MARVEL 6/90: Ihmeneloset

1. Kidutettujen maa

2. Uhrit

3. Myrsky ja vimma

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott

Vähän pettyneenä vastaanottamani parin numeron takainen Ihmeneloset-tarina saa jatkoa, ja voin ilokseni todeta tason nousevan – Tohtori Doomin vaikutusta varmaankin. Edellisosaahan hallitsi enimmäkseen mielenkiinnoton Epäinhimillisten kanssa sekoilu, kunnes päähenkilöiden (Susan Stormin paikalla edelleen Kristalli, joskin Sue pääsee onneksi tarinan loppuhuipennukseen mukaan) tie vie Latveriaan ja Doomin tämänkertaisten megalomaanisten suunnitelmien kohteeksi. Vaikka iso osa tarinasta on tälläkin kertaa räjähdyksiä ja mäiskettä, on juoni silti koherentimpi kuin edellisnumeron Maximus-kohellus. Latverian ruraali keskieurooppalainen idylli yhdistettynä Doomin yliampuviin hitech-keksintöihin on viehättävä yhdistelmä, ja Jack Kirby on omimmillaan nimenomaan miljöön kuvaajana: keskiaikaisia linnantorneja, kivisiä kaarisiltoja, alppihenkisiä kylänraitteja – ja kajahtaneen scifiä teknologiaa. Totisesti on niin, että vaikka viimeksi Kirbyn otteen vähän kritisoinkin lepsuuntuneen, hän on tainnut nauttia tämän tarinan piirtämisestä.

Victor von Doom on tietysti yksi Marvelin parhaista hahmoista, mutta tässä vuoden 1969 tarinassa vielä hieman nykyään totuttua mietteliästä ja arvonsa tuntevaa hallitsijahahmoa hullumpi. Hänen otteensa Latveriasta kuvataan yksinomaan pelolla hallitsemiseksi; alamaiset ovat hänelle vain etäisesti viihdearvollista tykinruokaa. Toimii sekin, mutta itse pidän paljon enemmän John Byrnen myöhemmästä tulkinnasta (esim. MARVEL 1/88), jossa Doom nähdään rahvaan rakastamana ja kansansa hyvinvoinnista huolta kantavana viisaana hallitsijana, jonka synkkä ja epätasapainoinen puoli näyttäytyy lähinnä ulkomaailmalle ja etenkin Ihmenelosille. Vielä tämän lehden tarinoissa Doom on itseään jumalhahmona pitävä lähes farssimaisen yliampuva despootti, joka tekee näyttäviä sisääntuloja, rakentelee hulluja tuhoaseita (oma suosikkini on tappavia ääniaaltoja ampuva piano, jolla Doom luonnollisesti soittaa itse säveltämäänsä konserttoa) ja pitää massiivisia puheita omasta erinomaisuudestaan. Etenkin viimemainittua totisesti riittää.

Vaikka tarina onkin 60-luvun Marveliksi melkoisen pitkä – alkuperäisen lehden neljä perättäistä numeroa – loppu on oudon kiirehditty. Sen tosin sikäli ymmärtää, että jälleen kerran Kirby käyttää suuria ruutuja, usein vain kolme tai neljä per sivu, ja ripotteleepa myös useampia koko sivun otoksia lähinnä Doomista sinne tänne pitkin tarinaa. Juuri nämä esittelevätkin Kirbyn taidetta komeimmillaan:

Itse juoni on aika kliseinen, mutta muutamat herkulliset yksityiskohdat ja oudot ideat jäävät mieleen, kuten yllämainitsemani tappava konsertto, Doomin tiedemiehenä toimiva entinen natsirikollinen Hauptmann, sekä "sekunnin murto-osassa" kimppuunsa hyökkäävän robottilauman kontrollipaneelin analysoiva ja sitä myötä uudelleenohjelmoiva Reed Richards. Doomin ja Reedin peitsienkalistelustahan tässä jälleen kerran ennen kaikkea on kyse, ja nämä jatkuviin mahdottomuuksiin kykenevät hullut nerot nokittelemassa onkin usein Ihmenelos-tarinoiden parasta antia. Siltä osin laatu on taattua.

Edellisnumeron tavoin tosin liiallinen puhevimma vaivaa edelleen jokaista hahmoa, ja dialogi on paikoin kornin vanhahtavaa. En ole myöskään ihan varma, onko M. Ahmedin käännös täysin Leen tekstille uskollinen: Doomin käyttämät solvaukset kuten "Kapinen körmy" ja "Totaaliääliö" tuntuvat jo vähän turhan kieli poskessa keksityiltä. Puhumattakaan tästä:

Silti pidin tästä numerosta huomattavasti enemmän kuin edellisestä. Ei tämä edelleenkään ollut yhtä hyvä kuin Lee / Kirbyn vuonna 1987 suomennettu Doom-tarina, mutta hieman naiivilla tavalla viihdyttävä alusta loppuun ja komeaa katsottavaa kaiken lisäksi.