Ryhmä-X 3/91

Excalibur

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Paul Neary & Mark Farmer

Marvelin mutanttigalleria laajeni 80-luvulla samaa tahtia kuin itse X-miesten suosio kasvoi. Uusia tiimejä syntyi, mutta meillä Suomessa niitä ei juuri nähty, vaikka Mail-Manin palstalla ne herättivät keskustelua ja ohimennen joissakin tarinoissakin tyyppejä mainittiin, ehkä he vilahtaen esiintyivätkin. Ensin Uudet mutantit, sitten Tekijä-X ja nyt Excalibur, tuo Brittein saarten oma viehättävän eksentrinen porukkansa.

Hiukan muistan olleeni käärmeissäni tämän numeron ilmestyessä: olimme juuri kahden "ylimääräisiä" tarinoita esitelleen välivuoden jälkeen palanneet Ryhmä-X:n päälehden normaalijatkumoon, kun jo vuoden kolmas numero on taas jotain ihan muuta. Excaliburin syntytarina jos mikä on niitä "väliinjääneitä klassikoita", joita vuosien 1989 ja 1990 aikana oli tarkoitus näyttää, vaikka lopullinen tarjonta olikin sitten vähän sitä sun tätä. Toisaalta tämä tarina kyllä puolustaa paikkaansa solahtamalla varsin näppärästi juuri tähän kohtaan nimikkotiimin jatkumoa. Edellisessä RX:ssähän koko tiimin kuolema Dallasissa (he paranivat kyllä sittemmin) esitettiin suorana uutislähetyksenä koko maailmalle, ja nyt näemme miten tähän tietoon reagoivat Skotlannissa vammoistaan toipumassa olleet Kitty ja Painajainen, sekä muun muassa Brian Braddock alias Kapteeni Britannia, Ryhmä-X:n Tajunnan veli, joka ottaa tilanteen huonoimmin. Painajainen ei Kapteeni Britanniaa entuudestaan tunne, eikä kohtaaminen tämän itseään säälivän alkoholiin murheensa hukuttavan reppanan kanssa ole kauhean lämmin.

Claremontin totuttuun tapaan tässä koko lehden mittaisessa tarinassa on näennäisesti toisiinsa liittymättömiä juonenlankoja, jotka sotkeutuvat toisiinsa pahanlaisesti, kunnes vastassa on ylivoimaiselta näyttävä umpisolmu. On Mojon ulottuvuudesta Sotasudet perässään pakeneva Rachel Summers, on Brian Braddockin menneisyydestä esiin pulpahtava kajahtanut palkkionmetsästäjätiimi Technet, on Kittyn ja Painajaisen halu jatkaa jonkinnäköistä X-toimintaa paitsi menehtyneiden X-miesten muistoksi, myös Xavierin unelman ylläpitämiseksi. Eikä näiden kahden syyllisyydentunne selviämisestä hengissä ole vähäisin motivaattori.

Periaatteessa Excalibur ei sisällä mitään uutta ja erikoista, mutta se mitä tässä lukijalle tarjotaan, on niin sydämellä ja taiten tehtyä, ettei tästä voi olla pitämättä. Claremont tuntee nämä hahmot hyvin ja on heidän kanssaan kotonaan. Toisin kuin esimerkiksi edellisvuoden aikana nähdyissä Tekijä-X:n tarinoissa, lukija tunnistaa nämä hahmot oitis samoiksi joita on seurannut vuosien ajan; ympäristö saattaa olla uusi, mutta päähenkilöt ovat samat, vaikka ovatkin eläneet, kasvaneet, kokemuksistaan oppineetkin. Rachelin paluu on erityisen lämmin hetki. Hänen lyhyt aikansa Ryhmä-X:n parissa vuosina 1986-1987 oli monin tavoin ongelmallinen, ja hänen katoamisensa äkillinen ja selittämättä jäänyt. Oikeastaan vasta nyt Claremont ryhtyy kirjoittamaan oman potentiaalinsa saavuttanutta, traumoistaan vapaata Rachelia, joka, sen vähän mitä olen Excaliburia lukenut, onkin Rachel/Feeniks parhaimmillaan – ei sillä ettenkö olisi Rachelia jo aiemmin pitänyt varsin mielenkiintoisena. Aiemmin ulkoasultaan aika selkeää queer-estetiikkaa viestittänyt Rachel ja Kitty muuten "pariutuvat" Excaliburin aikana, tämän Claremont on myöhemmin itsekin myöntänyt, siis siten että subteksti on äärimmäiseen alleviivaava, vaikka Marvelin tuonaikainen sääntö olikin että samansukupuolisia suhteita ei saa esittää. Ei varmaan minulle olisi auennut vaikka näitä tarinoita olisin enemmänkin lukenut, sen verran maalaishöntti Marvelin sarjakuvien äärellä aikaa viettäessäni vielä olin.

Kuvitus on tietenkin mitä oivallisinta. Alan Davis oli jo tähänastisilla näytöillään Suomessa tehnyt vaikutuksen, mutta kyllä tämä lehti lyö aiemmat laudalta. Juuri Excaliburin pariin Davis sitten kotiutuikin niin hyvin, että vaikka lopetti lehden piirtämisen samoihin aikoihin kuin Claremontkin lähti, palasi myöhemmin uudestaan paitsi kuvittamaan, myös kirjoittamaan. Näitä molempia Davis-kausia pidetäänkin Excaliburina parhaimmillaan. Omanlaisensa ote toki näkyy jo tässä avaustarinassa. Tämä ei ole samanlaista supersankarimäiskettä kuin perinteisemmät tiimit, vaan hiukan epämääräisesti kokoonkyhätyn viisikon (Brianin tyttöystävä Meggan, Suomessa tähän asti tuntematon hahmo, viimeistelee kokoonpanon) lehti leimautuu erilaisten universumiharppailujen, koomisten tilanteiden, lievän surrealismin ja kaiken kaikkiaan brittiläisen eksentrismin kotipaikaksi. Huumori on alati läsnä, ja poloinen macho Brian Braddock on sen säännönmukaisin kohde, tosin esimerkiksi Mojon Sotasudet ja varsinkin yliampuvan kahjoilla supervoimilla varustettu Technet tässä numerossa ovat selviä esimakua siitä mihin suuntaan ollaan menossa. Ja näihin aikoihin suorastaan depressiivisen synkäksi ajautuneen Uncanny X-Menin kirjoittaja Claremont onkin selvästi onnellinen saadessaan näiden rakkaiden hahmojensa kanssa irrotella menemään siten kuin ei ykköslehdessään enää aikoihin. Lukija voi keskittyä ottamaan hyvän asennon sohvalla ja nauttimaan menosta, joka Alan Davisin piirtäessä on visuaalisestikin silmiähivelevää myös jatkossa.

Loppukaneetiksi taas kerran väritys, mutta tällä kertaa siksi että se on tehty oikein. Esimerkiksi juuri kuukausittaisen X-Menin väreistä vastaava Glynis Oliver osoittaa mihin kykenee kuin aikaa ja resursseja on ollut tarpeeksi: Excaliburin syntytarinan värit ovat aivan jumalaisen kauniit, jopa häkellyttävän modernit siinä mielessä, että ovat kaukana siitä mitä Marvelin 80-luvun tarinoiden väritys geneerisimmillään oli, mutta onneksi eivät myös lähelläkään sitä digi-gradientteihin katoavaa kaameaa ysäriväritystä, joka jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Tämä on vain täysin tunnelmaan istuvaa käsinmaalatulta näyttävää värimaailmaa, joka Davisin pehmeänpyöreän kuvituksen kanssa tekee kyllä vaikutuksen.

Ei siis haitannut, että Excalibur sai oman numeronsa Ryhmä-X:stä. Se tosin sitten myöhemmin harmitti kyllä, ettei porukkaa kovin paljoa tämän jälkeen nähty. Muutama numero tuli sentään, ja joitakin päädyin ostamaan itse alkuperäiskielellä. Yksiin kansiin koottunahan näitä pitäisi hyllyyn hankkia, niin paljon tästä menosta huomasin yhä pitäväni.

Ryhmä-X 5/88

1. Viimeinen juoksu (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Dan Green

2. Tajunta

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Paul Neary

Edellisnumeron massamurhan jälkiseuraamuksia puidaan edelleen. Xavierin kartano toimii tilapäisenä sairaalana ja ruumishuoneena niin Morlokeille kuin muutamille X-miehillekin, samaan aikaan kun Wolverine nuuskii Morlokkien tunneleita etsien jotakuta jonka viedä koululle mukanaan kuulusteltavaksi. Hän törmää yhteen Maraudereista, Sapelihampaaseen, joka on tavallan Wolverinen itsensä ilkeä versio, ja joiden välillä on ilmeisesti runsaasti historiaa. Sitä totisesti tuleekin jatkossa paljastumaan paljon, mutta julkaisuhetkellään tämä on ollut Sapelihampaan ja Wolverinen ensikohtaaminen. Uusi hahmo ei kyseessä kuitenkaan ole, vaan Claremont ja Byrne loivat Sapelihampaan jo 70-luvulla Iron Fist -sarjaan, minkä jälkeen tämä kohtapuoleen klassisten X-vihollisten joukkoon nouseva psykopaatti oli pysytellyt enempi taustalla. Sinänsä yllätys, sillä Sapelihammashan on kuin tehty juuri Wolverinen veriviholliseksi, mistä tulevat käsikirjoittajat kyllä sitten ottivatkin jatkossa kaiken mahdollisen irti. Jo tässä lehdessä potentiaalin tuleviin stooreihin aistii.

Ensimmäisessä tarinassa nähdään myös Stormin hetkellinen romahdus kaiken tapahtuneen jälkeen, ja juuri kansansa menettäneen Calliston suorapuheinen yritys kiskoa tämä takaisin pinnalle. Pidän Stormin ja Calliston väleistä; toisiaan inhoavat veriviholliset ajautuvat jatkuvasti tilanteisiin, joissa joutuvat olemaan samalla puolella, kohtaamassa samoja ylivertaisia vastuksia. Heitä voisi pitää ystävinäkin, vaikka itse nämä kaksi sitä tuskin myöntävät. Callistohan roikkuukin Ryhmä-X:n liepeillä tämän jälkeen jonkin aikaa, ja kun vanhoista jäsenistä kolme (Kolossi, Kitty ja Painajainen) on Marauderien jäljiltä joko halvaantuneina, koomassa tai muuten vain katoamassa tyhjään ilmaan, on hyvä että uusia tyyppejä saadaan tilalle.

Uusista puheenollen yksi kerrassaan merkittävä astuukin framille toisessa tarinassa: Elisabeth Braddock, alias Tajunta. Vilaukselta hänet on jo parissa numerossa nähty, mutta nyt tämä vähän tyhjästä jostain paikalle ilmestynyt (Suomessa vasta myöhemmin julkaistavassa New Mutants Annualissa selviää miten ja mistä Betsy saapui) telepaatti saa vihdoin tilaa esittäytyä todella. Teki kertakaikkiaan vaikutuksen ainakin minuun. Olin nuorena kenties siten konservatiivinen lukija, että jo tässä vaiheessa minulla oli käsitys ideaalista Ryhmä-X:n kokoonpanosta, ja järkytystä siitä että puolet tästä porukasta poistettiin yhtäkkiä kuvioista seurasi epäluulo noin vain estradille heitettyjä uusia tulokkaita kohtaan. Mutta Tajunnan ensiesiintyminen on niin vaikuttava, että olin laakista myyty. Aikaa on hieman kulunut, uusi päivä on koittanut, muut X-miehet ovat Morlokkien tunneleissa etsimässä viimeisiä mahdollisia eloonjääneitä, Tajunta toimii psyykkisenä linkkinä kartanolla. Ja kuinka ollakaan, aiemmin tavattu Sapelihammas saapuu paikalle, kaksi metriä silkkaa lihasta, verenhimoa ja raivoa. Seuraa eloonjäämiskamppailu, joka ei ole "taistelu" siinä merkityksessä kuin supersankarisarjakuvissa yleensä, vaan Tajunnan yritys paitsi pysyä elossa, myös johdattaa hyökkäävä vihollinen kauemmas kartanon sairaalaosastolta.

Tämän toisen tarinan kuvittaa Alan Davis, tässä vaiheessa suomalaisille Marvel-lukijoille uusi tuttavuus. Tekijänä hän ei kuitenkaan ollut uusi, vaan oli piirtänyt jo jonkin aikaa brittiläisen Marvel UK:n julkaisemia Kapteeni Britannian seikkailuja, missä Betsykin oli sivuhahmona jo jonkin aikaa pyörinyt. Claremont siis toi Tajunnan X-maailmaan muualta samalla tavoin kuin Sapelihampaan, ja Tajunnan myötä myös Alan Davis kotiutui mutanttikuvioihin oikein hyvin. Pari numeroa aiemmin tavattiin Arthur Adams, ja nyt Davis... Vuosi 1988 tuo suuren osan suosikkikuvittajistani nimenomaan Ryhmä-X:n kautta kuvioihin mukaan, etenkin kun Marc Silvestri liittyy joukkoon vielä syksymmällä.

Alan Davisin kyky piirtää valloittavia hymyjä ja ilmavasti lainehtivia hiuksia naulitsee tähän asti vähän geneerisesti piirretyn Tajunnan lopullisesti visuaalisesti kohdilleen, eikä Betsy Claremontin kirjoittamanakaan ole mitään tavallisinta tavaraa. Korostetun prinsessamaisen pinkin puvun alle kätkeytyy suorapuheinen, usein äärimmäisiin ratkaisuihin melko mutkattomasti suhtautuva ja paljon kokenut kovapintainen nainen, jonka persoonassa on jotain piristävän brittiläistä joka erottuu mukavasti muusta X-jengistä. Kuten sanoin, pidin Tajunnasta välittömästi, ja vaikka tämä on oikeastaan ensimmäinen lehti jossa hänet nähdään kunnolla toiminnassa (no oli hän siinä Adamsin piirtämässä Mojo-tarinassakin, mutta suurimman osan ajasta aivopestynä), tuntuu viimeisellä sivulla kuin olisi Betsyn jo pitkäänkin tuntenut. Hänet otetaan ryhmän jäseneksi, ja aika pysäyttävä kohtaus tämä tarinan lopetus on sitenkin, että näissä kuvissa näkyy konkreettisesti miten raju muutos Ryhmä-X:n kokoonpanossa on tapahtunut: vain Storm, Wolverine ja Rogue ovat perusjengistä jäljellä; Magneto ja Callisto ovat eräänlaisina ulkojäseninä myös paikalla. Tajunnan lisäksi muitakin uusia naamoja on tulossa pian paikalle; kuten olen aiemmin todennut, mutanttien kuviot mullistuivat näihin aikoihin todella railakkaasti. Sen seuraaminen oli kerrassaan kiehtovaa.

Arvio: Ensimmäisen tarinan kuvitus on vähän sotkuista, mutta Alan Davis, Tajunta ja Sapelihammas on sen verran kova kolmoisisku lehden jälkipuoliskolla, että täydet pointsit tipahtaa taas. Tajunnan ylivoiman edessäkin lannistumaton raivonsekainen yritys selviytyä oli hyytävän hyvää luettavaa edelleen.