Showing posts with label 1985. Show all posts
Showing posts with label 1985. Show all posts

Sunday 23 June 2019

Ryhmä-X 12/85


1. Ystävien pettämä!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Michael Golden
Tussaus: Armando Gil

2. Kosto vuosien takaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Byrne
Tussaus: Bob McCleod

Vuonna 1985 nähtiin Suomen Ryhmä-X:ssä ison luokan historiallisia käänteitä. Jean Greyn kuolema ja sitä seurannut Kykloopin poistuminen tiimistä, Kitty Pryden saapuminen, "Days of Future Past" – ja vielä vuoden lopuksi ehdittiin julkaista Roguen ensiesiintyminen tässä nyttemmin klassikoksi luokitellussa (tämäkin!) tarinassa. Pointsit sille, jonka idea Semicillä on ollut julkaista tämä; kyseessähän ei nimittäin ole X-Menissä julkaistu stoori lainkaan, vaan Kostajien annual-julkaisusta poimittu. Claremont toki käsikirjoittaa, ja onhan Rogue nimenomaan Ryhmä-X:n tulevaisuuden kannalta oleellinen henkilö. Tämä numero on myös pitkälti jatkoa numeron 10/85:n tapahtumille – Pahojen mutanttien veljeskunta on vankilassa, josta Mystikko heidät on päättänyt vapauttaa, apunaan nuori ja ilmeisen pysäyttämätön neiti nimeltä Rogue. Panokset ovat totisesti kovat: Kostajat, "maailman mahtavimmat supersankarit", kaatuvat kuin keilat kun Rogue pistää tuulemaan.


Tämä on kaikin tavoin hyvä tarina. Rogue kuuluu X-suosikkihahmoihini (ja koska olen niin monta siihen listaan jo laittanut, niin pistettäköön järjestys tähän nyt konkreettisesti: Top viis X-henkilöni ovat 1. Storm, 2. Kitty Pryde, 3. Rogue, 4. Kolossi, 5. Painajainen) ja tapa jolla hänet Marvelin universumiin tuodaan on kerrassaan kiehtova. Harva aloittaa kylmäverisellä murhalla (joka sentään jää yritykseksi) ja alkaa sitten riehua niittäen Kostajia oikealta ja vasemmalta – vain päätyäkseen hyvisten puolelle vähän myöhemmin. Pidän muuten siitäkin miten tämä tarina alkaa: Hämähäkkinainen (Claremont tuo tämän paljon kirjoittamansa hahmon mukaan, ja yksityisetsivänä siviilissä toimiva Jessica Drew sopiikin tähän yhteyteen hyvin) pelastaa Golden Gatelta heitetyn uhrin, joka sairaalassa paljastuu paitsi aivotoiminnaltaan vihannekseksi, myös Carol Danversiksi, Kostajien Ihmetytöksi. Itse teko jää näyttämättä, mikä on Marvelin sarjakuvaksi harvinainen mutta toimiva ratkaisu. Seuraukset sen sijaan tuntuvat – niiden kanssa Rogue elää tämän jälkeen vuosien ajan, tavallaan loppuelämänsä.


Byrnen kausi X-Menin piirtäjänä loppui edellisessä numerossa (joka minulta puuttuu), ja tämän Kostajien annualin on piirtänyt Suomessa varsin vähän nähty Michael Golden, jonka räiskyvä kynänjälki räjäytti ainakin meikäläisen tajuntaa huolella silloin joskus. Goldenin tyyli on aika poikkeuksellinen – manga-vaikutteita on nyt vähän tietävämpänä kyllä helppo havaita – ja jotenkin täysin estottomasti eteenpäin ryöppyävä. Sopii tähän karanneen höyryjyrän lailla etenevään stooriin kuin nakutettu!


Hyvin hektinen juttuhan tässä on kyseessä; Kostajat ottavat yhteen Veljeskunnan kanssa niin että talot sortuvat ja niin tuli kuin kivikin ryöppyää välillä korkealle ilmaan. Hahmot ovat taas mainioita kautta linjan: Claremont tietenkin haltsaa Veljeskunnan (ja lähinnä cameona piipahtavan Ryhmä-X:n), mutta myös Kostajat tuntuvat inhimillisemmiltä kuin monesti omissa seikkailuissaan. Mail-Man on muuten tainnut juuri ennen tämän suomentamista katsoa Kaurismäen Calamari unionin, koska sanonta "Anna palaa, Frank!" esiintyy peräti kahdesti. Ihmettelin silloin juniorina että kuka ihmeen Frank.


Kakkossarjana on Marvel Fanfaresta (tms) poimittu hivenen keskimääräistä täytesarjaa parempi Storm-seikkailu, joka mahdollistaa Byrnen esiintymisen viimeisen kerran Ryhmä-X:n sivuilla todella moneen vuoteen, tosin koska Austin ei ole tussaajana, on jälki vähän totuttua valjumpaa. Tai ehkä syynä on vain tämän tarinan sijoittuminen Goldenin huikean ilotulituksen jälkeen... Oli miten oli, kyseessä on Stormin ja Kostajien Mustan pantterin kohtaaminen niin nykyhetkessä kuin nuoruudessaan Afrikassa. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta ok tällaisenaankin. Palstallaan Mail-Man ikään kuin ohimennen mainitsee, että ensi kuusta alkaen Ryhmä-X muuttuu 32-sivuiseksi, ja että paljon tätä uudempiin tarinoihinkin harpataan. Mutta siitä enempi sitten seuraavan lehden yhteydessä.


Arvio: Räjähtävää tykitystä ja hulppeaa kuvitusta. Kaiken taistelun taustalla on kuitenkin traagisen ja todella kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen (ja Claremontin suuttumus sille, miten Carol Danversia oli Kostajien omassa lehdessä käsitelty – mutta tuota seikkailua lukemattomana en oikein tätä puolta tarinasta koskaan tajunnut). Tämä oli yksi lemppareistani silloin kauan sitten, ja toimii edelleen täysillä.

Saturday 22 June 2019

Ryhmä-X 10/85


1. Menneisyys tulevaisuudessa
2. Mieli väärässä ajassa!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont
Juoni / piirrokset: John Byrne
Tussaus: Terry Austin

Pimeän Feenixin jälkeen ja juuri ennen huikean yhteistyönsä päättymistä Claremont ja Byrne takovat tiskiin vielä toisen klassikkotarinan. "Days of Future Past" keikkuu sekin edelleen siellä parhaiksi rankattujen Marvelin tarinoiden listalla aika korkealla, ja oli varmasti aikoinaan ilmestyessään paljon kovempi juttu kuin miltä myöhemmin vaikuttaa. Vasta tämän kaksiosaisen kertomuksen myötä dystooppiset tulevaisuudennäkymät ja rinnakkaiset aikavirrat vakiintuivat sellaiseksi standardiksi, että kymmenen vuotta myöhemmin niitä tuntui olevan Marvelin lehdissä vähän kaikkialla, ja sellaisiin tottuneelle tämä ei ehkä näyttäydy niin mullistavana kuin mitä aikoinaan oli. Ei painajaismaisen tulevaisuuden konsepti tässä tietenkään ensi kertaa esiinny, mutta Claremont ja Byrne käyttävät aihetta sen verran oivaltavasti ja tuon tulevaisuusjuonen niin tiukasti nykyhetkeen sitoen, että vielä nytkin luettuna tässä tarinassa on mukavan omaperäinen ote.

Claremonthan tunnetusti korotti tätä "mutantit sorrettujen vähemmistöjen vertauskuvana" -piirrettä X-Meniä kirjoittaessaan, ja Days of Future Past on toistaiseksi suoraviivaisin esimerkki tästä. Senaattorin murhasta alkunsa saanut mutanttivihan kierre on johtanut vuoden 2013 dystooppisessa tulevaisuudessa painajaismaiseen maailmaan, jossa mutantit on joko surmattu tai pakotettu elämään ilman voimiaan keskitysleireissä. 60-luvun mutanttitarinoista tutut tappajarobotit Vahdit toimivat järjestyksenvalvojina, ja muutamat jäljelle jääneet sankarit suunnittelevat epätoivoista pelastusyritystä: keski-ikäisen Kate Pryden mieli lähetetään 30 vuotta ajassa taaksepäin teini-ikäisen itsensä (Kittyn) ruumiiseen, ja tätä kautta on tarkoitus estää Pahojen mutanttien veljeskunnan toteuttama senaattori Kellyn murha. Tulevaisuuden ja nykyhetken tarinat kulkevat vuorotellen todella sujuvasti. Tämä on hyvin kerrottua ja toimivaa sarjakuvaa, jossa jännitys säilyy ja hahmot ovat kiinnostavia – varsinkin vuoden 2013 henkilögalleria on kutkuttava. Niin keski-ikäistynyt aviopari Kate ja Kolossi kuin harmaantunut Wolverinekin, ja tässähän Magnetokin on ensimmäistä kertaa hyvisten puolella; ensimmäisiä viitteitä siitä tämän klassisen vihollisen tyylikkäästä uudelleentulkinnasta, jonka Claremont käsikirjoituskautensa aikana suoritti. Ensiesiintymisensä tekee myös punatukkainen telepaatti Rachel, joka sittemmin saapui X-miesten nykyhetkeen ihan fyysisestikin. Mutta ei ihan vielä sentään...


Nykyhetken tapahtumat ovat kenties perinteisempää supersankarisarjakuvaa kahden tiimin välisine nahinoineen, mutta kyllähän Mystikko on niin hyvä hahmo, että hänen johdollaan tämä uudistunut Veljeskuntakin tekee vaikutuksen. Onhan tässä numerossa myös tuo kuuluisa hetki, kun Painajainen huomaa yhdennäköisyyden itsensä ja Mystikon välillä; kutkuttava vihje juonikuviosta, johon Claremont ei sitten seuraavan kymmenen ja risat vuoden aikana millään ehtinyt palaamaan, vaan tämä yhteys paljastui vasta hänen jätettyään lehden.


Kitty Pryde on tässä nykyhetken osuudessa tietenkin vasta tulokas, ei vielä edes varsinaisesti Ryhmä-X:n jäsen, ja sikäli paljon kokeneen keski-ikäisen mielen asettuminen hänen kehoonsa on mainio tapa saada tämäkin uusi hahmo mukaan toimintaan. Ratkaisu toimii paremmin kuin voisi odottaa, ja toisaalta Kittyn tutustuttaminen lukijoillekin toimii näin aika monitahoisesti yhden suhteellisen lyhyen tarinan sisällä. Itse pidin varsinkin siitä kiintymyksestä, joka vuoden 2013 Katen ja Peterin väleistä huokuu. Tiedän (seurailen X-tapahtumia satunnaisesti somessa!) että parhaillaan fanit ovat hirmu innoissaan Kittyn ilmeisesti nykyisissä X-lehdissä tultua ulos kaapista, mutta kyllä minulle Peter Rasputin on aina ollut hänelle juuri se oikea kumppani. Katsokaa nyt näitä kahta:


Jenkkilehden sivumäärää lienee myös kasvatettu, koska tällä kertaa suomalainen lehtikin on saatu täyteen ilman tarvetta huonosti tähän yhteyteen sopiville täytesarjoille. Hieno kokonaisuushan tämä on; muistan kyllä että tämä numero, "kymmenenkasiviis", oli melkoinen legenda, jota yksi jos toinenkin etsi divareista kuumeisesti. Tällä tarinalla oli jo 80-luvulla kova maine! Eikä mitenkään syyttä. Kuten sanoin, tapahtumat ovat isoja, ja ovathan myös Claremont ja Byrne edelleen aivan timanttisessa vedossa yhteistyönsä toimiessa täydellisesti. Kaukaisen vuoden 2013 todellisuus on toteavassa julmuudessaan juuri sopivan uskottava vajoamatta liialliseen tuskalla mässäilyyn (no kuolevathan melkein kaikki kyllä) ja samanaikaisesti panokset nykyhetkessä senaattorin murhayrityksineen ovat korkeat. Sitäpaitsi Mystikon johtama veljeskunta on toimiva porukka, jota tuli onneksi nähtyä myöhemminkin vielä paljon.


Arvio: Pidin tästä lehdestä silloin kun sen lopulta jostakin divarista löysin, ja täytyy todeta että huomasin pitäväni siitä nyt jopa enemmän. Kenties osasin asettaa tulevaisuusvision nyt kontekstiinsa; sen vertauskuvallisuudessa on jotain aidosti hyytävää, ja keski-ikäistyneet versiot tutuista hahmoista ovat hyvin kirjoitettuja, uskottavia, koskettaviakin. Klassikkotarina jos mikä, hipoo hyvinkin Proteuksen stooria, vaikutukseltaan Marvelin universumiin toki tärkeämpikin.

Wednesday 19 June 2019

Ryhmä-X 8/85


1. Feenixin kohtalo!
2. Hautajaiset

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont
Juoni / piirrokset: John Byrne
Tussaus: Terry Austin

3. (otsikoton tarina)

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Steve Leialoha
Tussaus: Austin / Wiacek / Weiss / Milgrom / Springer

Pimeän Feenixin tarina, "The Dark Phoenix Saga", on yksi modernin supersankarisarjakuvan tunnetuimpia ja arvostetuimpia juonikuvioita, juuri se tarinakokonaisuus joka nosti X-Menin lopulta Marvelin ykköslehdeksi, ja joka järisytti perinteisen sankarimyytin rakenteita. Suomessa tämä Claremontin ja Byrnen (ja toki myös Terry Austinin, jonka tussaus on merkittävässä asemassa kuvituksen pikkutarkan lopputuloksen kannalta) mestariteos esitettiin vuonna 1985 Ryhmä-X:n oman lehden ilmestyttyä vasta vajaan vuoden verran. Itse en koskaan onnistunut divareista löytämään kuin tämän saagan päätösosan, joka sisältää X-Menin eeppisen numeron 137 ja vähän päälle – toki itse tarinan tapahtumat olivat myöhemmin ilmestyneiden lehtien kautta jo kovin tutut silloin kun tämän ostin.

Pimeä Feenix on tarina voiman turmelevasta vaikutuksesta ihmiseen. Se on kertomus hyvästä sydämestä joka korruptoituu peruuttamattomasti, ja ystävistä jotka joutuvat helvetillisen valinnan eteen: Jean Grey, Feenix, on kasvanut ihmiskuntaa ja koko universumia uhkaavaksi tuhovoimaksi (ja yhden planeetallisen väkeä hän jo on ohimennen tuhonnutkin) ja jokin ratkaisu on tehtävä. Shi'arin imperiumi on tuomitsemassa Jeania kuolemaan, mutta Xavier haastaa nämä tuomitsijat kunniataisteluun, jossa Jeanin elämä on panoksena: X-miehet käyvät kuun pimeällä puolella taisteluun Shi'arin imperiumin kaartia vastaan.


Totta kai juoneen tulee pari yllätysmutkaa, ja lopulta Jean on itse se, joka ratkaisee tilanteen ainoalla mahdollisella tavalla. Kyllä tämä on edelleen vaikuttava ja hyvä tarina, mutta kuten jo aiemmin totesin, oma Byrne-kauden suosikkini on Pimeää Feenixiä edeltänyt Proteuksen saaga. Olen myöhemmin hommannut Dark Phoenixin muutkin osat hyllyyni, mutta silloin aikoinaan oli käsillä vain tämä huipennus, ja tapahtumat jäivät muutamaa varsin vereslihaista kohtaa lukuunottamatta hieman etäisiksi. Faktat faktoina: niin tunnustettu ja glorifioitu kuin tämä loppunäytös onkin, kyseessä on silti melkein pelkästään pitkitetty tappelukohtaus erilaisia supersankarialieneita vastaan. Tottahan nämä tekijät tekevät senkin taidolla, mutta mutta...

Saaga kokonaisuutena on sentään paljon monivivahteisempi, ja totta kai, jos on seurannut X-Meniä kronologisesti alusta asti, on myös Jean Greyn kehityskaari luonnollisempi ja traagisempi. Kun itse tulin tämän pariin takautuvasti aikana jolloin Jean ei enää ollut kuvioissa mukana, hänenkin kokemansa asiat jäivät etäisiksi, vähän hämäriksikin, koska tässä viimeisessä osassa ei muutosta Pimeäksi Feeniksiksi edesauttanut Jason "Aivo" Wyngarde ole enää mukana ollenkaan; tapahtumat sijoittuvat melkein pelkästään kuun pinnalle ja avaruudellisiin sfääreihin muukalaisimperiumeineen. Mutta kuten sanoin, hyviäkin hetkiä löytyy, ja niin Claremontin kielellinen maalailu kuin Byrnen kuvituskin ovat sopivan majesteettisia varsinkin parin viimeisen sivun ajan.


Kakkostarina on pelkkä kehyskertomus jenkkilehdestä, joka ei ollut juuri muuta kuin Byrnelle tilaisuus piirtää flashbackinä koko Jeanin ura Ryhmä-X:ssä. Nämä muistelut on jätetty Suomessa julkaisematta, joten mukana on vain kolme sivua synkistelyä, ja lopuksi se mikä minulle on oikeastaan lehden koskettavin hetki: muiden ollessa hautajaisissa Kitty Pryde saapuu Xavierin kouluun, täynnä toiveita, epätietoisena ja jännittyneenä kolmetoistavuotiaana. Kittyhän oli jo tätä lukiessani minulle paljon tutumpi ja tärkeämpi hahmo kuin Jean Grey koskaan, ja tämä on hieno, historiallinen hetki.


Lehteä on täytetty vielä Claremontin ja Byrnen esittelyillä, ja ne olivatkin valtavan kiinnostavaa luettavaa aikana, jolloin tekijöistä ei tiennyt yleensä juuri mitään. Loppuun on vielä ilman selityksiä pamautettu muutaman sivun täytetarina Hämähäkkinaisesta, jota Claremont tuohon aikaan myös kirjoitti. Se ei liity mitenkään Pimeään Feenixiin eikä oikein mihinkään muuhunkaan, Mail-Man ei palstallakaan mainitse tämän tarinan olemassaolon syitä. Ilman sitä tämä lehti olisi tyylipuhdas yhden stoorin ympärille koottu kokonaisuus vaikuttavaa kantta myöten. Nyt lopusta jää vähän outo sivumaku, etenkin kun yhtään tätä enempää Claremontin Hämähäkkinaista ei taidettu Suomessa julkaista.

Arvio: Klassinen tarina, joka silloin aikanaan oli historiallisen statuksensa vuoksi kiinnostava, muttei kuitenkaan erityisen huikea, lukukokemus. Nyt kun aikuisempana olen lukenut koko Dark Phoenix Sagan, tämä tuntuu luontevammalta päätökseltä pitkään kehitellylle juonelle. Silti, vaikka tämä onkin monesti rankattu kaikkien aikojen parhaaksi X-tarinaksi, ei se ihan omien suosikkieni joukkoon yllä. Mutta se johtuu tietenkin ennen kaikkea siitä, että niin pirun hyviä tarinoita riittää niin paljon.

Tuesday 18 June 2019

Sarjakirja 105: Kostajat


Käsikirjoitus: Roy Thomas
Piirrokset: Neal Adams / John Buscema
Tussaus: Tom Palmer
(tekijöiden nimiä ei mainita)

Numerosta päätellen Semic julkaisi näitä sarjakirjojaan valtavat määrät, joskin tämä on ainoa itse omistamani. Olihan niissä Marveliakin jonkin verran mukana, mutta suurin osa taisi olla Mustanaamiota tai Busteria tai jotain muuta joka ei kiinnostanut pätkän vertaa – enkä kyllä tämän yhden divarihankinnan perusteella enempää Marvel-sisältöisiäkään hommannut. Formaatti ei oikein toimi. Siinä missä jokin aika sitten käsittelin Hämähäkkimiehen Special 3 -julkaisua, joka oli kooltaan alkuperäistä sarjakuvaa suurempi, ollaan näissä pokkarikokoisissa sarjakirjoissa skaalan toisessa päässä, ja lukeminen on epämiellyttävää tihrustamista, kun puhekuplien fonttikokokin on varmaan jotain 6.

Tarina on toki eeppinen. Avengers -lehdessä julkaistu Kree-Skrull War on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, monia maailmoja kattava laaja tarinakokonaisuus, eeppiset mittasuhteet saava useita hahmoja mukaansa kietova avaruusooppera, jossa kaiken tuho on akuutti uhka. Kriit ja skrullit kuuluvat Marvelin keskeisiin alien-rotuihin, ja näiden kahden imperiumin väliseen vihanpitoon siis joutuvat Kostajat ja heidän myötään koko muu Maan väestö vähän tahtomattaan mukaan. Skaala on siis hurja, ja tarinalla on todella legendaarinen maine... Mutta omat tuntemukseni tätä silloin aikoinaan lukiessa vaihtelivat hämmennyksen ja kyllästymisen välillä.

Alku ainakin hämmentää tehokkaasti. Ilmeisesti jostakin myöhemmästä kootusta laitoksesta napattu muutaman sivuinen mittainen tehotiivistetty "previously"-paketti sisältää nega-säteilyä, Kriiden ylimmän syyttäjän, androidiruumiiseen varastoitua aurinkoenergiaa, Linnunradan vartija 459:n, suunnitelma Atavuksen, evo-säteitä, muukalaisten toimintaa tutkivan komitean ja Kostajien hajoamisen. Kolmen aukeaman jälkeen tätä kohtauksesta toiseen harppovaa selontekoa on asiaa ennalta tuntematon lukija jo totaalisen pihalla.

Tahti ei valitettavasti kauheasti laannu opuksen 128 sivun aikana kertaakaan. Paras osuus on heti ensimmäinen luku, jossa Muurahaismies tekee tutkimusmatkan androidi Visionin sisuksiin selvittääkseen mikä tämän on sammuttanut; mainio irrallinen stoori, jota Neal Adamsin huikeat visiot siivittävät. On silti todettava, että kuvat yksin riittäisivät mainiosti – Roy Thomasin hahmoille tyypillinen jatkuva huonoa puujalkaa heittävä monologi on varsinkin tämänkaltaisessa tarinassa kovin väärässä paikassa. Thomasin juonenkuljetus on muutenkin kaoottista. Jokaiseen kohtaukseen mennään täysillä paahtaen ilman yrityksiäkään suvantovaiheisiin välissä, ja hirvittävin suurin panoksin mennään koko ajan eteenpäin ja ne entiset käänteet unohtuvat ennen kuin lukija on niitä kunnolla ehtinyt sisäistääkään. Tämä on totaalista adhd-sarjakuvaa, jossa tuo otsikon sota (suomennoksessa sota ei tosin missään otsikossa esiinny, mutta Krii-skrulli -sotana tämä tarinakokonaisuus nykyisin tunnetaan) ilmestyy kunnolla kuvioihin vasta ihan lopussa ja saa legendaarisen surkean deus ex machina -ratkaisun. Tämä on ollut ensimmäisiä kosketuksiani Kostajiin, ja on saattanut leimata suhdettani tähän Marvelin ykkösjoukkoon – en heistä koskaan niin hirveästi välittänyt. Ei heitä kyllä Suomessa koskaan liikaa julkaistukaan.


Parasta koko teoksessa on Neal Adamsin taide, joka olisi ansainnut isomman sivukoon. Mustavalkoisuus sen sijaan ei haittaa ollenkaan; päinvastoin uskon että tämä kuvitus on enemmän edukseen näin. Upean dramaattisia kuvakulmia ja kokosivun poseerauksia riittää. Hidas piirtäjähän Adams kuulemma oli, jopa siinä määrin, että John Buscema kutsuttiin hätiin hoitamaan viimeinen luku tarinasta ajoissa lehtihyllyihin kautta maan. Tämä on isoveli-Busceman kultakautta (70-luvun alkua), joten hänenkin kynänjälkensä on ihan mannaa. Mutta Roy Thomasin sekava juonenkuljetus ja jatkuva läppädialogi ei sitten niinkään. Harmi toisaalta, koska tässä on joitakin todella hyviä ideoita, itse pidin eniten Joseph McCarthy -analogiasta nimeltä H. Warren Craddock, joka lietsoo kansalaisiin paranoidia muukalaisvihaa palopuheillaan. Hänenkin osuutensa tarinasta jää kovin pieneksi lopulta. Juu, ei tähän kyllä ilman Neal Adamsin piirroksia enää viitsisi aikaansa tuhlata.


Arvio: Oli vaikeuksia lukea tämä loppuun. Viimeisten 50 sivun aikana harpoin jo kunnolla. Silloin aikoinaan tykkäsin kovasti paketin aloittavasta matkasta Visionin sisuksiin, mutta nyt sekin meinasi tukehtua Muurahaismiehen jatkuvaan monologiin.

Sananen muuten kronologiasta. Myöhempinä vuosina eri erikoisjulkaisujen ilmestymisajat on helppo tarkentaa Mail-Manin palstoilta, mutta vuonna -85 tämä muiden lehtien mainostaminen oli harvinaisempaa, eikä Mail-Man käsittääkseni ollut näitä sarjakirjoja tekemässä lainkaan. Tiedän vain ilmestymisvuoden, joten pamautettakoon tähän puoliväliin vuotta. Tämähän toki lienee oleellista vain itselleni ja tavoitteelleni edetä kronologisesti...

Monday 17 June 2019

Hämähäkkimies 6/85


1. Sydän on yksinäinen metsästäjä
2. Vapaus tai kuolema!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo
Piirrokset: Bob Hall / Mike Zeck
Tussaus: Jim Mooney

3. Spider-man

Käsikirjoitus: Stan Lee
Taide: Steve Ditko

Tämä lehti lienee ensimmäisiä koskaan antikvariaatista ostamiani sen jälkeen kun olin Marvel-tartunnan saanut kesällä 1987. Reilut kaksi vuotta vanha lehti tuntui todella muinaiselta, ja onhan tekijätiimeissäkin vähän eri nimiä kuin Hämiksen tuolloin tuoreissa numeroissa. Bill Mantlo tuli kyllä tekijänä nopeasti tutuksi, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Hän käsikirjoitti paljon näitä Hämähäkkimiehen "B-sarjan" lehtiä (eli tahtoo sanoa muita kuin ykköslehti Amazing Spider-Mania), ja hirveästi muutakin 80-luvulla, mm. vuosikausien putken Hulkin parissa. Käsittääkseni häntä ei edes aikalaisista kukaan pitänyt loistokkaana kirjoittajana – muistelen tuolloisen Marvelin päätoimittajan Jim Shooterinkin myöhemmin todenneen, että Mantlo pysyi palkkalistoilla lähinnä siksi, että oli aikataulullisesti luotettava. Hänen lehtensä eivät myöhästelleet.

En nuorena rakastanut jos nyt en vihannutkaan Mantlon tarinoita. Hän oli sitä perushuttua, jota vasten paremmat tekijät erottuivat kirkkaammin – eikä ainakaan tämän numeron juonenkuljetuksessa olekaan mitään ongelmia. Sen sijaan Mantlon pahin synti tuntuu olevan dialogi: kaikki hahmot puhua pälpättävät jatkuvasti ja ihan liikaa, ruudut hukkuvat ylitäysiin puhekupliin, eikä kukaan oikein sanaile erityisen luontevasti. Ykköstarinassa on vastassa venäläinen aristokraatti ja suurriistanmetsästäjä Kraven, joka on Hämiksen ihan ensimmäisiä vihollisia, Stan Leen ja Steve Ditkon luoma hahmo, ja tämä on minun ensikohtaamiseni tämän hieman kuivikkaan vihollisen kanssa. Tappelu New Yorkin katoilla on tavanomaista tavaraa, mutta onpa mukana sentään hyväkin käänne, kun Kravenin naisystävä/assistentti Calypso huumaa Hämähäkkimiehen Kravenin huomaamatta, ja harhanäyissään trippaileva Hämis on tarinan viihdyttävin osuus. Kuvittajat eivät kyllä kauheasti tämän juoneenkäänten kanssa irrottele, mahdollisuuksia olisi ollut. Kraven onkin nyt luettuna kiinnostavampi hahmo kuin silloin joskus. 90-luvun alussa nimittäin ilmestyi parikin todella rajua Hämis-stooria jotka pyörivät nimenomaan Kravenin ympärillä; niistä varsinkin DeMatteisin ja Zeckin Kraven-trilogia on yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani. Sille jatkoa on sitten se McFarlanen oman lehden aloittava kokonaisuus joka julkaistiin Suomessa erikoisjulkaisuna, ja jonka tarina on vähän hahmoton, mutta jonka kuvitus on henkeäsalpaavaa – varsinkin Calypso on tämän vuoden -85 lehden aika hiirulaismaisesta olemuksestaan kasvanut puhdasta seksiä ja eksotiikkaa sykkiväksi jumalattareksi. No, näistä tarinoista sitten aikanaan lisää.


Toisessa stoorissa ovat mukana lähinnä Ihmenelosten vastustajana pyörineet Kauhuneloset, ja tarinan alku on lupaava, mutta se jää pahasti kesken Hämiksen ollessa nelikon vankina. Kyllä muuten harmitti silloin aikanaan kun ei selvinnyt miten Hämis tästä pinteestä selvisi. En tiedä vieläkään! Kuvittajana tässä on myöhemmillä töillään suosikkieni joukkoon noussut Mike Zeck, mutta lieneekö sitten Jim Mooneyn latistustussauksen syytä, mutta aika persoonatonta jälkeä tämä on, en Zeckiksi tunnistaisi.


Ja aivan kuten Ryhmä-X:ssä tuohon aikaan, on vuoden -85 Hämähäkkimiehessäkin ollut tilaa historiallisille bonus-sarjoille. Tällä kertaa mennään todella kauas alkuun: Hämähäkkimiehen oman lehden ensimmäinen numero (eli hahmon toinen esiintyminen), tekijöinä tietenkin Lee & Ditko. Kovin, kovin vanhanaikaiselta tämä minusta silloin tuntui, ja muistan etten ollenkaan pitänyt Ditkon piirrosjäljestä, mikä asiantila on kyllä muuttunut: oikein taidokas ja varsinkin 60-luvun piirtäjäksi omaperäinen tekijähän Ditko oli. Nyt tämä miellyttää silmää paljon enemmän kuin monet tasapaksut peruspiirustelijat; itse tarinassa nyt ei muutamassa sivusta hirveästi ehditä. No, Daily Bugle sentään aloittaa Hämis-vihakampanjansa heti kättelyssä. Sitä kampanjaa sitten riittikin vuosikymmeniksi.


Tämän lehden on muuten vierailijana suomentanut Metsänen, muutamista muistakin 80-luvun Marvel-julkaisuista ja varsinkin Suomen MADistä tuttu hahmo. Hän on kenties teknisesti osaavampi kääntäjä kuin Mail-Man, mutta hänen tapansa LIHAVOIDA melkein joka puhekuplasta jokin sana on pidemmän päälle todella RASITTAVAA luettavaa. Itse ainakin huomaan mielessäni PAINOTTAVANI noita sanoja automaattisesti niin että Mantlon muutenkin hömelö dialogi senkun korostuu. No, tottumiskysymys ehkä, Mail-Manhan ei tuota harrastanut...


Arvio: Ihan jees Hämiksen numero. Vähän tasapaksu, mutta tarinoissa on muutamia hyviä käänteitä, ja jotenkin sympaattinen tämä kausi Peterin elämässä on muutenkin – hän on palannut yliopistoon, pyörii akateemisissa piireissä, tekee vähän opetuskeikkaa, on pari potentiaalista tyttöystävääkin. Tämä kaikki oli jo kaukana takana Hämiksen elämästä vuonna -87, jolloin tämän lehden divarista ostin.

Saturday 15 June 2019

Ryhmä-X 3/85


1. Vihan laatu!
2. Tiikerin työ!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont
Juoni / piirrokset: John Byrne
Tussaus: Terry Austin

3. Hirviö ja mutantit!

Käsikirjoitus: Roy Thomas
Piirrokset: Sal Buscema
Tussaus: Sam Grainger

Proteuksen tarina päättyy Edinburghissa, jonne hän on Muirin saarelta paettuaan vaeltanut tappaakseen isänsä, jota ei ole koskaan tavannut, mutta jota vihaa koska on niin oppinut äidiltään. Moira on siirtänyt aviomiestään kohtaan tuntemansa vihan ja inhon poikaansa, ja on paitsi vangitsemalla, myös tällä emotionaalisella myrkyllä lietsonut esiin sitä hirviötä, joka nyt jättää ruumiita jälkeensä. Itse tarinan loppu on sitten hippuisen tavanomaisempi supersankarikohkaaminen, toki epätavallinen siten että Proteus kuolee... Tosin tuleehan hän tietenkin vuosien kuluttua takaisin, mutta niinhän kaikki näissä lehdissä kuolevat lopulta tulevat, mihin on jossain vaiheessa vain lakattava kiinnittämästä huomiota ja luettava tarinat sellaisina kuin ne niiden julkaisuhetkenä ovat olleet. Kiinnostavampi osuus onkin tarinan ensimmäinen puolisko, jossa Proteuksen todellisuutta muokkaavat painajaiskyvyt ovat nekin villeimmillään. Koko Edinburgh on syöksymässä surrealistisen painajaisen pyörteeseen, kun tämä näennäisen omnipotentti hahmo tekee mitä haluaa. Myöhemminhän (näin olen käsittänyt, tämä on omien Marvel-vuosieni jälkeen) hänen voimansa on selitetty telepaattiseksi – ettei hän nyt sentään oikeasti kykene muokkaamaan todellisuutta, siltä vain vaikuttaa. Tämä on mitä tylsin selitys, eikä selvästikään sitä, mitä Claremontilla ja Byrnellä on tätä tarinaa tehdessä ollut mielessä.


Tämä on totisesti perhehelvettiä syvimmästä päästä: koko nuoruutensa vangittuna viettänyt lapsi on tappanut isänsä, ja nyt tämän ruumiissa asuessaan poimii tämän mielestä muistoja ja ajatuksia jotka lietsovat entistä pahempaan väkivaltaiseen raivoon. Moira on jo kerran ollut kiikarikiväärin kanssa tappamassa lastaan, mutta siinä epäonnistuttuaan on nyt jäänyt tämän vangiksi, eikä Proteuksen asuminen tässä kohdin isänsä ruumiissa varmasti auta asiaa – tämä avioliitto on käynyt läpi melkoisen hirveitä vaiheita, jotka tosin on suomalaisesta lehdestä häveliäästi sensuroitu pois. Tältä näyttää Moiran ja tämän aviomiehen kohtaaminen vuosien jälkeen:


Jenkkilehdessä Moira sanoo kuitenkin näin: "You didn't just put me in hospital for a week, you left me pregnant". Tuntuu että Comics codea kiertäen tässä yritetään kuvata väkivaltaista raiskausta, kun taas suomalaisessa lehdessä ollaan lähinnä hiipuneen avioliiton raunioilla. No, sekä Moiran aviomies että poika ovat tämän tarinan lopussa kuolleita, ja Moiran suhde Sean Cassidyn kanssa pääsee viimein toteutumaan kunnolla; voimansa menettämisen jälkeenkin X-miesten mukana roikkunut Ulvoja nimittäin jää tämän myötä rakastamansa naisen luo Skotlantiin ja Muirin saarelle.

Byrne/Austinin kuvallinen kerronta on aivan hillittömän hyvää läpi koko lehden. Pidän tavasta jolla Proteus ottaa uhrinsa ilman erityistä kamppailua.


Kuten viimeksi sanoin, tarina on mielestäni parasta Claremont/Byrneä, ja oli nytkin luettuna pirun kova. Itse asiassa lapsena menivät nuo MacTaggertien perhekuvioiden sisältämät potentiaaliset tunnelataukset lähinnä ohi, nyt huomasin miten kylmääviä hetkiä tähän oli juuri esimerkiksi Moiran ja hänen poikansa välille rakenneltu. Loppukaan ei ollut huono, joskin toki hieman yllätyksetön, mutta saihan Proteus sentään aistiensa varassa elävän Wolverinen latistettua täriseväksi raunioksi. Tästä tilasta hänet Kyklooppi herättää legendaarisessa kohtauksessa, joka alkaa Wolverinen kasvoille kitatulla kahvilla. Klassinen hetki jos mikä. 


Arvio: Melkein täydellistä X-Meniä, joskin kokonaisuutta latistaa jatkosarjana oleva ensimmäinen puolisko alkuperäisen X-Menin viimeisestä numerosta. Siinä koomaan vajonnut Xavier onnistuu unia kuviksi muuttavan koneen avulla (...) viestittämään että X-miehet etsisivät Hulkin. Näin tapahtuukin, sitten nujakoidaan. Varsinkin Proteuksen jälkeen tämä Roy Thomasin vanhakantaiseen sanailuun ja Busceman melko mitäänsanomattomaan piirrosjälkeen tukehtuva tarina on lähinnä sivuntäytettä.

Friday 14 June 2019

Ryhmä-X 2/85


1. Muirin saarella on jotain karmeaa!
2. Kauhu menneisyydestä

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont
Juoni / piirrokset: John Byrne
Tussaus: Terry Austin

3. "Olisin ennemmin orja..." (osa 2)

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil
Juoni / piirrokset: Neal Adams
Tussaus: Tom Palmer

Ei ollut liioittelua kun aiemmin totesin, että tämä Claremontin ja Byrnen kausi X-Menin ohjaimissa on kanonisoitu sinne korkeimmalle sijalle kaikista X-Men -ajanjaksoista. Siitäkin sen näkee, että heidän tarinoistaan kaksi tunnetuinta, "Dark Phoenix Saga" ja "Days of Future Past" ovat elokuviksikin päätyneet ihan viime vuosina, vaikka kyseiset sarjakuvat ovat 70- ja 80-lukujen vaihteesta. Itselleni näiden tekijöiden tarinoista ykkönen on silti Proteus-saaga, joka alkaa tästä Ryhmä-X:n numerosta. X-miesten ystävällä, mutanttiasiantuntija Moira MacTaggertilla, on henkilökohtainen tutkimuskeskuksensa pienellä Muirin saarella Skotlannin edustalla, ja tapahtumat lähtevät liikkeelle sieltä. Tuskin ovat maailmalla kuukausia viettäneet X-miehet ehtineet kotiin Westchesteriin, kun jotain hirvittävää käynnistyy Muirin saarella – kauhuelokuvan keinot ovat onnistuneesti tarinan alkupuoliskolla käytössä.


Ryhmä-X kiitää paikalle ja kun pakolliset "Ai te olittekin elossa"-jälleennäkemiset on käyty läpi, alkavat tapahtumat selvitä: Moiran poika, joka käyttää itsestään nimeä Proteus, on karannut vankilastaan, jonne on ollut vuosia teljettynä. Hän on kuluttanut oman ruumiinsa rangaksi, ja harppomalla kohteesta toiseen jättää jälkeensä muumioituneita raatoja pitkin Skotlantia... Ja juuri kun lukija on kuvitellut tuntevansa tämän ulkonäköään alati vaihtavan tappajan toimintatavat, paljastuukin Proteuksen todellinen voima – kyky hallita todellisuutta.


Tämä käänne tulee kuin muulinpotku takavasemmalta ja koko tarina harppaa ihan uusille urille. Mahtava hetki, ja yhtäkkiä Proteus on uhka potenssiin kymmenen. Hän on kuin luonnonvoima, hän on käsittämätön ja pysäyttämätön. Minä pidin Proteuksen painajaismaisesta olemuksesta kovasti jo näitä lehtiä ensi kerran lukiessani, ja nyt tarinan kieroutunut luonne tekee vielä kovemman vaikutuksen. Proteus (jonka todellinen nimi ei lehdessä selviä, mikä on onnistunut depersonointi) on hirvittävän traaginen hahmo: teini-iässä äitinsä vangitsema ja kokonaan kaikista ulkomaailman kontakteista erottama. Hänen minuutensa on tavallaan kuollut, ja kykenemällä harppomaan ruumiista seuraavaan täysin esteettä hän hajoaa koko ajan pahemmin ja pahemmin, pienemmiksi palasiksi sitä ihmistä, joka on joskus ollut. Kun tällaisella hahmolla on tämä täysin selittämätön "kyky hallita todellisuutta"... Seuraukset ovat melko vaikuttavia.

Ja jos ei luonnonlakeja päälaelleen heittelevä mielipuoli riitä, on sivujuonena Jean Greyn aina vain tiheämmin toistuvat hallitsemattomat aikasiirtymät 1700-luvun dekadenssiin. Pimeän Feenixin taruahan tässä jo käynnistellään, ja mukavan selittämättömiä hetkiä nämä lukijalle vielä tässä vaiheessa ovat.


Jatkosarjana on edellisnumerosta alkanut vanhan Ryhmä-X:n Z'Nox-tarina, jossa Xavier pelastaa Maan yhdistämällä muutaman miljardin ihmisen tajunnat yhdeksi ihmisen vapaudenkaipuun telepaattiseksi iskuksi. Jepjep. Loppuun on ympätty vielä muutama sivu Sal Busceman piirtämästä seuraavasta numerosta, joka muuten on alkuperäisen X-Menin viimeiseksi jäänyt ennen kuin lehti lopetettiin. En tiedä miksi Mail-Man on katsonut aiheelliseksi julkaista näitä historiallisia stooreja näin läheltä hetkeä jona ne kokonaan loppuivat, mutta näin nyt kuitenkin on, ja jos olen rehellinen, niin ihan hyvä ettei näitä riitä pidemmäksi aikaa. Neal Adamsin piirrosjälki on toki vaikuttavaa edelleen.


Arvio: Kuten yllä sanoin, Proteus on oma suosikkini Claremont/Byrne-tarinoista. Tässä lehdessä se pääsee käyntiin, seuraavassa numerossa on sitten helvetti täysin valloillaan. Loistokasta tavaraa.

Wednesday 12 June 2019

Ryhmä-X 1/85


1. "Kuule, oletkos kuullut tätä? Tämä juttu tappaa sinut!"
2.  Hän nauraa kun minua sattuu!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont
Juoni / piirrokset: John Byrne
Tussaus: Terry Austin

3. "Olisin ennemmin orja..."

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil
Juoni / piirrokset: Neal Adams
Tussaus: Tom Palmer

Tavallaan pidän Armottomasta, vaikka hän onkin jopa Marvelin mittakaavassa pölhö hahmo. Jättiläismäistä tappamiseen perustuvaa huvipuistoa onnistuneen salassa pyörittävä palkkamurhaaja on kuin suoraan jostain 60-luvun Batmanista, mutta jollain tavalla Claremontin ja Byrnen luomus toimii... Tämä ei ole Armottoman (Mail-Manin suomentama nimi ei kuvaa hahmoa mitenkään, mutta ilmeisesti on pitänyt keksiä jotain A:lla alkavaa) ensiesiintyminen, vaan hän on samojen tekijöiden Hämis-tarinassa piipahtanut jo aiemmin, ja Hämähäkkimies vierailee tämänkin numeron alussa. Itseäni jo vähän nuorena ihmetytti tuo Murhamaailman mittakaava: nämä rakennelmat vaativat jumalattomasti tilaa, mutta ilmeisesti virkavalta ei kuitenkaan ole koskaan tätä suunnatonta huvipuistoa havainnut mitenkään epäilyttäväksi. Nykylukijana kiinnitän huomion Armottoman huikeaan teknologiseen tasoon: hänen repertuaariinsa kuuluu mm. peilisalin peilit, jotka rakentavat sekunneissa ohikulkijoista itsenäisesti toimivia robottikopioita. Ei tämäkään oikein istu Marvelin vakiintuneeseen maailmankuvaan – tämä kaveri on teknisesti edellä jopa Reed Richardsia ja muita neroksi tituleerattuja tyyppejä!


Ja silti hänen maanisessa itserakkaudessaan on jotain viehättävää, ja tuntuu että Claremont ja Byrnekin ovat nauttineet keksiessään tapoja joilla huvipuisto voi tappaa uhrinsa (paitsi ettei Armoton tietenkään koskaan onnistu tappamaan ketään). On jättikokoisia flippereitä, sirkkelinterillä varustettuja törmäilyautoja sun muuta. Ikimuistoisinta tässä numerossa on tietenkin aivopesurobotti, joka nostaa pintaan Kolossin sisäiset epäilykset kuulumisestaan Ryhmä-X:ään, ja käännyttää tämän Proletaariksi – Neuvostoliiton työläisten sankariksi. Alkuperäisessä kansikuvassa oleva Leninin pää on muuten silmiinpistävästi suomalaisen lehden kannesta sensuroitu pois. Pieni varovaisuus itänaapurin suhteen on ehkä vuonna -85 kannattanut.


Olen huomaavinani, että Storm on näissä alkuaikojen tarinoissa jatkuvasti kylvyssä tai suihkussa tai naku-uinnilla. Nykyisin pitäisi varmaankin paheksua tätä estotonta seksismiä, mutta ei se totta puhuen minua niin hirveästi haittaa, varsinkaan kun Byrne ja Austin vastaavat jäljestä. Suomalaiset krediitit muuten jatkavat Claremontin ja Byrnen jakamista tiukasti rooleihin kirjoittaja / piirtäjä, vaikka tässä vaiheessa kaksikko suunnitteli juonikuviot jo yhdessä.


Tästä numerosta alkaen Ryhmä-X:ässä alettiin myös esittä jatkosarjaa. X-Menin numerot olivat hyvin lyhyitä (alle 20 sivua), joten 52-sivuisessa finskilehdessä oli tilaa, ja Mail-Manin ratkaisu on ollut näyttää historiallisia X-Miesten seikkailuja 70-luvun alusta. Tämä Roy Thomasin ja Neal Adamsin kausi on toki maineikas, mutta pakko on myöntää, että Adamsin komeasta piirrosjäljestä huolimatta eron Claremontin ja Byrnen laatutasoon kyllä totisesti huomaa. Sitäpaitsi nämä vanhat seikkailut aloitetaan hämmentävästä Z'Nox-alieneiden invaasiotarinasta, joka on Adamsin yksin ideoima ja josta Roy Thomas otti etäisyyttä – Dennis O'Neil palkattiin kirjoittamaan dialogi tähän totaalisen kajahtaneeseen juonikuvioon. On tässä vähän eri meininki kyllä kuin X-Menissä myöhemmin.


Arvio: Murhamaailma on viihdyttävä, mutta ei tämä tarinana ole kummoinen. Hyvä piirrosjälki ja yleinen sekopäisyys nostavat tämän numeron plussan puolelle, mutta Claremont / Byrne -kaksikon tyhjänpäiväisin tarinakokonaisuus tässä saattaa silti olla kyseessä. Ihan hyvä se toki sellaisenaankin on. Wanhaa X-Meniä on vain muutama sivu, mutta siinä mennään jo överin puolelle huolella. Ei mikään pakkojulkaisu – ehkä parempaakin matskua olisi kakkossarjaksi löytynyt?

Niin ja plussaa on myös jo tässä vaiheessa lehteen laadittu uusi tyylikäs logo. Tämä sitten pysyikin melkein Ryhmä-X:n loppuun asti kannessa, vain vähäksi aikaa 80-luvun lopulla kadoten.