Friday 19 May 2023

MARVEL 3/91: Hopeasurffaaja


1. Pako vapaudesta

Tarina: Stan Lee
Kuvitus: Moebius

2. Pako kauhuun!

Tarina: Stan Lee
Piirrokset: John Byrne
Tussaus: Tom Palmer

Hopeasurffaaja voi hahmoa tuntemattomalle vaikuttaa maailman ysäreimmältä hahmolta: surffilaudalla kosmisilla aurinkoaalloilla seilaavan metallinhohtoisen kaverin sukunimikin on Radd! Mutta me Marvel-konkarit toki tiedämme, että tämä hopeanhohtoinen lainelautailija on oikeasti kotoisin tuolta vuosikymmenistä toiseksi radikaaleimmalta: 60-luvulta. Vaikka hahmo kaiketi olikin kokonaan Jack Kirbyn ideoima, Stan Lee mieltyi tähän siinä määrin, että kirjoitteli Surffaajan tarinoita vielä sittenkin, kun oli kaikki säännölliset kirjoitushommansa Marvelilla lopettanut. Tästä esimerkkinä nimenomaan tähän MARVELin numeroon kootut kaksi tarinaa, molemmat ajalta jolloin Lee oli jo vuosia aiemmin jättänyt aktiivisen luomisprosessin taakseen.

Ykköstarina on näistä se, jolla lehteä markkinoidaan, ja joka on kaiketi alkujaankin ollut iso tapaus: Moebius piirtämässä Marvelille! Pakkohan Leen oli tällaiseen tilaisuuteen tarttua, kuten hän lehden poikkeuksellisessa esipuheessa mainitsee. Itselleni Moebius ei ole mikään supersuosikki tai edes kauhean tuttu artisti sen paremmin nykyään kuin vuonna 1991, jolloin tämän laatimaa sarjakuvaa oli jonkin verran kuitenkin luettuna, olisiko jollakin kavereista ollut Luutnantti Blueberryä hyllyssään, en enää varmaksi sano. Ei tämä kyllä esimerkiksi juuri Blueberryyn verrattuna kovin kaksista piirrosjälkeä ole, todettakoon.

Lähinnä vaikuttaa siltä, ettei Moebiusta ole inspiroinut tarinan piirtäminen lainkaan. Kuvakerronta on laiskaa, taustoja on piirretty ruutuihin vain harvoin, ihmiset vaihtelevat muutamin viivoin piirretyistä luonnosmaisista hahmoista tarinaan sopimattomiin karikatyyreihin. Tosin mustavalkoisena tämä voisi toimia paremmin: jälleen kerran joudun ihmettelemään mitä tarinan värittäjillä oikein on ollut mielessä, koska jälki on totisesti luokatonta. Koko 50-sivuinen stoori velloo oudoissa keltaoranssin ja harmaan sävyissä. Tapahtumapaikan on tarkoitus olla normaali kaupunkimiljöö, Manhattan lähinnä, mutta väritys saa sen vaikuttamaan post-apokalyptiseltä planeetalta jossain toisessa galaksissa. Mitä Marvelin värityspuolella on 80-luvun lopulla oikein puuhailtu? Lopputulos on aivan kauhea, oli pyrkimys sitten mikä tahansa.


Toisaalta Leen tarinakin on aika köppelö. Kuvaavaa on, etten tätä lukiessa edes päässyt perille siitä, onko tämän tarkoitus olla osa Marvelin normaalia jatkumoa vai ei. Galactus saapuu Maahan ja hänen ympärilleen syntyy fundamentalistinen uskonto lähes sillä silmänräpäyksellä – vain Hopeasurffaaja näkee tämän planeetansyöjän todelliset aikeet. Menneisiin tapahtumiin kyllä viittaillaan, mutta toisaalta ketään toista Marvelin hahmoa ei näissä kohtalaisen eeppisissä käänteissä edes vilahda. Luulisi Galactuksen paluun sentään herättäneen ainakin Ihmenelosten huomion, joten voi olla että tämän on tarkoitus olla pikemminkin "What if"-tarina... Lee kirjoittaa sujuvaa dialogia, kuten tunnettua, mutta tarina on hukkua raskaasti alleviivatun konseptinsa alle. Ihmiset ovat lampaita, nimittäin, jotka sokeina tottelevat sitä jota milloinkin jumalana pitävät, ja niin edelleen. Hopeasurffaaja tietää paremmin, ja pelastaa ihmiskunnan paitsi Galactukselta, myös ihmiskunnalta itseltään, omat tarpeensa ja toiveensa kristusmaisesti uhraten, kuten Hopeasurffaajan hahmolle tavallista on.

Kakkostarina on 50-sivuinen ilmeisesti yksittäisenä julkaistu Leen kirjoittama stoori sekin, mutta monin tavoin perinteisempi. Kuvitus on ainakin silkkaa Marvel-priimaa, kun piirroksista vastaa John Byrne, tusseissta mm. John Busceman ja Neal Adamsin kanssa huikeita tuloksia aikaansaanut Tom Palmer – joka muuten myös on värittänyt tarinan, huomattavasti miellyttävämmin kuin ykköstarinan avantgardistiset väritaiteilijat. Byrne ja Palmer eivät ole sataprosenttisesti toisilleen sopiva kuvittajapari, mutta kyllä näiden työ silti on ainakin itselleni nautinnollisempaa seurattavaa kuin Moebiuksen. Valitettavasti tarinana tämä on jokseenkin läpäisemätön.


Mielenkiintoisesti Pako kauhuun! on kuin lehden avaustarinan käänteisversio: irrallaan kaikesta Marvel-jatkumosta olevan kertomuksen jälkeen näemme tarinan, joka ei oikeastaan ole mitään muuta kuin viittauksia ties kuinka moniin ties kuinka pitkään jatkuneisiin tarinoihin. Ei tässä mitään järjellistä juonta ole, on vain loputtomien menneiden Hopeasurffaaja-tarinoiden juonenlankojen solmimista, päättelyä, uudelleenavaamistakin ehkä. Koska mitään näistä aiemmista tarinoista ei ole Suomessa nähty, tämän lukeminen on Marvel-veteraanillekin vähän samanlainen kokemus kuin voisin kuvitella satunnaisen Ryhmä-X:n numeron olevan ummikolle. Välillä ollaan Himalajan vuoristossa, välillä Ihmenelosten kanssa New Yorkissa, välillä Latveriassa Tohtori Doomia kurmottamassa, välillä Mefiston Helvetissä, välillä Surffaajan kotiplaneetalla Zenn-Lalla. Hopeasurffaajan rakastetun sielua pelastetaan ja Galactuskin vilahtaa kuvioissa, mutta päähenkilö on luonteenomaisen fatalistinen ja surkea koko tarinan ajan. Ei tämän luettuaan oikein ole sellainen olo että on lukenut "tarinan". Pikemminkin on lukenut kokoelman viittauksia aiempiin tarinoihin, enkä oikein tiedä miksi ihmeessä vaadittiin Stan Lee kursimaan tällainen kokoon. Halusiko hän ehdottomasti? En usko että hän on enää 80-luvulla ollut Hopeasurffaajan juonenkäänteistä perillä siinä määrin, että olisi halunnut tällaisen teelmyksen kirjoittaa, mutta koska, toisin kuin Moebius-tarinan yhteydessä, ei tästä ole tarjolla edes taustoittavaa esipuhetta, niin mysteeriksi jää.

Ikävä siis sanoa, mutta Hopeasurffaajan (haluan muuten huomauttaa, että käytän tätä muotoa nimestä tarkoituksellisesti, koska se on paitsi se, jolla hahmo on aiemminkin Suomessa tunnettu, myös tyylikkäämpi kuin tähän lehteen valittu turhan rento "Hopeasurffari") ensimmäinen oma julkaisu Suomessa ei oikein kolahtanut. Ei silloin, eikä nytkään, oikeastaan vielä vähemmän nyt. Muistan ainakin jossain määrin aikoinaan lehden välittämästä kosmisen tapauksen aurasta vaikuttuneeni. Oli fiilis että tässä on nyt jotain erikoista... mutta ei näistä tarinoista totta puhuen kumpikaan ole kovin kummoinen. Tosin Moebius on piirtämistuulella ollessaan saanut oikein tyylikkään Galactuksen aikaan. Kyllä tämän tekijöillä olisi ollut rahkeita parempaan.



No comments:

Post a Comment