Sarjakuvalehti 5/90: Daredevil

1. Hän on elossa!

2. Lasten leikkejä

3. Kovat kaverit pukeutuu punaisiin!

Tarina: Frank Miller / Frank Miller & Roger McKenzie

Piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Kyllä kaduttaa, että joskus Marveliin muka-kyllästyneenä parikymppisenä annoin kokoelmastani melkein kaikki Tuomarin numerot pois, kun äiti kyseli saisiko vielä tuolloin vanhan asuinhuoneeni nurkassa sijainnutta sarjispinoa kenties roudata hänen kirppispöytänsä täytteeksi. Itse asiassa taisin antaa luvan enemmällekin, mutta Tuomarit ja muistaakseni jokunen Aaveajajan numero olivat ainoat jotka tekivät kauppansa, mikä on siis syy sylle, että Sarjakuvalehden vuoden 1990 nelosnumero tästä blogista puuttuu. Saattoivathan nuo Tuomarin numerot olla hieman yksioikoisia, mutta kuten esimerkiksi vuoden kakkosnumeron uudellenluenta osoitti, niistä voi nyt kypsemmällä iällä löytyä paljonkin sanottavaa. Oli miten oli, joudumme harppomaan siis välillä Sarjakuvalehden numeroiden yli, mutta onneksi Frank Castle on sen verran kova jätkä että tulee kuokkimaan muihinkin kuin omiin lehtiinsä. Kansikuvan perusteella pistää vieläpä tämänkertaisen nimikkosankarin tylysti kylmäksi!

Kannen symbolismi sikseen, näitä varsin vastakkaisin metodein rikollissotaansa käyviä lainsuojattomia on aina kiinnostava nähdä ottamassa yhteen, ja huumekauppa on tällä kertaa katalyyttinä. Huumeet ovat muuten syynä siihenkin, että lehden keskimmäisessä tarinassa nähdään yksi ylimääräinen tekijänimi: Roger McKenzie kirjoitti Daredeviliä ennen Milleriä, mutta hänen koululaisia psykoosiin ajavasta muotihuumeesta kertova stoorinsa juuttui vuonna 1980 Comic Coden sensuurin rattaisiin ja hyllytettiin. Miller muokkasi tarinaa pikkuisen omakseen ja se istui kivasti hänen pykälää aiempaa kovempaan DD-maailmaansa. En tiedä johtuuko siitä, että Miller on mahduttanut mukaan myös paljon McKenzien kirjoittamaa dialogia, mutta jostain syystä Lasten leikkejä on kovin monisanainen tarina Milleriksi. Puhekuplia on paljon ja ne ovat tekstiä täynnä. Vahvaa sosiaalista kommentaaria tarinassa on, joskin 1980-luvun alun käsitys huumeista (ja toki ylipäätään laittomien huumausaineiden asema yhteiskunnassa, ja varsinkin Yhdysvalloissa verrattuna Suomeen) on nykynäkökulmasta jokseenkin muinainen. Pelonlietsontaa ja kauhukuvia on ilmassa, mutta suu vaahdoten koululuokan ikkunan läpi kuolemaansa syöksyvä pikkulapsi on toki voimallinen tarinallinen visio vielä nykyäänkin.

Lehden tarinoissa ovat mukana myös niljakas huumekauppias Pölyhuisku, siskonsa kuolemaa aseen kanssa janoava koulupoika ja tietysti Tuomari, joka tähän nappikauppaan kyllästyneenä pistää hänkin töpinäksi. Tuomari on vielä tämän lehden ilmestyessä ollut harvoin nähty hahmo ilman ensimmäistäkään omaa julkaisuaan, mutta Millerin kirjoittaman version hänestä tunnistaa kyllä. Kenties tämä on jopa ensimmäisiä "tutun" Frank Castlen esiintymisiä – alunperinhän hahmo oli huomattavasti tässäkin tarinassa nähtävää nyrjähtäneempi psykopaatti. Eikä edes aina puhtoisen hyveellinen lakimies Matt Murdock ole turvassa, kun Miller kurottelee kyynisiä tarinalonkeroitaan: hän onnistuu vapauttamaan lapsille huumeita kauppaavan Pölyhuiskun vapaaksi pitäessään tätä syyttömänä murhaan.

Laatutavaraahan tämä DD on edelleen. Pidän Millerin häpeämättömän rujosta katutason elämän kuvauksesta. Onhan tämä kuitenkin supersankarisarjakuvaa, ja siten kovin kaukana muusta aikansa Marvel-tuotannosta, joskin otteet olivat 80-luvun myötä kovenemassa. Jansonin tussaus ja varsinikin kerrassaan sinemaattinen väritys ovat alati leimaavampia lehden kokonaisilmeelle, mistä plussaa myös – aivan huikean upeaa jälkeä esimerkiksi ylläolevalla sivulla. Ja olenpa muuten minäkin pitkän tauon jälkeen paikalla, kun lukijakirjeeni on Mail-Manin palstalla. Ensimmäinen Sarjakuvalehdessä julkaistu, mutta niitä on tulossa lisää – ellen nyt ihan väärin muista, niin juuri tässä lehdessä tuotokseni useimmin pääsivät palstalle.

Sarjakuvalehti 3/90: Daredevil

1. Kirotut

2. Viimeinen käsi

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Maanläheisemmän Marvel-menon julkaisukanava Sarjakuvalehti tarjoaa kolmannessa numerossaan 60 sivua Daredeviliä ajalta jolloin Frank Miller oli jo ottanut lehden tukevasti haltuunsa, tykitti täysillä menemään eikä paljon katsellut taakseen. Tämä on suoraa jatkoa vuoden ykkösnumerolle, joskin tuolloin isossa osassa ollut New Yorkin pormestarinvaalit -juonikuvio lopahtaa vähän ohimennen, kun suurimman huomion vievät Kingpinin ykköspalkkamurhaajan paikalle palkattu Elektra ja tästä tilanteesta katkera ja kostonhimoinen Napakymppi. Näiden kahden kaksintaistelu nähdään tämän numeron lopussa, ja on yksi niistä Marvelin sarjakuvien ikonisista hetkistä, joihin on sittemmin palattu monesti erilaisten pastissien ja uudelleentulkintojen myötä.

Mutta sitä ennen käydään viemäreissä asuvan (ja tämä siis aikana ennen kuin Claremont toi Morlokit mukaan Marvelin universumiin) hylkiökansan luona, jonne Kingpinin vaimo Vanessa taannoin muistinsa menettäneenä ajautui. Daredevil uskoo Vanessalla olevan Kingpinille rauhoittava vaikutus, ja haluaa palauttaa tämän viemäreistä aviomiehensä luokse. Luottoreportteri ja Matt Murdockin ystävä Ben Urich on mukana, mutta muutamia mutkia matkaan tietenkin tulee.

Kahdesta DD:n alkuperäisnumerosta koostuva lehti on oikeastaan varsin kaukana tyypillisestä supersankarisarjakuvasta. Ensimmäinen tarina on paikoitellen melkein surrealistista goottilaista kauhukerrontaa, kun taas jälkimmäinen – tuplakokoinen – numero kulkee yksinomaan Napakympin minäkerronnan varassa. Itse lehden nimikkosankari nähdään vain kohteena; hänen ajatuksiaan ei kuulla. Ratkaisu on hieno. Miller antaa Napakympille sivukaupalla tilaa kehittyä mielenkiintoiseksi ja kokonaiseksi henkilöhahmoksi, joka onnistuu jopa selvittämään Daredevilin henkilöllisyyden (tosin uskoo myöhemmin sittenkin erehtyneensä). Ihan varma en ole siitä, olisiko Napakymppi voinut pärjätä niin hyvin koulutettua ninjaa vastaan kuin mitä tässä Elektra-matsissa, mutta no – Millerin tarina, Millerin säännöt. Vankilasta tarinan alussa lähtevä Napakymppi palaa lopulta epäonnistuneen DD-matsin jälkeen takaisin entistä tiukempaan vankilaan, mutta Miller tekee varsin selväksi, että hahmoa tullaan näkemään jatkossakin.

Näiden tavallisesta hitusen poikkeavien tarinoiden myötä Millerin kerrontakin tuntuu olevan aiempaa korkeaa tasoaan kovemmassa iskussa. Hän luottaa jatkuvasti enemmän pelkkien kuvien avulla kulkevaan tarinaan, ja säännönmukaisesti onnistuu siinä hyvin. Hän kuvaa hienosti niin ajan kulumista kuin tilan tuntuakin, valo ja varjo leikkivät näillä sivuilla rajuja leikkejään. Suuri osa kuvituspuolen kehuista lienee tietenkin syytä osoittaa niin tussauksesta kuin värityksestäkin vastaavan Klaus Jansonin suuntaan. Jonkun "perinteisemmän" Marvel-tussaajan jäljiltä nämä tarinat näyttäisivät kovin toisenlaisilta.

Nimimerkki M. Ahmedin suomennoksia olen päässyt jo aiemmin kehaisemaan varsin päteviksi, mutta hetkinen... eikös tämä sama rallattelu juuri esiintynyt myös Ihmenelosissa? Mitäs hilipatin helevettiä?

Sarjakuvalehti 2/90: Tuomari

1. Elävä ruutitynnyri

2. Bolivia

3. Pahan pappi

4. Tuonen lähettiläs

Tarina: Mike Baron

Taide: Klaus Janson

Vuoden 1990 alusta startannut Sarjakuvalehti vaikutti heti kättelyssä kutkuttavan hyvältä. Lehti "rankemmille" Marvel-hahmoille, ensimmäisenä vuonna keskittyen Daredeviliin ja Tuomariin – joiden aiemmat esiintymiset MARVELin sivuilla olivat kolahtaneet allekirjoittaneeseen todella kovaa. Ensimmäinen numero tarjosi Frank Millerin Daredeviliä, joka oli jo tutun laadukasta tavaraa, mutta Tuomarin puikoissa olivatkin uudet tekijät, huolimatta Mike Zeckin piirtämästä kannesta. Steven Grantin ja Zeckin meillä kahdessa osassa julkaistu Punisher limited series oli jo ehtinyt leimata käsitykseni hahmosta siinä määrin, että ensimmäisillä sivuilla vähän hirvitti, kun etenkin kuvitus oli totisesti toista kuin Zeckin virtaviivainen tyylikkyys. Itse asiassa äkkiä katsottuna vaikutelma Klaus Jansonin kokonaisvaltaisesti hallitsemasta kuvituksesta (piirrokset, tussaus ja väritkin) on jokseenkin sotkuinen, ja varsinkin teini-minussa tämä herätti aluksi vakavan hylkimisreaktion. Kuvitus näytti niin epämiellyttävältä, että epäilytti saanko satasivuista lehteä luetuksi loppuun asti lainkaan. Mutta muutaman sivun jälkeen jotain tapahtui. Rosoisen jäljen ja levottoman viivan alta huomasi kasvojen olevan usein hyvinkin ilmeikkäitä, jopa tavallaan fotorealistisia. Värit olivat tunnelmalliset, tussaustekniikkaa oli käytössä monenlaista, ja (vaikken tätä ehkä silloin pannutkaan merkille kuin alitajuisesti) tarinan visuaalinen kulku oli todella nautinnollisen sujuvaa.  Ei ole ihme, että Janson on palkintoja niittänyt ammattilainen, jolla jo tuolloin oli pitkä ura takanaan. Kenties vastaanottopenseys selittyykin ennen kaikkea sillä, että Janson kuvitustyyli ei ole tyypillisen amerikkalaista Marvel-kamaa, vaan lähempänä eurooppalaista aikuisempaa taidesarjakuvaa.

Samaa ei voi sanoa Mike Baronin käsikirjoituksesta. Hän osaa kyllä hommansa, mutta tavara on niin periamerikkalaisin toimintaelokuvaklisein kyllästettyä, että ei tätä Hugo Prattin (tms) tuotantoon ihan äkkiä sekoita. Tuomarin oma kertojanääni on läsnä, ja vaikka se esiintyi jo Grant / Zeck -versiossa, kerronta on nyt koko lailla jatkuvasti mukana, ikään kuin kommentoivana selostajana toiminnan yllä. Se, kuten myös Baronin hahmolle tuoma yksityiskohtaisen nippelitietoinen asefetisismi, jäikin sitten Tuomarin tarinoihin leimallisesti kuuluvaksi elementiksi. Mike Baronia voikin pitää yhtenä Tuomarin keskeisistä luojista – tässä lehdessä nimittäin nähdään tämän problemaattisen antisankarin oman kuukausittaisen lehden ensimmäiset numerot, ja Baron pysyi käsikirjoittajana todella pitkään.

Tuomari on moraalisesti kiehtovan kyseenalainen hahmo. Supervoimaton massamurhaaja, jonka kyky selvitä hengissä milloin mistäkin tilanteesta alkaa nopeasti hipoa yliluonnollista. Koska surmaa vain rikollisia hän on muka "sankari", mutta niin räikeästi lain väärällä puolella toimiva, että ellei hänellä olisi omaa hyvin myyvää lehteään, olisi kuka tahansa Marvelin monista sankareista hänet jo aikaa sitten toimittanut telkien taa. Tuomari eroaa likimain kaikista muista Marvel-tyypeistä sitenkin, että hänelle ei lehteensä (tai lehtiinsä, koska näitä kuukausittain tai useamminkin ilmestyviä julkaisuja alkoi pian  alun jälkeen ilmestyä useampiakin) koskaan kehittynyt oikein minkäänlaista sivuhenkilökaartia (lukuunottamatta datanörtti Mikrolastua, joka on mukana jo nyt), ei sivujuonia, ei ylipäätään mitään paria kolmea numeroa pidempään jatkuvia pääjuoniakaan. Tarinat toistivat itseään kaavamaisesti, ja niiden viihdyttävyys riippui tasan siitä, kuinka hyvin tekijät tuota kaavaa onnistuivat varioimaan. Tässä ollaan liikkeellä oman lehden ensimmäisissä numeroissa, joten kaavaa vasta muodostellaan, mutta se on jo selvästi nähtävissä: Tuomari havaitsee rikollista toimintaa, hakeutuu kuvioihin mukaan tekeytyen joksikuksi toiseksi, kaikki menee päin helvettiä ja ruumiita tulee lopulta niin ettei sormet riitä laskemaan.

Näistä kahdesta tarinasta ensimmäinen on nyt luettuna melko mitäänsanomaton. En tiedä miten radikaali juonikuvio Etelä-Amerikan huumekartellit ovat 80-luvun lopulla olleet – kenties Marvel-lehdessä hyvinkin – mutta nyt tässä ei ole mitään omaperäistä, ja juoni on ennalta-arvattava. Bonuspisteet siitä, että vuosien kuluessa jo lähes parodiaksi muuttunut Frank Castlen vanhan Vietnamin joukko-osaston käyttö alkaa heti hänen oman lehtensä ensimmäisestä numerosta: sittemminhän varmasti jokainen tuon osaston jäsen on myöhemmin paljastunut ties miksi mafiosoksi ja psykopaatiksi. Vuosikausien ajan heitä aina pulpahti esiin kun extra-draamaa kaivattiin.

Toinen tarina onkin sitten varsin mielenkiintoinen siinä mielessä, että luin sen nyt aivan eri tavalla kuin 13-vuotiaana. Silloin se oli vähän omituinen tarina karismaattisesta ja erittäin rikollisesta pastorista sekä tämän uskonlahkosta. Nyttemmin huomaan tarinan olevan yksi yhteen toisinto Jim Jonesista ja hänen seuraajistaan, eikä Baron edes erityisesti peittele asiaa: pastori Samuel Smith pakenee Yhdysvaltain lain kouraa Guyanaan perustamaansa Smithtowniin siinä missä todellinen Jones perusti juuri Guyanaan oman Jonestowninsa. Frank hakeutuu mukaan toimintaan erään ex-poliisin lahkoon liittynyttä perhettä etsiessään, hämmentyy havaitessaan pastorin aidosti karismaattiseksi hahmoksi, ja muuttaa porukan mukana viidakkoon. Sielläkin juoni kulkee pitkälti samoja ratoja kuin sen 80-luvun lopulla jo on tiedetty  oikeasti kulkeneen: vain sillä erotuksella, että kun paranoiaan vajonnut pastori määrää koko lahkonsa surmattavaksi, paikalla on nyt jotain, mitä ei Jonestownissa ollut: Tuomari. Muistan tarinan lopun tuntuneen aikoinaan vähän sekavalta, ja sitä se onkin; Baronilta ovat sivut loppuneet kesken, kun liikaa tosielämän juonta on ollut käsiteltävänä. Samuel Smithin vaipuminen vainoharhoihin tapahtuu jotenkin yhtäkkiä, eikä lahkolaisten määrä oikein käy mistään ilmi – onko heitä paljon vai vähän, ovatko he mukana rikollisessa toiminnassa vai eivät? Silti, ja ehkäpä juuri tämän Jones-yhteyden vuoksikin, tarina on hyvä. Harmi tosin, että Jansonilla lienee etenkin jälkimmäisen osan aikana tullut pahanlaatuinen kiire, sillä lehden viimeinen neljännes on kuvitukseltaan juuri sellainen, mitä ensivaikutelma oli. Paikoitellen lähinnä nopeilta hahmotelmilta näyttävät hahmot katoavat rujoiksi luonnostelmiksi, taustat puuttuvat, väritkin latistuvat. Tämä olisi totisesti hyötynyt jonkun toisen tussaajan kädenjäljestä, mutta kenties Janson on perfektionisti mitä omaan työhön tulee. Jälki on loppupuolella silti melkoisen rumaa.

Kiinnostava lehti tämä oli, niin nyt kuin silloin joskuskin, tosin vähän eri syistä. Totta puhuen olin aika varma ettei tämä enää kolahtaisi, mutta Samuel Smith -tarinan Jonestown-yhteys pääsi yllättämään, ja Jansonin kuvituskin on... no, en ole edelleenkään ihan varma onko se parhaimmillaankaan varsinaisesti hyvää, mutta se on ainakin kiinnostavaa ja selvästi taiten tehtyä (paitsi tuo viimeinen tarina). Mail-Man ilmeisesti aavistelee kritiikkiä olevan lukijoilta tulossa, sillä hän pyytää palstallaan palautetta taiteesta, ja erityisesti kehottaa kiinnittämään huomiota "esim. kuvien sommitteluun ja viimeistelyyn". Enpä muista hänen toisista taiteilijoista vastaavaa sanoneen.

Haluan lopuksi jakaa tämän takakannen mainoksen, joka esiintyy monissa vuoden 1990 Marvel-lehdissä. On meinaan niin päheät kengät nuo KangaROOSit. Mutta olikohan sellaisia kellään? Ei ainakaan meillä maalla.

Sarjakuvalehti 1/90: Daredevil

1. Enkelit eivät tanssi täällä

2. Paperijahti

3. Naulittu!

Tarina ja piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Niin suosittuja olivat 1990-luvulle tultaessa Marvelin sarjakuvat Suomessa, että Semic perusti niille jo neljännen säännöllisesti ilmestyvän julkaisun. Latteahkosti nimetyn Sarjakuvalehden idea on sama kuin MARVELin, mutta tiukemmin rajoituksin: toistuvien hahmojen seikkailuja esitetään kyllä, mutta nyt "maanläheisempiin" ja siis enemmän tai vähemmän realistisiin hahmoihin keskittyen. Kosmisemmat ja muuten vain supersankarimmat tyypit saavat näin enemmän tilaa MARVELissa, ja ehkä tässä jaossa on vähän ajatustakin, sillä lukijakirjeistä on kyllä voinut huomioida, että näillä karummilla tyypeillä on ihan omanlaisensa fanikunta. Ensimmäisenä julkaisuvuonna Sarjakuvalehdessä on luvassa vain kahden protagonistin tarinoita: Daredeviliä ja Tuomaria, ja toisin kuin kaksi vuotta aiemmin MARVELin aloittaessa, nyt olen täysillä mukana alusta asti. Luulenpa että juuri Sarjakuvalehti on se julkaisu, jossa kirjeitäni seuraavien parin vuoden aikana eniten julkaistaan; ainakin kirjoittelin niitä sinne ehdottomasti eniten. Daredeviliä jo fanitinkin, ja vaikka Tuomarin tarinat alkoivat samanlaisina toistuessaan lopulta menettää impaktiaan, oli toistaiseksi Suomessa nähty vain Steven Grantin ja Mike Zeckin timanttinen Verinen kierre, joka sekin oli ja on yhä suosikkejani, joten odotukset olivat korkealla.

Daredevilin kanssa jatketaan nyt suunnilleen siitä, mihin päädyttiin vuotta aiemmin MARVELin numerossa 4/89. Vain suunnilleen, koska kyseisen julkaisun ja tämän lehden välissä on muutama alkuperäisnumero, jossa DD ja Elektra kisailevat niin ninjoja kuin ilmeisesti toisiaankin vastaan, sillä seurauksella, että Matt menettää tutka-aistinsa, missä tilanteessa ollaan tämän lehden alussa. Outo ratkaisu – nyt on lukijalle selvää, että jotain on jäänyt näkemättä, ja koko ensimmäinen tarina, jossa DD:n vanha opettaja Keppi nuijii oppilaansa takaisin jaloilleen, on lehden heikoin lenkki. Itsesäälinen Matt Murdock harhailee ja hallusinoi menneisyydensä traumojen keskellä... näitä "kummituksia menneisyydestä"-tarinoita on nähty paljon, eikä tämä ole kovin omaperäinen. Sivujuonissa sentään tapahtuu kiinnostavampaa: New Yorkin pormestarinvaalit lähestyvät, ja voittajehdokas on Kingpinin kanssa yhteispeliä tekevä niljakas Cherryh. Niin lakitoimisto Murdock & Nelson kuin Daily Buglekin ovat mukana kuvioissa. Kohtaus, jossa Kingpin ja Elektra kohtaavat, on vähäeleisen sarjakuvakerronnan juhlaa.

Paperijahti on sellainen kevyen humoristinen tarina, jollaista Milleriltä ei kukaan enää nykyään odota näkevänsä, mutta joka tässä vanhan DD:n yhteydessä toimii hyvin. Toiminnallista menoa, filmaattisia kuvakulmia ja vierailemassa Luke Cage ja Rautanyrkki. Lehden ehdoton huippuhetki on kuitenkin Naulittu! jossa Buglen rikostoimittaja Ben Urich on pääosassa. Hän on jälleen kerran uppoamassa syvemmälle juttunsa perässä kuin on tervettä seuratessaan Cherryhin ja Kingpinin yhteyksiä. Tarinassa on erittäin vahva film noir -vire, ja toisaalta läsnä on myös kylmänkolkko 80-luvun rikossarjat mieleen tuova synkkä vääjäämättömyys. Vaikka tarina sisältää Daredevilin ja Elektran hienosti koreografioidun taistelun, on eittämätön kliimaksi Ben Urichin ja tämän tietolähteen kohtaaminen elokuvateatterissa – jonne Elektra saapuu kuokkimaan. Todella ikimuistoinen kohtaus, jossa Miller / Jansonin kuvituskin on hienovaraisempaa ja harkitumpaa kuin muissa tarinoissa. Janson on jopa värittänyt tämän tarinan, ja senkin eron totisesti huomaa, kuten on laita aina kun piirtäjä tai tussaaja on laajentanut reviiriään värien puolelle. Tämä antaa toistuessaan vaikutelman, että Marvelin vakiopalkattu värittäjätiimi olisi jotenkin lahjatonta työssään, mutta luultavasti kyseessä on vain aikapula. Kun samat neljä-viisi henkilöä värittävät useita kymmeniä sivuja kuussa, ei siinä paljon sävytyksiä ehdi miettiä. Jos taas keskittyy vain yhteen lehteen, kuten oletan esim. Jansonin tässä tekevän, on tulos ihan eri tasoa.

Vähän tylsästi liikkeelle lähtevä lehti kohoaa siis huimaan nousuun ja loppuu klassikkotarinaan, joka saa odottamaan jatkoa. Hieno alku Sarjakuvalehdelle. Muutama toimituksellinen pointti vielä lopuksi: Kansi on taas kerran jostain ihan muusta julkaisusta. Ainakaan se ei ole yhdenkään lehteen sisältyvän kolmen alkuperäisnumeron kansi, eikä DD tosiaan aseen kanssa tässä (kuten ei yleensäkään) heilu. Suomentajana on uusi nimimerkki "M. Ahmed", joka on ihan eri tasoa kuin Thoria ja Ryhmä-X:ää kääntänyt Verlaine. Mail-Manin tietyt maneerit ovat hallussa siinä määrin, että kieli kuulostaa tutulta ja turvalliselta, paikoin dialogissa on jopa luontevuutta. Numeron kovin kritiikki meneekin sitten itse Mail-Manille, joka vastaa edelleen toimitustyöstä: on nimittäin kahden sivun levyinen splash-page onnistuttu kohdistamaan väärin, siten että jakaantuu kahdelle aukeamalle. Sama moka oli myös Ryhmä-X:n vuoden ykkösnumerossa. Aijai.

MARVEL 4/89: Daredevil

1. Gangwar!

2. Metsästys

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Helmikuun numerossa alkanut Millerin laadukas DD jatkuu, tosin nyt hyppäillään muutaman sellaisen alkuperäisnumeron yli, jotka on jo aikoinaan esitetty Suomessa Hämiksen kakkossarjana silloin kun en vielä itse ollut näissä kuvioissa. Tästä pienestä loikasta huolimatta (Mail-Man on koonnut palstalleen ansiokkaan tiivistyksen väliin jääneiden numeroiden juonesta) lehden tunnelma on yhtenäinen. Aihepiiri tosin muuttuu: edellisnumeron jengisota ja Kingpinin paluu alamaailman pomoksi saadaan ensimmäisessä tarinassa (jolle on unohtunut alkuperäinen otsikko) päätökseen, toisessa ollaan sitten siinä puolessa Millerin tavaramerkkejä, joka ei ole itselleni kolahtanut niin kovaa kuin alamaailma ja kylmä realismi: ninjoissa. Daredevil on epäonnekseen sotkeutunut japanilaisen Käden (ninjoja käyttävä mafiajärjestö? no joku sellainen ainakin...) kuvioihin ja saanut peräänsä kuolemattoman Kirigin. Mutta Matt Murdockin opiskeluaikainen heila Elektra on myös ilmestynyt maisemiin ninjamaisena tappajana. Ja on Murdockin epäluuloinen ja vähän tasapainoton tyttöystävä Heather, DD:n muinainen opettaja Keppi ja ikiluuseri Turk... Tässä pelissä on paljon liikkuvia osia, jotka kuitenkin kaikki ovat matkalla kohti toisiaan. 

Tarinankuljetus toimii todella hyvin. Monia juonilinjoja edetään taidokkaasti niiden välillä harppoen ja kokonaisuus on sujuva, alusta loppuun omassa omaleimaisessa tunnelmassaan pysyvä. Tosin on myönnettävä, että ykköstarinan kerronta oli välillä hieman naiivia. Sinänsä Millerin Gangwar!issa toistuvasti käyttämä sivutaitto on mainio – vasemmassa reunassa kapea koko sivun korkuinen maisemakuva New Yorkista – mutta näiden välillä huikeita kuvakulmia käyttävien ruutujen päälle läiskitty korkealentoisia ajatuksia kaupunkielämästä maalaileva kertoja ei oikein sykähdytä. Annettakoon tämä kuitenkin Millerille anteeksi: hän oli kirjoittajana vasta aloittelija näitä tehdessään, mihin nähden varsinkin juonenkuljetus ja dialogi ovat hengästyttävän hyviä. Kerronnan ja kuvan yhteispeli on myös ensiluokkaista. Tarinat ovat hyvin rytmitettyjä ja kliimakseja kohti mennään tunnelman jatkuvasti tihentyessä. Suurille, tunteita herättäville kohtauksille Miller antaa tilaa, kun taas toisinaan hän täyttää sivun pienillä ruuduilla ja / tai valtavalla määrällä tekstiä. Näissä Daredevileissä on tarinointia huomattavasti enemmän kuin saman aikakauden Marvel-lehdissä keskimäärin.

Eipä tästä paljon sellaista sanottavaa ole, mitä en olisi Millerin DD:stä jo viimeksi maininnut. Jansonin tussaama kuvitus on huikeaa, ja Miller on jatkuvasti rohkeampi paitsi erilaisten kuvakulmien käytössä, myös ylipäätään kaikenlaisten outojen ideoidensa toteuttajana. Homma on taidokkaasti paketissa, cliffhangerit ovat kohdillaan, tarinat loppuvat ryskeellä, huumoria on yllättävän paljon mukana edelleen. Itselleni maistui enemmän lehden alkupuolen Kingpin-kuvio (vaikuttava epilogi siinä muuten), joskin kuvitus oli kakkostarinassa parempaa. Olen muuten aina ihmetellyt tämän lehden kantta. Nyt kävi nettiä selatessa ilmi, että kyse on näitä jonkin verran vanhemman alkuperäisnumeron kannesta, tarinasta jossa aivokasvaimesta kärsivä Napakymppi alkaa nähdä kaikki kaduntallaajat Daredevileinä. No sehän selittää kyllä. Kyseistä tarinaa ei kuitenkaan Suomessa nähty, joten tämä oudon surrealistinen kansi ja varsinkaan sen sopiminen tämän lehden yhteyteen ei koskaan ihan auennut...

MARVEL 4/89 on muuten yksi niistä harvoista irtonumeroista, joiden ostotilanteen muistan hyvin. Tämä on hankittu kotipaikkakuntani R-kioskilta, jossa ei silloin vielä ollut sisämyymälätilaa, vaan asioitiin luukun kautta. Piti sanoa myyjälle että haluan tuolta tuon MARVELin, ja osoittaa vielä varmuuden vuoksi. Ostaessani tätä lehteä oli jotain puolituttuja poitsuja koulusta paikalla, jotka irvivät hankintaani. Viimeiseksi irto-MARVELiksi sitten jäikin. Lehdestä on takakansi puoliksi leikattu pois, kun tilauskuponki on lähtenyt menemään. Vuoden 1989 alusta Hämähäkkimies sai kotiin tilattujen Marvel-julkaisujen joukkoon seuraukseen Ryhmä-X:n, ja tämän myötä alkaa sitten kolmaskin lehti kolahtaa postilaatikkoon. Inessä oltiin, ja syvällä.

MARVEL 2/89: Daredevil

1. Kingpinin on kuoltava

2. Suden suuhun

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Oma suhteeni Daredevil on siten nyrjähtänyt, että (poislukien yksi onneton Hämis-vierailu) ensimmäinen lukemani DD-tarina on Millerin ja Mazzuchellin dekonstruktiivinen mestariteos Born Again MARVELin numeroissa 2 ja 4/88. Sen tason nyrkinisku vaikutusikäisen nuoren miehen ajatusmaailmaan oli kyseessä, että kun sitten seuraavana vuonna saatiin MARVELiin lisää Daredeviliä, oli tietynlainen pettymys kai väistämätön – nämä kun ovat paljon vanhempaa Dartsua, Millerin tuotantoa hänen läpilyöntivuosiltaan, jolloin nuori tulokas teki itsestään ison nimen juuri tätä punaista paholaista uudistamalla.

Tämähän on tietenkin kerrassaan epäreilua näitä vanhempia sarjoja kohtaan. Ilmestyessään 80-luvun alussa Millerin Daredevil oli huikean omaperäinen sarja niin dynaamisen kuvituksensa (Klaus Jansonin tussausta ei tässä yhteydessä pidä väheksyä) kuin karun realistisen kerrontansa ansiosta. Nykyisinhän Daredevil mielletään nimenomaan "katutason" sankariksi, jolla on vastassaan huumekauppiaita, gangstereita, satunnaisia ninjoja, synkkiä kultteja ja niin edelleen. Hän liikkuu piireissä joissa elämä on rumaa ja kaikkia ahdistaa. Tuntuu hullulta, että vasta Miller teki hahmosta tällaisen – vielä 70-luvulla DD oli supersankari muiden joukossa, joka taisteli kerran kuussa kaikenlaisia korneja ja pöhköjä vihollisia (Marvelin 70-luvun vihollisgalleria on aika... psykedeelinen) vastaan, leukaili kuin Hämähäkkimies konsanaan ja oli lehtenä ilmeisesti aika persoonaton. Millerin jälkeen tämä meininki ei (ainakaan sinä aikana mitä itse DD:tä tunnen) palannut, se olisi tuntunut mahdottomalta, siinä määrin tämä synkkyys istui hahmolle.

Ja kun siis vuonna -89 kiinnostuneena aloin näitä tarinoita lukea, ei tiettyä pettymystä voinut välttää. Asiat olivat Daredevilillä liian hyvin. Hän oli toisinaan hilpeä. Hänellä oli ammattinsa menestyvänä lakimiehenä, ja tarinan kerrontakin oli paljon suoraviivaisempaa kuin Born Againin pirstaloitunut monen kertojaäänen yhtäaikainen pyörre. Tämä ei tarkoita ettenkö olisi pitänyt tästäkin. Millerin kuvitus, vaikkakin varsin erilaista kuin David Mazzuchellin, oli kiehtovan omintakeista kuitenkin, kuvakulmiltaan ja välillä sivutaitoltaankin paljon kekseliäämpää kuin Marvel-sarjakuva keskimäärin. Jansonin tussaamina välillä melkeinpä luonnosmaiseksi minimalisoituvat ääriviivat istuvat tämän karun maailman tunnelmaan, ja vaikka tosiaan etenkin erilaisten oman elämänsä sankarien törttöilystä ammentavaa huumoriakin löytyy, niin kyllä tässä pääosin rankoissa kuvioissa liikutaan.

Se täytyy kyllä tunnustaa, että juurikaan yksittäisiä tarinoita ei ole näistä Millerin vanhemmista jäänyt mieleen. Toisin kuin esim. Byrnen Ihmeneloset, koko tämä Millerin kausi hahmottuu mielessäni vain yhtenä monoliittina ilman erityisiä nousuja ja laskuja, tasaisen laadukkaana, mutta toisaalta yksittäisten tarinoiden osalta pelkkänä kysymysmerkkinä. Näitähän nähtiin vuonna 1990 läjäpäin lisää Sarjakuvalehdessä, joten valinnanvaraa kyllä riittäisi. Mutta mitään erityistä ei muistissani nytkään ole.

Tässä on se hyvä puoli, että nyt vuosikymmenten jälkeen huomasin lukevani esim. tätä lehteä melkein kuin ensi kertaa. Toki muistin kohtauksia sieltä täältä, mutta tuntui että vasta nyt hahmotin tarinan juonelliset hienoudet kunnolla. Tässä lehdessä on käsillä joitakin vuosia New Yorkista poissa olleen Kingpinin paluu järjestäytyneen rikollisuuden kuninkaaksi – ja yllättävää sinänsä, nähdään myös Daredevilin ja Kingpinin ensikohtaaminen. Luulenpa että ilman Milleriä myös Wilson Fisk, tuo nöyrä maustekauppias, olisi hänkin vain vähän koominen Hämiksen vastustaja eikä se myyttisen paha ja itsetunnostaan itsetuhoisestikin kiinnipitävä mafiapomo jollaiseksi Miller häntä muokkaa. Kingpinin paluuseen liittyy itse asiassa melko koskettavaa tragiikkaakin: hän on valmis jättämään rikollisuuden vaimonsa Vanessan takia, mutta kollegat ja alamaiset ovat kaikki väkisin vetämässä entistä mahtihahmoa takaisin vanhoihin kuvioihin.

Pidin tästä lehdestä siis nyt enemmän kuin silloin aikoinaan, vaikka silloinkin jo tykkäsin. Odotan tältä Miller-kaudelta toisin sanoen aika antoisia hetkiä.

Hämähäkkimies 7/84

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr. / Ron Frenz

Tussaus: Klaus Janson

(tarinoiden otsikkoa ja kuvittajien nimiä ei mainita lehdessä)

Mörkö, alkuperäiseltä nimeltään Hobgoblin, oli keskeinen Hämis-vastustaja silloin kun itse aloin lehteä seurata vuonna 1987. Tämä 60-luvun klassisen vihollisen Vihreän menninkäisen olemuksen ja arsenaalin päivittänyt hahmo on yksi ehdottomia suosikkejani: Mörkö on visuaalisesti todella hieno hahmo, ja hänen toiminnassaan liidokkeineen ja kurpitsapommeineen on jotain sopivan kajahtanutta. Tämän lisäksi Mörkö on aina ollut Hämikselle aika kova vastus – väkivaltaisessa ryskimisessään suorasukainen ja estoton. Mörkö on uniikki myös siten, että hahmon henkilöllisyyteen liittyi alusta asti mysteeri, jota pedattiin sopivin vihjein ja arvoituksin, ja se alku oli minun Hämikseen tutustuessani jo kaukana takana; hahmo on Roger Sternin luoma, ja näissä hänen kirjoittamissaan tarinoissa on ollut olemassa jo jonkin aikaa. Hämis on helisemässä, kun tämä keskivertoa psykopaatimpi antagonisti paahtaa menemään välittämättä sen paremmin sivullisista kuin omasta selviytymisestään.

Ongelmaksi Mörön suhteen muodostui se, että Roger Stern jätti Hämiksen kirjoittamisen vähän varoittamatta, eikä kertonut alkuperäistä suunnitelmaansa hahmon henkilöllisyydestä kenellekään. Tästä seurasi vuosien jaanaaminen, kyllästymiseen asti valheellisia "paljastuksia" ja lopulta koko juonikuvion myllääntyminen ympäri ketään miellyttämättömällä tavalla. Onneksi vielä ei olla lähimainkaan siellä. Mörkö on edelleen pirun vaikuttava, maanisen estoton, kertakaikkiaan viihdyttävä. Näissä kahdesta alkuperäislehden numerosta kootussa tarinassa myös kuvitus on todella kovaa luokkaa: John Romita Jr on jättämässä pestiään, ja hänen seuraajakseen astuu jälkimmäisessä tarinassa Ron Frenz, se minulle tutuin Hämis-kuvittaja, jonka dynaamisen notkea jälki olisi hyvää jo ilmankin, mutta koko lehden tussannut Klaus Janson korottaa tämän kuvituksen aivan sfääreihin. Harmi ettei Janson sitten kuitenkaan jäänyt tussaamaan uutta piirtäjää vakituisesti; tätä jälkeä olisin mielelläni katsellut koko sen ajan kun Frenz lehteä kuvitti.

Mainitsin jo aiemmin pitäväni siitä, miten Roger Stern kirjoitti J. Jonah Jamesonin jälleen ennen kaikkea journalistiksi sekopään sijaan. Tämä juonikuvio saa nyt dramaattisia käänteitä, kun Jameson kantaa julkisen vastuun aiemmista törttöilyistään, ja eroaa Daily Buglen päätoimittajan paikalta. Jatkaahan hän toki lehden kustantajana, mutta muutos totuttuun status quoon on silti suuri. Hienoa kuvallista kerrontaa tässä alla olevalla sivulla muuten, mukana tuo sittemmin melkein kliseeksi muodostunut "Jameson katsoo kaupunkia sälekaihdinten varjo kasvoillaan"-otos. Lieneekö ensimmäinen laatuaan? Ainakin Miller ja Mazzuchelli käyttivät samaa Daredevilissä todella tehokkaasti myöhemmin.

Mörön kohtalo jää hämäräksi, ja lehden lopussa Hämähäkkimies hakeutuu Keskuspuistoon ilmestyneen giganttisen portaalin luo. Tämähän siirtää hänet tietenkin Salattuihin sotiin, tuohon Marvelin siihenastisen historian isoimpaan crossover-tapahtumaan, joka tämän numeron lopussa luvataan varovasti Suomessakin joskus esittää. Tulihan se lopulta, rapiat kolme vuotta tämän lehden ilmestymisen jälkeen, juuri sopivasti kun olin itse aloittanut Marvel-keräämisen. Salatut sodat leimaa vahvasti ensimmäistä Marvel-vuottani.

Arvio: Roger Sternin ja John Romita Jr.:n kausi Hämiksessä loppuu tyylillä. Mörkö on vielä tässä kohdin todella kova hahmo, kerronta rullaa, taide on upeaa – myös Hannigan / Jansonin kansi. Tämä on ollut hyvä ostos divarista ja tällaista olisin nyt vanhemmalla iällä ahminut mielelläni enemmänkin.