Sarjakuvalehti 4/91: Kapteeni Amerikka

1. Mies etsii itseään!

2. Tulevaisuusshokki!

3. Sokkelot!

4. Huomenna, koko maailma?

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuonna 1990 aloittanut Sarjakuvalehti laajentaa toisena julkaisuvuonna repertuaariaan: Wolverinea ja Nick Furya on jo nähty, ja nyt aiemmin MARVELissa esiintynyt Kapteeni Amerikkakin on hypännyt tämän "maanläheisiin" sankareihin keskittyvän lehden puolelle. Hahmona Kapu sopii tähän seuraan hyvin, mutta on vähän kyseenalaista, onko tämä tarina paras mahdollinen valinta – ei tämä aikaharppailu ja postapokalyptisissä raunioissa kyborgeja vastaan tappelu ole maanläheistä nähnytkään.

On oikeastaan aika hauska ajatella, että joku nykyisten Marvel-leffojen patrioottiseen Kapteeniin mieltynyt poimisi ensikosketukseksi lähdemateriaaliin tämän lehden. Enpä usko että paljon yhtäläisyyksiä Chris Evansin esittämään sankariin löytyy, mutta aika tyypillistä 80-luvun Marvel-matskua tämä toki on. Tosin jälleen, kuten sen aiemman Kapteeni Amerikka -julkaisun kohdallakin, pitää ihmetellä miksi Mail-Man on valinnut julkaistavaksi juuri tämän tarinan? Jälleen ollaan aika vanhan matskun parissa, 80-luvun alusta, mitä kuvastaa hyvin sekin, että tarinan raunioitunut tulevaisuus-dystopia on niinkin utopistinen kaukaisuus kuin vuosi 1991 – tämän kotimaisen lehden julkaisuvuosi. Vähän hölmöltä tuntui jo silloin.

Toisaalta on tämä pikkuisen parempi julkaisu kuin tuo aiempi sikäli, ettei ole ihan yhtä banaalien supersankari-kliseiden kyllästämä. Vierailevana tähtenä on tuo mainio kyborgi Deathlok, jota ei ole tätä ennen taidettu Suomessa tavatakaan, vaikka tämä on ollut Marvelin hahmogalleriassa jo 70-luvulta lähtien. Hänen kloonattu alter egonsa putkahtaa ajassa taaksepäin vuoteen 1983, herättää Kapteeni Amerikan mielenkiinnon, sitten nykypäivän originaali Deathlok ilmestyy kuvioihin, ja tämä siirtyy Kapun kanssa takaisin vuoteen 1991, jossa, kuten käy ilmi, monista Marvelin kuvioista tuttu "iso paha megakorporaatio" Brand on tappanut supersankarit, ottanut maailman hallintaansa ja muutenkin aiheuttanut yleisen massatuhon. Sitä sotkua sitten palaillaan takaisin nykypäivään (siis tässä tarinassa vuoteen 1983) selvittelemään. Onhan tuossa jo vyyhtiä.

Meno on sen verran vauhdikasta ja käänteet siinä määrin äkkivääriä, ettei tämän parissa pitkästymään pääse, vaikka vähän hahmottomalta meno maistuu. Painajaismaisen tulevaisuuden kuvaus on jäänyt puolitiehen, vaikka Marvel on monesti juuri tällaisten dystooppisten maailmojen luomisessa onnistunut oikein hyvin. Tekijätiimi on kova: juuri DeMatteis ja Zeck vastasivat taannoisesta Hämiksen Kraven-trilogiasta, joka on yksi kaikkien aikojen Hämppi-suosikkejani, mutta se on herrojen myöhempää tuotantoa. Etenkin DeMatteis tuntuu vielä tämän Kapu-tarinan parissa vähän etsivän itseään kirjoittajana. Hänellä on selvästi halu olla omaääninen ja totuttuja tekotapoja rikkova tekijä, mikä näkyy etenkin läpi lehden kulkevissa kertojanäänissä: puhekuplien ohella Kapteeni Amerikan päänsisäinen minäkerronta seuraa tapahtumia tekstilaatikoissa, eikä edes yksin, vaan etenkin lehden alkupuolella myös Deathlok-kloonin ajatuksia ja tämän päässä asuvan tietokoneen kommentteja tuutataan lehden sivuille. Ääniä on vähän liikaa, etenkin kun usein kuva ja puhekuplat riittäisivät oikein hyvin. Toisaalta vuonna 1983 tämä sittemmin supersankarisarjakuvan standardiksi vakiintunut kerrontatapa (päähenkilön päänsisäinen monologi) oli uutta ja vielä aika erikoista – eräänlainen tapahtumien kommenttiraita, jossa päähenkilön ajatukset leijuvat kaiken toiminnan yllä siitä jokseenkin irrallaan. Pointsit DeMatteisille siitä, että hän ei ota Kapteeni Amerikkaa hahmona niin vakavasti kuin monet, vaan uskaltaa pistää tämän koomisiinkin tilanteisiin. Pidin etenkin tästä:

Juoneltaan lehti on, kuten edeltä ehkä jo kävi ilmi, aika korkealentoinen ja sopivalla tavalla sekopäinenkin. Etenkin siinä vaiheessa kun tulevaisuuden maailmaa hallitseva jättimäinen kyborgi Hellinger (!) astuu kuvioihin – eipä ole näkynyt tätä heeboa MCU-leffoissa, vaikka visuaalisesti kaveri olisi siellä paikkansa ansainnut. Sinänsä mielenkiintoinen huomio, että nykyisen Marvelin julkaisupolitiikassa tämä Brand-korporaation pyrkimys maailmanvalloitukseen kaikki vuoden 1983 supersankarit surmaamalla olisi koko julkaisukanavan ja kaikki lehdet kattava vähintään vuoden mittainen mega-event; nyt tarina lienee jäänyt Captain American sivuille, ja Brand pistetään melko nopsasti kuriin ja järjestykseen tämän lehden viimeisessä osiossa. Ihan kelpo kamaa, parempaa kuin muistinkaan, vaikka monin tavoin vähän hölmöä. Ehkä siksi juuri viihdyttikin. Kuvitus on taattua Zeck / Beatty -laatua, ja tuo mieleen Salatut sodat, jota samat tekijät hyvin samoihin aikoihin kuvittivat. Vähän viimeistellympää tämä toki on kuin etenkin loppupuolella pahasti hosumalla tehty Salatut sodat.

Mukana on jälleen myös Marvel-Saga, joka on jälleen hämäävästi lisätty kannessa kehuskeltuun kokonaissivumäärään. 120 sivua muka! 82 tässä vain on, ja päälle mitäänsanomaton lisäläpyskä.

Hämähäkkimies 11/90

1. Myrsky

2. Ylösnousemus

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McLeod

Hämiksen vuoden 1990 – ja itse asiassa koko Hämiksen tähänastisen historian – kohokohtiin lukeutuva Kraven-trilogia saa päätöksensä. Pitkälti edellisten osien tunnelmissa mennään; DeMatteis ja Zeck ovat tyylinsä valinneet, ja pysyvät siinä horjumatta koko moniosaisen saagan ajan ("trilogia" tämä on vain Suomessa, alkuperäisnumeroita on kuusi). Tämähän ei mitenkään itsestäänselvyys ole Marvelilla ollut 80-luvulla. Kuten olen tässä blogissa jo aiemminkin todennut, niin useampi "limited series" tai muuten vain merkittävä tarinakokonaisuus on lässähtänyt, kun ilmeisesti deadlinen paukkuessa on loppupuolella häthätää haalittu ihan muita tekijöitä paikalle kuin ne, jotka ovat aloittaneet. Kun ottaa huomioon, että Zeck oli (käsittääkseni) tunnettu hieman enempi aikaa ottavana piirtäjänä, tämä on erityisen merkittävää. Toimituspuolellakin on siis tsempattu; aikaa on varattu riittävästi.

Mutta mitäs tässä päätösosassa sitten tapahtuu? No, lopultahan tähän mennessä sotkeutuneet vyyhdit tietenkin selviävät. Hämähäkkimies saa elämänsä takaisin, kummallisen rottamiehen Löyhkän aiheuttama uhka neutraloidaan ja niin edespäin, mutta eihän tämä toisaalta ole niinkään Hämähäkkimiehen kuin Kravenin tarina – hänen nimeäänkin se kantaa, ja Kravenin henkilökuvaus on ilman muuta tarinan hedelmällisintä antia. Hänen pakkomielteensä Hämähäkkimiehen kaltaista ultimaattista "suurriistaa" kohtaan ei ole yksiulotteisen sarjakuvapahiksen monomaniaa, vaan DeMatteis on kietonut siihen taidokkaasti kokonaisen menneen maailman; Venäjän aatelisten kadonneet suuruusvuodet, kolonialistiset herruuspyrkimykset, perinteisen alfamiehen menneisyyteen juuttuneen maailmankuvan. Sergei Kravinoff saavuttaa itse asettamansa tavoitteet, ja on sen jälkeen "valmis", hän on onnellisimmillaan, eikä hänellä ole enää jäljellä mitään sellaista mitä kohti mennä, joten se oli sitten hänen osaltaan siinä.

Koska en ole Hämähäkkimiehen vaiheita juurikaan omien nuoruuden Marvel-vuosieni jälkeen seurannut, en tiedä palaako Kraven vielä takaisin, mutta olettaisin näin – hahmojen kuolema kun on Marvelin kaltaisessa korporaatiosarjakuvassa jo kauan sitten menettänyt kaiken merkityksensä. Mutta ainakin jonkin aikaa hän lienee pysynyt poissa kuvioista, ja on selvää, ettei DeMatteisilla tässä ole ollut mielessä avoin ja epävarma lopetus: tapahtuu juuri niin kuin tapahtuu, ja Kravenin kaltaiselle ehdottomasti mennen ajan hahmolle, kovin yksipuoliselle vieläpä, tämä on hieno päätös, tavallaan kunniakaskin, hänelle sopivalla nyrjähtäneellä tavalla. Mielenkiintoisena lisänä Kravenin laskee haudan lepoon yksinomaan mustaihoisista koostuva saattojoukko. Ratkaisu on Marvelin kaltaisessa enimmäkseen valkoihoisessa todellisuudessa osoitteleva, mutta en keksi tarkkaa syytä sille. Viittaus Kravenin Afrikka-fiksaatioon? Tunnelmallinen kohtaus tämäkin joka tapauksessa on.

Kokonaisuutena pidin Kraven-trilogiasta yhä, joskaan ihan niin kovaa se ei kolahtanut (paitsi tylyimmin iskevä ykkösosa) kuin aikoinaan. Kenties olisin kaivannut varsinkin Hämähäkkimiehen itsensä osalta voimakkaampaa psykologisointia, toisaalta hän oli koko tarinan ajan hieman sivuhenkilön asemassa, mikä toki toimikin. Samanlainen hengästyttävän hyväätekevä palleaisku tämä ei nyt kuitenkaan ollut kuin vaikkapa Miller & Mazzuchellin Born Again. Mutta mikäpä olisi.

Huomautettakoon lopuksi, että kuten tämän päätösosion, myös trilogian kesikimmäisen lehden toinen tarina oli nimeltään Ylösnousemus. Suomentajan sanavarasto kaivannee laajennusta.

Hämähäkkimies 10/90

1. Rynnäkkö!

2. Ylösnousemus

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Olemme saavuttaneet Kraven-trilogian keskikohdan. Ykkösosaa käsitellessäni totesin, että yhteen pötköön nämä pitäisi lukea, ja niin ehkä olisi kannattanut, kun nyt syistä sun toisista johtuen blogin päivitystahti tahmaa. Tämä numero lähtee liikkeelle sen kummemmin asioita selventämättä. Väkivaltainen Hämähäkkimies riehuu kaupungilla nuijien pikkurikollisia hengiltä ja herättäen kauhua New Yorkin asukkaissa. Media lietsoo paniikkia, mutta henkilötasolla tunnelmat ovat ahdistuneemmat. Mary Jane ei tiedä mitä ajatella: Peter on ollut pari viikkoa kadoksissa, ja hänen paikkansa on ottanut tämä uusi ja brutaali Hämähäkkimies. Jonka Zeck muuten piirtää onnistuneesti vieraan näköiseksi; onhan Peter Parker aika solakka kaveri, kun taas Hämähäkkimiehen puvun allakin Kraven on harteikkaampi ja isompi, mikä näkyy kuvituksessa kyllä.

Lehden parhaita kohtauksia on hätääntyneen Mary Janen vierailu Daily Buglen päätoimittajan Joe Robertsonin luona. Robbie on fiksu mies, jonka on usein vihjailtu olevan selvillä Peterin salaisesta supersankariudesta, vaikkei sitä suoraan ole sanottukaan. Tämä on ilmassa nytkin, mutta Mary Jane ei tiedä tietääkö Robbie... levoton, ahdistunut tunnelma välittyy hyvin.

Edellisen numeron tavoin DeMatteis kuljettaa juonta monella eri taholla nopein leikkauksin kohtauksesta toiseen. Itse Hämis on ensimmäisen tarinan ajan haudassa (pidän siitä miten hämähäkkien määrä haudan päällä kasvaa sitä mukaa kuin Peter mullan alla heräilee syvästä tajuttomuudestaan), josta lopulta onnistuu kömpimään ulos kahden viikon valekuoleman jälkeen. Hän etsiytyy ensi töikseen Mary Janen luo, mutta velvollisuudentunnossaan ei kykene jäämään sen kummemmin voimia keräämään, Kraven on pakko kohdata, mikä sitten johdattaakin lukijat kohti trilogian viimeistä osaa.

Hyvää kamaa tämä on luonnollisesti edelleen. Tarinallisesti ehkä hieman löysempi kuin ykkösosa; varsinaisia tapahtumia on todella vähän, minkä vuoksi tämä olisikin ollut paras lukea kokonaisuuden osana, keskipisteen suvantovaiheena. Mitään varsinaista moitittavaa ei missään nimessä löydy, huikea ratkaisu ollut Marvelilta aikoinaan julkaista näinkin kokeellinen tarina, eikä edes erillisenä minisarjana, vaan Hämähäkkimiehen kaikki kolme omaa lehteä kahdeksi kuukaudeksi valtaavana. Viime numeron yhteydessä mainitsemani kummallinen rottaihminen Löyhkä asettuu muuten nyt viimein osaksi muuta kokonaisuutta, kun tämä vähän rassukka ihmisparka päätyy Kravenin pelinappulaksi hänkin. Mukavan elokuvallisia kohtauksia DeMatteis ja Zeck Löyhkän kanssa kuitenkin sitä ennen ehtivät rakennella.

Lehden kansikin on muuten täyttä timanttia; turhaan ei ole Zeckillä maine yhtenä Marvelin historian maineikkaimmista kansitaiteilijoista.

Hämähäkkimies 9/90

1. Arkku

2. Elämän tuolla puolen

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Kerrassaan takavasemmalta Hämiksen ailahtelevaan tasoon turtuneen lukijan kasvoille läiskähti tämä syyskuun 1990 numero aikoinaan. Poissa olivat tylsääkin tylsemmät rikollisjengisodat, riemunkirjavat superrikolliset naiiveine maailmanvalloitusmotiiveineen, ja poissa oli enimmäkseen Hämähäkkimiehen oman elämän (sinänsä usein onnistuneesti kirjoitetut) saippuaoopperakuviot. Niiden tilalla on J. M. DeMatteisin ja Mike Zeckin omaperäinen psykologinen "trilogia" (Suomessa kolme lehteä, alkujaan Hämiksen jokaisen kolmen kuukausittaisen lehden kaksi perättäistä numeroa) jossa pääosassa on Kraven, alias Sergei Kravinoff, yksi Hämähäkkimiehen ensimmäisistä vihollisista, ja myös yksi niistä harvoista, joka varsinaisten supervoimien sijasta käyttää vain huippuunsa hiottuja tavis-ihmisen kykyjään.

Kravenin hallitseva luonteenpiirre on aina ollut hänen kunniantuntonsa. Marvelin maailmassa hän on puolijulkkis; tsaarinajan Venäjän loistoa haikaileva kaikilla maailman mantereilla urakoinut suurriistaanmetsästäjä, joka päättää saalistaa myös Hämähäkkimiehen heti tämän ilmestyttyä näyttämölle, mutta kun tämä ei onnistu, verkkohemmosta tulee hänelle pakkomielle, joka tässä tarinassa saa päätepisteensä aika yllättävällä tavalla.

DeMatteis kuljettaa tarinaa tavalla joka tuo mieleen Frank Millerin Born Againin: kohtaukset vaihtuvat lennossa, samanaikaisesti kuljetetaan useaa eri tarinaa, ja dialogin sijasta äänessä ovat hahmojen sisäiset mietteet, monesti jopa sen verran kunnianhimoisesti, että saman henkilön alitajuiset ja tietoiset ajatukset puhuvat kumpikin samassa ruudussa omiaan. Kerronta etenee puhe- ja ajatuskuplien sijasta laatikoissa, jotka etäännyttävät hahmot nimenomaan kertojanääniksi, etenkin kun yhdessä tarinassa esiintyvän kertojan monologi saattaa välillä jatkua toisaalla tapahtuvan kohtauksen ylle. Tämä tuo kokonaisuuteen nautinnollista soljuvuutta, joka sitoo lyhyetkin vilaukset muualla tapahtuvasta toiminnasta yhteen muun vyyhdin kanssa. Ja mitä juonenlankoja tässä sitten onkaan: On kunniakkaaseen lopulliseen voittoonsa Hämähäkkimiehestä valmistautuva jo ikääntymisensä hyväksynyt Kraven, on paikallisen pikkurikollisen kuoleman vuoksi omien läheistensä puolesta pelkäävä Hämähäkkimies, on haudankaivaja sateisella hautausmaalla, on Peteriä luokseen turhaan odottava hetki hetkeltä huolestuva Mary Jane, ja on viemäreissä asuva kummallinen ihmiseläin nimeltä Löyhkä, joka vaikuttaa ensin alkuun hiukan ulkopuoliselta muuhun tarinaan nähden, mutta tekijät pitävät kerronnan langat sen verran hyvin käsissään, että Löyhkäkin istuu kuvioihin lopulta oikein kivasti.

Mike Zeck kuuluu suosikkikuvittajiini, ja on oikein mukava nähdä suhteellisen pitkän tauon jälkeen hänen taidettaan. DeMatteisin tarinointitapa vaatii kuvittajalta erityisen kovaa ammattitaitoa nimenomaan sivujen ja kuvakerronnan suhteen, ja Zeck hoitaa homman kympin arvoisesti, onnistuupa siinä ohessa pitämään dramaattisen, paljon varjoilla ja jyrkillä kuvakulmilla pelaavan tyylinsäkin iskussa. Hän on jopa ollut mukana värittämässä tarinaa. 

Näin vuosien jälkeen luettuna oli ilo huomata, että tämä muistiin yhtenä kaikkien aikojen Marvel-suosikeistani jäänyt trilogia on yhä iskussa. Etenkin avaustarina on hyvin kaukana perinteisestä supersankaritarjonnasta; juoni etenee välillä kokonaan ilman dialogia, monin paikoin uni ja todellisuus sekoittuvat siinä määrin, että levoton epätodellinen tunnelma valtaa lukijankin: kaikesta päätellen Kraven lasauttaa haulikolla Hämiksen hengiltä, hautaa tämän yksityiselle hautausmaalleen ja ottaa tämän paikan New Yorkin kattojen yllä. Mutta trilogiaa on vielä kaksi osaa jäljellä?! Kerraltahan näin hieno kokonaisuus ansaitsisi tulla luetuksi, mutta pidättäydyn nyt autenttisen kokemuksen saadakseni hitaammassa tahdissa, kerran kuussahan nämä silloin kauan sittenkin ilmestyivät.

Hämähäkkimies special 3

1. ...mutta miettien monenlaista ennen auringonnousua...

2. ?

Käsikirjoitus: J. M. DeMatteis

Kuvitus: Kerry Gammill / Sal Buscema

80-luvun alkuvuosina Semic julkaisi muutamia näitä "special"-nimikkeellä varustettuja Hämiksen albumeita, jotka olivat vähän outoja: aikakauslehtimäinen koko teki näistä julkaisuista itse asiassa alkuperäisiä jenkkisarjakuvia kookkaampia, ja vaikka tämä suuri koko ja spesiaaliksi otsikointi saivatkin aikaan vaikutelman jostain erityisen merkittävästä tarinasta, eivät nämä sellaisia olleet. Tämän kolmosen (itselläni ei ole sarjaa enempää, mutta muistan kaverilta lainanneeni muitakin osia) tarinat on koottu Hämiksen duettoseikkailuja esittäneestä lehdestä Marvel Team-Up, jonka laatutaso ei yleensä ollut Amazing Spider-Manin luokkaa lähelläkään. Mitään erityistä syytä näiden kahden MTU-numeron julkaisemiseen suomeksi ei näytä olevan, varsinkaan kun vierailevat tähdet Vision (tässä suomennettu nimellä Visio) ja Purppuranoita eivät täällä tainneet kovin tunnettuja hahmoja vuonna -84 vielä olla.

Muistelen että olen tämän lehden ostanut ihan Marvel-keräilyni alkuvaiheessa, ja tietämättä sen tarkemmin tarinoiden taustaa pidin tästä kovasti. J. M. DeMatteis on tasokas kirjoittaja, jolla on hyvin koristeellinen tapa kertoa, ja joka vuosikymmenen lopulla heittäytyi paitsi melko kokeelliseksi, myös hahmojen psyykettä väkivaltaisesti ruotivaksi tekijäksi, yhdeksi Marvelin kovista nimistä. Tässä hän lienee vielä uransa alkupuolella, mutta tarina on kuitenkin, vaikka kliseinen, myös hyvä. Muutamissa kohtauksissa on kiehtovan surrealistinen painajaistunnelma, ja kertakäyttöhahmoissakin on poikkeuksellista syvyyttä.

Lähtökohta on kuin amerikkalaisesta tv-sarjasta: Peter Parker lähtee valokuvaajaksi eläköitymässä olevan Daily Buglen reportterin Pauncholiton mukaan pikkukaupunkiin, jossa on tapahtunut sarja murhia. Paikallinen sheriffi on reporttereja kohtaan tyly, mutta Pauncholitolla on poliisivoimissa vanha kaveri... ja heti kaksikon tultua paikalle alkaa tapahtua. Myös Vision hakeutuu oudon kutsuvan tunteen houkuttamana kaupunkiin, ja nämä kaksi toisiinsa liittymätöntä juonta törmäävät rajulla tavalla. Pauncholito on pahuksen hyvä hahmo: miellyin häneen aikanaan, ja pidin nytkin luettuna tästä paljon nähneestä mutta sympaattisen lempeästä miekkosesta kovasti. Käy kuten Peter pelkääkin heitettyään Hämiksen kamppeet niskaansa, ja Pauncholito arvaa Peterin ja Hämähäkkimiehen olevan sama henkilö. Suoraan tätä sanomatta hän antaa Peterin ymmärtää asianlaidan, mutta päättää lopussa että tämä on tieto, jota suuren yleisön ei tarvitse tietää – sankari on ansainnut yksityisyytensä. Hieno hetki, jota myöhemmin latisti se, että selvisi Pauncholiton olevan vain tätä tarinaa varten kehitetty hahmo. Hän ei esiinny Marvelin sarjakuvissa ennen eikä jälkeen. Ja minä nuorena olin pitkään jännityksessä ja odotin koska hän palaa kuvioihin Peterin salaisuuden tietäen...

Ensimmäisessä tarinassa vastassa on vanha Ihmenelosten vihollinen Hullu haihattelija (tässä lehdessä "Hullu ajattelija") androideineen, toisessa kummallinen ruumiista toiseen harppova Necrodamus. Toinen tarina on selvästi ensimmäistä heikompi, myös kuvitukseltaan. Vaikka krediitit löytyvät vain ensimmäiselle osalle, on Sal Busceman tyyli sen verran tunnistettava, että hänenhän käsialaansa tuo kakkosseikkailu selvästi on – ja juuri tällaisilla nopeasti sutaistuilla jutuilla Sal sai maineen heikkolaatuisena tekijänä. Mutta onhan hän osoittanut olevansa isoveljensä tavoin myös kovan luokan piirtäjä kun on tekemiseensa kunnolla paneutunut. Minäkään en hänen työstään aina pitänyt, tämä lienee heikointa Salia. Ykkösosan piirtänyt Kerry Gammill tuli vastaan Marvelin lehdissä harvakseltaan, muistelen hänen vaikuttaneen enemmän DC:n puolella. Hänellä on miellyttävän pikkutarkka, jotenkin "klassinen" kynänjälki. No, on Buscemankin Necrodamus sentään mukavan iljettävän näköinen.

Arvio: Hyvin kirjoitettu mutta lopulta melko mitäänsanomaton seikkailu New Hampshiren takamailla. Nopeasti luettuna yksittäisseikkailuna kuitenkin vallan suositeltava edelleen, vaikka vähän kömpelö ja asioita tuntematon suomennos harmitti. Pitää myös todeta, ettei minulle lehden luettuanikaan selvinnyt mihin kanteen painettu teksti "Pettyneet ystävät!" viittaa.