MARVEL 4/91: Tekijä-X

1. Naamioita

2. Tuomiopäivä!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Huoh. Tekijä-X, se ankeampi mutanttitiimi, oli tämän ilmestyessä nähty omissa paljon ennakkoon odotetuissa tarinoissaan noin vuoden verran, ja oli ollut suorastaan majesteettinen antikliimaksi. Yksi suurimmista mysteereistä minulle henkilökohtaisesti Marvel-sarjakuvien historian suhteen onkin se, miksi tätä aviopari Simonsonin kautta X-Factorin ohjaimissa muistellaan lämmöllä – ei sitä nyt sentään ihan klassikoksi luokitella, mutta moni kuitenkin kovasti pitää, ja kun itse rankkaan nämä sarjakuvat lähinnä kömpelöiksi yritelmiksi, niin onhan suhtautumisessa eroa.

Mutta mitä tässä numerossa sitten tapahtuu? "Tuhon ratsumiehet iskevät New Yorkiin", lupaa kansi, mikä kuulostaa ihan sopivan eeppiseltä, mutta missä on silti vähän eri vivahde kuin originaalissa: "The Horsemen of Apocalypse". Onpa raamatullisen maailmanlopullinen otsikko jengillä, mutta kun hahmo nimeltä Apocalypse on aiemmin suomennettu Tuhoksi, niin tällä sitten mennään. Monet hahmojen fennonimet ovat ihan toimivia, mutta Tuho on kyllä harvinaisen laiska suoritus, kuka nimen sitten alunperin onkaan kääntänyt.

"Tuho" on hahmonakin huono. Minua varsinkin mutanttitarinoissa on miellyttänyt niihin sisältyvä arkipäivä ja maanläheisyys, ja Tuhon kaltaiset kaikin tavoin jumalankaltaiset hahmot ovat  tässä kontekstissa mielenkiinnottomia. Saamme tietää, että tämä darwinistista "vahvin voittaa"-kamppailua aina silloin tällöin läpi ihmiskunnan historian lietsonut hemmo on varhainen mutantti, tuhansia vuosia vanha, joka on esiintynyt vähän yhden sun toisenkin historiallisen kansan jumalana eri puolilla maailmaa. Hän voi muuttaa muotoaan, teleportata, antaa supervoimia kenelle haluaa jne jne ilman mitään varsinaisia rajoituksia. Hän pitää yliampuvia puheita mutanttien ylivoimasta, lausahtaa toistuvasti "Hah hah haa!" (Tuhon yleisimmin käyttämä fraasi tässä lehdessä) ja on kaiken kaikkiaan niin tylsä, että vain lehden päähenkilöt hänelle ankeudessa pärjäävät.

Tekijä-X on tosiaan juuri niin aneeminen kuin Louise Simonsonin kirjoittamana tähänkin asti. Koko lehti perustuu tähän toisteiseen kaavaan:

1. Tuho pitää suurieleisen puheen, jossa nauraa aiheuttamalleen hävitykselle ja sille miten avuttomia hänen vastustajansa ovat.

2. Tekijä-X kuuntelee puhetta suu apposen auki pöyristyneenä.

3. Joku heistä, yleensä Kyklooppi, pitää vastineeksi oman puheensa, ytimenä se, että sinä se Tuho olet sitten ILKEÄ. Me uskomme Xavierin UNELMAAN. Emme ikinä LUOVUTA.

4. Siirry kohtaan 1.

Ymmärrän hyvin, ettei Marvelin sarjakuvien ole tarkoitus olla suurta taidetta (ne voivat sitä tietenkin olla), tai edes laadukasta sarjakuvaa (sitä ne ovat onneksi aika useinkin). Simonsonin Tekijä-X on kuitenkin niin infantiilia luettavaa, että sen kohderyhmän iäksi voisi äkkiä arvioida noin kuusi vuotta – henkilöhahmot käyttäytyvätkin pitkälti tämänikäisesti. He huutavat "Lattia!" kun lattia sortuu, he kertovat vuolassanaisesti koskaan vaikenematta kaiken mitä ajattelevat, mitä näkevät, mitä ympärillään tapahtuu tai mitä siihen asti on tapahtunut (jos uutta kerrottavaa ei sillä hetkellä ole), he ovat pateettisia ruikuttajia, tekevät saappaantyhmiä ratkaisuja ja ovat kaiken kaikkiaan niin epätodellisen tuntuisia paperinukkehahmoja, ettei ole ihme, etten Tekijä-X:ää halunnut enää tässä vaiheessa lukea sivuakaan enempää. Mutta lisää oli luvassa.

"Tuho" on ajan myötä hahmona hitusen parantunut. Hän oli parhaimmillaan 90-luvun puolivälin massiivisessa Age of Apocalypse -tarinakokonaisuudessa, ja tuollaiseen vaihtoehtomaailmaan hän parhaiten sopiikin. Nykyäänhän Apocalypse hengaa yhtenä mutanttimaailman perusjampoista hyvien puolella. Ei suosikkihahmoni edelleenkään, mutta nyky-Marvel ainakin on osannut asettaa hänet sopivan arkitodellisuudesta ulkopuoliseen muottiin, ja geneeriset supervihollisuudet ovat jääneet taakse.

Oliko tässä numerossa mitään hyvää siis? No, Walt Simonson piirtää halutessaan ihan nättejä dynaamisia kuvia, joskin sellaisille on varsin vähän tilaisuuksia tässä lähinnä suu auki huutamiseen keskittyvässä tarinassa. En minä tästä tykännyt silloin, ja jotenkin tuntui että tykkäsin nyt vielä vähemmän. Ihmisikä on sen verran lyhyt että harmittaa käyttää sitä tällaisen tuuban lukemiseen. Masentaa.