Hämähäkkimies 1/91

1. Kekkerit

Tarina: Fabian Nicieza

Piirrokset: Alex Saviuk

Tussaus: Keith Williams & Mike Esposito

2. Tärkeä kysymys

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Vince Colletta

Mitäpä tarjoaa käynnistyvä uusi vuosi Hämähäkkimiehen lukijalle? Pettymyksen, on lyhyt vastaus. Sitä ihan ehti unohtaa ne ankeuden hetteiköt joissa Hämis oli pitkään kahlannut, kun vuoden 1990 viimeinen kolmannes meni ensin huikean Kraven-trilogian, sitten kiinnostavan hullujenhuone-episodin parissa. Mutta nyt ei näytä taas hyvältä.

Hämähäkkimies on Marvelin hahmoista varmasti vahvimmin sidoksissa sivuhenkilögalleriaansa. Tämä on hyvä asia: Peter Parkerin arkielämä on aina ollut tärkeä osa Hämiksen kuvioita, ja näihin henkilöihin ja heidän kehittelyynsä moniulotteisiksi persooniksi ovat tarinankertojatkin panostaneet. Mutta tämä saippuaoopperapuoli ei koskaan saisi nousta yksinomaan tarinanaiheeksi. Nyt sinne osastolle mennään koko lehden ajaksi ja tulos on pannukakku, joskin kumpikin tarina omalla tavallaan, eli jos nyt jotain positiivista haluaa vuoden avausnumerosta löytää, niin saa pari erilaista pannukakkua yhden hinnalla.

Ensin on vuorossa Kekkerit, jossa Mary Jane on organisoinut kotibileet Peterin asunnolle. Siinä olikin juoni kokonaisuudessaan; näemme paljon tuttuja sivuhenkilöitä pyörimässä nurkissa, ja huikeana komiikan huipentumana Peterin kiukkuisen vuokraemännän, jota tämän aviomies pakoilee bileväen parissa nuorille tytöille samalla lirkutellen. Hän myös terästää kenenkään huomaamatta boolia, joten tarinan huipentuma on humalainen Hämähäkkimies taistelemassa Mörköä vastaan. Tämä on osapuilleen yhtä hauskaa kuin miltä se tässä kuulostaa.

Tärkeä kysymys sen sijaan on varsinainen epätarina, jonka olemassaolon ainoa syy on sen viimeinen sivu, Peter esittämässä Mary Janelle tuon "tärkeän kysymyksen", joka on siis "Hämärin rohkein päätös", kannen mukaan. Edeltävät 20 sivua saamme seurata Peterin sisäistä monologia ja huikean kiinnostavaa vaeltelua mm. seurakunnan myyjäisissä, tätinsä luona ja tusinarosvoja nappaamassa. Tuo viimeinen kysymys on tulevinaan lukijallekin yllätyksenä, mutta Peterin aikuistumisessa ja vastuunkantamisessa vellova itseruoskinta on siinä määrin puuduttavaksi jo siihen tultaessa käynyt, ettei lukija jaksa reagoida enää mihinkään. Hänet on väsytetty ankeudella.

Kuvitukseltaan kakkostarina on parempi. Romita Jr on aina piirtäjä paikallaan, vaikka ei hän kyllä erityisen inspiroituneelta tällä kertaa vaikuta. Vince Collettan minimalistinen tussaus (lienee tuon jo 50-luvulla aloittaneen tekijän viimeisiä Marvel-krediittejä?) saa lisäksi kaiken näyttämään melkein liian kliiniseltä ja peräti luonnosmaiselta paikoitellen. Ykköstarinan on kuvittanut uusi nimi Alex Saviuk, joka taisi kuvittaa jotakin Hämiksen jenkkilehdistä vuosien ajan 90-luvulla, ja on sellainen jokseenkin persoonaton peruspiirtäjä, jonka kynänjälki menee toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei se nyt ihan huonoakaan ole, mutta muistan ettei hän piirtäjänä tehnyt minuun myöhemminkään vaikutusta.

Uusia nimiä ainakin Suomessa ovat muuten myös molemmat käsikirjoittajat. Fabian Niciezaa tavataan paljon myöhemmin paljon paremmissa mutanttitarinoissa, kun taas David Michelinie on näillä main astumassa Amazing Spider-Manin ohjaimiin yhdessä Todd McFarlanen kanssa. Ei kaksinen näyttämölletulo kummallakaan, pakko todeta.

Taisi olla niinkin, että oma Hämis-kiinnostukseni hyytyi lopullisesti näihin aikoihin. Edellisvuosi oli loppunut hyvissä merkeissä, mutta tämä numero jotenkin osoitti sen, että se "normaali" Hämis-meininki ei enää sytyttänyt. Nyt lukiessa muistikuvat tästä lehdestä olivat hataria, ja merkillepantavaa on sekin, että lehti oli aika priimakunnossa. En ole sitä kovin montaa kertaa selaillut ensilukeman jälkeen.

Hämähäkkimies 8/89

1. Näkökanta

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mike Harris

Tussaus: Kyle Baker

2. Silminnäkijä!

Tarina: Peter David

Kuvitus: John Romita, John Buscema, Bob McCleod, Alan Kupperberg, Keith Williams & Mark Texeira

Peter David jatkaa omalaatuisia Hämis-tarinoitaan. Näillä main en enää oikein hahmottanut millainen käsikirjoittaja oli kyseessä; takana oli niin onnistunutta kuin epäonnistunuttakin komediaa, nokkelahkolla juonella kikkaileva mysteeri ja tietenkin huikean julma Synninpäästäjän tarina. Tällä kertaa David on jokseenkin kokeellisella linjalla kahdella tarinalla, joista kumpikin käsittelee silminnäkijähavaintoja ja kertojan luotettavuutta – toinen vakavammin ja toinen vähän vähemmän.

Lehden ensimmäisen puoliskon täyttävä Näkökanta on tarinoista vakavampi. Näemme onnettomuuden, jossa Hämähäkkimiestä pakeneva jalankulkija jää rekan töytäisemäksi; kertojan tai puhekuplien sijaan kommentaari etenee tapahtumaa sanomalehdessä kertovasta uutisesta poimittuna. Peter David hallitsee erilaiset tyylilajit, ja tämänkaltaista kuvan ja kerronnan yhtäaikaista mutta toisistaan irrallista tarinankuljetusta hän käytti myöhemmin Hulkissa paljonkin (muistelen). Tämän sinänsä melko merkityksettömän tapauksen uutisoinnista tarina sitten kertookin. Hämis esitetään tapauksen syypäänä niin Daily Buglessa (tietenkin...) kuin myös tv:ssä. Varsinkin jälkimmäisen toimitustyö on selkeän populistista ja tarkoitushakuista – silminnäkijälausunnoista käytetään vain ne, jotka tukevat "Hämis oli syyllinen"-näkökantaa. Tästä iänikuisesta roistoksi leimaamisesta kääminsä polttava Hämis käy Buglen toimituksessa uhkailemassa J. Jonah Jamesonia kohtauksessa, joka olisi periaatteessa voinut olla jonkinlainen katarttinen päätepiste näiden kahden välillä, mutta eipä tästä tietenkään mitään sen kummempaa seuraa.

Ongelmallisinta sinänsä kiinnostavassa aiheessa on itse onnettomuustapauksen epäuskottavuus. Lieneekö David tarkoittanutkin että Hämiksen syyttömyys on lukijalle ilmiselvää vai mistä on kyse; olisin ehkä ymmärtänyt kyseenalaisen uutisoinnin paremmin, jos itse tapauskin olisi vähän harmaasävyisempi. Kuvitusta pitää kiittää. Mike Harris taisi olla Marvelilla tuolloin vaikuttanut luotettava peruspuurtaja, mutta indie-sarjakuvan puolella paljon tehneen Kyle Bakerin tussaus tekee jäljestä vaikuttavan rouhean, jopa puupiirrosmaisen. Sopii tarinan tunnelmaan kyllä.

Silminnäkijä! taas on paljon käytetyn mutta yleensä toimivan idean variaatio, eli saamme kolmen eri kertojan version samasta tapahtumasta. Peter Parker, Mary Jane Watson ja Jonah Jameson ovat lounastamaan mennessään poikenneet pankissa, jonne aseistautunut ryöstäjäkin samalla osuu. Lukijat pääsevät seuraan, kun jengi on harrastamassa jälkipuintia kyseisellä lounaalla, Jameson vauhdilla humaltuen. Buglen päätoimittaja Robbie Robertson tulee paikalle ja kysyy mitä pankissa oikein tapahtui, mistä seuraa ensin Mary Janen kaikkia osapuolia myötäkarvaan sukiva versio, sitten Jamesonin itseään sankaroiva (ja Hämistä dissaava) näkemys, lopulta Peter kertoo (ilmeisesti?) tapahtumien todellisen laidan, jolloin paljastuu että kyseessä on oikeastaan silkka farssi, kun aiempien näkemysten pahuutta huokuva kriminaali olikin suorastaan yliampuvan surkea luuserihahmo. Muistan aikoinaan pitäneeni tästä tarinasta enemmän, nyt pidin sen huumoria turhan osoittelevana ja vähän väsyneenä. Hyviä heittoja löytyi, mutta täytyy tunnustaa, että pidän Jamesonista hahmona paljon enemmän kun tämä esiintyy vakuuttavana ja kovanaamaisena sanomalehtiveteraanina. Turhan usein hän on pelkkä omahyväinen pelle, kuten tälläkin kertaa taas. Mary Janen yritys saada niin poikaystävänsä pomo kuin Hämiskin näyttämään sankarilliselta on kyllä hyvä idea.

Kuvitus on sekalainen kaarti isoja ja vähemmän isoja nimiä. Jokaisen version tapahtuneesta on piirtänyt eri kuvittaja, joista Jamesonin näkemyksen piirtänyt Bob McCleod toimii parhaitan jo valmiiksi vähän sarjakuvamaisen tyylinsä vuoksi. Viimeinen osuus lienee hyvin varhaista Mark Texeiraa, ja aika kaukana ollaan vielä siitä superstarasta, joka hänestä sittemmin esim. Aaveajajan parissa kehkeytyi. Kuppilaan sijoittuvat väliosiot (joissa Jamesonin jatkuvasti kasvava humalatila kieltämättä vähän hymyilytti) ovat sitten vanhojen gurujen jälkeä: Romita ja Buscema osaavat hommansa.

Silti lopputulos ei ole kovin ikimuistoinen nyt luettuna. Ehkä en vuonna 1989 ollut törmännyt tähän trooppiin vielä liian usein, vaikka vanhahan tällainen kerrontatapa tietenkin on, minkä David itsekin myöntää: ryöstetyn pankin nimikin kun sattuu olemaan "Rashomon". Ha!

Panin muuten merkille, että Mail-Manin sijasta lehden oli suomentanut nimimerkki Barrister. Näihin aikoihinhan alkoi muita suomentajia tosiaan Marvelin lehdessä näkyä vilisemällä; taisivat vielä poikkeuksetta kaikki toimia jonkun hölmön nimimerkin takaa. Taso vaihteli, ja vain muutama oli tullut jäädäkseen, en muista että tätäkään kaveria olisi myöhemmin nähty lisää, vaikka käännös on vallan pätevää, en olisi Mail-Manista erottanut.

Lehti oli siis erikoisuudentavoittelussaan pikemminkin kiinnostava kuin hyvä. Lukihan tämän, vaikka kumpikin tarina olisi voinut mennä pari pykälää syvemmälle aiheensa käsittelyssä.

Hulk erikoisjulkaisu II

1. Ehkä ihmettelette miksi kutsuin teidät tänään tänne...

2. Tulikaste

3. Häiden kuokkavieras...

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: John Byrne / Keith Williams

Taannoin ensimmäisen Byrne-Hulkia julkaisseen erikoisjulkaisun yhteydessä mainitsinkin, että jäi tämä pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa ostamatta tuoreeltaan. Ykkösosa ei suinkaan ollut huono, mutta se ei toisaalta ollut kauhean hyväkään. Hulk henkilögallerioineen oli minulle vielä tuolloin aika vieras, eikä Byrnen käsittelyssä tullut paljon tutummaksi. Pääosassa tuntui pikemminkin olevan jokseenkin mielenkiinnoton Tohtori Samson, eikä Hulkin ja Bruce Bannerin erottaminen fyysisesti toisistaan ollut minulle lukijana niin iso paukku, kuin se on varmasti ollut sellaiselle, joka on vihreän miehen edesottamuksia jo pitkään seurannut. Ja tosiaan kului vuosia ennen kuin divarista poimin tämän kakkososan – on varmasti ollut ihan viimeisiä hankkimiani Marvel-lehtiä ennen kuin 2000-luvulla palasin asian pariin Morrisonin X-Menin myötä.

Erikoisjulkaisu kakkonen on ensimmäistä parempi. Jotenkin johdantomaisesta tunnelmasta on nyt päästy varsinaisten tapahtumien pariin; juonellisesti kokonaisuus on napakampi, eikä Hulk esimerkiksi (kuten edellisnumerossa) tappele sivukaupalla näkemiään harhoja vastaan. Itse asiassa nimihenkilö on enimmäkseen taustalla. Bannerin tietoisuudesta erotettu Hulk on enää hädin tuskin ajatteluun kykenevä örisevä olento, jolla ei murahtelun ohella ole dialogia enää lainkaan, ja joka on olemassa vain jättääkseen tuhoa jälkeensä. Byrne seuraakin enemmän Bruce Bannerin edesottamuksia; tämä käy työhön pysäyttämään itsestään irrotettua luonnonvoimaa, ja perustaa Hulkbusters-nimisen eri tieteenalojen asiantuntijoista kootun tiimin. Tällainen tieteentekijöistä koostuva tiimi on ajatuksena kiinnostava, mutta jostain syystä Hulkbusters taantuu välittömästi joukoksi kiihkomielisiä Hulk-vihaajia futuristisen mech-laitteiston ohjaimissa. Tämän koko homman pointti jää hämäräksi, mutta onneksi Peter David palautti Hulkbustersit kuvioihin myöhemmin ja kiinnostavammin (ja kyseiset tarinat olin siis jo ennen tätä lehteä lukenutkin).

Toisaalta Hulkbustersien ärsyttävyydessä on jotain piristävää. Lehden kakkostarina – jossa raivostuttavan itseriittoinen Samson ja rasittavan nokkavat Busterit mäiskivät toisiaan nassuun on jopa oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka itse Hulkia ei näykään mailla halmeilla. Paras tarina on kuitenkin viimeinen, jossa Byrne käyttää samantyylistä metodia kuin MARVEL 1/89:ssä nähdyssä Ihmenelosten tarinassaan: joka sivu on jaettu kahtia toisiinsa liittymättömien juonenlankojen vuorotellessa. Luin hiljakkoin interwebsistä että moni pitää tuota FF-numeroa ärsyttävänä lukea, mutta itse en ollut edes tajunnut sen olevan jotenkin poikkeuksellinen ennen kuin nämä valitukset näin. Oli miten oli, Byrne on ilmeisesti yrittänyt helpottaa lukijoita pysyttelemällä saman juonen parissa nyt pidempään: jokaisen sivun ala- ja yläpuoliskon verran vuorotellen. Itse tykkäsin tästä kerrontatavasta (jonka olisi kai voinut toteuttaa myös kokonaisin vuorottelevin sivuin... mutta sehän olisi ollut ihan tylsää), siinä oli jotain elokuvallista. Toisaalla on käynnissä Bruce Bannerin ja Betty Rossin jo pari vuosikymmentä odotetut häät, ja toisaalla Hulk ja Tohtori Samson ottavat yhteen niin että tanner tömisee. Kun sitten yksinäinen kirkko ilmestyy lehden viimeisillä sivuilla yhtäkkiä tämän painiottelun taustalle, on se kyllä aika hyytävä hetki – juonten traaginen yhteentörmäys näyttää väistämättömältä. Melkein nousi iho kananlihalle – ellei sitten ollut flashback Kill Billistä, jonka hääkohtauksen tuo autiomaan keskellä nököttävä pieni valkoinen kirkko tuo tosiaan mieleen. No, Byrnellä on enemmänkin ylläreitä hihassaan tässä tarinassa kyllä.

Täytyy todeta, että tämä lehti oli vuonna 2020 luettuna parempi kuin etukäteen arvelin. Mäiskettä ja oikeasti etenevää juonta, ja viimeinen tarina oli suorastaan mestarillinen (normaalilla supersankari-skaalalla; ei nyt sentään verrata tätä mihinkään oikeasti genreä uudistaviin teoksiin). Makuasia siis lienee, pitääkö hyvänä vai huonona sitä, että Byrnen lyhyt kausi Hulkin parissa päättyy tähän. Olisiko hänellä ollut vielä annettavaa, vai onko hyvä että lopetti tähän selkeään päätepisteeseen ja uutta alkua lupaavaan tilanteeseen? No, kaikkihan tietävät, että Peter David astui Hulkin ohjaimiin näillämain, joten Byrneä ei varmaan kenenkään tullut ikävä. Sen sijaan hänellä taisi olla annettavaa DC:n puolella tämän jälkeen paljonkin, ellen nyt ihan väärin miekkosen aikajanaa hahmota.

Hulk erikoisjulkaisu I

1. Erämaan kutsu

2. Vapaus!

3. Vihreä menninkäinen

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Bob Wiacek / Keith Williams

Hulk kuuluu Marvelin olennaisimpaan peruskaartiin, ja on niitä harvoja tyyppejä, joilla Suomessakin on ollut oma lehti. Omasta kokoelmastani ei näitä 80-luvun alun julkaisuja löydy, joten Hulk oli tämän erikoisjulkaisun ilmestyessä tuttu lähinnä vierailuistaan muissa lehdissä, Salatuista sodista ennen kaikkea, mutta tietenkin myös mainiosta Hulk & Möykky -albumista. Kyseisissä tarinoissa Hulkin persoonat ovat keskenään hyvin erilaiset. Ihan uusi kulma vihertyyppiin on tarjolla tälläkin kertaa – viimeistään tätä lukiessa aloin ymmärtää, että Hulkilla ei oikeastaan ole pysyvää normitilaa, vaan hän on kulloisenkin tilanteensa mukaan älykäs, lapsenomainen, aggressiivinen, ilkeä – mitä käsikirjoittaja sitten haluaakin tehdä. Kun itse hahmo historioineen kuitenkin pysyy samana, tämä tarjoaa varsin mielenkiintoisia mahdollisuuksia erilaisiin juonikuvioihin; Peter David erityisesti kokeili Hulkin parissa monenlaista juttua varsin onnistuneesti joitakin vuosia tämän jälkeen.

Mutta nyt on siis tarjolla John Byrnen lyhyt Hulk-kausi, jota ei kovan luokan klassikkona muistella, mutta eihän Byrnen kaltainen hommansa osaava tekijä saa huonoimmillaankaan kuraa aikaan. Byrnehän muuten olikin Suomessa tykätty ja suorastaan palvottu varsinkin piirtäjänä, mutta vuosi -89 on silti ollut melkoista tykitystä mitä miehen tekemisiin tulee: Tammi- ja maaliskuun MARVELit olivat Byrnen Ihmenelosia, siinä välissä nähtiin hänen Alfa-Lentuettaan Ryhmä-X:ssä, tämä Hulk ilmestyi huhtikuussa, ja vielä tulossa oleva toukokuun MARVEL on Byrneä kannesta kanteen. Johan luulisi kovimmallekin fanille riittävän. Hulkin pariin Byrne hyppäsi suoraan Alfa-Lentueen lehdestä mielenkiintoisen tekijänvaihdoksen myötä: Hulkista tuolloin vastanneet Bill Mantlo ja Mike Mignola vaihtoivat Alfaan ja Byrne vastavuoroisesti Hulkiin. Tiimit vaihtuivat lennossa ja toiset jatkoivat toisten aloittamia tarinoita. Valitettavasti tämä (näin olen käsittänyt) romahdutti ainakin hienosti alkaneen Alfa-Lentueen lehden tason pohjamutiin, joista se ei koskaan kunnolla noussut. Hulkin kävi paremmin, mutta kuten todettu, Byrnen kausi jäi lopulta hyvin lyhyeksi, ja vaikka hän pyrkikin heti tekemään isoja muutoksia (kaiketi Mantlon ideoihin perustuvia tosin?), vaivaa tätä tarinakokonaisuutta ehkä jonkinlainen yliyrittämisen maku. Tuntuu vähän siltä, että Byrne haluaa ehdottomasti jättää jälkensä tähänkin lehteen tekemällä heti aluksi ison jutun: Hulk ja Bruce Banner erotetaan fyysisesti toisistaan, mitä ei tietenkään koskaan ennen ole pidetty mahdollisena.

Tämän myötä lehdessä esiintyykin lähes-aivottomana aggresiivisena raivopäänä riehuva urahteleva nimisankari, joka on lähinnä katalyytti. Hulk on keskiössä vain siten, että tapahtumat pyörivät hänen ympärillään, mutta sivuhenkilöt nousevat tärkeämmiksi, mikä on kyllä siten hyvä ratkaisu, että tarinassa on vahva Marvelin jaetun universumin fiilis – on Kostajia, Hulktarta, Tohtori Samsonia ja SHIELDiä (tai siis YPKVV:ksihän tätä organisaatiota tuolloin kotimaisissa lehdissä kutsuttiin... suorastaan kierähtää kieleltä noin toimiva lyhenne). Kun päähenkilö ei puhu eikä ajattele, jää aktiivinen toimijuus muille. Tohtori Samson mainiona psykologi-supersankarina on melkein-pääosassa, mutta Byrne kehittelee myös Bannerin paljon kärsineelle heilalle Bettylle mielenkiintoisia kuvioita. Hulktar taas, kuten totesin MARVEL 3/89:n yhteydessä, kuuluu Byrnen huippusuorituksiin siten, että hänen tulkintansa hahmosta on jäänyt pysyväksi monin tavoin. Minäkin lukeudun nimenomaan Byrnen Hulktaren faneihin, Hulkista itsestään oli vielä tämän julkaisun jälkeen vaikea sanoa.

Onkin todettava, että vaikka muistan tästä ihan tykänneeni, jäi pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa tuoreeltaan ostamatta, hankin sen vasta paljon myöhemmin antikvariaatista. On vaikea sanoa, mikä tarkalleen oli syynä – Byrnen Ihmeneloset kuului jo tuolloin suosikkeihini, ja Alfa-Lentueestakin olin tykännyt. Myös Hulk oli tekijänsä parhaan luomiskauden satoa, mutta olisiko sitten ollut niin, että kun Byrne joutui (ilmeisesti) jatkamaan jo aiemmin aloitettuja juonikuvioita, ei hän ollut omimmillaan tarinan kanssa. Nyt lukiessa oli vähän sama fiilis kuin silloin kauan sitten. Hyvää, huolella tehtyä supersankarisarjakuvaa, jossa paljon potentiaalisesti kiinnostavia henkilöitä mukana... mutta se viimeinen kipinä jää puuttumaan joka räjäyttäisi potin. Kannessa lupailtu "Vuoden kovin paukku!" tämä ei ollut, mutta pettymykseksi luokittelu tuntuisi vähän turhan rajulta. Sanotaan vaikka että ok julkaisu. Byrneltä on paljon parempaakin tullut – mutta olisiko sittenkin pitänyt Byrnen sijaan julkaista kokonaan jonkun muun tekemää Hulkia?

Loppuhuomautus: kolmannen tarinan otsikko Vihreä menninkäinen lienee hilpeä painovirhe, kyseessä kun on sama logo, joka edellisellä aukeamalla mainostaa yhtä aikaa myynnissä ollutta Hämis-spesiaalia, jossa siis mukana Vihreä menninkäinen. En oikein muuten osaa selittää, miksi stoori olisi tuon niminen. Mutta sattuuhan näitä.

Hämähäkkimies 1/89

Pakko!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Armando Gil

Tiirikka

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Joe Brozowski

Tussaus: Keith Williams / Del Barras

Uusi vuosi, ja toiveissa oli Mail-Maninkin lupailema Hämiksen tasonnousu. Valitettava totuus oli, että ainakaan paljon heikompaa sisältöä ei enää ollut mahdollista tarjota kuin mitä valtaosassa vuoden 1988 lehdissä nähtiin, mikä oli tietysti hiukan harmillista minulle, joka olin juuri Hämiksen kautta Marvelin sarjakuviin hullaantunut kesällä 1987. Tämän ensimmäisen numeron kansi ainakin lupaili karumpaa menoa kuin vähään aikaan, mutta heti ensimmäisellä sivulla heräsi epäilys, kun huomasin että tarinaa oli taas kirjoittamassa Peter David, joka minulle vielä tässä vaiheessa oli pelkkä mitäänsanomattomien huumorijuttujen vääntäjä. Pakko! ei ole ehkä täysin vakavahenkinen tarina sekään, mutta siinä on kuitenkin oikea, aika hyväkin, juoni: ylivertaisella älykkyydellään pöyhkeilevä kolmikko yliopisto-opiskelijoita päättää ottaa Hämiksen kohteekseen voittaakseen tämän henkisesti, saadakseen tämän "polvilleen viikossa". He kehittelevät fiktiivisen superrikollisen Roihun, joka alkaa julkisesti uhkailla Hämähäkkimiestä niin kirjein, videohaastein, kuin (kannessakin esiintyvän) hirtetyn ja palavan nuken avulla.

Pakko kehaista kavereiden käsityötaitoja: saada pelkästä kankaasta ja täytteestä kyhätty nukke tarkasti jonkun tietyn henkilön näköiseksi vaatii kykyä! Mutta ei huolta, eivät he Hämiksen henkilöllisyyttä sentään tiedä; nukke kuvaa tämän ja valokuvaaja Parkerin kiinteää suhdetta. (aha...) Eniveis, homma saa yllättävän käänteen, kun Roihu ilmestyy kuviohin oikeasti, mikä näitä nietzscheläisiä älykköjä hivenen hämmentää. Lopulta Hämis ja Roihu käyvät taistelemaan, missä tilanteessa yksi opiskelijakolmikosta saa hengenvaaralliset palovammat. Koko tapahtuma kerrotaan tämän sairaalahuoneessa takaumina, kun rikosetsivä Jean DeWolff ja Hämis haastattelevat kuvion takana olleista niitä kahta jotka vielä ovat tolpillaan.

Tykkäsin tästä tarinasta silloin aikoinaan paljon. Kerrontaratkaisu on hyvä: jotain karmeaa on yhdelle opiskelijoista tapahtunut, mutta vasta loppupuolella paljastuu mitä, minkä lisäksi David kirjoittaa nasevaa kertojanääntä (hän käyttää samaa metodia hyvällä menestyksellä myöhemmin mm. Hulkissa). Tottuneemmalle lukijalle kuvion yllätyskäänteet eivät ehkä ole niin yllätyksellisiä, mutta 12-vuotiaalle tämä kolahti ovelalla juonellaan ja hyvällä ideallaan. (joka on mukailtu sellaisen kaksikon kuin Leopold & Loeb edesottamuksista) Kuvitus on ok. Rich Buckler ei ole persoonallinen piirtäjä, mutta tekee nättiä perusjälkeä, ja vähän levoton tussauskin istuu tarinaan.

Lehden toisen puolen täyttävä Tiirikka on sitten pitkälti sitä samaa huttua kuin mitä edellisvuonna nähtiin. Perusidis on oiva – asuntokeikkoja tekevä teinipoika murtautuu Parkerin kämpille ja varastaa komerosta löytämänsä Hämis-kamat pukuineen ja seittisinkoineen. Kuvitus on aika hyvää, mutta valitettavasti itse tarina ei etene oikein mihinkään, on vain geneerisiä hahmoja ja unettavan latteasti laahustava juoin. "Arvaa paljonko tästä on ollut harmia?" kysyy raivostunut Hämis saadessaan lopulta murtovarkaan kiinni. Eipä paljonkaan, voi lukija todeta, kun Hämis on lähinnä harmitellut tapahtunutta kotonaan nököttäen. Loppuratkaisu on siirappinen.

Mutta kakkostarina sikseen, kyllä tämän lehden myötä uskalsi jo pikkuisen pistää odotuksia Hämikseenkin. Seuraava numero olikin sitten aika takavasemmalta tullut henkeäsalpaava täysosuma ja klassikko. Siitä lisää myöhemmin.