Hämähäkkimies 12/89

1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mark Beachum

Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.

Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.

Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.

Hämähäkkimies 11/88

1. Mies ja lonkerot

2. Vihollinen sisälläni

Käsikirjoitus: Danny Fingeroth

Piirrokset: Greg LaRocque / Jim Mooney

Tussaus: Vince Colletta / Greg LaRocque

Ensimmäinen kokonaan Hämikselle itselleen omistettu lehti Salattujen sotien päättymisen jälkeen menee sikäli perusasioihin, että vihollisena on Tohtori Mustekala, niitä legendaarisimpia Hämppy-antagonisteja. Paha kyllä Mustekala ei ainakaan omiin suosikkeihini koskaan lukeutunut, ja pidempään lehteä seuranneetkin olisivat varmasti olleet ihan tyytyväisiä, jos hänen hulluutensa kulminoinut ja traagiseen tappioon päättynyt tarinansa parin vuoden takaa (numerosta 2/86) olisi jäänyt viimeiseksi. Mutta eihän Marvelin kaltainen tavaramerkkeihinsä luottava firma voi koskaan täysin luopua hyviksi havaituista hahmoista... Ja onhan toki totta, että Tohtoria nähtiin tuon karvaan tappionsa jälkeen myös Salatuissa sodissa, eikä hänellä sielläkään mennyt kovin hyvin.

Ongelmallisempaa on, että tämän kahdesta alkuperäisnumerosta koostuvan, ja siis koko suomalaisen lehden täyttävän, tarinan juoni on melkein sama kuin vain vähän tätä ennen meilläkin ilmestyneessä Ihmenelosten tarinassa (MARVEL 6/88). Nämä taisivat jenkeissäkin ilmestyä aika peräkanaa, joten se mikä tuossa Byrnen Ihmeneloset-jutussa oli hyvää, onkin nyt vain vanhan lämmittelyä. Tohtori Mustekala on siis psykiatrisessa hoidossa, ja hänen mekaanisia lonkeroitaan pidetään tallella toisaalla. Ne tuntuvat elelevän itsekseen, ja kun Mustekalan mielentila syystä tai toisesta järkkyy, ne ruhjovat itsensä maksimiturvallisesta säilöstä vapaaksi ja hakeutuvat omistajansa luokse.

Tähän asti kaikki on samoin kuin tuossa Ihmenelosten jutussa. Mutta nyt Tohtori on tehokkaampi (tai juoni kliseisempi...) ja perustaa salamannopeasti rikollisorganisaation sotilaineen (!) ja elävänkaltaisine Hämähäkkimies-robotteineen (!) jota vastaan harjoitella. Varsin vakuuttava näytös mielisairaalassa pitkään viettäneeltä vähintäänkin epävakaalta miespololta, mutta suuret puheet ja Hämähäkkimiehen julkinen haastaminen ovat yhtä tyhjän kanssa: lopulta aidon Hämiksen kohdatessaan Tohtori Mustekala lamaantuu ja ajautuu katatoniseen tilaan silkasta kauhusta. Ja se siitä sitten.

Käsikirjoittaja Danny Fingeroth ei ole mikään iso tekijä, mutta vaikka juoni onkin kaukana omaperäisestä, dialogi on ihan toimivaa, ja onhan tämä ihan kohtuullisen viihdyttävää luettavaa, kun kuvallinen kerronta toimii. Pidän ykköstarinan pimeässä tapahtuvasta alkukohtauksesta, jota kuvatessa on käytetty oivallisia ratkaisuja eritoten avaussivulla.

Jälkimmäinen stoori yllättää heittämällä yleensä onnetonta tussausjälkeä tekevän Jim Mooneyn piirtäjän pallille, ja Greg LaRocque saa toimia tämän käänteisaktin tussaajana. Kumpikin suoriutuu oikein hyvin. Jälki on jotenkin klassisen nättiä, jopa aika yksityiskohtaista, huomattavasti parempaa joka tapauksessa kuin mitään mitä Mooney on parin tätä edeltävän vuoden aikana tussannut. Herättää vähän hämmennystä... Kansi on jälleen, koska kerran Web of Spider-Man -lehteä julkaistaan, Byrnen käsialaa, ja onnistuu esittämään Tohtori Mustekalan pahempana uhkana kuin mitä hän on kertaakaan lehden sisäsivuilla.

Erityismaininta Mail-Manin palstalle, jossa julkaistu "Antero 18 v.":n kirje jäi jostain syystä aikoinaan hyvin mieleen. Olin tähän mennessä varmaan jo yhden tai kaksi raapustusta itsekin Mail-Manille lähettänyt, mutta ensimmäisen julkaisuun oli tällä kohdin vielä aikaa. Hiukan herätti ehkä närääkin se, että tämä oli julkaisukelpoisempaa kuin minun tuotokseni...

Arvio: Mitäänsanomaton perus-Hämis, mutta jotain sympaattista tässä numerossa aikoinaan oli; ehkä johtuen siitä, että toista vuotta jatkunut kakkossarja oli viimein päättynyt, ja lehti kokonaan nimihenkilöllä itsellään. Tuntui ehkä pieneltä uudelta alulta. Tai no ehkä ei.