MARVEL 7/90: Hurjapää

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Whilce Portacio

Ilmestyessään paksuin Suomessa julkaistu Marvel-sarjakuva mätkähti allekirjoittaneen postilaatikkoon kesällä 1990 sillä välin kun olin perheen mukana lomalla Lapissa. Sen verran houkuttavalta lehti näytti rovaniemeläisen R-kioskin tiskillä, etten malttanut odottaa, vaan ostin irtonumeron matkalukemiseksi, vaikka tiesin sen kotonakin odottavan. Sen seurauksena kokoelmassani onkin sittemmin ollut tätä lehteä kaksin kappalein, joista tosin kumpikin on ihan palasina: tämä oli sitä aikaa, kun Semic julkaisi lehtiä nidotun sijasta liimaselkäisinä, mikä metodi ei kestänyt hyvin edes silloin, saati että liimasta olisi rapiat kolmenkymmenen vuoden jälkeen enää mihinkään. Kannet irtosivat sisäsivuista jo tuoreeltaan, lukiessa lehdet hajosivat useisiin erikokoisiin osiin, joista sitten ovat vuosien saatossa yksittäiset sivutkin alkaneet varista erilleen. Silti Mail-Manin palstalla näiden liimaselkien puolesta useat lukijat liputtivat kovasti aina kun Mail-Man mieluisamman julkaisumuodon perään kyseli. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan irtosivukokoelman kanssa.

Hurjapää, elikäs Longshot, oli suomalaisille lukijoille tähän mennessä tuttu muutamasta vuoden 1988 Ryhmä-X:stä, mutta ne sijoittuvat ajallisesti tätä julkaisua myöhemmäksi: tämä kuusiosainen limited series on hahmon ensiesiintyminen Marvelin universumissa, eikä ainoastaan Hurjapään, vaan myös Mojo ja hänen hallinnassaan oleva kieroutunut mediaimperiumi-ulottuvuus Mojoversumi tulevat tämän tarinan myötä osaksi Marvelin maailmaa. Harva lienee tuoreeltaan arvannut, miten keskeiseksi osaksi Marvelia nämä hahmot sittemmin muodostuisivat; syynä lienee ollut pitkälti se, että kirjoittaja Ann Nocenti oli tuolloin X-Meniä kirjoittavan Chris Claremontin toimittaja, ja kun Claremont myöhemmin toi niin Mojon kuin Hurjapäänkin osaksi X-maailmaa (Suomessa Ryhmä-X:n numeroissa 2 ja 3/88), kävikin yllättäen niin, että nämä osatekijät sopivat toisiinsa kuin palapelin palat, ja niin Hurjapäästä tuli pitkäksi toviksi Ryhmä-X:n jäsen ja Mojon ulottuvuudesta yksi X-maailman vakiomestoista.

Mutta tosiaan vielä tässä ensiesiintymisessä X-maailma ja mutantit eivät ole esillä ollenkaan. Muutenkin tarina on aika kaukana muusta Marvel-pöhinästä, vaikka jokunen pakollinen vieraileva sankari vilahtaakin kuvioissa: Tohtori Strange jopa ihan oikeasti juoneen kuuluvana sivuhahmona. Pääosin tämä on kuitenkin klassinen "Menneisyytensä unohtanut sankari kohtaa mitä erikoisempia ihmisiä vaeltaessaan tilanteesta toiseen"-tarina, jossa meidän maailmaamme omasta ulottuvuudestaan paennut Hurjapää paitsi pakenee itseään jahtaavia demoneita, myös yrittää ymmärtää kuka hän itse on ja missä – ulottuvuusharppaus kun pyyhkäisi miespolon muistin tyhjäksi. Tämä lapsenkaltainen tabula rasa oli jonkinlainen perusasetus Hurjapäälle, vaikka ei kai Nocentin alkuperäinen tarkoitus ollutkaan; annetaanhan tämän tarinan flashbackeissakin ymmärtää, että ennen harppaustaan meidän maailmaamme Hurjapää oli lujatahtoinen kapinallisjohtaja ja voimakas persoona, ja saahan hän lopussa muistinsa takaisinkin. Silti hän oli myöhemmin X-miehiin liittyessään taas tässä viattoman uteliaassa muodossa; kenties se puhutteli lukijoita, ja erottuipa ainakin positiivisesti muusta Marvelin sankarijoukosta naiivissa lapsenuskossaan.

Ann Nocentia oli Suomessa tuolloin julkaistu parin Hämis-tarinan verran, ja ne olivat itselleni maistuneet kyllä, eikä tämä kaoottisesti trippaileva eepos muuttanut asiaa. Ihan niin iskussa ei hän vielä ole kuin vähän myöhemmin Daredevilin parissa, mutta on selvää, että Nocenti poikkeaa muista Marvelin kirjoittajista muutenkin kuin sukupuolellaan. Hänen tajunnanvirtaa muistuttava dialoginsa ja todella äkkivääriä ja jopa jotenkin perinteisen juonenkuljetuksen kannalta rikkonaisia käänteitä sisältävät tarinansa ovat hyvin omanlaisiaan ja helposti tunnistettavia. Hurjapäätä viedään käänteestä toiseen nopeatempoisessa tapahtumien pyörteessä, jossa yhteiskuntakritiikki, yliampuvan korostetut psykologiset vertauskuvat ja satunnaiset hätkähdyttävän rajut väkivallanteot seuraavat toisiaan tasaiseen tahtiin; menoa täplittävät tasaiset vierailut totaalisen nyrjähtäneessä Mojo-maailmassa, joka on puhdasta Nocentia ilman mitään normaaliuden filttereitä, ehtaa kajahtanutta tajunnanvirtaa.

Kuvituspuolen hoitaa Arthur Adams, ilmeisesti hänen varhaisimpia töitään kyseessä, joskin Suomessa Adamsia oli tätä edeltävien parin vuoden aikana nähty jo paljon. Tämä ei ole aivan hänen parhaimpia suorituksiaan kuvittajana, mutta mitään varsinaista vikaakaan ei löydy: upeaa jälkeähän Adams on aina saanut aikaan. Tietty sujuvuus kuvakerronnasta ehkä vielä puuttuu, ja varsinkin lehden alkupuolella Portacion tussaus korostuu ikävästi; kuvittajien yhteistyö alkaa sujua kunnolla vasta kolmannen luvun kohdalla. Parhaimmillaan Adams on Mojon ja tämän ulottuvuuden kuvaajana päästessään irrottelemaan kunnolla kaikenlaisten surrealististen näkyjen ja otusten kanssa.

Muistelen, että tuoreeltaan tämä eeppinen MARVELin kesänumero oli aika tuhti annos kerralla nieltäväksi. Juonessa tapahtui niin hirveästi ja Nocentin tematiikka oli niin rajun alleviivaavaa, että perinteisempään Marveliin tottuneelle teinille tämä jäi hiukan etäiseksi, siitä huolimatta että siitä pidin. Saman totesin nytkin tätä lukiessa: Nocentin ideamylly jauhaa ihastuttavalla tavalla, mutta hän ei ole vielä käsikirjoittajana kovin kokenut, mikä näkyy kerronnan vähän raskaassa poljennossa. Hurjapää on kuitenkin kiehtova hahmo, ja hänen tarinansa on täynnä toinen toistaan erikoisempia sivuhenkilöitä, jotka etenkin nautinnollisen kuvituksen kanssa pitävät otteessaan vaikka tarina onkin välillä lievästi sanoen "out there". Kyllä tämä on edelleen aika kiehtova ja nostalginenkin paketti, hieno homma jälleen kerran Mail-Manilta, että tällainen teos saatiin Suomeksi. Kunpa se vain olisi ollut niiteillä kiinni, niin olisi yhä tänäkin päivänä yhtenäinen paketti.