Ryhmä-X 3/90

1. Kolmas genesis

Tarina: Bob Layton

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Layton, Guice & Rubinstein

2. Jälleensyntyminen

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Tämän lehden ilmestyessä oli suomalaista Marvel-yleisöä piinannut jo pari vuotta arvoitus nimeltä "Tekijä-X". Tähän mystiseen ryhmään oli viittailtu siellä täällä ohimennen, ja Mail-Man onnistui pitämään arvoituksen nimenomaan arvoituksena olemalla vastaamatta uteluihin palstallaan, luvaten että kun lehtien tarinoissa päästäisiin synkroniaan, salaisuus kyllä selviäisi. Ja joulukuun 1989 MARVELissahan tämä Tekijä-X:n mahdollistava kerrassaan valitettava Jean Greyn henkiinherääminen sitten tapahtui, ja nyt käsittelyssä olevan lehden enimmäkseen täyttävä X-Factorin ensimmäinen numero on melko suoraa jatkoa sille mitä tuolloin Ihmenelosten ja Kostajien käynnistämänä lähti liikkeelle.

Koko idea on lähtökohtaisesti kökkö. Ryhmä-X:n alkuperäinen viisikko (Kyklooppi, Enkeli, Jäämies, Peto ja nyt siis myös Jean Grey), joka on ollut enemmän tai vähemmän taustalla jo vuosien ajan, palaa paitsi yhteen, myös supersankaroimaan. Jonkinlaisena "omana juttunaan" he haluavat auttaa voimiensa kanssa ongelmiin joutuvia tai muuten vain kamppailevia mutantteja, mikä on ideana ihan hyvä – mutta he tekevät sen tekeytämällä varsin näyttävän julkisen mainoskampanjan myötä kovalla hinnalla palkattavaksi mutantinmetsästäjätiimiksi, mikä olisi ollut ehkä hyvä juoni yhden tarinan mittaisena erehdyksenä, mutta näyttävästi starttaavan uuden lehden – vieläpä Marvelin tuolloin suosituimman julkaisun seuraan lyöttäytyvän – kantavana ideana se ei toimi lainkaan, ja jo tämä ensimmäinen tarina osoittaa miten epälooginen ja kömpelö koko kuvio on. Ja suomalaiset lukijat ovat sentään päässeet vähän helpommalla:  Mail-Man kun on jättänyt pois tämän tiimin eri olomuodoistaan käyttämät eri nimet: originaalissahan viisikko kutsuu itseään nimillä "X-Factor" ja "X-Terminators" sen mukaan ovatko mutantinjahtaajien vai joka kerta paikalle yllättäen saapuvien mutantinpelastajien (joita kukaan ei tietenkään yhdistä toisiinsa, koska, ööh...) roolissa. Herra varjele että tämä on typerä konsepti.

Ehkä se olisi juuri ja juuri toiminut, jos tekijät olisivat olleet sellaisia, joilla on hallussa paitsi a) nämä hahmot, myös b) Marvelin mutanttimaailman tapahtumat noin yleensä. Mutta Bob Layton on tarinoitsijana ponneton. Katastrofaalisen huonon konseptin lisäksi tarinan perusjuoni on laimeaa puuroa ja dialogi kankeaa. Jackson Guice on parhaimmillaan oiva kuvittaja, mutta tällä kertaa piirrosjälki valitettavasti on tarinan tasalla. Paperinukeilta näyttävät jäykät hahmot kuljeksivat tasapaksusti sivulta (ja yleensä kokovartalorajauksella) kuvattuna oudon aukeissa sisätiloissa, jotka tuovat mieleen perspektiiviharjoitukset. Plussana todettakoon, että oli tahallista tai ei, nämä hahmot näyttävät keski-ikäisiltä, jollaisia 13-vuotiaan minun mielestäni näiden "vanhojen" X-miesten kuului jo ollakin. Myöhempien piirtäjien käsissä tosin heistä jokainen koki aika rajun nuorennusoperaation, joten se siitä...

Yksi Chris Claremontin onnistuneimmista ideoista oli nimenomaan alkuperäisten X-miesten jättäminen taustalle; ei kokonaan pois kuvioista, mutta ikään kuin jo eteenpäin siirtyneenä. En ole koskaan ollut suuri Kyklooppi-fani, mutta minusta oli onnistunut ja kiinnostava käänne, että tämä avioitui Madelyne Pryorin kanssa ja vetäytyi sitten Alaskaan viettämään perhe-elämää. No, tämähän pistetään tietysti nyt heti alussa romuksi. Ja se mitä seuraa on Kykloopin hahmon taantuminen suorastaan iljettävän vastenmieliseksi ruikuttajaksi, joka jättää vaimonsa ja lapsensa surutta juostakseen aiemman heilansa perään, jolle ei tosin tällekään kykene sanomaan avioituneensa niinä vuosina, kun exä on ollut "kuollut". Sitä itsesäälin määrää, joka X-Factorin sivuilta tihkuu jo tässä ensimmäisessä numerossa, on vaikea mitata. Se ampuu kaikin tavoin yli. Olen sittemmin ymmärtänyt, että Kyklooppi voi olla myös ihan hyvä hahmo kirjoittajasta riippuen, mutta tämä tarina leimasi hänet minulle lopullisesti ainakin niiden vuosien ajaksi, jotka alkujaan vietin Marvelin sarjakuvia lukien.

Kaikesta paistaa, että käsikirjoittaja on haukannut liian suuren palan kakkua, johon sitten välittömästi tukehtuu. Nämä hahmot eivät kiinnosta lukijaa – päinvastoin ne ärsyttävät. Jonkinlaisen kuvan tämän tarinan tasosta antaa se, että Jean Grey – jonka en olisi halunnut eläväksi palaavan – on kuitenkin viisikon ainoa jotenkin elävästi kirjoitettu henkilö. Hänessä on sittenkin potentiaalia, joskin lukija huomaa toivovansa, että Jean jättää nämä neljä luuseria ja etsii oikean Ryhmä-X:n käsiinsä.

Annettakoon pisteitä myös siitä, että kohtaukset Scottin ja Madelynen rapautuvasta avioliitosta (missä vaiheessa se näin huonoksi on mennyt, tekee mieli kysyä) on toteutettu vähäpuheisesti, ja täten paljon luontevammin kuin itse Tekijä-X:n tönkkö sanailu. Etenkin loppukohtaus Madelynestä yksin isossa Alaskan kodissaan, tv-mainoksessa esiintyvän miehensä jättämänä, on todella hyvä. Semicillä on tosin päätetty että liika on liikaa tällaista draamaa, joten kotimaisessa julkaisussa tarina päättyykin hassunhauskaan Suomen MAD-iskulauseeseen.

Toinen tarina on lyhyt (ja tässä lehdessä ilman tekijätietoja julkaistu) taustatarina lehdestä Classic X-Men. Claremont tekee parhaansa mukautuakseen uuteen status quoon, ja kirjoittaa kohtauksen, joka nyt muuttaa aikoinaan Feenixin synnyttäneen tarinan toiseksi. Mitä Jean Greylle itse asiassa tapahtuikaan sen sukkulan ohjaamossa, jonka hän luotsasi takaisin Maan pinnalle? Jeanin kertojanääni on heti tuttua Claremontia, ja tarina sinällään harmiton muutaman sivun kuvaus Jeanin ja kosmisen Feenixin kohtaamisesta. John Boltonin kuvitustyyli ei välttämättä ole paras vaihtoehto tällaiseen kosmiseen tunnelmointiin, mutta säteilyn raastama Jean on toki sopivan karmea ilmestys. Ei mikään klassikkotarina, mutta saapa Jeanin paluu vähän lihaa luidensa ylle jonkun sellaisen kirjoittajan taholta, joka oikeasti hahmon tuntee.

Tämä lehti oli siis raju pettymys aikoinaan ilmestyessään. Tai koska odotuksia Tekijä-X:ää kohtaan oli jo ehtinyt syntyä, ei kyseessä ollut yksinomaan pettymys – tämä oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-sarjakuvia, jotka totisesti ärsyttivät minua lukijana. Niin välinpitämätöntä kaikkea aiemmin luotua mytologiaa ja henkilöhistoriaa kohtaan tämän tusinatekeleen hahmonkäsittely oli. Vuonna 2021 luettuna ei enää herättänyt suuria tunnekuohuja; ennen kaikkea harmittelin kuvituksen heikkoa tasoa. Guice pystyisi paljon parempaankin, joskin on todettava (mikä selviää täällä monesti mainitsemastani Sean Howen hienosta Marvel-historiikista), että koko tarina tehtiin pikana uusiksi, kun Laytonin ja Guicen ensimmäinen versio ei kelvannut päätoimittaja Jim Shooterille. Olisipa Shooter vain hylännyt koko konseptin saman tien.