Ryhmä-X 3/88

Aivopesuja!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Muuttuneesta otsikosta huolimatta tämä numero on kokonaisuudessaan jatkoa R-X 2/88:ssa alkaneelle tarinalle Näytös, siis kyseisen annual-julkaisun loppuosa. Itse Ryhmä-X sysätäänkin heti kättelyssä enemmän tai vähemmän syrjään, kun he Mojon vaikutuksella nuorentuvat hetki hetkeltä; he ovat teinejä lähtiessään etsimään tilansa aiheuttajaa, mutta lauma torailevia kakaroita lopulta päästessään perille Keskupuistoon, ilmeisesti Claremontin suosikkipaikkaan New Yorkissa (juurihan siellä oltiin tammikuunkin numerossa).

Pääosassa ovatkin siis oikeastaan Xavierin nuoremmat oppilaat, Uudet mutantit, jotka joutuvat ottamaan sankarin roolin mennessään pelastamaan niin ykkösmutanttitiimin kuin Keskuspuiston Delacorte-teatterin yleisönkin; julkisuusobsessiivinen Mojo kun on valinnut nimenomaan teatteriesityksen paikaksi, jossa hänen lapseksi nuorentamansa ja aivopestyiksi aikuisiksi uudelleen kasvattamansa X-miehet tulevat näyttävästi estradille. Tarina on käänteiltään kajahtaneen äkkiväärä, mutta humoristinen lähestymistapa pitää allaan tummia juonteita. Claremontille tyypilliset minäkuvan ja lojaaliuden teemat ovat pinnalla, ja Mojo on tietenkin aina yhtä toimiva ihmisiä nielevän mediamaailman satiiri.

Juuri tässä tarinassa Mojo esiintyy ensi kerran Suomessa, mutta alkujaan hän on lähtöisin Ann Nocentin ja Arthur Adamsin Longshot-minisarjasta, joka ilmestyi MARVELissa pari vuotta tämän jälkeen. Tämä niljakkaan egoistinen, julkisuutta ja katsojalukuja arvostava kidutuksesta ja orjuudesta nauttiva omaa ulottuvuuttaan hallitseva sadisti (selkärangaton ihan konkreettisestikin) on huikean omituinen luomus, ja ensihäkellyksen jälkeen opin pitämään Mojosta kovasti. Ei häntä liikaa Suomessa nähty, mutta toisaalta näin räikeän yliampuva hahmo onkin parhaimmillaan pieninä annoksina. On myös helppo nähdä että Adams piirtää tässä itse luomaansa hahmoa – Mojon visuaalinen ilme on puhdasta Adamsia parhaimmillaan.

Muutenkin tarinan kuvitus on todella kovaa tasoa. Tämä oli jotain hyvin erikoista keväällä 1988 kun lehden ensi kerran luin, ja kyllähän Adams omintakeisuutensa säilytti jatkossakin, vaikka näihin aikoihin aika monet uudet ja aiempaa tyylittelevämmät piirtäjät alkoivat nousta Marvelin lehdissä esiin. Ikävintä Adamsin suosiossa on tietysti lahjattomat imitaattorit, joista varsinkin Rob Liefeld imi itseensä kaikki esikuvansa tyylikeinot mutta ilman rahtuakaan tämän lahjakkuudesta, ja lopputulos oli sitten sen mukainen. Tokihan myös Adams käy välillä siellä liioittelun rajoilla, esimerkiksi tässä Uusien mutanttien ryhmäkuvassa, josta varsinkin on helppo nähdä miten tätä voi imitoida todella pahasti väärin, juurikin Liefeldin tyyliin:

Arvio: Mainio lehti täynnä huikeita ideoita ja visuaalista pauketta. Taisin Uusiin mutantteihinkin kunnolla tutustua ensi kerran tässä lehdessä, ja Mojoon tietysti. Kakaroiksi nuorennetut X-miehet olivat lukijoiden keskuudessa sen tason hitti, että heidän klooninsa, X-vauvat, palasivat sittemmin ihan omina hahmoinaan näyttämölle, mikä kuulostaa ideana pahalta, mutta Claremont sai homman kyllä toimimaan.