Ryhmä-X Erikoisjulkaisu No 1

1. Muodonmuutoksia!!

2. Elää vapaana tai kuolla!

3. Kahdeksas matkustaja! (Tai: "Kuka on nukkunut päässäni?")

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

Kun Suomen Ryhmä-X vuodenvaihteessa 1985/86 siirtyi yhteispainatukseen Hollannin kanssa, meillä hypättiin yli kolme vuotta tarinoita. Onneksi Mail-Mankin tajusi että tässä jäi paljon hyvää kamaa näkemättä, ja niinpä näitä välivuosien numeroita julkaistiin Suomessa sitten jälkeenpäin pitkänkin ajan kuluessa. Ensimmäisenä saatiin ulos tämä Paul Smithin lyhyen mutta ylistetyn piirtäjäkauden aloittanut avaruusseikkailu, "The Brood Saga", millä nimellä kertomus nykyisin tunnetaan.

Kuten taisin jo aiemmin sanoa, minusta Claremont löysi itsensä käsikirjoittajana juuri noiden Suomessa yli hypättyjen vuosien aikana. Hän oli toki loistava kirjoittaja jo Byrnen kanssa X-Meniä tehdessään, mutta vasta näihin aikoihin – sanoisin että juuri Paul Smithin kuvittamalla kaudella – Claremontin tarinat alkoivat rullata ennennäkemättömällä tavalla. Hahmot kasvoivat hyvin kirjoitetuista sarjakuvahahmoista eläviksi ihmisiksi, juonet lakkasivat olemasta kuukausittaisen lehden yksittäisiä tarinoita ja muuttuivat kompleksiksi alati jatkuvaksi ja kehittyväksi juonikudelmaksi, kohdatut vastukset muuttuivat hyvän ja pahan vastakkainasettelusta harmaansävyisiksi moraalisiksi onglmiksi joihin ei läheskään aina ollut ratkaisua lainkaan. Tämä on se Chris Claremont joka on minusta edelleen maailmanhistorian paras sarjakuvakäsikirjoittaja. (muita hyviä ovat mm. Carl Barks ja Neil Gaiman)

Itse asiassa tämänkin tarinan alkuosa jää puuttumaan, koska sen kuvitus (Dave Cockrum) ei vastannut Mail-Manin mukaan kotimaiselle julkaisulle asetettua laatutasoa. Kukkua, sanon minä kyseisen osuudenkin myöhemmin lukeneena, mutta menköön nyt. Joka tapauksessa: Ryhmä-X on avaruudessa, heistä jokaiseen on insektoidisen alienrodun kuningatar istuttanut munan, jonka Wolverinen paranemisvoima voitti, mutta joka muiden sisällä edelleen kasvaa. Tarinan ensimmäinen luku, jossa X-miehet tahoillaan ottavat vastaan tiedon vääjäämättä lähestyvästä kuolemastaan, on koko opuksen paras osa. Vasta 14-vuotiaan Kittyn epätoivo, Kolossin hyväksyvä järkipuhe, Painajaisen ensi kertaa esiin tuleva usko (Wolverine löytää hänet rukoilemasta), Stormin pakokauhu – muutamassa sivussa Claremont käy läpi koko tiimin, ja pääasiallinen tunnelma X-miesten rupuisella avaruusaluksella on pysähtynyt, kauhunsekainen lannistus. Kunnes Wolverinen avulla ryhmä onnistuu lietsomaan itselleen sotasuunnitelman: kun kerran kumminkin kuollaan, niin tehdään se sankareina, mennään Niljahirviöiden kotiplaneetalle ja vähintäänkin pelastetaan siellä orjuutettuna olevat puhdassydämiset acantit.

No hyvinhän tässä tietenkin lopulta käy, mutta missään vaiheessa juonta ei sorruta deus ex machina -ratkaisuihin tai helppoihin oikoteihin. Osa hahmoista enemmän tai vähemmän kuoleekin: Storm tekee kosmisen itsemurhan ja Xavierista jää jäljelle vain sen verran materiaa, että hänet saadaan Tähtivaeltajien edistyneellä laitteistolla kloonattua kasaan. Tunnelma on koko ajan jotenkin vereslihainen. Niljahirviöt ovat totisesti ansainneet paikkansa yhtenä X-maailman keskeisistä vihollisista tästä eteenpäinkin, ja kyllähän näitä ökkiäisiä sitten tasaiseen tahtiin myöhemminkin nähtiin. Heidän tapansa loisia elävien olentojen kehoihin ja kuoriutua näistä sitten esiin mahdollistaa tietenkin myös mukavan vastenmielisen body horrorin, jota onkin tarjolla runsaasti.

Miinuspisteitä vaihteeksi Mail-Manille suomennoksesta. Rodun nimi on englanniksi "The Brood", ja "Niljahirviöt" on aika korni käännös, varsinkin kun tätä nimitystä olennot itsekin itsestään käyttävät. Ja johan meillä on Marvelin maailmassa myös Avaruushirviöt ("Dire Wraiths") aikaisemmin... Toisaalta nimi on näille Giger-vaikutteisille olennoille melko osuva. Paul Smith piirtääkin nämä hyönteis-matelija-äyriäiset sopivan vieraannuttavasti, joskin Cockrumin näkemys olentojen planeetasta siinä tästä julkaisusta puuttuvassa osassa oli paljon Smithiä tripahtavampi ja alienimpi. Silti Smith on kiehtova kuvittaja, ja tässä voinkin tunnustaa etten nuorena hänestä niin välittänyt. En pitänyt Paul Smithiä huonona, mutta en oikein ymmärtänyt ylisanojakaan – minusta tämä oli vähän kuivaa ja hengetöntä kuvitusta. Nyt viisaampana huomaan erheeni ja nautin tästä elegantisti tyylitellystä ja sopivan vähälinjaisesta jäljestä suuresti. On kyllä melkoinen sääli ettei Smith piirtänyt X-Meniä kauempaa kuin noin vuoden; nämä ovat hänen ensimmäiset numeronsa, ja ote parani koko ajan.

Arvio: Mitäpä tästä ihmeempiä voi sanoa. Yksi omia X-suosikkitarinoitahan tämä on, joskin kyseinen kategoria on melko laaja. Osoittaa osuvasti, että Claremont hallitsi myös scifin kirjoittamisen, ja vaikka monet juonen kuviot saattavat tuntua etenkin nyt kliseisiltä, niitä on käsitelty ajatuksella ja paikoin rohkeastikin. Kuvitus on ensiluokkaista. Edelleen nautinnollinen lukukokemus siis.

Ryhmä-X 8/87

1. Taistelu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Whilce Portacio

2. Ryhmä-X... Olen lähtenyt tappamaan... Tuonpuoleista!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Al Williamson

Claremont pistää mutanttitiimiä urakalla uuteen uskoon, kun viime numerossa Xavier singahti avaruuteen, Magneto asettui hänen tilalleen koulun rehtoriksi ja tämä numero alkaa sillä, että Scott Summersin ja Madelyne Pryorin lapsi on syntynyt, ja tämän kieltämättä varsin mielenkiintoisen kaaren myöhemmin elämässään saavan juniorin ympärillä tarinan aluksi hyöritään. Itse pääjuonikin on tiimin tulevaisuuden kannalta merkittävä: Scott Summers, Kyklooppi, kun on pitkän tauon jälkeen palannut X-kuvioihin aivan hiljakkoin, ja olettaa automaattisesti palaavansa ryhmän johtajaksi tehtävään jota Storm on Kykloopin lähdettyä osaavasti hoitanut. Scottia revitään kahtaalle: toisaalla on Ryhmä-X, joka on ollut hänen todellinen perheensä teinipojasta asti, toisaalla tuore vaimo Madelyne ja vastasyntynyt lapsi. On ilmiselvää mitä Scott haluaa, mutta kukaan muu oikeastaan ei: Madelyne on katkera siitä että hänen miehensä edes harkitsee ryhmään jäämistä, ja X-miehet tuntuvat kaikki olevan enemmän tai vähemmän Stormin puolella. Asia päätetään ratkaista kaksintaistelulla Vaarahuoneessa. Mutta koska Storm on nykyään ilman supervoimia, eikö tämä ole kovin epäreilu kamppailu...

No, Claremont (ja valtaosa lukijoistakin, oletan) on X-enemmistön puolella, ja pistää taistelun päättymään Stormin jopa yllättävän helppoon voittoon. Tämä oli minullekin aikamoinen huojennus aikoinaan; montaa niin kuivaa hahmoa ei X-lehdissä ole kuin Kyklooppi, joten olin tyytyväinen että hänestä päästiin. Ja kestikin sitten tämän numeron jälkeen pitkään ennen kuin miestä nähtiin uudestaan, valitettavasti entistä surkeampana hahmona (sanottakoon etten varsinaisesti odota Tekijä-X -tarinoiden alkamista... vai pidänkö niistä enemmän nyt? Aika näyttää). Mutta nyt lukiessa kyllä pidin onnistuneena sitä, miten Claremont on Scottin sisäisen kamppailun kirjoittanut. Hän todella on mies joka on kykenemätön muuhun kuin siihen supersankaritoimintaan mitä on melkein lapsesta asti tehnyt. Tavallaan se on hyvin surullinen kohtalo, eikä lupaa tuoreelle perheelle kovin onnellista jatkoa.

Tämän kaksintaistelutarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka ensimmäisiä esiintymisiä Suomessa tämä lienee, mutta joka tuli sitten tutuksi niin tämän lehden kuin Hämiksenkin sivuilta hyvin säännöllisesti vierailevana artistina. Silloin aikoinaan en kerta kaikkiaan voinut sietää hänen piirrosjälkeään. Että vihasinkin Leonardia! Nyt kuitenkin... Pakko myöntää, että pidän tätä vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita imenyttä jälkeä aika mielenkiintoisena. Kyllähän Leonardi piirtää varsinkin henkilöiden kasvot välillä vinksalleen, mutta joissakin ruuduissa on toisaalta aivan hengästyttävän vahva tunnelma:

Tyylin erikoisuutta korostaa tussaaja Whilce Portacio, jonka ensimmäisiä Marvel-pestejä tämä numero lienee. Myöhemmin Portacio nousi supertähdeksi, joka piirsi X-miehiäkin hyvän tovin, ja erittäin persoonalliseen tyyliin hänkin; jotain hänen levottomasta viivastaan on kyllä jo tässä nähtävissä. Hyvinhän nämä kaksi omintakeista taiteilijaa pelaavat yhteen. Pääsevät muuten piirtämään myös Ronald Reaganin:

Romita on taas ohjaimissa kakkostarinassa, tosin tussajanaan Al Williamson, jonka kanssa mies teki myöhemmin hedelmällistä yhteistyötä Daredevilissä. Williamson on tussaajana hyvin toisenlainen kuin Romitan vakiokumppani Dan Green; ohut, melkein välillä katoava viiva ja vain satunnaisia varjoja. Jälki on kiehtovaa.

Pääosassa toisessa tarinassa on Rachel Summers, joka, Feenixin voimat hiljakkoin saatuaan, on päättänyt lähteä poistamaan edelleen Maassa hengailevan Tuonpuoleisen uhan kerralla ja pysyvästi. Tarina ei pääse tässä numerossa kuin hyvään alkuun. Rachel ja Tuonpuoleinen kohtaavat Alcatrazilla, missä Feenix pistää kaikkensa peliin, mutta Tuonpuoleisessa tämä herättää lähinnä kevyttä mielenkiintoa. Onpa muuten upea tuo Romitan kokosivun kuva Feenix-linnusta iskemässä Alcatraziin. Tai siis olisi ilman tuota aneemista ääniefektiä...

Nyt luettuna Tuonpuoleinen on jokseenkin omituinen ja irrallinen hahmo, jonka tarina eteni enimmäkseen muualla kuin X-lehdissä, mutta Claremont kietoo tämän omnipotentin olennon mielenkiintoisesti Rachelin kasvukertomukseen Feenixiksi ja senkin ohi. Tämä ei tosiaan ole enää se traumatisoitunut ja säikky Rachel, joka tulevaisuudesta vuotta aiemmin tupsahti. No, on Feenix-Rachelkin edelleen traumojensa vanki. Mutta nyt hänellä on melkein rajattomat voimat ja hirveästi patoutunutta aggressiota...

Arvio: Erittäin hyvä numero. Leonardi / Portacio -taide on kiehtovaa (vauvoja ei kukaan Marvelilla tosin edelleenkään osaa piirtää), ja Stormin helppo voitto itsevarmasta Kykloopista yhä nautinnollista luettavaa. Rachel ja Tuonpuoleinen ottamassa yhteen on jo niin korkealentoista kamaa, että meinasi mennä naperona minulta vähän yli, mutta mikäs sen hienompaa.

Hämähäkkimies 8/87

1. Syvällä pimeyden keskellä!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Mike Esposito

2. Menneisyyteni muistot!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Kun nyt kerran on tavaksi tullut huomioida eri tavoin itselleni historialliset lehdet, niin tämä on sitten ensimmäinen omaan postilaatikkoon kolahtanut Marvel-julkaisu. Se se vasta oli jotain! Minulle oli pikkupojasta asti tullut tilattuna V8 Magazine (koska pikkupojat tykkäävät autoista), ja se oli pakko lopettaa jotta vanhempani suostuivat ottamaan Hämiksen tilalle. En ole tätä päätöstä hirveästi katunut.

Lehden ensimmäinen tarina on poimittu Marvel Team-upista, tuosta Hämiksen ja muiden Marvel-hahmojen yhteisseikkailuja esittäneestä lehdestä, joka hyvin harvoin esitti mitään merkittäviä juonenkäänteitä, ja niinpä tämä Kitty Pryden ja Hämiksen ensikohtaaminenkin on melkoisen mitäänsanomaton kohellus – siis näin jälkikäteen luettuna. Juuri viidettä luokkaansa aloittelevan  uunituoreen Marvel-fanin mielestä tämä oli tietysti täyttä timanttia. Erityisesti aloituskohtaus, jossa Hämähäkkimies estää metrojunan kaapannutta hulttiolaumaa aiheuttamasta suurtuhoa, teki vaikutuksen. Bill Mantlon kirjoittama kohtaus on ehkä täynnä kliseitä, mutta toimii kyllä – iso tekijä voi tietenkin olla Ron Frenzin kyky piirtää oivallisesti etenevää toimintaa. Muistan inspiroituneeni tästä niin, että nyysin monia elementtejä tästä muutaman sivun jaksosta itse tuolloin piirtämiini sarjakuviin – ainakin metrotunneli miljöönä, törmäävät junat, tajuttomaksi paiskautuva sankari... Kaikki kelpasi omille hahmoilleni, joita jo tässä vaiheessa, ruhtinaalliset kaksi kuukautta Marvelin sarjakuvia lukeneena, olin alkanut kehitellä ja joille loin jo omaa yhteistä universumia. Lapsena sitä ei ihminen aikaile, vaan käy suoraan hommiin.

Tarinan juoni on simppeli: Kitty Pryde on lapsenvahtina parille rasittavalle pikkupojalle (he tosin Frenzin piirtäminä näyttävät pienikokoisilta parikymppisiltä...), jotka karkaavat yöllä kotoa ja jotka Morlokit sitten nopeasti nappaavat ilmeisesti syödäkseen (!). Sattumalta (!) samainen varsinaisista Ryhmä-X:n kautta tutuista Morlokeista irrallinen ryhmä on myös löytänyt metrotunnelista tajuttoman Hämiksen, joka on täten hänkin New Yorkin alla sijaitsevissa katakombeissa vankina. Kitty lähtee vahdittaviensa perään, kohtaa Hämiksen, nämä tutustuvat, vähän tapellaan ja homma on paketissa nopsasti ilman sanottavia seuraamuksia kenellekään. Nyt luettuna tarina on suorastaan poikkeuksellisen mitäänsanomaton – paitsi että alun metrojunakaappauksessa on edelleen imua.

Toinen tarina on Hämiksen ykköslehdestä, ja melkein pelkkää saippuaoopperaa. Hiljakkoin Mary Jane paljasti Peterille tienneensä jo pitkään tämän olevan Hämähäkkimies, ja nyt ovat vuorossa Mary Janen omat "salaisuudet", jotka kenties olisivat olleet rajumpia paljastuksia jos hahmo olisi jo vuosien takaa tuttu, mutta eihän Mary Jane minulle ollut. Eikä hänen elämästään mitään omituisuuksia paljastu, todella rikkinäinen ja traumatisoitunut perhe vain, minkä kaiketi aina iloisen bilehile-MJ:n imagoon istutettuna on tarkoitus olla järkyttävää ja yllättävää. Minusta tämä oli pienenä vähän outoa luettavaa, mutta samalla aika jännää, aikuistakin. Isoja teemojahan yllätysraskaudet, avioerot, lapsiaan lyövät isät ja sen sellaiset ovat, eikä Tom DeFalco onneksi ihan huonosti aihetta käsittelekään. Peter kuuntelee Mary Janen kertovan elämästään näiden kävellessä keskuspuistossa, ja leppoisa tunnelma istuu onnistuneesti tämän surullisen elämäntarinan taustalle. Lopulta nämä kaksi entistä rakastavaista päättävät pysyä ystävinä ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

On tässä sentään vähän toimintaakin; aina välillä leikataan kohtauksiin, joissa kuolleeksi luultu Mörkö jyrää itseään isoksi tekijäksi New Yorkin alamaailmassa. Olen aina tykännyt Mörköstä, mikä johtuu varmaan monestakin tekijästä; esim. siitä, että hän oli ensimmäisiä Hämis-vihollisia joihin tutustuin. Mutta kyllä Mörkö on (ainakin tässä vaiheessa vielä) hahmonakin kiehtova, ja Frenz piirtää hänet pirullisen hyvin.

On muuten todettava, että jo naskalina panin merkille tussaajan vaikutuksen piirrosjälkeen kun tämä lehti ilmestyi. Josef Rubinstein on pääasiallinen tussaaja Amazing Spider-Manista poimituissa tarinoissa, ja hänen raskas ja paksuin vedoin varjostettu jälkensä istuukin Frenzin dynaamiseen ja melko kulmikkaaseen piirrostyyliin hyvin. Ensimmäisen tarinan tussannut Mike Esposito taas on vähän lepsu ja ponneton, eikä varsinkaan tunnelikohtauksista aisti kunnolla klaustrofobiaa.

Arvio: Lehdessä ei suoraan sanoen tapahdu juurikaan mitään, mutta itselleni tämä on silti tärkeä ja muistiin hyvin painunut julkaisu. Nyt lukiessa keskityin ihastelemaan Frenzin piirrosjälkeä. Hänen kuvittamanaan Mary Janen elämäntarinassakin on huikeaa draamaa.

Ryhmä-X 7/87

Magneton oikeudenkäynti! (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Kesäkuun lehdessä alkanut Uncanny X-Menin 200:s numero päättyy. Magneto on kansainvälisenä terroristina oikeuden edessä Pariisissa samaan aikaan kun mielenosoitukset vellovat kaduilla ja Ryhmä-X:n nimeä käyttävä terroristijoukko tekee iskuja niin sotilas- kuin siviilikohteisiinkin ympäri Eurooppaa. Ja kaiken tämän keskellä Charles Xavierin sydän on pettämässä...

Juhlanumeron tavoin tämä on isojen käänteiden ja isojen tunnelmien lehti. Olihan Marvelin sarjakuvien sävy 80-luvulle tultaessa muutenkin jo muuttunut, mutta varsinkin näistä Claremontin kirjoittamista lehdistä huomaa, ettei kohdeyleisö enää ole "lapsia" siinä mielessä että heille pitäisi kirjoitta jotenkin alentuvasti ja yksinkertaistaen. Oikeudenkäynti on mielenkiintoisine henkilögallerioineen kutkuttavaa luettavaa, ja Claremont on laittanut Magneton suuhun paljon painavaa asiaa vihasta, syrjinnästä, tasa-arvoisesta yhteiskunnasta ja pyrkimyksistä siihen. Sanoin tämän jo aiemmin, mutta sanon taas: tämä Magneto on mahdottoman kiehtova hahmo. Pidänkin yhtenä Claremontin 17 vuotta kestäneen X-kirjoittajakauden huippusaavutuksista juuri Magneton, melko yksiulotteisen vihollisen, uudelleenluomista. Hänen keskitysleirihistoriansa ja ystävyytensä Xavierin kanssa ovat kaikki Claremontin kehittämiä juonteita hahmon henkilöhistoriassa, ja ovat sittemmin päätyneet leimaaviksi tekijöiksi. Vasta näihin aikoihin nykyisin tunnettu Magneto varsinaisesti saa Marvelin universumissa alkunsa.

Tarina on painottunut siten, että oikeudenkäynti käydään toisaalla, X-miehet koittavat saada nimeään mustamaalaavia terroristeja kiinni toisaalla. Toimintaosuudet eivät ole mitään suurta ja erikoista, mutta pidän kyllä kovasti tästä sivusta, jossa Kolossi isketään läpi Notre Damen suuren päätyikkunan.

Lopussa juonet kohtaavat, ja – mikä nyt luettuna hieman harmittaa – oikeudenkäynti jää ratkaisematta, kun Fenris-nimeä käyttävät Struckerin natsikaksoset pistävät istunnon ranttaliksi. Magneto saa tilaisuuden toimia sankarina, ja kaikki toiminta on Xavierille liikaa – hänen loppunsa koittaa, mikä on vallan komea hetki näiden kahden vanhan ystävä-vihollisen välillä (ja vaikkei krediiteissä mainitakaan, niin joku muu kuin Dan Green on kyllä tussannut tämän sivun). No, eihän professori tietenkään kuole, vaan hänen avaruusvaimonsa Lilandra teleporttaa paikalle viime hetkellä ja vie Xavierin mukanaan Tähtivaeltajien avaruusalukselle, jossa vauriotunutta kehoa voidaan parannella. Jutun juju on se, että aluksen on pakko jatkaa matkaansa välittömästi, joten Xavier jää avaruuteen (kenties pysyvästi!!), ja hänen mutanttikoulunsa johtajuuden ottaa entinen verivihollinen Magneto. Paljon jymäkämpää käännettä ei tähän tasalukunumeroon olisi saanutkaan aikaan. Tämä on tosiaan hieno muutos status quoon, sillä jo ajatuksena tämän yleisesti terroristina pidetyn entisen vihollisen mutta aikeiltaan hyvään pyrkivän miehen asettuminen mutanttien isähahmon paikalle lupaa paljon konflikteja, paljon draamaa, paljon hyviä juonenkäänteitä. Kutkuttavaa!

Arvio: Taidolla tehty ja ajatuksia herättävä juhlanumero. Magneton aikakausi Ryhmä-X:n mukana on omassa päässäni kanonisoitunut yhdeksi lehden kultakausista, joten eihän tästä voi edelleenkään kuin tykätä. Hyvin toteutettu, tasapainoinen tarina, joka kiinnostavasti keskittyy nimenomaan Magneton ympärille. X-miehet jäävät tässä Pariisin-tarinassa sivuhenkilöiksi.

Sarjakuvalehti: Ihmeneloset

Käsikirjoitus: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott

Tämä erikoisjulkaisu on ilmestynyt kauppoihin kesällä 1987, ja olen ostanut sen tuoreeltaan, todennäköisesti ensimmäisenä lehtenä sen jälkeen kun Marvel-kipinä tarttui kesän Hämis-hankintojen myötä. Ihmeneloset olivat Hämiksessä vilahtaneetkin, ja nyt päästään hahmojen historiallisimpien tarinoiden pariin, kun tämä klassinen eepos kultaiselta 60-luvulta on päätynyt suomalaisten luettavaksi. Meno on hurjaa, tämän aikakauden lehdissä ei paljoa jarruteltu, ja tässäkin ensimmäisten 20 sivun aikana taistellaan Hiekkamiestä vastaan kahdesti, nähdään Tohtori Doomin ja Hopeasurffajan kohtaaminen ja sen ikävät seuraukset, piipahdetaan toisessa ulottuvuudessa ja seurataan muutama sivu Epäinhimillisiäkin pääjuoneen mitenkään liittymättömän sivuhaaran kautta. Olipa tässä nieltävää silloin aikoinaan, mutta kasvuikäisen kyky ottaa asioita vastaan on kahdehdittava: eihän se haitannut, ettei ollut juurikaan hajua keitä nämä hahmot ovat tai mitä tässä on taustalla. Se mitä tapahtuu oli tärkeintä, ja tämä kuumeisesti eteenpäin jyräävä vauhti piti mielenkiinnon yllä.

Keskeinen juoni on Tohtori Doom, joka onnistuu kieroudella varastamaan itselleen kosmisen Hopeasurffajan voimat, ja muuttuu täten kertalaakista voittamattomaksi ja alkaa maailmanvalloitusturneensa. Ihmeneloset Doomin vanhoina verivihollisina ovat hänen erityisen kostonsa kohteena, mutta näiden 60-luvun sarjakuvien Comis Coden valvomaan tapaan kuolonuhreilta säästytään globaalissakin mittakaavassa, vaikka panokset ovat toki valtavat – Stan Leen yliampuva verbaliikka pitää huolen siitä, ettei missään vaiheessa unohdu miten koko ihmiskunnan olemassaolo on nyt vaakalaudalla. Ja Kirby (tussajansa Sinnottin kanssa) on tietenkin niin huikeassa iskussa, oletettavasti koko uransa huippukunnossa juuri näissä 60-luvun jälkipuoliskon stooreissa. Kuvitus on majesteettisen upeaa, ja onneksi mustavalkoista – olen näitä Kirbyn vanhoja Ihmenelosia myöhemmin väreissäkin nähnyt, eikä 60-luvun räikeä väritystekniikka ole tämän tason kuvitukselle ollenkaan eduksi.

Mutta miten tämä nyt luettuna kolahti? Vähemmän kuin silloin joskus, se on myönnettävä. Näin legendaarisen statuksen saanutta tarinaa on tietenkin mahdoton lukea kontekstista irrallaan, mutta kyllä tämä selvästi aikansa lapsi on, hyvässä ja pahassa. Hyvät puolet ovat hillitön ideoiden tulva, jatkuvasti vuolaana virtaavat juonenkäänteet ja pähkähullun yliampuvat hahmot, niin realistisina kuin Marvelin sarjakuvia muuhun supersankaritarjontaan verrattuna pidettiinkin. Huonoja puolia on hahmojen hippaisen uuvuttava puhetulva, ja tietyt vanhoilliset asenteet, joista varsinkin Sue Stormin käsittely on harmillista – Näkymätön tyttö on todella täysin hyödytön hahmo koko lehden ajan, ja hänen roolinsa Ihmenelosissa tuntuu olevan lähinnä tapahtuvien asioiden kauhistunut toteaminen ja miehensä käskyjen noudattaminen. Pistää nykylukijalle ikävästi silmään, etenkin kun tietää miten tehokas hahmo, jopa Ihmenelosia koossa pitävä voima, Susanista myöhemmin kehittyi. En silti usko että Lee ja Kirby tekivät tarkoituksella Suesta mitäänsanomatonta kiviriippaa; aikansa asenteet ne tässä vain heijastuvat. Pitää myös todeta, että tarina toimisi paremmin ilman säännöllistä harppaamista Epäinhimillisten pariin. Naperona nämäkin osat lehteä tuntuivat jännittävän oudoilta, nyt ne häiritsevät pääjuonen etenemistä ikävästi, ja on todettava että vaikuttavista Kirby-visuaaleistaan huolimatta Epäinhimilliset ovat olleet aina minusta kovin mielenkiinnoton porukka. Marvelillahan oli jo mutantit, joten on vähän epäselvää mihin toista supervoimaista ihmisrotua enää tarvittiin, varsinkin tällaisen pönäkän kuningasperhe-mytologian ympärillä pyörivää.

Arvio: Viihdyttävä ja paikoitellen suorastaan hengästyttävä klassikkotarina, johon huomaa suhtautuvansa silti enempi historiallisena näytekappaleena. Taide on huikeaa, juoni samoin, mutta tietty vanhanaikaisuus alkaa jo lukijaa häiritä. Yhtenä ensimmäisistä Marvel-lehdistäni oli kuitenkin todella tehokas, lumosi suorastaan.

Kitty Pryde & Wolverine

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Taide: Al Milgrom

Tämä kokonaisen kuusinumeroisen sarjan yksiin kansiin kokoava julkaisu on yksi niistä, joita suosittelisin totaalisille Marvel-ummikoille, jos olisi joskus tilanne että pitäisi. Olen usein maininnut, että jos joku yksittäinen vaikuttaja omaan kirjalliseen ilmaisuuni pitäisi nimetä, Chris Claremont olisi varmaan se jonka valitsisin. Hänen 80-luvulla kirjoittamansa X-materiaali totisesti osui ja upposi, ja tyytyväisenä olen huomannut sen edelleen osuvan, edelleen uppoavankin.

1980-luvulla Marvelilla pidettiin tarkkaa huolta jatkumosta. Kun Kitty lähtee Ryhmä-X:n parista hengähtämään (Suomessa numerossa 5/86), hän päätyy Chicagoon, saa selville pankkiiri-isänsä sotkeutuneen japanilaisten rikollisten touhuihin ja salamatkustaa tämän perässä Tokioon. Sinne hän sitten jääkin, ja kun Wolverine sattuu olemaan se, joka vastaa puheluun jonka Kitty onnistuu Tokiosta soittamaan, tämä lähtee perään – eikä kaksikkoa sitten kuukausimäärin tiimin omassa lehdessä nähdäkään. Ottaen huomioon miten suosittu hahmo Wolverine oli jo tuolloin, tämä on ollut uskalias veto Marvelilta; eiväthän nämä limited seriesit koskaan tavoittaneet samanlaisia yleisöjä kuin vakiintuneet julkaisut. Toisaalta tällaiset määräaikaiset julkaisut mahdollistavat yhteen juoneen keskittymisen ilman pulppuavia sivujuonia ja pääsääntöisesti ilman muun Marvelin universumin vaikutusta tapahtumiinkaan.

Kitty Pryde & Wolverine on, nyt nähtynä, todella taidokkaasti rakennettu romaanimittainen ja -muotoinen kertomus chicagolaisesta vielä hieman naiivista teinitytöstä, joka kasvaa julmien kokemusten kautta aikuiseksi. Tarinan rakenne on Claremontilla hienosti hallussa. Jokainen kuudesta osasta on oma temaattinen jaksonsa, niistä kolme ensimmäistä ovat Kittyn syöksymistä pimeään ja kolme viimeistä hänen nousemistaan sieltä ylös Wolverinen avulla. Alkupuoli on erityisen vaikuttava. Kittyn epätoivoinen harhailu rahatta ja ystävittä Tokion kaduilla on onnistuneesti toteutettu; on supersankariryhmän jäsen tai ei, Kitty on kuitenkin tässä ennen kaikkea teini, jonka liian suuri usko omaan kykyynsä selviytyä on ajanut hänet mahdottomaan tilanteeseen. Tokion kadut ovat kolkko, epätodellinen ympäristö, ja kun Kitty lopulta löytää isänsä, käy ilmi että tämä on totisesti sotkeutunut väärään seuraan. Mies nimeltä Ogun iskee silmänsä Kittyyn.

Ogun on paitsi Yakuzan mies, myös pimeää magiaa hallitseva ninja, joka aivopesee Kittystä itselleen kollegan. Tarinan toinen luku, Kittyn muuttuminen kokonaan toiseksi uudelleensyntymän ja varhaislapsuuden kautta takaisin aikuisuuden kynnykselle on kokonaisuuden surrealistisin, painajaismaisin osuus. Ensimmäisen luvun hätääntynyt epätoivo Tokion kylmillä kaduilla oli vain esimakua sille nyrjähtäneelle maailmalle johon Kitty katoaa toisessa luvussa, ja hän totisesti onkin kadonnut – Japaniin saapuvalla Wolverinellakin kestää aikansa paikantaa Kitty.

Onneksi Loganille on tähän mennessä kertynyt jo muutamia merkittäviä tuttavuuksia Japanissa, ja näiden Ryhmä-X:n sivuilta tuttujen sivuhenkilöiden avulla alkaa hiljalleen selvitä mitä Kittylle on tapahtunut. Tosin entisestä Kittystä ei tässä vaiheessa ole jäljellä enää mitään. Hänen persoonansa on kadonnut tappajan vaistoin ja kyvyin varustetun ninjan alle, ja vaikka Kitty onnistutaankin pelastamaan fyysisesti Ogunin luota pois, on hänen psyykensä palauttaminen entiselleen ihan toisenlainen prosessi. Tarinan loppupuoli kertoo siitä.

Ihan tuoreeltaan ilmestymisaikanaan en tätä tiiliskiveä lukenut, sillä muistelen että X-miehet olivat jo jollain tavoin tuttuja tämän ääreen päästessäni. Olin vaikuttunut tarinan kolkosta tunnelmasta, todella synkistä juonellisista kierteistä, ja ylipäätään tilanteista, joista hahmoilla ei ollut kunnollisia tai kunniallisia teitä pois. Heti ensimmäinen luku, jossa Kitty joutuu todistamaan isänsä täydellistä nöyryytystä mafian parissa, on ennen kaikkea tyly. Se on todentuntuista ja siksi piinaavaa luettavaa, Kittyn isä Carmen Pryde on hyväntahtoinen mutta selkärangaton mies, tavallaan jo luovuttanut, elämässä hävinnyt. Ja silti Kitty seuraa häntä Japaniin vain päätyäkseen omaan painajaiseensa.

Loppu on toiminnallisempi kuin alku, ja Wolverinen ja Ogunin (heillä on yhteistä historiaa, tietenkin) taistelu on sopivan majesteettinen. Ogun on kuin kauhuelokuvan hahmo demoninaamareineen, ja vaikka lopputulos (sentään!) on päähenkilöiden kannalta positiivinen, on tämä entisen, vielä lapsenmielisen, Kittyn viimeinen esiintyminen. Tämän jälkeen hahmo on pysyvästi muuttunut, kypsempi, kokeneempi. Kitty Pryde & Wolverine on loppujen lopuksi melko tyylipuhdas kasvutarina aikuisuuteen, toki ninja-aivopesun kautta, mutta hullumpiakin näyttämöitä lapsuuden loppumiselle on maailmankirjallisuudessa nähty.

Tämä tarina on saanut jonkin verran kuraa niskaansa kuvituksensa vuoksi. Al Milgrom onkin aika yllättävä valinta tällaisen kuusiosaisen kokonaisuuden piirtäjäksi, mutta toisaalta ainakin allekirjoittaneelle yllätys oli aikoinaan ennen kaikkea positiivinen. Tunsin Milgromin työt Hämiksestä kun tämän ensi kerran luin, ja oli vaikea uskoa että kyseessä oli sama tekjä. Kitty Pryde & Wolverine on ehdottomasti hienoin näkemäni piirrostyö Milgromilta, ja vaikka jonkin verran selvää Frank Miller -vaikutetta löytyykin, on tämä karuin, terävin vedoin toteutettu jälki kuitenkin harkittu ja istuu tarinaan komeasti. Varsinkin piinaavia ja ahdistavia hetkiä kuvatessaan Milgrom on parhaimmillaan, toimintakohtausten koreografia sentään jää selvästi esim. juuri Milleristä jälkeen. Ja todettakoon nyt, että Milgrom ampuu välillä vähän yli Wolverinen torahampaiden kanssa... Silti tämä on karuudessaan tajuttoman upeaa jälkeä, jonka kaltaista en valitettavasti ole Milgromilta toiste kohdannut.

Arvio: Lekan lailla aikoinaan tajuntaan kolahtanut tarina oli edelleen vaikuttavaa luettavaa. Nyt huomasin nauttivani Claremontin klassisen taidokkaasti rakentamasta kokonaisuudesta, jossa kuvainnollinen kuolema ja uudestisyntymä käytiin askel askelelta läpi perinteisen kasvukertomuksen kaavan mukaan. Kitty syntyi uudestaan, ja on pitkälti juuri tämän tarinan ansiota, että hänestä tuli yksi suosikeistani Marvelin monilukuisesta joukosta. Täydet pisteet ja vahva suositus.

Hämähäkkimies 7/87

1. Hämähäkkimiehen uuden puvun vaarallinen salaisuus

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Lopullinen vastaus!

Käsikirjoitus ja piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Tämän lehden myötä blogi asettuu synkroniaan lehtien ilmestymisajankohdan kanssa. Kaikki tähän asti käsitellyt lehdet, lukuunottamatta Ryhmä-X:ää 7/86, ovat myöhemmin divarista tehtyjä hankintoja, mutta tämä lehti on ostettu tuoreeltaan, ja muutamia Ryhmä-X:iä lukuunottamatta niin ovat kaikki tästä eteenpäinkin. Itse asiassa Hämikset alkavat samantien tulemaan postin mukana kotiin; tämän lehden takakannesta on leikattu tilauskuponki pois ja pistetty menemään. Marvel-kärpänen on puraissut.

Tarkkaan ottaen se puraisi jo kuukautta aiemmin. Oltiin nimittäin menossa kesävierailulle sukulaisiin, ja mietin mitä viedä tuliaisiksi serkkupojalle, kun muistin edelliskesän Ryhmä-X:n. Hämiksen tiesin olevan jollain tavoin samaa kuviota, ostin kesäkuun numeron jonka sitten luin matkan kuluessa takapenkillä ja koukutuin siinä määrin, että paluuta ei ollut. Ei silloin eikä koskaan, koska kerran edelleen näissä kuvioissa pyörin... No, tuo kesäkuun numero on oudosti jäänyt omasta kokoelmastani puuttumaan, mutta tämän ensimmäinen tarina jatkaa suoraan siitä shokkikäänteestä johon tuo lehti päättyi: Mary Jane Watson ilmoittaa Peter Parkerille tienneensä jo vuosien ajan että tämä on Hämähäkkimies. Valtaisa muutos lehden status quoon, jonka merkitys ei tietenkään koko mitassaan voinut avautua kun numero 6/87 oli ensimmäinen ikinä lukemani Hämis. Tilanne kuitenkin on yhä päällä tämän lehden alussa, ja Musta kissakin pamahtaa paikalle sotkemaan kuvioita. En tuntenut näitä hahmoja, mutta jestas että halusin tietää heistä lisää. Halusin tietää kaiken!

Toinen shokkikäänne on otsikkoonkin päässyt uusi puku, telepaattisesti toimiva musta kummajainen, jonka Hämis hankki Salatuista sodista. Tässä numerossa Peter vierailee Ihmenelosten luona (ja miten mahtavaa oli, että oli noin vain tuollainen porukka kuin "Ihmeneloset"... kymmenvuotias oli kuulkaa täpinöissä jo tässä kohtaa), jossa Reed Richards suorittaa muutamia testejä, ja käy ilmi se, mikä ehkä olisi pitänyt käydä vähintäänkin mahdollisuutena Peterin mielessä jo aiemmin: puku on elollinen olento, hänestä energiaa imevä loinen.

Puku jää Ihmenelosten haltuun, ja Hämis palaa vanhaan sinipunaiseen asuunsa. Isoja, merkittäviä hetkiä, jotka Ron Frenzin klassisen tyylikäs piirrosjälki kuvittaa ikimuistoisesti. Pidän hänen "liikkuvasta" kamerastaan, jossa kuvakulma on usein katonrajasta tai muuten vain kaukaa, tämä on visuaalisesti hyvin vaihtelevaa, mutta kuitenkin soljuvaa kerrontaa. DeFalcon dialogi sen sijaan tuntuu nykylukijasta hieman elähtäneeltä, ellei sitten vaikutelma johdu vain siitä, että olen lukenut niin monta Claremontin kirjoittamaa Ryhmä-X:n numeroa putkeen. Ei, kyllä tässä jotain vähän väkinäistä on. Hieman liian selittelevää, hieman liian mustavalkoista – mikä on sääli, koska ainakin juonen kirjoittajana DeFalco on todella pätevä; tähänkin numeroon mahtuu onnistuneita käänteitä, ja tarinan hitaat ja vauhdikkaat hetket asettuvat oivallisesti kohdilleen. Laadukasta sarjakuvaahan tämä on, ja ainakin jälkeenpäin nähtynä harvinaisen paljon isoja juttuja on pakattuna pieneen ajanjaksoon. Loispuvustakin tosiaan päästiin eroon, mutta oikeastaanhan tämän olennon tarina Marvelin universumissa on vasta alkamassa...

Kakkostarina on Al Milgromin vetovastuulla olevasta Hämiksen kakkoslehdestä, ja muistan miten suurelta laatuero tuntui silloin joskus. Naperona rakastin DeFalco / Frenz / Rubinsteinin ykköstarinaa, mutta Milgrom / Mooneyn osio lehdestä oli lähinnä ok. Tässä solmitaan umpeen monia ilmeisen pitkään jatkuneita juonia, on läjäpäin aika mitäänsanomattomia hahmoja kuten Viitta ja Tikari ja omituinen Vastaus... On kummallisia varjoulottuvuuksia ja elämänvaloa ja energiaa, on zombirobotti nimeltä Silvermane ja rikollispomo Kingpin ja tämän vakavasti sairas vaimo Vanessa, jota pelastamaan Kingpin on kaapannut elinvoimatikareitaan heittävän Tikarin. En oikein päässyt juoneen kiinni. Dialogi on vielä löperömpää kuin ykköstarinassa, ja lisäksi niin Peter Parker kuin Mary Janekin oli mielestäni piirretty väärin (jos tarinat olisivat olleet lehdessä eri järjestyksessä, olisinko leimautunut näihin Milgromin piirtämiin versioihin päähenkilöistä?). Milgrom ei toki ole läheskään niin huono kuvittaja kuin millaisen maineen hän on saanut (tästä lisää seuraavassa päivityksessä), mutta Jim Mooney on tussaajana mitä on, ja hänen ansiostaan lopputulos on jotenkin löysän ja huolimattoman näköistä. Ihan tarinan loppu kyllä kosketti: Kingpin anelee Viittaa ja Tikaria pelastamaan Vanessan, mutta nämä itsekeskeiset teinit välittävät vain toisistaan. Tämän tarinan perusteella opin inhoamaan näitä hahmoja, eikä heiltä ainakaan Suomessa muistaakseni mitään kaksisia tarinoita koskaan nähty, vaikka ainakin Hämiksessä kaksikko silloin tällöin piipahti.

Arvio: Marvel-fanitukseni lopullisesti käynnistyi tästä (ja edellisestä) lehdestä, joten vaikea tätä on niin kauhean objektiivisesti katsoa. Ammattitaidolla tehtyä kamaa tämä on, vaikka tietty dialogin jäyhyys menoa vaivaakin. Hämiksen loispuku on kyllä esimerkillisen omituinen ja mielikuvitusta kutkuttava juonikuvio; kakkostarinan Viitta ja Tikari -sekoilut eivät sitten niinkään, mutta Kingpinistä tykkäsin jo tässä lehdessä. Hän kyllä nousee hahmona ihan uusiin sfääreihin tulevina vuosina.

Ryhmä-X 6/87

1. Spiraalipolut

2. Magneton oikeudenkäynti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Nyt kun näitä lehtiä lukee aikajärjestyksessä melko ripeään tahtiin, huomaa miten nopeasti Rachel Summers kohoaa enemmän tai vähemmän päähenkilöksi. Hän tupsahti tulevaisuudesta, hengasi hetken aikaa vähän keskiöstä syrjässä, mutta on nyt paitsi joukossa mukana, myös tapahtumien keskipisteessä jatkuvasti. Aika moni kansikuvakin on keskittynyt Racheliin. Eikä siinä mitään – minusta hän on mahdottoman kiehtova hahmo traumoineen, patoutuneine aggressioineen, epäkonventionaalisine toimintatapoineen. Tässä numerossa, kuten kansikin kertoo, Rachel saavuttaa tietyn kulminaatiopisteen, ja muuttuu äitinsä tavoin Feenixiksi, missä roolissa sitten jatkaakin hamaan tulevaisuuteen. Ja jos Rachel oli hieman vaikeasti hallittava jo aiemmin, miten käy kun hänellä on yhtäkkiä melkein loputtomat voimat... Muuttumiskohtaus on muuten huikea. Kylmät väreet, män.

Muitakin merkittäviä muutoksia tapahtuu: Mystikko onnistuu juonittelemaan entisen Pahojen mutanttien veljeskunnan hallituksen käsikassaraksi nimeltä Vapausvoima, ja ensimmäiseksi tehtäväkseen nämä saavat Magneton pidättämisen. Hiljakkoin kuvioihin palannut ja näennäisen parannuksen tehnyt magnetismin mestari on polttouhrien muistomerkillä järjestettävässä tilaisuudessa, jossa keskitysleirin läpikäyneet etsivät tietoja sodan jalkoihin kadonneista sukulaisistaan.

Claremont tuo nyt Magneton menneisyyttä natsien vainojen uhrina hyvinkin päällekäyvästi esiin, mutta tämä on yksinomaan mielenkiintoista; juuri tämä pimeän ja valon vaihtelu on tehnyt Magnetosta yhden Marvelin kiinnostavimmista hahmoista, ja niinpä tämän lehden loppuosassa käynnistyvä Uncanny X-Menin kahdessadas numerokin keskittyy häneen. Vapausvoima nimittäin onnistuu tehtävässään: he tulevat muistomerkille pidättämään Magnetoa, ja sen sijaan että alkaisi mahdollisia sivullisia uhreja vaativaan taisteluun, Magneto antautuu. Hänen oikeudenkäyntinsä tapahtuu Pariisissa, jonne tapahtumat siirtyvät.

Tämä oikeudenkäynti (johon asti ei ihan vielä tässä numerossa päästä) oli aikoinaan minusta rajua settiä. Kovin aikuista luettavaa, ihan eri kaliiperia kuin superhahmojen taistelut tai avaruusremellykset – enkä nyt tarkoita että niissäkään mitään vikaa olisi. Silti tässä Claremontilla on erittäin realistinen ote. Kohuoikeudenkäynnin aiheuttama kansankuohunta välittyy hyvin mediaraporteista, on Ryhmä-X:n nimeä käyttäviä terroristeja jotka iskevät eri kohteisiin ympäri Eurooppaa, ja keskiössä Hitleriin verrattava (mikä ehkä ampuu vähän yli...) Magneto, mutta onko hän terroristi, kansansa vapaustaistelija, olosuhteiden uhri?

X-miehet pelmahtavat hekin Pariisiin kätevästi Asgårdista teleportaten; he nimittäin poikkesivat tämän lehden aikana eeppisellä Asgårdin-keikalla, joka onneksi saatiin myöhemmin Suomeenkin: vuonna 1989 kyseinen stoori vie puolet Ryhmä-X:n numeroista. No, tällä kertaa ei menneitä liiemmin selitellä, mutta onpa Storm napattu taas kyytiin, ja kun Kyklooppikin oli sattumalta Xavierin kartanolla kun alkoi tapahtua, on hänkin nyt Pariisissa. Ryhmä on itse asiassa muutamien viime numeroiden jälkeen melkoisen isolukuinen. Xavier on paikalla ennen kaikkea avustajana huikeaksi mediatapahtumaksi nousseessa oikeudenkäynnissä, mutta hänen fysiikkansa on pettämässä, "hermot, veri, maksa, sydän", luettelee Moira MacTaggert kysyttäessä mikä kaikki Xavierilla on pielessä. Jos hyvin käy, hän elää nähdäkseen mitä oikeudenkäynnissä ratkaistaan...

Loppuhuomio: Hauska veto Semiciltä laittaa lehden takakannen tilauskupongin oheen kuva Jean Greystä Pimeänä Feenixinä. Sellainen tytär kuin äitikin...

Arvio: Jo jonkin aikaa kohti realistisempia ja karumpia juonikuvioita kulkenut lehti ampaisee syvälle kun kansainvälisen terrorismin oikeudenkäynti alkaa median valokeilassa. Rachelkin saavuttaa potentiaalinsa ja vähän ylikin. Tätä lukiessa tunsi aikoinaan olevansa tärkeiden tarinoiden äärellä, ja lehti pitää otteessaan edelleen.

Ryhmä-X 4/87

1. Mikä tuo oli?

2. Pelastamassa Armotonta?!?

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Aina toisinaan näitä lukiessa huomaa, että Suomessa julkaistiin vain pienenpieni osa Marvelin tuotannosta. Esimerkkinä tämä R-X 4/87. Edellinen numero loppui shokkikäänteeseen, kun Rachel sai telepaattisen yhteydenoton Xavierin kartanolta... ja viestin lähetti Magneto! Mutta tämän numeron alussa X-miehet, Xavier ja Magneto ovat sitten kaikki saman dinerin pöydän ääressä pohtimassa mitä tehdä professorin ohimennen nappaamalle ajatukselle; joku hänen luentoaan kuunnelleista suunnittelee murhaa. Kuka suunnittelee ja kuka on uhri, se pitäisi pikaisesti selvittää.

Oletan (vaikka mitään viittauksia tai edes Mail-Manin selvennyksiä palstalla ei ole) että edellisnumeron tapahtumat ovat jatkuneet suoraan New Mutantsin puolella, jota Claremont myös kirjoitti. Suurta merkitystä tällä ei ole; olen vain tyytyväinen siitä, että Magneto on nyt astumassa kuvioihin vihollisen sijasta eräänlaisena Xavierin radikaalimpana versiona. Tietenkään X-miehet eivät suoraan luota häneen; heillä on vain Xavierin sana siitä, että Magneto on muuttunut, eikä Xavierkaan ole itsensä. Hänen telepaattiset kykynsä toimivat huonosti, mikä johtuu hänen jokin aika sitten kokemastaan pahoinpitelystä, mistä taas ovat vastuussa ne, jotka suunnittelevat yliopiston kampuksella murhaakin – nimenomaan Xavierin. Kaikki kietoutuu nätiksi vyyhdiksi, jonka keskiössä on yhteiskunnassa alati kasvava mutanttiviha. Yliopiston alamaailmassa muhii, kaduilla juhlitaan sankarina Nimrodia, jonka väkivaltaiset otteet katurikollisuutta vastaan ovat kansan mieleen. Tulevaisuusvisioista tutun fasistisen dystopian uhka leijuu kutkuttavasti ilmassa...

Tarinaan kietoutuu myös Tuonpuoleinen, tuo omnipotentti hahmo joka aiheutti Salatut sodat, ja joka tämän tarinan aikoihin pyöri Maassa Salatut sodat kakkosen merkeissä. Ilmeisesti X-miehet ovat jossain Suomessa näkemättömässä tarinassa Tuonpuoleisenkin jo kohdanneet, sillä ainakin Rachel tunnistaa tämän kohtauksessa, joka on surrealistisine tunnelmineen aivan mainio. Koko lehden aloittava dineriin sijoittuva kohtaus on kuin suoraan David Lynchiltä. Outoja tapahtuu arkisessa ympäristössä, tunnelma on vaivautunut, ihmiset puhuvat toistensa ohi. Olen aina pitänyt näistä muutamasta sivusta hirveästi, vaikka syynä voi kyllä olla osittain sekin, että tämä keskustelu on täynnä viittauksia tarinoihin, joita en ole koskaan lukenut. Mutta pidän tästä oudosti poreilevasta tunnelmasta silti.

Murhamysteerikin on kiinnostava poikkeus normaalimpaan superroisto-mätkintään. Vastassa on vain joukko tavallisia opiskelijoita, mutta toisaalta ihmisten ennakkoluulot ja erilaisuuden pelko ovat vastustajia joita ei voi vetää kuonoon. Rachel ajautuu takaisin oman menneisyytensä kauhuihin ja mutantinmetsästäjän rooliinsa, ja hänen sisälleen patoutuneet aggressiot alkavat purkautua. Se, että läsnä tässä tilanteessa on juuri Magneto eikä Xavier, nostaa dialogin ihan eri tasolle. En kaipaa professorin isällistä asennetta, kun tiimissä on näin paljon monitahoisempia ja kiinnostavampia hahmoja tarjolla. Tämä on uutta, terävämpää X-tarinaa, ei supersankareita vaan oman kansansa ihmisoikeuksien puolesta taistelevia altavastaajia.

Kakkostarinasta on mukana vain puolikas, siitäkin suuri osa Kolossin näkemää painajaisunta. Herätessään Peter huomaa että hänet ja Kitty on kaapattu Armottoman Murhamaailmaan, jonne myös Tohtori Doom on ilmeisesti hyökkäämässä. Seuraavaa lehteä ei minulla koskaan kokoelmassani ollut, joten suurin osa tarinastakin jäi hämärän peittoon, mutta luvalla sanoen ei sillä niin väliä. Armoton alkaa olla jo aika kulahtanut yhden idean hahmo, ja Nimrod, xenofobia, Tuonpuoleinen ja Rachelin dystooppinen tausta ovat kaikki ajaneet hänen ohitseen kiinnostavampina juonikuvioina.

Arvio: Poikkeuksellinen maanläheinen, tietyssä realistisuudessaan jopa yllättävän tyly tarina, joka sijoittuu todellisten ennakkoluulojen ja ihmisyyden pimeiden puolten syöveriin. Loppuosa on mitä on, mutta ensimmäinen tarina on edelleen vuosien jälkeenkin kovaa luettavaa. Tämä numerohan sisältää toisen niistä kerroista, kun Kitty käyttää vertauskuvana sanaa "nigger" mutanteista puhuessaan. Claremontin tavasta käyttää todellisia rasistisia termejä fiktiivisen maailman verrokkeina voi olla montaa mieltä, mutta ajatus on sentään tärkein, ja tämä on todella rajusti syrjintää ja ennakkoluuloja vastaan käyvää sarjakuvaa. Hienoa työtä.

Ryhmä-X 3/87

1. Juggernaut on kaupungissa! (loppuosa)

2. Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green & Steve Leialoha / Dan Green

Edellisnumeron rytäkkä saadaan päätökseen. Nimrodin ensimmäinen varsinainen hyökkäys mutantteja vastaan on vaikuttava, mutta pienellä juonella robotin tekoäly saadaan hämilleen: Rogue imee koko ryhmän voimat itseensä, ja tätä monipersoonaa kohtaan vastustajansa jatkuvaan analysointiin perustuva Nimrod ajautuu hämilleen ja voitetaan ainakin hetkellisesti – tosin romutuskuntoon mennyt robotti teleporttaa jonnekin korjauttamaan itseään, mikä tarkoittaa että uusintaottelu on vain ajan kysymys. Ja seuraavalla kerrallahan tuleekin sitten jo ruumiita...

Matsi on tosiaan nopea, mutta todella oivallista luettavaa. Kyytiä saanut Juggernaut on jotenkin hellyttävä (hän ei ole tottunut olemaan vastaanottava osapuoli) ja kaikki X-miehet itseensä imenyt Rogue on huikea näky. Häntä piirtäessään Romitakin pääsee irrottelemaan: tykkään kovasti siitä, miltä Roguen siro sääri näyttää Kolossin teräskuoreen verhoutuneena. Korkeakorkoisessa saapikkaassa tietenkin.

Ja kun nyt kerran ulkoasuun päästiin, niin pitää mainita erikseen Rachel Summers. Kuten Jay & Miles mainiossa podcastissaan ovat monesti huomioineet, Rachelin tyyli on niin gay-ikoni kuin vain suinkin. Enhän minä ala-asteikäisenä tällaista tietenkään voinut hoksata, mutta sen kyllä muistan, että pidin Rachelin ulkoasusta. Olihan hänellä sitten myöhemmin jonkinnäköinen supersankaripukukin, mutta minulle Rachel on omimmillaan näissä alkuaikojen kuteissaan. Hän alkaa päästä omilleen myös ryhmän jäsenenä; numero numerolta Rachel on enemmän toiminnassa mukana, ja hyvä lisä tiimiin onkin.

Toinen tarina alkaa klassisella (kliseisellä?) kauhutarina-skenaariolla: perheen lapset heräävät ukonilmaan kotonaan, mutta yllättäen sen paremmin heidän vanhempansa kuin kukaan naapureista ei tunnista heitä. Lasten huoneet ovat tyhjät, tavarat kadonneet. Jotain hyvin hämärää on tekeillä... Tämä lapsikatras on Voimajengi (tässä lehdessä suomentamattomana nimellä Power Pack), jolla vissiin oli oma ihan kehuttu lehtensäkin, mutta jota Suomessa nähtiin vain heidän vieraillessaan muiden hahmojen tarinoissa. Tämänkertainen kietoutuu Morlokkeihin, noihin tunneleissa asuviin hylkiömutantteihin, ja onkin ihan jees tarina. Nyt tätä lukiessani huomasin pitäväni kovasti siitä, että Claremont tuntuu kokeilevan erilaisia hahmoyhdistelmiä erilaisiin tarinoihin. Tällä kertaa New Yorkin viemäreihin lähtee nelikko Kitty-Wolverine-Rogue-Rachel; erilaisilla kombinaatioilla on aina omanlaisensa dynamiikka, ja Claremont tuntee nämä hahmot tarpeeksi hyvin hyödyntääkseen henkilöiden välisiä suhteita ja historioita. Tykkäsin kyllä siitäkin, miten nämä neljä toimivat lasten parissa. Varsinkin hätääntyneen viisivuotiaan Katie Powerin läsnäollessa Ryhmä-X osaa olla muutakin kuin toimintaan valmiita supersankareita. Sympaattinen tarina, vaikkei välttämättä hirveän oleellinen.

Arvio: Näinkin toiminnallisiin tarinoihin on saatu mahdutettua paljon kiinnostavia juttuja. Hahmot kasvavat ja elävät, ryhmän kokoonpano elää sekin. Muistelen kyllä tykänneeni tuosta Voimajengin jutusta enemmänkin joskus, ehkä se tuntui vähän turhankin kevyeltä nyt. Mutta Romita ja Green jatkavat visuaalista tykitystään, parantavatkin koko ajan, uskallan sanoa.

Ryhmä-X 2/87

1. Verta ja tulta (loppuosa)

2. Juggernaut on kaupungissa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumerosta jatkuvaan stooriin on aika mahdoton päästä käsiksi tämän loppuosan perusteella, varsinkin kun ennestään tuntemattomia hahmoja pyörii nurkissa läjäpäin. Peruskuvio on kuitenkin se, että uuden (vuonna 1975 aloittaneen) Ryhmä-X:n perustajajäseniin kuuluneen ja pikapuoliin kuolleen John "Myrskylintu" Proudstarin veli on kostamassa Xavierille ja X-miehille veljensä puolesta. Mukana hänellä on Hellionit, nuo Emma Frostin johtamat teinit, jotka Suomessa jäivät niin vähälle julkaisulle, ettei heistä oikein osaa mielipidettä muodostaa. Käsittääkseni he olivat jonkinlainen vastavoima Uusille mutanteille, eräänlainen teinileffoista tuttu naapurikaupungin high school. Sinänsä hyvä kuvio, mutta jää tämän perusteella etäiseksi. Jossain sotilastukikohdassa pyöritään, Hellionien Empaatti pilaa vehkeilyllään kaiken, ja Painajainen on nostettu Ryhmä-X:n kapteeniksi Stormin harhaillessa Afrikassa. Toki on mukava nähdä pitkästä aikaa Kitty ja Wolverine mukana toiminnassa, ja Rachelkin on jo pykälää isommin mukana menossa. Tarinan lopussa nuorempi Myrskylintu (koko hahmo on olemassa luultavimmin vain, jotta Marvel on saanut pidettyä hahmon copyrightin itsellään) on surmaamassa Xavieria, mutta sydämeltään hyvä nuorukainen ei kuitenkaan tähän kykene.

Myöhemminhän James Proudstar on noussut vissiin ihan keskeiseksi mutanttihahmoksi, nyt hän jää aika unohdettavaksi kertavisiitiksi, jonka rohkeuteen Xavier onnistuu vetoamaan, mutta eipä Myrskylinnusta silti ole uudeksi X-mieheksi vielä pitkään aikaan. On muuten tässä kohtaa tunnustettava eräs seikka: minusta Xavier on aina ollut lähinnä jarru näissä X-tarinoissa. Mitä kauempana professori on ryhmästä, sitä paremmin ryhmän sisäinen dynamiikka toimii. Epäilen Claremontin olleen vähän samoilla linjoilla – sen verran usein hän lähetti Xavierin esim. avaruuteen.

Vaikka ensimmäinen stoori jatkuu edellisnumerosta, se täyttää silti suurimman osan lehdestä – alkuperäisnumero on ollut sivumäärältään tuplattu. Se muuten näkyy myös vähän turhan vauhdilla tehdyssä kuvituksessa; varsinkin Greenin tussaus on epätavallisen vauhdikasta, ja jälki on jotenkin luonnosmaista paikoitellen. Kakkostarina on hallitumpi, ja alkaakin kivasti: edellisen kohelluksen jälkeen aamu-uniltaan heräävä ryhmä kuulee radiosta että Juggernaut on havaittu New Yorkissa; ei siinä mikään auta, mentävä on, vaikka kukaan ei millään jaksaisi.

Homma saa yllätyskierteen, kun jo vähän aikaa taustalla häärinyt Nimrod ilmestyy paikalle ja pistää Juggista turpaan niin että soi. Näyttävä sisääntulo ja mahtava hahmo, jota kukaan tarinan henkilöistä ei tietenkään vielä tässä vaiheessa tunne. Sinänsä muuten hauska yksityiskohta, että aivan kuten viimeksi baarissa, tälläkään kertaa Juggernaut ei itse aloita tappelua. Hän hengaa nytkin siviileissään, kun muut käyvät kimppuun kuin parvi herhiläisiä. Kuka se sitten loppujen lopuksi onkaan määritelmällisesti "roisto", sitä sopii kysyä. No, kansikuva jo paljastaa sen, mikä jää vasta ensi numeron puolelle, eli Juggernautistakaan ei ole vastusta Nimrodille. Tällä kertaa matsi ei kuitenkaan ihan ehdi alkaa ennen kuin lehden sivut loppuvat.

Arvio: Ensimmäinen tarina jää vähän hämäräksi, koska Hellionit ovat Suomessa niin tuntematon tiimi (ja koska minulla ei ollut tarinan alkupuolta). Toinen alkaa lupaavasti; niin Ryhmä-X:n kankeita aamutoimia kuin Juggernautin rentoa oleilua siviileissään on hauska seurata, ja Nimrodin ilmestyminen on mukavan takavasemmalta singahtava äkkikäänne. Hyvää perus-X:ää tämäkin on edelleen.

Teräsmies ja Hämähäkkimies: Kaksoisuhka

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: John Buscema

Tussaus: Joe Sinnott (et al.)

Tämä 60-sivuinen albumimuotoinen julkaisu on yksi ensimmäisiä Marvel-hankintojani, melkoisella varmuudella viiden ensimmäisen Marvel-lehteni joukossa, mikä tarkoittaa että olin kohtalaisena ummikkona tämän äärellä. Toki tiesin nämä hahmot, mutta en niitä vielä sanottavasti tuntenut, ja tiesin senkin, että Teräsmies kumppaneineen on eri kustantajalta lähtöisin, mutta toisaalta olin myös siinä uskossa, että nämä hahmot elävät ikään kuin samassa maailmassa, eivät vain normaalisti kohtaa. Että tämä tarina on kanonisoitua sarjakuvajatkumoa siinä missä tyyppien omatkin lehdet. No, enempää väärässä en tietenkään olisi voinut olla. Nämä kustantamojen yhteistempaukset (joita Marvel ja DC ovat aina suht säännöllisin väliajoin julkaisseet) eivät vaikuta kummankaan omaan kronologiaan, ovatpa vain tarinoita vailla merkitystä tai painoarvoa.

Mutta kuten sanottu, tämä ei häirinnyt minua silloin kymmenkesäisenä. Tämä albumi (kannessa muuten on vuosi 1987, mutta painovuosi silti vielä edellinen) oli tosi kova juttu, ja pitkään yksi suosikkejani. Heti tarinan alussa universumit menevät ristiin: Hulk on matkalla kohti Metropolista, minne Peter Parkerkin lähtee uutisvalokuvaajana, ja tämän jälkeen Clark Kent hakeutuu New Yorkiin. Nämä siviilipuolen tapahtumat ovatkin nyt luettuna lehden parasta antia. Se, että sekä Kent että Parker ovat sanomalehdessä töissä, mahdollistaa erilaisten olosuhteiden vertailun: Clark Kent on arvostettu ja arvovaltainen toimittaja ammattimaisesti johdetussa Daily Planetissa, Parker taas on päätoimittajansa pompottama freelancer lievästi kaoottisessa Daily Buglessa. Kumpikin päätyy keikkahommiin toisen työpaikalle – Clark Kentin ja J. Jonah Jamesonin kohtaaminen on itse asiassa koko albumin mainioin hetki.

Perusjuonena on Tohtori Doomin (ja tylsän DC-hahmon Parasiitin) maailmanvalloituspyrkimys, joka on mitäänsanomaton, mutta pointsit Jim Shooterille siitä, että hän on keksinyt paljon mielikuvituksellisia tapoja saattaa niin Teräsmies kuin Hämiskin erilaisiin pinteisiin ja niistä pois.

Hulk piipahtaa kuvioissa (Hulkin ja Teriksen matsi on toiminnallinen ykköshetki tarinassa), kuten myös Ihmenainen, mutta kaiken kaikkiaan tämä on supersankarisarjakuvana juuri sitä, mitä genreä tuntemattoman mielestä kaikki nämä ovat: jokseenkin infantiililla juonella varustettua pullistelua ja mätkimistä. Jotenkin alentuvan lattea ote vaivaa niin dialogia kuin kerrontaakin koko ajan; tulee mieleen jotkut sellaiset sarjakuvat kuin vanhat Tarzanit tai Mustanaamiot, tai, no – Teräsmies. Kuitenkin tämä albumi on kokonaan Marvelin tuotantoa, ja pointsit kai siitäkin, että hahmoja kohdellaan hyvin tasapuolisesti. Itse asiassa aika hauska kohta on myös Parkerin katkera huomiointi siitä, miten Metropoliksen väki jumaloi sankariaan Teräsmiestä. Itsehän hän on inhottu ja pelätty outolintu kotinurkillaan. Tasan ei käy...

John Buscema on tietenkin mies paikallaan piirrospuolella. On hyvin häkellyttävää, että tämä on yksi niistä piirtäjistä, joita Mail-Man palstallaan jaksoi leimata toistuvasti huonoksi. Tämähän on totaalisen upeaa jälkeä, ja kamoon: Buscema sentään yhdessä Stan Leen kanssa laati kirjan How to Draw Comics the Marvel Way. Ei sellaiseen hommaan olisi kuka tahansa kelvannut. Buscema piirtää todella herooisen Teräsmiehen, taidokkaan Hämiksen, ja kerrassaan ilmeikkäitä ihmiskasvoja läpi tarinan. Hänen Jamesoninsa varsinkin on mainio.

Arvio: Aikoinaan tykkäsin, enää en, paitsi piirrosjäljestä tietenkin. Tarinansa puolesta tämä on sarjakuvaa josta jotenkin näkee laskelmoidun, tenaville suunnatun asenteen. Tämä ei ole vilpittömän innokasta 60-luvun kamaa eikä taidemuotona omilleen noussutta 80-luvun Marvelia. Tämä on siltä väliltä, ja sen valitettavasti huomaa.