään. Juuri Franklin tämän sitten voittaakin.

Tämä stoori on ihan ok. Se on suoraviivainen ja ilman turhia kommervenkkejä, Elspeth Cromwellin hahmo on erityisen onnistunut – kireän konttoristin tai luokanopettajan näköinen nuorehko nainen mustissa laseissaan, hurjat kyvyt, suuret luulot ja täysin väärin käsitetty tilanne on hyvä yhdistelmä. Harmi että hän ei tästä ensiesiintymisestään selviä hengissä... ainakaan sikäli kun tiedän. Silti parasta on lehden alku; Reedin ja Suen uusille naapureilleen järjestämät tuparit (Byrne on piirtänyt vieraat eri sanomalehtisarjakuvien hahmoiksi omalla tyylillään) ja ylipäätään näiden leppoisa kotielämä on sympaattista seurattavaa. Mitä mystisemmäksi meno muuttuu, sitä vähemmän huomaan olevani siinä mukana nyt. Tohtori Outokin saapuu paikalle, mutta loppujen lopuksi Mefisto on minulle lukijana se varsinainen ongelma – en koskaan oikein ole päässyt kiinni tähän hahmoon, jota Marvel kuitenkin käytti usein. Mefisto on liian abstrakti ja vertauskuvallinen ollakseen kauhean kiinnostava; hän ei ole mitään todellista, eikä täten oikein koskaan kasva tai muutu mihinkään suuntaan, ainakaan ennen kuin Ann Nocenti otti hänet käsittelyyn Daredevilissä.

Lehden loppupuolella parempi osuus on kuitenkin Möykyn paluu Salattujen sotien planeetalta. Siellähän Ben ehti viettää hyvän aikaa muiden palattua Maan pinnalle, mutta nyt hän pelmahtaa varoittamatta New Yorkiin, ja marssii tyttöystävänsä Alician luokse. Seuraa yllä nähty kohtaus, yksi lehden parhaista: kahden kaverin yllättävähkö jälleennäkeminen Alician asunnolla. Minähän pidin suuresti siitä tavasta, jolla Byrne hitaasti kuljetti Johnnyn ja Alician suhteeseen Benin poissaollessa, eikä suurella osalla muistakaan lukijoista ollut mitään tätä muutosta vastaan (tai jos olenkin väärässä, niin ajan kanssa se olisi kuitenkin hyväksytty statukseksi). Marvelin isopomoksi Jim Shooterin jälkeen noussut Tom DeFalco kuitenkin ilmeisesti vihasi tätä käännettä, ja retconnasi vuosikausia Alician historiasta skrulli-kaksoisolennoksi. Olen tässä blogissa aiemminkin puoltanut näkemystä, että tarinat pitäisi lukea sellaisina kuin ne on tehty. Siten tässäkin lehdessä on nimenomaan todellinen Alicia Masters, ei kaksoisolento, koska Byrne lehteä tehdessään näin tarkoitti. Marvelin kaltaiset vuosikymmeniä jatkuvat kronikat käyvät joka tapauksessa liian monimutkaisiksi ja absurdeiksi lopulta, etenkin kun copyright-syistä on tietyistä asioista aina pidettävä kiinni. No, se siitä. Minun Marvel-todellisuudessani Johnnyn ja Alician suhde oli siis todellinen, eikä siitä sen enempää nyt...

Möykky ei tietenkään ottanut tapahtunutta erityisen tyylikkäästi vastaan, eikä sitten Maahan palaamisesta huolimatta palannut Ihmenelosiin, mikä oli minusta myös hyvä ratkaisu – ei Möykyssä hahmona mitään vikaa ole, mutta olin oppinut pitämään Hulktaresta tämän korvaajana. Byrnehän tunnetusti osasi juuri Hulktarta kirjoittaakin erityisen hyvin.

Kuvituksen osalta on huomattavaa, että Byrne on vihdoin helpottanut työtaakkaansa, eikä enää hoida tussausta itse, minkä kyllä jäljestä heti huomaa, mutta oivallista työtä tämä lehti tietenkin on näinkin. Netistä alkuperäislehtien tietoja selatessa sain huomata, miten onnistunutta leikkaa-liimaa-tekniikkaa Mail-Man (vai joku muu?) on tätä numeroa kokoon kasatessaan käyttänyt; ensimmäisen tarinan alkuun kun on onnistuneesti yhdistetty monta sivua aiemmasta numerosta (jonka on tussanut Al Gordon), kun taas jälkimmäisestä on kokonaan saksittu pois isoon crossover-juoneen liittynyt Avaruushirviö-osuus, sekin varsin saumattomasti. Hyvin rullaava ja viihdyttävä lehti siis, vaikka Mefisto ei olekaan kaikkein sytyttävin hahmo. Byrnen usein käyttämät valokuvataustat muuten ovat tässä näyttävästi esillä Liekin sinkoillessa rakastuneena Manhattanin yllä. Muistan että efekti näytti minusta aikoinaan mielettömän hyvältä. No onhan se ihan omaperäinen ratkaisu ainakin.

MARVEL 8/88: Ihmeneloset

1. Hyvää syntymäpäivää, rakkaani!

2. Matkalla maailmojen sotaan

3. Historian kirot!

Tarina & taide: John Byrne

Vaikka MARVELin ensimmäinen vuosikerta jakaantui melko tasaisesti kolmen pääesiintyjä(jouko)n osalle (Ihmeneloset, Ryhmä-X, Daredevil), niin ainakin minulle tämä nelikko on vuoden -88 johtotähti. Osittain syynä saattoi olla vain heidän esiintymisensä ensimmäisessä numerossa, mutta taisivatpa Ihmeneloset ottaa sivumäärällisestikin niukan ykköstilan. Tätä päätöstähän ei mitenkään voi toimituksen osalta moittia. Vuonna 1988 Suomessa esitetyt Ihmenelosten seikkailut ovat yhdeltä joukkion arvostetuimmista kausista, jolloin John Byrne niin kirjoitti kuin piirsikin lehteä, ja nosti sen pitkästä aikaa takaisin Marvelin ykköskastiin.

On aika huikeaa miten kauan Byrne kykeni laatimaan kuukausittaista lehteä jopa ilman erillisen tussaajan apua – etenkin, kun hän ilmeisesti teki osittain samanaikaisesti ja yhtä omin päin mm. Kostajia! Ei varsinaisesti ihme, että Byrnellä on ilmeisesti ihan kevyesti taipumusta ylimielisyyteen. Vähemmästäkin nousisi hattuun – hänen 80-luvun työnsä kun olivat paitsi arvostettuja, myös varsin hyvin myyviä. Eikä näitä aikakaan ole syönyt; edelleen Byrnen ote supersankarisarjakuvaan on aika paljon luontevampi ja jotenkin, yhä vain, freesimpi kuin monen aikalaisensa.

Tosin heti tämän perään joudun toteamaan, että itselleni tämä on heikoin vuoden -88 Ihmenelosista. Aiempiin verrattuna sivumääräkin on vaivaiset 68, mikä siis sisältää vain kolme alkuperäislehden numeroa. Lähtötilanne on kyllä lupaava: oudoista muistissaan olevista aukoista kärsivä Reed Richards palaa vanhalle kotitilalleen palauttaakseen asioita lapsuusvuosista mieleensä, eikä kulu kauaakaan, kun löytyy hänen isänsä laatima aikakone (!), jolla neloset sitten ampaisevat sinne, minne Nathaniel Richards on jo vuosia sitten lähtenyt koskaan palaamatta. Marvelin aikamatkailulle tyypilliseen tapaan mennään ajassa paitsi eteenpäin, myös sivusuuntaan, eli jossain rinnakkaismaailmassa sitten lopulta ollaan, ja tämän maailman hahmottomuuteen tarina lopulta kaatuu. Ollakseen niinkin huikealla mielikuvituksella varustettu kuin on, Byrne on jättänyt tämän dystooppisen tulevaisuuden oudon hahmottomaksi. On kuollutta kraaterien täplittämää autiomaata, villin lännen meininkiä futuristisin asein, suunnattomia luolamiesten ohjaamia robotteja ja lentävillä lohikäärmeillä ratsatavia valkyrioita – sekä kaiken taustalla uhkaava ja pelottava Sotalordi, jonka nelikko (sekä mukana roikkuva Wyatt Wingfoot) nopeasti ymmärtää olevan juurikin Reedin isä.

Hyviä elementtejä, mutta huonosti toisiinsa sopivina paloina on homman nimi. Vielä alkuvaiheessa tarina on kutkuttava mysteeri, mutta lopulta se ei mene oikein mihinkään suuntaan; Reed ja hänen isänsä kohtaavat (plot twist: pappa-Richards ei ollutkaan pahis), mutta vuosien jälkeen tämä hetki on aika laimea, ja koko kuviosta jää vähän "tässäkö tämä oli?"-fiilis. Mennään outoon maailmaan, tapellaan vähän roboja vastaan, pelastetaan päivä. Hyviä yksittäisiä hetkiä mahtuu mukaan, mutta juoni on epämääräinen ja pointiton. Pidin myös turhana painolastina sitä yllättävää tietoa, että ilmeisesti jo Reed Richardsin isä on ollut käsittämätön ylinero, joka on noin vain laatinut aikakoneen oman kotitilansa (kieltämättä kovin modernin näköiseen) laboratorioon jo vuosia ennen Ihmeneloset synnyttänyttä surullisenkuuluisaa avaruuslentoa.

Tosin Byrnen ensimmäiseen tarinaan sisällyttämä muutaman sivun mittainen "muistelu" Reedin ja Susanin ennen Ihmenelos-aikojaan kohtaamasta hirviömäisestä alienista on viehättävä; sen lisäksi, että tarina on tyylipuhdas kunninaosoitus Marvelin supersankariaikaa edeltäneille hirviösarjakuville, on Byrne myös piirtänyt sen varhaisen Jack Kirbyn tyyliin. Hauska idea, ja osoitus siitä mielikuvituksesta ja kokeilunhalusta, jota olisin itse päästooriinkin kaivannut. Tosin ymmärrän, jos joku tätä massiivisen Gormuu-nimisen monsterin ymppäämistä Reedin ja Susanin henkilöhistoriaan pitää turhaan uusiksi vedettynä historiankirjoituksena myöskin... Tätähän Byrne kyllä harrasti, mikä on yksi tärkeimmistä syitä sille, miksi hänellä on fanien ohella myös inhoajansa.

Bonuksena Mail-Manin avulias infopaketti siitä, miten aikamatkustus Marvelin universumissa toimii. Nämä Mail-Manin polveilevat vastaukset olivat aina yhtä hämäriä ja kiehtovia. Ainakin hän yritti, vaikkemme me lukijat aina kärryillä pysyneetkään!

MARVEL 6/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Vuoden toinen massiivinen paketti Byrnen Ihmenelosia sisältää muutamia isoja muutoksia ryhmän perusolemukseen. Salatut sodat tapahtuvat ohimennen tämän numeron aikana, ja Möykyn sijasta sieltä palaakin Reed Richardsin ja Johnny Stormin mukana Hulktar, joka liittyy joksikin aikaa Ihmenelosiin tämän numeron myötä. Tämä on hyvä käänne ennen kaikkea siksi, että Byrne hallitsee Hulktaren niin visuaalisesti kuin kirjoittajanakin todella hyvin; ei ihme, että hän myöhemmin jatkoi hahmon parissa pitkään tämän omassa lehdessä. Pidän kyllä siitäkin, että sellaisia perusasioita kuin mitä Ihmeneloset Marvelin universumissa ovat, välillä vähän ravistellaan. Tämä alkuperäinen supersankarinelikko on lopulta hyvin kuvioihinsa vakiintunut ja kaavamainen – aivan toisella tavalla kuin vaikka Kostajat tai Ryhmä-X. Ihmenelosissa on ollut aina kysymys enemmän perheyhteisön dynamiikasta kuin supersankariryhmästä, ja yhden keskeisen henkilön puuttuminen ja uuden astuminen kuvioon luo tietenkin uusia kiinnostavia heijastuspintoja.

Toinen iso asia on Susanin raskaus. Juuri kun Reed ja kumppanit palaavat Salatuista sodista maahan, Susan alkaa kärsiä voimakkaista säteilyoireista, joiden lähteeksi paljastuu vielä syntymätön lapsi. Ihmekös se sinällään, kun molemmat vanhemmat ovat aikoinaan läpikotaisin säteilytettyjä... Tilanne on kuitenkin vakava, eikä epätoivoisista pelastusyrityksistä ole apua, vaan raskaus päättyy keskenmenoon. On toki aika selvää, että kun yhdenkin lapsen pyörittäminen mukana tarinoissa vaatii käsikirjoittajilta aina luovia ratkaisuja, ei Marvel kai missään vaiheessa halunnut Richardseille enää enempää jälkikasvua – tässä mielessä tätä juonenkäännettä voi siis pitää tarkoitushakuisena shokkimateriaalina. Toisaalta Byrne käsittelee aihetta hyvin ja kunnioituksella, vellomatta draamassa liikaa, ja tämä on joka tapauksessa oleellinen askel siinä muutoksessa, jonka Susan Richards Byrnen kaudella käy läpi.

Elämä tämänkin tragedian jälkeen jatkuu. On uusia vastuksia, uusia asioita joihin reagoida; tällä kertaa esim. avaruudesta singahtava jättikokoinen tuhoaja Terminus, joka tylysti vaatii planeettaa itselleen ja alkaa saman tien tuhota ympäristöään ennennäkemättömällä vimmalla. Minut Terminus jätti vähän kylmäksi. Pidin jo nuorempana enemmän lehden inhimillisistä osuuksista, joihin Susanin ohella kuuluu myös Hulktar, jolle Liekki esittelee Ihmenelosten päämajaa Baxter Buildingia. Hulktaren asettummista uuteen ympäristöön ja uuteen rooliinsa Kostajissa vietetyn ajan jälkeen on kiinnostava seurata. Liekö sitten kyse Byrnen kerrontataidoista, mutta huomasin edelleen tätä lukiessani sympatiseeraavani tätä vihreää voimanaista kovasti. Hän on poikkeuksellisen inhimillinen ja maanläheinen hahmo kaiken Ihmenelosiin yleensä yhdistettävän scifi-jargonin keskellä.

Scifistä puheenollen – tapa, jolla Reed voittaa Terminuksen kyllä selitetään lehdessä juurta jaksain, mutta minun aivoillani en tätä keskinäisten taivaankappaleiden vetovoimakitkaa ihan tajunnut. Liekö Byrne niin tarkoittanutkaan?

Arvio: Laadukasta tavaraa, joskin (kannesta päätellen) jonkinlaiseksi lehden keskeisjuoneksi tarkoitettu Terminus jää melkein kuin loppukaneetiksi. Kaikki pienimuotoinen ja inhimillinen on kiinnostavampaa. Byrneä ylistettiin ainakin kotimaisten lehtien lukijakirjeissä estoitta maailman parhaaksi piirtäjäksi, mutta hänen tarinankerrontakykynsä usein unohdettiin. Itse huomaan nyt nauttivani ennen kaikkea Byrnen luontevan omapäisestä ja omaäänisestä tavasta tehdä tästä supersankariperheestä elävä ja uskottava.

MARVEL 1/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Minulla on voimakas muistikuva siitä, että kolmannen säännöllisesti ilmestyvän Marvel-lehden alkaminen Suomessa oli kova juttu, jota odotettiin malttamattomana kutkuttavia ennakkomainoksia katsellen. No, tämän blogin kirjoittaminen on osoittanut ainakin sen, miten vähän muistiinsa voi luottaa: tuleva lehti mainitaan vasta vuodenvaihteessa kahdella palstalla, sitten helmikuussa tämä ykkösnumero oli jo kaupoissa. Ja koska itse en noista maininnoista ensimmäistä aikanaan nähnyt, oli koko ennakkohype tammikuun Hämiksen mainosten luomaa. Kaipa yksitoistavuotiaana aika vielä kulkee sen verran hitaasti, että tuo väliin jäänyt odottelu tuntui pitkältä ja piinalliselta, ja ehtihän siinä tosiaan jo kaikenlaisia mielikuviakin luoda.

Mikä onni että lehti oli odotuksen arvoinen. Valikoitujen sankarien parhaista seikkailuista koostuvan MARVELin (noudatan edelleen Mail-Manin palstoillaan antamaa ohjetta, eli että tämän lehden nimi kirjoitetaan aina kokonaan isolla erotukseksi sanan "Marvel" muusta käytöstä) ensimmäinen numero on alusta loppuun John Byrnen Ihmenelosia miehen kovimmalta luomiskaudelta – 116 sivua pelkkää pirun toimivaa sarjakuvaa. Byrne on tässä vaiheessa ollut Ihmenelosten ohjaimissa jo jonkin aikaa, ja ammattitaito on ilmeinen. Hän kirjoittaa hyviä juonia, terävää dialogia, visuaalinen kerronta soljuu ja taide on hengästyttävän kaunista; niin pikkutarkkaakin, että tuntuu hurjalta että Byrne vielä tässä vaiheessa tussaakin omat piirroksensa. Miten hän on ehtinyt kuukausittaiset 22 sivua täyttämään, sitä pitää kyllä hämmästellä. Mutta onneksi on, sillä Byrnen Ihmeneloset kuuluu omien Marvel-suosikkieni kärkipäähän, ja tämä lehti on vieläpä ensimmäisiä lukemani IN-juttuja; vain edelliskesäinen Lee / Kirby -matskua tarjonnut erikoisjulkaisu oli tätä aiemmin tahkottu moneen kertaan läpi.

Tämä massiivinen paketti sisältää oikeastaan kaksi aika erillistä juonta: ensimmäisellä puoliskolla Tohtori Doom valjastaa avukseen Ihmenelosia vastaan entisen Galactuksen apulaisen Terraxin, joka pistelee varsinkin Möykkyä päihin niin että tuntuu. Reed Richards kuitenkin on hukanteillä eikä osallistu taisteluun, minkä vuoksi Doom estää Terraxia viemästä höykytystä loppuun asti ("Richardsin on tultava! Hänen on nähtävä rakkaittensa kärsimys ennen kuin itse kuolee!") ja näyttävässä loppurytinässä vaikuttaisi itsekin menehtyvän – tästä kertoo lehden todella ikoninen kansi. Ikoninen siis ennen kaikkea Suomessa tullessaan käytetyksi MARVELin ykkösnumerossa, mutta on tuo minusta muutenkin yksi hienoimmista Marvel-kansista kautta historian. Suotta ei Byrneä myöhemmin palkattu piirtämään kansia paljonkin eri lehtiin.

Lehden loppupuolella kolmikko lähtee sitten etsimään Reediä, joka on kaapattu jonnekin kaukaiseen galaksiin – Ihmenelosille tyypillistä ison kaliiperin scifimeininkiä siis luvassa. Reed on taannoin pelastanut Galactuksen hengen, ja nyt kaikki tämän miljardeja elämiä vieneen planeetansyöjän uhrit ovat järjestäneet oikeudenkäynnin, jossa Reediä ollaan tuomitsemassa. Meininki on sopivan kosmista. Mukana on Seuraaja, Odin, Ikuisuus, itsepä Galactuskin piipahtaa – ja myös John Byrne, joka siis itse itsensä tähän seikkailuun sijoittaa, Seuraaja kun katsoo sarjakuvantekijän tärkeäksi suurten tapahtumien muistiinpanijaksi. En oikein penskana tiennyt miten tähän suhtautua. Tuntui vähän oudolta... Mutta pakkohan tällaista on nyttemmin arvostaa. Ei olisi monella tekijällä ollut pokkaa samaan!

Kaiken kaikkiaan, nytkin luettuna, Byrnen Ihmenelosissa on mukavan raikas ja tuore tuntu verrattuna moneen muuhun aikakauden sarjakuvaan. Tarinat eivät ole turboahdettuja eivätkä raskaita, vaan yhteen keskeiseen tapahtumaan tai tilanteeseen vuorollaan keskittyviä. Supersankarit ovat myös harvoin näin inhimillisiä: Ihmenelosetkin ovat parhaillaan muuttamassa vuosia yhteisenä kotina toimineesta päämajastaan kuka minnekin; Sue ja Reed esimerkiksi etsivät asuntoa lähiöstä. Lehden ensimmäisessä tarinassa inhimillistetään jopa Tohtori Doom; kyseessä on käytännössä Latverian itsevaltiaan monologi, mutta miten kiehtova ja nyanssein ladattu se onkaan. Aika kaukana ollaan perinteisistä yksiulotteisista maailmanvalloitus-vihollisista jo tässä kohtaa, kun pienen eurooppalaisvaltion monarkki kuuntelee alamaistensa ongelmia ja niitä viisaasti ja ymmärtäen ratkoo.  Onpa muuten 60-luvun Ihmenelosiin verrattuna myös huomioitava eräs tärkeä muutos: Susan Richards ei enää ole se avuton painolasti, joka vielä kesäisessä erikoisjulkaisussa nähtiin, vaan ottaa aktiivisesti tiimin johtajuuden haltuunsa, eikä raskaudestaan huolimatta kuuntele Johnnyn ja Benin vastaväitteitä vaan toteaa kylmästi miten asiat ovat. En tiedä minkä verran Sue on 70-luvun tarinoissa noussut tuosta varhaisesta roolistaan, mutta paljon krediittiä hänen uudistamisestaan on tavattu Byrnelle antaa joten nostan minäkin hattua. Ihmenelosten mitäänsanomattomin jäsen kohosi näihin aikoihin hyvin nopeasti kaikkein kiinnostavimmaksi.

Jep, hyvin alkaa MARVELin taival. Sinänsä tämä ei ole ihme: materiaalia valittavaksi lehteen olisi ollut vaikka miten; siinä määrin huippulaatuista kamaa Marvel tuuttasi 80-luvulla ulos. Yllättävintä kai onkin, että Suomen markkinat mahdollistivat tällaisen lehden perustamisen. Mutta Marvelin sarjakuvat tekivät meillä tuolloin kauppansa. Ensimmäisenä vuonna MARVELia tuli ulos kahdeksan numeroa, seuraavana tahti oli jo kuukausittainen. Kaksi vuotta myöhemmin alkoi vielä neljäskin lehti.

Arvio: Kotimaisen Marvel-historian merkkipaalu, ja omia ensikosketuksiani Ihmenelosiin. Oli ihan huikean hyvä silloin joskus, ja huojentuneena huomasin tämän parissa viihtyväni todella hyvin edelleen. Oli alunperin määrä lukea tämä usealla eri istumalla kun on sen verran paksu, mutta eihän hyvää malttanut kesken jättää. Hienon tekijän parasta jälkeä, sanoisin.

Sarjakuvalehti: Ihmeneloset

Käsikirjoitus: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott

Tämä erikoisjulkaisu on ilmestynyt kauppoihin kesällä 1987, ja olen ostanut sen tuoreeltaan, todennäköisesti ensimmäisenä lehtenä sen jälkeen kun Marvel-kipinä tarttui kesän Hämis-hankintojen myötä. Ihmeneloset olivat Hämiksessä vilahtaneetkin, ja nyt päästään hahmojen historiallisimpien tarinoiden pariin, kun tämä klassinen eepos kultaiselta 60-luvulta on päätynyt suomalaisten luettavaksi. Meno on hurjaa, tämän aikakauden lehdissä ei paljoa jarruteltu, ja tässäkin ensimmäisten 20 sivun aikana taistellaan Hiekkamiestä vastaan kahdesti, nähdään Tohtori Doomin ja Hopeasurffajan kohtaaminen ja sen ikävät seuraukset, piipahdetaan toisessa ulottuvuudessa ja seurataan muutama sivu Epäinhimillisiäkin pääjuoneen mitenkään liittymättömän sivuhaaran kautta. Olipa tässä nieltävää silloin aikoinaan, mutta kasvuikäisen kyky ottaa asioita vastaan on kahdehdittava: eihän se haitannut, ettei ollut juurikaan hajua keitä nämä hahmot ovat tai mitä tässä on taustalla. Se mitä tapahtuu oli tärkeintä, ja tämä kuumeisesti eteenpäin jyräävä vauhti piti mielenkiinnon yllä.

Keskeinen juoni on Tohtori Doom, joka onnistuu kieroudella varastamaan itselleen kosmisen Hopeasurffajan voimat, ja muuttuu täten kertalaakista voittamattomaksi ja alkaa maailmanvalloitusturneensa. Ihmeneloset Doomin vanhoina verivihollisina ovat hänen erityisen kostonsa kohteena, mutta näiden 60-luvun sarjakuvien Comis Coden valvomaan tapaan kuolonuhreilta säästytään globaalissakin mittakaavassa, vaikka panokset ovat toki valtavat – Stan Leen yliampuva verbaliikka pitää huolen siitä, ettei missään vaiheessa unohdu miten koko ihmiskunnan olemassaolo on nyt vaakalaudalla. Ja Kirby (tussajansa Sinnottin kanssa) on tietenkin niin huikeassa iskussa, oletettavasti koko uransa huippukunnossa juuri näissä 60-luvun jälkipuoliskon stooreissa. Kuvitus on majesteettisen upeaa, ja onneksi mustavalkoista – olen näitä Kirbyn vanhoja Ihmenelosia myöhemmin väreissäkin nähnyt, eikä 60-luvun räikeä väritystekniikka ole tämän tason kuvitukselle ollenkaan eduksi.

Mutta miten tämä nyt luettuna kolahti? Vähemmän kuin silloin joskus, se on myönnettävä. Näin legendaarisen statuksen saanutta tarinaa on tietenkin mahdoton lukea kontekstista irrallaan, mutta kyllä tämä selvästi aikansa lapsi on, hyvässä ja pahassa. Hyvät puolet ovat hillitön ideoiden tulva, jatkuvasti vuolaana virtaavat juonenkäänteet ja pähkähullun yliampuvat hahmot, niin realistisina kuin Marvelin sarjakuvia muuhun supersankaritarjontaan verrattuna pidettiinkin. Huonoja puolia on hahmojen hippaisen uuvuttava puhetulva, ja tietyt vanhoilliset asenteet, joista varsinkin Sue Stormin käsittely on harmillista – Näkymätön tyttö on todella täysin hyödytön hahmo koko lehden ajan, ja hänen roolinsa Ihmenelosissa tuntuu olevan lähinnä tapahtuvien asioiden kauhistunut toteaminen ja miehensä käskyjen noudattaminen. Pistää nykylukijalle ikävästi silmään, etenkin kun tietää miten tehokas hahmo, jopa Ihmenelosia koossa pitävä voima, Susanista myöhemmin kehittyi. En silti usko että Lee ja Kirby tekivät tarkoituksella Suesta mitäänsanomatonta kiviriippaa; aikansa asenteet ne tässä vain heijastuvat. Pitää myös todeta, että tarina toimisi paremmin ilman säännöllistä harppaamista Epäinhimillisten pariin. Naperona nämäkin osat lehteä tuntuivat jännittävän oudoilta, nyt ne häiritsevät pääjuonen etenemistä ikävästi, ja on todettava että vaikuttavista Kirby-visuaaleistaan huolimatta Epäinhimilliset ovat olleet aina minusta kovin mielenkiinnoton porukka. Marvelillahan oli jo mutantit, joten on vähän epäselvää mihin toista supervoimaista ihmisrotua enää tarvittiin, varsinkin tällaisen pönäkän kuningasperhe-mytologian ympärillä pyörivää.

Arvio: Viihdyttävä ja paikoitellen suorastaan hengästyttävä klassikkotarina, johon huomaa suhtautuvansa silti enempi historiallisena näytekappaleena. Taide on huikeaa, juoni samoin, mutta tietty vanhanaikaisuus alkaa jo lukijaa häiritä. Yhtenä ensimmäisistä Marvel-lehdistäni oli kuitenkin todella tehokas, lumosi suorastaan.

Ihmeneloset 4/84

 1. (Ihmeneloset)

Käsikirjoitus & taide: John Byrne

2. (X-miehet)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

(kummallakaan tarinalla ei ole otsikkoa)

Lapset ja supersankarisarjakuvat soveltuvat yhteen huonosti. Eivät kai muuten, mutta kun juonessa pyritään pitämään yllä ajallista jatkumoa, ongelmaksi muodostuu ikääntyminen – aikuiset voivat pysyä epämääräisessä aikuisiässään vuodesta toiseen, mutta lasten kohdalla tämä on hankalampi tila, ja ehkä tämän vuoksi lapsia on Marvelin sarjakuvien protagonisteilla varsin vähän. Kuuluisin heistä lienee Ihmenelosten Susan ja Reed Richardsin poika Franklin, joka syntyi 60-luvun lopulla, kasvoi pian vauvasta noin viisivuotiaaksi, minkä ikäisenä sitten pysyttelikin vuosikymmenet, kunnes (ja tämä on tapahtunut vasta kauan oman Marvel-kauteni jälkeen) katosi tulevaisuuteen ja palasi sieltä aikuisena ratkaisten vihdoin tämän ikuisen lapsuuden ongelman. Samaa metodiahan käytettiin myös Kykloopin ja Madelyne Pryorin pojan kanssa Ryhmä-X:n puolella, tosin huomattavasti ripeämmin kääntein.

Tämä Ihmenelosten oman suomenkielisen lehden viimeinen numero jatkaa tutun laadukkaan Byrne-materiaalin parissa. Byrnehän otti nimikkonelikosta erityisesti kohteekseen Susan Richardsin, Näkymättömän tytön, jonka persoonaa, voimia ja ylipäätään asemaa tämän supersankari/perheyhteisön jäsenenä hän uudisti huolella. Tämä tarina (jonka nimi on jäänyt suomennoksesta pois) alkaa Susanin ollessa kärkevän talkshow-emännän vieraana televisiossa, ja tämä juontaja hyökkää vieraansa kimppuun esittämällä oletuksia, jotka lienevät pitkälti Marvelin lukijoiden näkemyksiä tästä usein Ihmenelosten heikompana lenkkinä nähdystä hahmosta. Paljon nähnyt Susan suhtautuu itseensä kohdistuviin syytöksiin kypsästi, hivenen huvittuneestikin. Hän on aikuinen ihminen, ei mikään tyttö enää – eikä vielä erityisen vihainenkaan, minne Byrne hänen hahmoaan lehden parissa viettäminä vuosinaan koko ajan pidemmälle vei.

Palattuaan kotiin Sue löytää muun tiiminsä nujerrettuna, ja kukapa muu tämä salaperäinen ja ilmeisen kaikkivoipainen (Jeesuksen näköinenkin) hahmo on, kuin hänen äkisti aikuiseksi vanhentunut poikansa. Syy vanhenemiseen on vähän epämääräinen, mutta seuraukset ovat rajut: Franklinissa on tosiaan voimaa kuin pienessä jumalhahmossa, ja hänen mielensä on kuitenkin hätääntyneen lapsen. Vasta Sue onnistuu rauhoittamaan poikansa, joka lopussa palaa ennalleen käytettyään voimansa, toistaiseksi, loppuun. Tämä tarina on ennen kaikkea Suen näytös. Byrne jatkaa hänen voimiensa käyttöä onnistuneen omaperäisin tavoin, ja Sue pysyy näkökulmahenkilönäkin koko tarinan keston ajan ilman taukoja – talkshown alusta tarinan viimeiselle sivulle kaikki tapahtuu yhden illan aikana. Yleisön edessä itsevarma perheenäiti kohtaa kotiin palattuaan ensin hämmennyksen, sitten epätoivon, mutta tajuttuaan perheensä kimppuun hyökänneen muukalaisen olevan hänen poikansa (Reed ei aikuista Franklinia tunnista ennen kuin Sue asian sanoo ääneen), hän onnistuu rauhoittamaan tämän olemalla läsnä.

Toisessakin tarinassa ollaan sattumalta äitiyden parissa. X-miehet jatkuvat kakkossarjana edelleen muutaman sivun voimin per lehti, ja tällä kertaa ollaan Skotlannissa, jossa Moira MacTaggertin poika Proteus on murhavoittoisella amok-juoksullaan. Tätä tarinaa ei tosiaan esitetä kuin muutama sivu, mutta asetelma on silti aika paljon rajumpi kuin edellä: Proteuksen mutanttivoimien ilmaannuttua (eli puberteetin alettua, mikäli haluaa lukea vertauskuvin) äiti on lukinnut hirviöksi muuttuneen poikansa vankikoppiin, josta tämä vasta aikuisena pääsee pakoon. Moira on valmis tappamaan lapsensa estääkseen tätä jatkamasta terroriaan. Tämä oli heviä settiä aikoinaan, mutta taisi tehdä kunnolla vaikutuksen vasta kun sain käsiini lehden, jossa tarina esitettiin kokonaisena. Ei tämmöisestä pätkimisestä oikein ole mihinkään.

Arvio: Byrne jatkaa epätyypillisten supersankaritarinoidensa parissa ja saa aikaan hyvää jälkeä. Hänen kuvituksensakin on ehdottomasti kympin arvoista. Tämä teki nuoreen minuun vaikutuksen olemalla jotenkin paljon intiimimpi ja tätä kautta rajumpi kuin pelkkä tyypillisempi Marvel-mäiske. X-miesten tarina on klassikko sekin, mutta lisää siitä sitten myöhemmin.