MARVEL 5/88: Ryhmä-X

1. Romansseja

2. Feenix!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith / Paul Smith & John Romita Jr.

Tussaus: Bob Wiacek

3. Tokion tarina

4. Uhka... menneisyydestä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Vuodenvaihteessa 1985/1986 ylihypättyjen Uncanny X-Menin numeroiden julkaisu saa päätepisteensä ja näissä vanhoissa tarinoissa saavutetaan vuoden 1986 kotimaisen Ryhmä-X:n tapahtumat. Tietenkin yli puolet tuon aikavälin lehdistä jäi täällä kokonaan julkaisematta, kiitos Cockrumin kuvituksen, jota Mail-Man tunnetusti inhosi. Mutta sentään tämä huipputasokas Paul Smithin kausi saatiin kokonaan Suomeen, mikä on huomattavan hieno juttu.

Näiden kahden tarinan (lehden lopussa on uusintana kaksi vuonna -86 julkaistua juttua, mikä kismitti lukijoita tuolloin, kun Mail-Man ei asiasta liikoja etukäteen maininnut... syynä ilmeisesti julkaisun yhteispainatus muiden Pohjoismaiden kanssa, missä Romitan kautta ei ollut aiemmin nähty) pääosassa on Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore ihastus ja tämän lehden loppuun mennessä vaimokin, kun pari suorittaa sen mikä Wolverinelta ja Marikolta jäi muutamaa viikkoa aiemmin toteutumatta ja paukkaa avioon.

Minähän olen aina tykännyt Madelynestä – siis tästä hänen alkuperäisestä muodostaan, jollaiseksi Claremont hahmon tarkoitti. Ihminen vain, sattumalta Jean Greyn näköinen, mutta siinä kaikki yhteys Feenixiin. Ehkä oli väistämätöntä, että Marvelin universumin kaltaisessa keitoksessa poloisen Madelynen henkilöhistoria sakeutuisi ja sekoittuisi ajan mittaan, ja lopulta hän oli suurinpiirtein kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen ja sattumaa. Mutta jälleen voi palata tekijöiden alkuperäiseen intentioon ja siihen miten tällaisia tarinoita kannattaa lukea: kaikki tuleva unohtaen. Madelyne on parhaimmillaan ollessaan kovapintainen alaskalainen pilotti, joka ihastuu Scott Summersiin ja ajautuu tämän kautta Ryhmä-X:n lähipiiriin. Suhteen alku on toki ongelmallinen; Scotthan nimenomaan huomioi Madelynen siksi, että tämä muistuttaa erehdyttävästi Scottin aiempaa rakastettua Jeania, joka kuoli jokin aika sitten Feenixinä. Kun Scottin vainoharha asian suhteen käy liialliseksi kestää, hän kysyy Madelyneltä suoraan onko tämä uudestisyntynyt Jean. Seuraa yksi kaikkien aikojen suosikkiruutujani:

Uncanny X-Menin tuplapaksu numero 175 käsittää suurimman osan lehdestä, ja on olevinaan juuri sitä mitä kaikki ovat pelänneet: Madelyne on kuin onkin uudestisyntynyt Pimeä Feenix, joka alkaa leikitellä X-miesten hengellä ja alkajaisiksi mm. räjäyttää Manhattanin kraateriksi. Voi olla että jos tämän olisi lukenut ajallisesti oikealla paikallaan, olisi tarina ollut kuumottava, mutta vuonna 1988 oltiin edetty näistä tapahtumista Ryhmä-X:n omassa lehdessä jo kauas eteenpäin, ja tiedettiin hyvin, että Jean oli ja pysyi kuolleena ja että Madelyne ei tosiaan ollut mitään sen kummempaa kuin ihminen. Eipä tämä tieto tarinan laatua heikennä: kuvitus on timanttisen kovaa, ja Claremontin trillerin ja mysteerin tavoin avautuva juoni toimii; ja kyllähän ensi kertaa lukiessa muistan miettineeni, vaikka lopputuloksen enimmäkseen tiesinkin, että miten tämä oikein ratkeaa.

No ratkeaahan se lopulta, kun kaiken takana on Aivo, tuo jo Jeania aikanaan manipuloinut illuusioita luova mutantti. Loppuratkaisu on mainio, ja oikeastaan pakottaa lukemaan tarinan saman tien uudestaan ja poimimaan vihjeitä sieltä täältä. No, ehkä kokeneemmalle lukijalle asia on avutunut jo varhain, mutta ei minulle aikoinaan.

Ykköstarinan otsikko Romansseja viittaa siihen, että muillakin kuin Scottilla ja Madelynellä on vipinää. Painajainen haikailee Amandansa perään, Scottin isä Corsair kuhertelee orava-alien-tyttöystävänsä (!) Hepzibahin kanssa ja tietenkin on Kitty ja Kolossi, tuo X-historian tässä vaiheessa mitä sympaattisin teinipari. Kitty on niin 13-vuotias kuin olla saattaa.

Ja kuten todettu, lehden ennen julkaisematon osuus päättyy häihin. Pimeän Feenixin valheellinen paluu huipentuu melko huikeaan toimintajaksoon, jossa Kyklooppi (jonka muut X-miehet näkevät Aivon vuoksi Feenixinä) joutuu taistelemaan muuta ryhmää vastaan ja jossa Madelyne ei ole muuta kuin räsynukke häntä isompien voimien heiteltävänä. Tarinan viimeiset sivut piirtää Romita, joka astuu Smithin tilalle uudeksi X-kuvittajaksi hieman omalaatuisesti kesken stoorin. Tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä tulevalle avioparille hyvältä. Scott ja Madelyne olisivat ansainneet paljon parempaa kuin sen mitä heille sitten tapahtui.

Arvio: Hyvä kokonaisuus, joka tosin pelaa siinä määrin juonen yllätyksellisyydellä, että myöhempien lukukertojen impakti vähän laskee. Lehden lopun uusinnat ärsyttivät aikoinaan minuakin, mutta kuten Mail-Man taisi myöhemmin todeta, olisi lehti ollut ilman näitä ja yksin Suomea varten painettuna suunnilleen saman hintainen. Mutta eihän penskana kulissientakaisia kuvioita ajatellut.

Ryhmä-X 6/88

1. Ilkeydellä kaikkia kohtaan!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Barry Windsor-Smith

Tussaus: Bob Wiacek

2. Vanhoja sotilaita

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Dan Green

Huhtikuussa mutanttien joukkosurmaamisen aloittaneet Marauderit ovat ehkä ryhmänä poistuneet takavasemmalle, mutta yksittäisiä jäseniä popsahtelee edelleen esiin; edellisessä numerossa Sapelihammas, ja nyt varsin omalaatuinen Malice. Kyseessä on kokonaan psyykkinen olento, joka harppoo isäntäkehosta toiseen aiheuttaen siinä samalla tuhoa ja kaaosta. Kuluneiden kuukausien aikana on Malicea nähtykin pienissä väläyksissä, hän kun on jo jonkin aikaa majaillut Dazzlerissa, tuossa Marvelin universumin omassa mutanttipoptähdessä, joka soolouransa flopattua toimii nyt Lila Cheneyn taustabändissä.

Pitkään odotustilassa ollut Malice panee Dazzlerin kautta viimein tuulemaan kesken Cheneyn konsertin, ja X-miehet singahtavat paikalle. Seuraa paljon possessoituja tiimin jäseniä, epäluuloa ja luottamuspulaa, vääriä käsityksiä ja kaiken kaikkiaan jokseenkin sekava ja paniikinomainen taistelutilanne, jossa itse kunkin meinaa käydä vähän kalpaten ennen kuin tilanne rauhoittuu, mutta sikäli mielenkiintoisti, että Malicea ei suinkaan voiteta – hän vain onnistuu livahtamaan tiehensä. Tapahtuman seurauksena Ryhmä-X jatkaa kuitenkin uudistumistaan, kun nyt jo vuosien ajan itsekseen toiminut Dazzler liittyy ryhmän jäseneksi. Hahmo oli minulle tätä lukiessani tuttu lähinnä nimenä, mutta edellisnumerossa mukaan liittyneen Tajunnan tavoin Dazzler istui ryhmään luontevasti ja välittömästi. Isot pisteet Claremontille siitä, miten orgaanisesti hän tämän vaiheen X-miesten elämässä kirjoittaa – jäsenistö vaihtuu lyhyessä ajassa valtaosaltaan toiseksi, mutta muutos on luonnollista liikettä, ihmisiä tulee ja menee. Tapahtumat elävät. No, muutama kuukausi sitten ensi kerran nähty Hurjapää (joka tässä numerossa saa Mail-Manilta erään lukijakirjeen ehdotuksesta uuden nimen Onnenpoika, mutta onneksi tämä ei säily, vaan Hurjapää palaa Hurjapääksi tuonnempana) on ollut oudosti taka-alalla Marauderien riehuessa, mutta vihdoin tässä numerossa astuu pysyvästi mukaan kuvioihin hänkin.

Ensimmäisen tarinan kuvittaa Barry Windsor-Smith, joka herätti aikoinaan kovasti ristiriitaisia tunteita ainakin suomalaisissa lukijoissa. Itse tykkäsin kovasti, ja edelleenkin BWS saa aikaan todella tunnelmallisen näköistä tavaraa. Nyt lukiessa pakostakin kyllä miettii omien esteettisten mieltymysten muodostumista. Että miksi pidin Windsor-Smithin omintakeisen tyylitellystä jäljestä, kun taas vaikkapa Rick Leonardin myös hyvin persoonallinen piirrostapa ärsytti suunnattomasti tuolloin? Makukysymyksistä ei kuulemma voi kiistellä, mutta ihmetyttävät ne silti. No, kuten jokin aika sitten totesin, niin nykyisin huomaan Leonardinkin tyylistä enimmäkseen pitäväni. Windsor-Smith taas kehitti tyyliään siten, että vaikka häntä nähtiin harvakseltaan, niin jokainen makupala oli ainakin meikäläiselle edellistä maistuvampi.

Alan Davis on tietenkin myös mainio, ja koska Uncanny X-Men elää tässä kohtaa John Romita Jr:n lähdön aiheuttamaa vakiopiirtäjätöntä kauttaan, päästään hänenkin kuvitustaan näkemään viime numeron jälkeen heti uudestaan. Kakkostarinassa Ryhmä-X jakaantuu kahtaalle: Storm ja Wolverine lähtevät kahdestaan... öh, jonnekin, ja kaikki loput, eli lähinnä upouudet jäsenet, ne muutamat vakavasti loukkaantuneet ja ryhmän mukana hengaava Callisto, hyppäävät suihkariin ja matkustavat turvapaikaksi kelpaavalle Muirin saarelle Skotlantiin. Käytännössä tämä tarkoittaa jo muutenkin hajonneen perinteisen X-men -konseptin hajottamista entisestään, kun 60-luvulta asti ryhmän toimintakeskuksena pysynyt Xavierin kartano jää kuvioista pois. Hyvä ratkaisu mielestäni, ja yllättävän pitkäkestoinen, vaikkei tietenkään lopullinen.

Tämä numero on muuten yksi niistä harvoista tapauksista, joissa suomalaisesta lehdestä (joka siis seuraa hollantilaista sisällöltään) tilanpuutteen vuoksi leikatut sivu tai pari hankaloittavat tarinan ymmärtämistä pahasti. Missään ei nimittäin sanota minne ja miksi Storm ja Wolverine kahdestaan hakeutuvat, paitsi että autolla mennään ja jonnekin New Yorkin osavaltion metsiin päädytään. Yhtäkkiä kaksikko on jossain savuavilla raunioilla... Puhtaan sattuman oikusta olen joskus ostanut tämän saman numeron myös alkuperäislehtenä, josta kävi ilmi, että Marauderien katsottiin olevan uhka myös X-miesten lähipiirille, joten auton keula kääntyy kohti Jean Greyn sisaren Saran kotia. Mistä siis ei ole enää mitään jäljellä. Tarina jää kesken kun Wolverine haistaa Jeanin tuoksun raunioilla, sekoaa ja kalauttaa ohimennen Stormilta valot pois.

Arvio: Oikein nättiä kuvitusta molemmissa tarinoissa. Uusiutuminen on päivän sana, kun Claremont lakaisee suuren osan totutusta perusasetelmasta menemään. Juoni etenee harppauksin silloinkin kun henkilöhahmot ovat lähinnä epätietoisen odotuksen tilassa. Malice on sitäpaitsi mainio epäluuloa ja eripuraa lietsova ilmestys.

Ryhmä-X 5/88

1. Viimeinen juoksu (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Dan Green

2. Tajunta

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Paul Neary

Edellisnumeron massamurhan jälkiseuraamuksia puidaan edelleen. Xavierin kartano toimii tilapäisenä sairaalana ja ruumishuoneena niin Morlokeille kuin muutamille X-miehillekin, samaan aikaan kun Wolverine nuuskii Morlokkien tunneleita etsien jotakuta jonka viedä koululle mukanaan kuulusteltavaksi. Hän törmää yhteen Maraudereista, Sapelihampaaseen, joka on tavallan Wolverinen itsensä ilkeä versio, ja joiden välillä on ilmeisesti runsaasti historiaa. Sitä totisesti tuleekin jatkossa paljastumaan paljon, mutta julkaisuhetkellään tämä on ollut Sapelihampaan ja Wolverinen ensikohtaaminen. Uusi hahmo ei kyseessä kuitenkaan ole, vaan Claremont ja Byrne loivat Sapelihampaan jo 70-luvulla Iron Fist -sarjaan, minkä jälkeen tämä kohtapuoleen klassisten X-vihollisten joukkoon nouseva psykopaatti oli pysytellyt enempi taustalla. Sinänsä yllätys, sillä Sapelihammashan on kuin tehty juuri Wolverinen veriviholliseksi, mistä tulevat käsikirjoittajat kyllä sitten ottivatkin jatkossa kaiken mahdollisen irti. Jo tässä lehdessä potentiaalin tuleviin stooreihin aistii.

Ensimmäisessä tarinassa nähdään myös Stormin hetkellinen romahdus kaiken tapahtuneen jälkeen, ja juuri kansansa menettäneen Calliston suorapuheinen yritys kiskoa tämä takaisin pinnalle. Pidän Stormin ja Calliston väleistä; toisiaan inhoavat veriviholliset ajautuvat jatkuvasti tilanteisiin, joissa joutuvat olemaan samalla puolella, kohtaamassa samoja ylivertaisia vastuksia. Heitä voisi pitää ystävinäkin, vaikka itse nämä kaksi sitä tuskin myöntävät. Callistohan roikkuukin Ryhmä-X:n liepeillä tämän jälkeen jonkin aikaa, ja kun vanhoista jäsenistä kolme (Kolossi, Kitty ja Painajainen) on Marauderien jäljiltä joko halvaantuneina, koomassa tai muuten vain katoamassa tyhjään ilmaan, on hyvä että uusia tyyppejä saadaan tilalle.

Uusista puheenollen yksi kerrassaan merkittävä astuukin framille toisessa tarinassa: Elisabeth Braddock, alias Tajunta. Vilaukselta hänet on jo parissa numerossa nähty, mutta nyt tämä vähän tyhjästä jostain paikalle ilmestynyt (Suomessa vasta myöhemmin julkaistavassa New Mutants Annualissa selviää miten ja mistä Betsy saapui) telepaatti saa vihdoin tilaa esittäytyä todella. Teki kertakaikkiaan vaikutuksen ainakin minuun. Olin nuorena kenties siten konservatiivinen lukija, että jo tässä vaiheessa minulla oli käsitys ideaalista Ryhmä-X:n kokoonpanosta, ja järkytystä siitä että puolet tästä porukasta poistettiin yhtäkkiä kuvioista seurasi epäluulo noin vain estradille heitettyjä uusia tulokkaita kohtaan. Mutta Tajunnan ensiesiintyminen on niin vaikuttava, että olin laakista myyty. Aikaa on hieman kulunut, uusi päivä on koittanut, muut X-miehet ovat Morlokkien tunneleissa etsimässä viimeisiä mahdollisia eloonjääneitä, Tajunta toimii psyykkisenä linkkinä kartanolla. Ja kuinka ollakaan, aiemmin tavattu Sapelihammas saapuu paikalle, kaksi metriä silkkaa lihasta, verenhimoa ja raivoa. Seuraa eloonjäämiskamppailu, joka ei ole "taistelu" siinä merkityksessä kuin supersankarisarjakuvissa yleensä, vaan Tajunnan yritys paitsi pysyä elossa, myös johdattaa hyökkäävä vihollinen kauemmas kartanon sairaalaosastolta.

Tämän toisen tarinan kuvittaa Alan Davis, tässä vaiheessa suomalaisille Marvel-lukijoille uusi tuttavuus. Tekijänä hän ei kuitenkaan ollut uusi, vaan oli piirtänyt jo jonkin aikaa brittiläisen Marvel UK:n julkaisemia Kapteeni Britannian seikkailuja, missä Betsykin oli sivuhahmona jo jonkin aikaa pyörinyt. Claremont siis toi Tajunnan X-maailmaan muualta samalla tavoin kuin Sapelihampaan, ja Tajunnan myötä myös Alan Davis kotiutui mutanttikuvioihin oikein hyvin. Pari numeroa aiemmin tavattiin Arthur Adams, ja nyt Davis... Vuosi 1988 tuo suuren osan suosikkikuvittajistani nimenomaan Ryhmä-X:n kautta kuvioihin mukaan, etenkin kun Marc Silvestri liittyy joukkoon vielä syksymmällä.

Alan Davisin kyky piirtää valloittavia hymyjä ja ilmavasti lainehtivia hiuksia naulitsee tähän asti vähän geneerisesti piirretyn Tajunnan lopullisesti visuaalisesti kohdilleen, eikä Betsy Claremontin kirjoittamanakaan ole mitään tavallisinta tavaraa. Korostetun prinsessamaisen pinkin puvun alle kätkeytyy suorapuheinen, usein äärimmäisiin ratkaisuihin melko mutkattomasti suhtautuva ja paljon kokenut kovapintainen nainen, jonka persoonassa on jotain piristävän brittiläistä joka erottuu mukavasti muusta X-jengistä. Kuten sanoin, pidin Tajunnasta välittömästi, ja vaikka tämä on oikeastaan ensimmäinen lehti jossa hänet nähdään kunnolla toiminnassa (no oli hän siinä Adamsin piirtämässä Mojo-tarinassakin, mutta suurimman osan ajasta aivopestynä), tuntuu viimeisellä sivulla kuin olisi Betsyn jo pitkäänkin tuntenut. Hänet otetaan ryhmän jäseneksi, ja aika pysäyttävä kohtaus tämä tarinan lopetus on sitenkin, että näissä kuvissa näkyy konkreettisesti miten raju muutos Ryhmä-X:n kokoonpanossa on tapahtunut: vain Storm, Wolverine ja Rogue ovat perusjengistä jäljellä; Magneto ja Callisto ovat eräänlaisina ulkojäseninä myös paikalla. Tajunnan lisäksi muitakin uusia naamoja on tulossa pian paikalle; kuten olen aiemmin todennut, mutanttien kuviot mullistuivat näihin aikoihin todella railakkaasti. Sen seuraaminen oli kerrassaan kiehtovaa.

Arvio: Ensimmäisen tarinan kuvitus on vähän sotkuista, mutta Alan Davis, Tajunta ja Sapelihammas on sen verran kova kolmoisisku lehden jälkipuoliskolla, että täydet pointsit tipahtaa taas. Tajunnan ylivoiman edessäkin lannistumaton raivonsekainen yritys selviytyä oli hyytävän hyvää luettavaa edelleen.

Ryhmä-X 4/88

1. Verilöyly!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr. & Bret Blevins

Tussaus: Al Williamson

2. Viimeinen juoksu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Dan Green

Jokin aika sitten mainitsemani Ryhmä-X:n elämän synkkä vaihe sukeltaa syvimpiin syövereihin tämän numeron myötä. Itselleni tämä lehti oli aikoinaan kertakaikkisen mullistava kokemus, käänteentekevä suhteessani niin X-miehiin kuin kenties Marveliin yleensäkin. (no, hyvin pian tämän jälkeen lukemani Daredevil ja Born Again olisi varmaan tehnyt saman – mutta ehdin lukea tämän numeron aiemmin) Yhtäkkiä oli selvää, ettei enää oltu tekemisissä lapsille suunnatun sarjakuvan parissa. Eikä edes monimutkaisia ja aikuisia teemoja käsittelevien nuorille suunnattujen sarjakuvien, vaan yksinertaisesti oltiin elämän julmien, rumien tosiasioiden äärellä. Näin siis minusta tuntui tätä lukiessani yksitoistavuotiaana. Henki salpaantui. Oli hirvittävää nähdä tämä murhenäytelmä, näille tutuille ihmisille, tutuiksi kasvaneille sympaattisille hahmoille tapahtuva tragedia.

Enimmäkseen Verilöyly tapahtuu viemäritunneleissa Manhattanin alla. Maraudereiksi itseään kutsuva ryhmä on saapunut siellä asuvien mutanttihylkiöiden Morlokkien luokse aikomuksenaan ilman sen suurempia selityksiä tappaa heidät kaikki.

Siinä he enimmäkseen onnistuvat, ja kun apuun hälytetyt vielä kovin puolikuntoiset X-miehet saapuvat paikalle, on koko joukkomurha enemmän tai vähemmän jo takanapäin ja viemärit täynnä ruumiskasoja. Marauderit ovat kuitenkin yhä paikalla, ja käyvät yhteenoton brutaaliuteen varautumattoman Ryhmä-X:n kimppuun ja seuraukset ovat vakavat – eivätkä ainoastaan fyysisesti. Jo pitkään henkisellä vereslihalla ollut Kolossi, ryhmän lempeä runoilijasielu, surmaa yhden hyökkääjistä kylmäverisesti. Fyysisten vaurioidensa ohella Ryhmä-X on nyt rikki myös henkisesti. Painolasti on käynyt liian suureksi, he ovat astuneet tielle joka armotta vie mennessään.

Claremont ei kuvaa hyökkäyksen väkivaltaa glamourilla eikä glorifioiden. Ruumiit kasaantuvat viemäriveteen, melko persoonattomiksi jäävät Marauderit suorittavat tehtäväänsä lähinnä vitsaillen ja suuremmin stressaantumatta. Piirrospuolikin on iskussa, joskin krediitit ovat vähän oudot: Viimeistä numeroaan Uncanny X-Meniä tässä piirtävä Romita on saanut kanssapiirtäjäksi Bret Blevinsin, ja jälki sekä on että ei ole tuttua Romitaa. Mielenkiintoisen näköistä joka tapauksessa, onnistuneen synkkää, raskaampaa ja varjostetumpaa kuin totuttu Romitan jälki. Mutta tämä on tosiaan JRJR:n pitkän kauden päättävä numero, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin seuraava vakiokuvittaja saadaan lehteen palkatuksi, minkä vuoksi tämä Ryhmä-X:n statusta väkivalloin mullistava kausi koostuu usean vierailevan kuvittajan piirtämistä jaksoista. Metatasollahan tämä kuvaa oivallisesti sitä kaaosta jonka kouriin ryhmä joutuu.

Jälkimmäisen tarinan on piirtänyt Rick Leonardi, ja kun aiemmin mainitsin että nyt ihan pidän tämän nuorena inhoamani tekijän kynänjäljestä, niin nyt pitää todeta että tussaajalla on selvästi vahva vaikutus siihen miltä Leonardin tyylitelty työ näyttää. Dan Green ei oikein ole hänen kanssaan yhteensopiva; lopputulos on turhankin levottoman ja luonnostellun näköistä. Tarina on kuitenkin hyvä: Wolverine on jäänyt tunneleihin etsimään jotakuta Maraudereista kuulusteltavaksi, muut ovat palanneet Xavierin kartanolle, jonka lentokonehangaari on täyttynyt ruumiista ja jossa eloonjääneitä yritetään pitää kunnossa. Tässä vedetään henkeä edellisen tarinan rajun palleaiskun jälkeen, mutta on selvää, että tämän jälkeen status quoon palaaminen on jo kerta kaikkiaan mahdotonta. Puolet tiimistä on toimintakyvyttömänä, loput enemmän tai vähemmän shokissa. Uhka ja epätieto roikkuvat raskaana Xavierin kartanon yllä.

Arvio: Klassinen lehti, jossa nyt luettuna yllättää lähinnä se, miten nopeasti koko Marauderien verilöyly on ohi. Tämä teki nuoreen minuun niin ison vaikutuksen, että kohtausta on mielessään tottunut pitämään eeppisempänä kuin se lopulta onkaan. Edelleen toki silti vaikuttava.

Ryhmä-X 2/88

1. Seuraavana aamuna

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

2. Näytös

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Claremontin vahvuutena käsikirjoittajana on (monen muun seikan ohella) tavattu pitää hänen taitoaan tasapainottaa toimintavoittoista sarjakuvaa säännönmukaisesti näillä hiljaisilla numeroilla, joissa ei niinkään tapahdu vaan hengähdetään. Tästä on kyse nytkin: edellisnumeron katastrofaalisen Nimrod-kahakan jälkeen palaillaan vihdoin kotiin Xavierin kartanolle (täältähän Tuonpuoleinen tempaisi X-miehet San Franciscoon jo kesän -87 numeroissa) nuolemaan haavoja, yrittämään jonkinasteista paluuta arkielämään. Taistelussa kadonnut Painajainenkin löytyy kohtauksessa, joka näppärästi toistaa Kurtin ensiesiintymisen: vihainen väkijoukko on ajanut hylkiönä pitämänsä Painajaisen nurkkaan ja on valmiina pieksemään tämän hengiltä. Mutta siinä missä Len Weinin kirjoittamassa vuoden -75 tarinassa paikalle saapunut Xavier pysäytti väkijoukon telepaattisesti, Claremont rohkenee laittaa hahmot nyt kohtaamaan tosimaailman tilanteita ilman deus ex machinaa: ensin Kolossi, sitten tämän innoittaman Kitty päätyy väkivaltaa uhkuvan joukon eteen laukomaan totuuksia. Kohtauksessa tiivistyy paljon Claremontin tämän aikakauden X-aatemaailmaa, ja koko lehden ensimmäinen tarinakin kiteytyy tähän – kotiin ollaan ehkä palattu, elämää yritetään jatkaa, mutta maailma ei anna siihen enää mahdollisuutta. Enää ei voi vain vetäytyä omiin oloihin olemaan mutantti.

Se että jotain ikävää on tapahtumassa, käy selväksi tätä tarinaa kehystävistä kohtauksista, joissa toistaiseksi vain siluetteina nähtävä itseään Maraudereiksi kutsuva joukkio saapuu Morlokkien tunneleihin ja teloittaa pari viatonta niin tehdessään. "Seuraavaksi: TEURASTUS!" lupaa tarinan lopettava laatikko eikä ihan turhia lupailekaan...

Tosin Suomessa seuraavaa stooria saa hetken odottaa, kun tähän väliin otetaan pitkä ja omintakeinen tarina X-Men Annualista numero 10. Kuten olen todennut, nämä vuosijulkaisut ovat usein pidemmän juonen kannalta hieman epäoleellisia, mutta toisaalta myös monesti esittelevät viimeisen päälle nättiä kuvitusta. Niinpä tälläkin kertaa, kun herra nimeltä Arthur Adams tekee ensiesiintymisensä Suomessa. Hämmästyttävän omintakeista hänen jälkensä on; oikeastaan aika vaikea sanoa mistä kaikkialta Adams on vaikutteita ottanut, hän tuntuu elävän jossain omassa kummallisen tyylitellyssä todellisuudessaan, mutta ensihämmennyksen jälkeen (itse asiassa tämä numero on jäänyt minulta tuoreeltaan ostamatta, joten törmäsin Adamsiin RX:ssa 3/88 ensin) minusta tuli ainakin pysyvä fani – onneksi Adamsin piirrosjälkeä nähtiin seuraavien vuosien aikana aika rutkasti.

Etenkin verrattuna lehden alkupuoleen ja Romitan vähäeleiseen realismiin tämä manieristisesti venytetty, sarjakuvamaisen liioitteleva... No jaa, en tiedä miten Adamsia parhaiten kuvailisi. Näyttävää työtä kuitenkin, joka sopii tähän stooriin oivallisesti. Tämän lehden puolella vauhtiin ei tosin vielä kunnolla päästä: tavataan Uudet mutantit ja heidän kanssaan hengaava Elizabeth Braddock, josta pikapuoliin on tulossa Tajunta, tavataan tyhjästä Vaarahuoneeseen singahtava Hurjapää (ei nimeä vielä), ja tavataan todella kummallinen niljakas omaa mediaobsessiivista ulottuvuuttaan hallitseva olento nimeltä Mojo. Tässä tykitetään lukijan eteen niin paljon uusia hahmoja ja ideoita, että Adams / Austinin hehkeän kuvituksen viedessä muutenkin huomion meinaa pää mennä pyörälle. Mutta väliäkös tuolla. Jotenkin kaikesta voi päätellä että tulossa on kiehtovaa settiä, ja kun X-miehet sitten lehden lopulla alkavat yllättäen nuortua, niin siinähän sitä on cliffhangeriä seuraavalle kuulle.

Arvio: Vaikka "Näytös" rikkookin keveällä otteellaan jo muutaman lehden ajan syöksykierrettä ottaneen synkän maailmanlopunfiiliksen, on se toisaalta ihan paikallaan tässä kohtaa. Mitään kovin kevyttä kun ei sitten lähiaikoina enää olekaan luvassa. Silti tämä lehti on vähän väliinputoaja. Ensimmäinen tarina odottelua ja uhan tuntua, toinen pääsee hädin tuskin alkuun. Laatutavaraa kuitenkin, tietenkin. Ja Arthur Adams on kyllä ollut aikamoinen outolinto aikansa Marvel-kuvittajien joukossa. Imitoijia hän olikin sitten lähivuosina saamassa useita.

Ryhmä-X 1/88

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / P. Craig Russell

Jos Hämiksen vuosi 1988 alkoikin vähän laiskasti (ja mikäli muistikuviini on luottaminen, tammikuun lehti oli silti yksi vuoden parhaista numeroista), Ryhmä-X:n puolella meno on toinen. Voin jo nyt sanoa, että vuosi 1988 on ehdoton ykkönen mitä tulee Suomessa julkaistun Ryhmä-X:n laatutasoon – siis ainakin siltä osin, mitä lehtiä omasta kokoelmastani löytyy. Nyt alkavan vuoden X-tarinoita leimaa perinteisen supersankaritoiminnan puute. Asetelma ei ole enää hyvikset vastaan pahikset, vaan näiden X-miesten elämästä on kovaa vauhtia tulossa henkiinjäämiskamppailu. "Taistelut" eivät ole hilpeää supervoimin käytyä mättömeininkiä, vaan pakokauhuista, epätoivoista sotaa vihan ja nihilismin lietsomia tappajia vastaan. Moni unelma kuolee, moni tutuksi käynyt hahmo menettää henkensä, ystävyyssuhteet katkevat, mutta toisaalla ne myös lujittuvat. Tuhkasta nousee paljon uutta ja erilaista, mutta ei vielä pitkään aikaan.

Tämä tunnelma on voimallisesti läsnä jo vuoden ensimmäisessä numerossa. Se jatkuu suoraan edellisestä: Wolverine on käytännössä tappanut Rachel Summersin, joka hoippuu öiseen New Yorkin keskuspuistoon ja pysyy hengissä vain pitämällä telekineettisillä voimillaan koossa Wolverinen silpomia sisäelimiään. Tämä kun on asetelma heti ensimmäisellä sivulla, niin voin sanoa, että 11-vuotiaan meikäläisen leuka loksahti. Holy crap!, sanon nyt. Rachel on ollut Ryhmä-X:n mukana vasta kesästä 1986, nopeasti noussut melkein lehden päähenkilöksi, oudon rakastettavaksi mustaksi lampaaksi, joka aggressioineen ja epätyypillisine toimintaratkaisuineen on pitänyt tapahtumia yllä. Nyt hän on luovuttanut. Rachel pysyy hädin tuskin jaloillaan; hän tietää kuolevansa, hänen ystävänsä ovat pettäneet hänet – hän on yksin.

No, Wolverinelta tapahtuneesta kuultuaan muu ryhmä lähtee sentään etsimään Rachelia, mutta niin lähtee myös Helvetintulen Klubin sisärengas; koko yhteenotto Wolverinen kanssahan sai alkunsa, kun Rachel yritti murhata Klubin Mustaa kuningatarta Seleeniä. Nyt Seleeni, Shaw, Harry Leland ja pari muuta tuon ihastuttavan dekadenssin elittiklubin jäsentä ovat matkalla hoitelemaan kiusankapaaleeksi nousseen Rachelin pois päiviltä. Klubi ja X-miehet (mukana Morlokkien Callisto ja Caliban) kohtaavat Keskuspuistossa, ja pientä kärhämääkin ehtii syntyä, kunnes jo vuotta aiemmin samanlaisen äkki-ilmestymisen keskelle kahinaa tehnyt Nimrod tulee paikalle. Asetelma muuttuu toiseksi silmänräpäyksessä.

Olen pannut nyt näitä lehtiä aika reippaaseen tahtiin lukiessani merkille miten oivallisesti Claremont sijoittaa taistelukohtauksetkin aina tietynlaiseen oleellista roolia näyttelevään miljööseen. On ollut lumituiskuista pilvenpiirtäjän kattoa Texasissa, kaatosateinen San Francisco, ja nyt öinen  lähes autio Keskuspuisto luo oman vahvan tunnelmansa tälle kaoottiselle tilanteelle, etenkin kun salamat alkavat piankin taivaalla taas välkkyä. Romita ja Green hoitelevat piirrostyön täysillä himaan, ja kakkostarinan tussaava P. Craig Russell (piti googlailla, kun finskilehdestä puuttuvat krediittisivut kokonaan) saa oivallista jälkeä aikaan hänkin.

Tunnelma tosiaan huokuu kuolemaa, lopun alkua. X-miehet ovat paitsi altavastaajina, myös väsyneitä eivätkä missään nimessä valmiita taas uuteen taisteluun. Nimrodin iskettyä Helvetintulen Klubin Von Roehmin lihanpaloiksi (!) solmivat vielä elossa olevat mutantit aselevon. Nimrod, tietokone kun on, alkaa laskea paikalla olevien voimia ja puolustuskykyä miettien tehokkainta teloitustahtia. Salamat lyövät, yö on pimeä – jossain lähellä Rachel tekee kuolemaa.

"Lohduton" on se sana jolla tätä yhteenottoa kuvaisin. Nimrod levitoi mutanttien yllä kuin räjähdysherkkä kuoleman enkeli (toki sentään pinkki), ja taistelu on, kuten yllä mainitsin, ennen kaikkea räpiköintiä, yrityksiä pysyä pinnalla, pysyä hengissä. Kyllähän Nimrod lopulta voitetaan, mutta kaikesta huokuu, että ennen kaikkea mutanteilla kävi tässä yhteenotossa tuuri. Von Roehmin lisäksi myös Klubin pitkäaikainen jäsen Harry Leland kuolee, sydämen pettäessä hänen käyttäessä   massaa lisääviä voimiaan Sebastian Shawiin, jonka Nimrod sinkosi avaruuteen. Leland kuolee Shawin iskeytyessä meteorin nopeudella sillä hetkellä avuttomana makaavaan tappajarobottiin. Leland ei ollut koskaan kauhean kiinnostava hahmo, mutta hänen lähtönsä on jäänyt mieleen hyvin; edelleen kohtaus toimii. "Läskillä oli virheensä... Mutta hän lähti tyylillä", toteaa Wolverine ja olen samaa mieltä.

Nimrod-kahinan taustalla Rachel on ajautunut jonnekin outoon. Houreuniin? Kuolemaan? Lukijoilla ei ole tässä vaiheessa aavistustakaan. Salaperäinen lempeä naishahmo johdattaa Rachelin "Kehokauppaan", jossa vammat paranevat, mieli kevenee ja jossa joka askeleella jää taakse korvaamattomia asioita, kunnes jäljellä ei ole enää Rachel Summersia, ei persoonaa, ei sitä meille tutuksi käynyttä tuittupäätä. On vain, kuten lehden viimeisistä ruuduista tämän onnellisuutta tarjoavan tanssijan henkilöllisyys viimein selviää, Spiraali, joka nyt on johdattanut Rachelin... jonnekin? Kauas pois kuitenkin, ja todella: ainakin Suomessa kului vuosia ennen kuin Rachelia seuraavan kerran nähtiin. Erittäin dramaattinen poistuminen tämäkin, eräänlainen kuolema, ja jollain tavalla hyvin koskettavakin tapahtuessaan kenenkään Rachelin ystävän huomaamatta. 

Arvio: Yksi parhaista Ryhmä-X:n numeroista kokoelmassani. Tämä teki lähtemättömän vaikutuksen 11-vuotiaaseen silloin aikanaan; tämä lohduton kohtalokkuus, iloton pelko ja väsymys olivat niin toista kuin vaikkapa Hämiksen letkeät swengailut tai Salattujen sotien jähmeä mäiske. Kelpasivathan nekin. Mutta tämä oli sitä jotain.

Ryhmä-X 12/87

1. Aaveita

2. Veren tahrimat

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Kiva nähdä muutamien vierailevien artistikokoonpanojen jälkeen koko lehti taas tuttua Romita / Green -jälkeä, viimein laatuaan tosin, kun Romitan kausi alkaa olla loppusuoralla. Oli miten oli, minulle tämä numero on se, jossa Ryhmä-X ottaa nopean ja väkivalkaisen syöksyn hyvin synkkien tapahtumien kierteeseen, eikä oikeastaan palaa sieltä... No, vuosiin ainakaan. Ehkei täysin koskaan, tietynlainen viattomuus menetetään, ja vaikka jonkun mielestä Pimeän Feenixin jälkeen se on jo kauan sitten mennyt, minä olen eri mieltä – jonkinlainen supersankariuden kultainen toivo on edelleen elänyt näiden hahmojen sisimmässä, Niljahirviöiden jälkeenkin, nousevan mutanttivihan ja Tuonpuoleisen jälkeenkin X-miesten ydin on pysynyt ennallaan.

Mutta nyt mennään synkäksi. Tarina alkaa tilanteesta, jossa X-miehet ovat palanneet San Franciscosta  New Yorkiin, ja auttaakseen Lady Kuolemaniskua vastaan käydyssä taistelussa henkihieveriin viilleltyä Wolverinea he majailevat parhaillaan Morlokkien tunneleissa, näiden hylkiöiden joukkoon kun lukeutuu myös tuo aina juonen kannalta käytännöllinen parantaja, joka hoivaa Logania hitaasti kuntoon. Ryhmän välit ovat hivenen kireät erityisesti Rachelia kohtaan; tämä ylitti kaikki valtuutensa ja kaiken normaalin järjen- ja voimankäytön omapäisessa sodassaan Tuonpuoleista vastaan, ja nyt tiimin sisällä elää epäluottamus ja eripura. Rachel itsekin on hajoamispisteessä, hän ei enää ole varma ovatko hänen uudet ystävänsä todella koskaan olleet ystäviä, onko hän ylipäätään siellä missä on – ehkä harppaus dystooppisesta tulevaisuudesta historiaan onkin pelkkää houreunta? Unista on riesaa muutenkin Rachelin herätessä toistuvasti painajaiseen, jossa Wolverine jahtaa häntä erilaisissa autioissa maastoissa ja lopulta tappaa.

Epävarmuuden, epäluulon ja hylätyksi tulemisen tunteen rajoilla keinuva Rachel ei ole kuitenkaan oppinut tekemisistään paljoakaan. Hän muistaa vielä hyvin Selenin, jonka jäljiltä on New Yorkin kaduille jäänyt kuluneiden kuukausien aikana paljon ruumiita. Nyt Rachelilla on Feenixin voimat, ja kyky hoidella Selen pois päiviltä tehokkaasti; niinpä hän livahtaa Morlokkien tunneleista tiehensä tarkoituksenaan tappaa. Hädin tuskin kävelykuntoinen Wolverine seuraa Rachelin perässä ja yrittää viime hetkellä estää tätä tekemästä X-miesten periaatteiden vastaista kylmäveristä murhaa. Kun puhe ei onnistu, Loganin on pakko turvautua kynsiinsä, ja niin Rachelin painajaisesta tulee totta.

Jälkimmäisestä tarinasta ehditään nähdä vain alkupuolisko, eikä kannessakin lupailtu Nimrod tule mukaan kuvioihin kuin vasta toiseksi viimeisellä sivulla. Ryhmä-X alkaa rakoilla pahasti: Rachel on kyllä elossa, mutta vaeltanut jonnekin New Yorkin kaduille kuolemaan, Wolverine pysyy hädin tuskin tolpillaan hänkin, ja mitä ylipäätään on jäljellä tiimistä, jonka jäsenet alkavat omatoimisesti teloittaa paitsi vihollisiaan, myös toisiaan? Kuvaavaa onkin, että Wolverine kertoo tapahtuneesta muille viemäriverkossa, kaupungin alla, saastan keskellä. No, Rachelia lähdetään kyllä etsimään, mutta sinne asti ei tämän numeron aikana päästä; sen sijaan Nimrod ilmestyy näyttämölle ja aistii mutanttien olevan liikkeellä. Väsyneiden, lähinnä kotiin haluavien, kuolevaa ystäväänsä etsivien mutanttien – – mitään hilpeän reteää supersankarimatsia tämä asetelma ei seuraavaan numeroon lupaile.

Tarinallisesti ei siis tapahdu hirveän paljon, mutta tässä vaiheessa Claremontin uraa ovatkin henkilöt jo tärkeäintä. Varsinkin Rachelin epäonnistuneet yritykset asettua meidän aikaamme ja näiden itselleen sekä tuttujen että vieraiden ihmisten tapoihin ovat johdattaneet hänet uskottavasti ja loogisesti siihen pohjakosketukseen jossa nyt ollaan. Wolverinen ratkaisua voi tietenkin kummastella, mutta Claremont on vienyt hänetkin juuri ennen tätä äärirajoille, lähestulkoon katkeamispisteeseen, ja koska Loganin logiikka on selvä, hyväksyy lukija tämän hahmolle tyypillisen ylireagoinnin. On selvää, että Logan on kerta kaikkiaan väsynyt, mitta on täynnä, ratkaisukeinot lopussa.

Pointsit taas myös kuvittajille. Tunnelman väsynyt ahdistus välittyy tehokkaasti, Rachelin painajaiset ovat erityisen onnistuneita. Pidän myös tästä kohtauksesta, jossa Rachel yrittää telekineettisesti korjata rikkomansa peilin: ehkä osoittelevaa symboliikkaa, mutta erittäin toimivaa silti.

Arvio: Kuten alussa sanoin, minulle tämä numero on eräänlainen aloitus syöksylle synkkyyteen. Kuin reuna, jonka yli Ryhmä-X:n kivenlohkare työnnetään nyt vyörymään. Jatkossa vastaan tulevat Nimrod, Marauderit, sitten koko ryhmä lopulta hajoaa pirstaleiksi... ilman lepoa tai edes hengähdystaukoa mutanttipoloisia aletaan nyt nuijia uuteen uskoon, nämä tutuksi käyneet hahmot ovat kokemassa niin kovia, että tuskin mitään heistä on enää vuoden kuluttua entisellään. Mutta miten suunnattoman kiehtovaa luettavaa kaikki tämä onkaan.

Ryhmä-X 11/87

1. Mitä tapahtui Painajaiselle? (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: June Brigman

Tussaus: Whilce Portacio

2. Vapaus... Se on monta asiaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Edellisnumerosta jatkuva Painajaisen sooloseikkailu saa ankean loppunsa. Kuten mainitsin, tarina alkaa kiinnostavasti Kurtin pohtiessa elämänsä ja jumalasuhteensa merkityksiä, mutta ajautuu nopeasti Armottoman Murhamaailmaan, jonne nuori Kurtille aiemmin tuntematon nainen kadulta kaapataan, ja jonka pelastushommiin sitten lähdetään. Tarinan ensimmäisillä sivuilla vielä tyylikkään tunnelmallinen kuvituskin on tähän loppupuoleen tultaessa taantunut harvinaisen latteaksi, taustat ja yksityiskohdat puuttuvat melkein kokonaan, ja tarinan visuaalinen kerronta on nahkean toimimatonta.

Loput X-miehet ovat San Fransiscossa (paitsi Wolverine, joka ottaa tähän samaan aikaan Leidi Kuolemaniskun kanssa matsia New Yorkissa, kuten viime numerossa näimme), mikä on paikkana mukavaa vaihtelua, ja jossa jopa virkavalta arvostaa supersankareita toisin kuin kotinurkilla. Mutta eihän siellä kauaa ehditä majailla, kun ongelmat seuraavat perässä – tällä kertaa Vapausvoima, tuo entisistä rikollisista koostuva nykyinen hallituksen käsikassara.

Pidän Vapausvoimasta ideatasolla suuresti. Ajatus tästä öykkärien ja rikollisten muodostamasta näennäisesti lain puolella toimivasta mutta yleensä lähinnä tuhoa aiheuttavasta tiimistä on oivallinen, mutta jotenkin huomaan ainakin nyttemmin näitä lukiessa, että joukon kaaospotentiaalia hyödynnettäisiin paljon laajemmin. Nytkin tarina jää vajaaksi; itse asiassa tämäkin osuus lehdestä on Claremontilta vähän maanantaisuoritus, kun juuri muuta ei tapahdu kuin pitkä tappelukohtaus. Se on toki kaatosateineen ja tulipaloineen mukavan sekasortoinen, juuri sellainen matsi mitä Vapausvoimalta (Freedom Forcen suomenkielinen nimi muuten toimii todella hyvin) sopii odottaakin. Blob on oma niljakas itsensä, Pyro omahyväinen paskiainen ja niin edelleen. Uusina kasvoina ryhmässä pyörivät vähän valju Hämähäkkinainen (eri kuin se jota Claremont aikoinaan kirjoitti, ja jonka luona X-miehet ovat nyt vieraina) ja totaalisen arvaamaton Spiraali, Ann Nocentin luoma hahmo, joka on kuin kävelevä kaaosteoria ja oikeastaan lopulta se syy, miksi Vapausvoima pistääkin Ryhmä-X:n matalaksi tällä kertaa. Mutta viime hetkillä Friscon poliisivoimat puuttuvat peliin ja estävät X-miesten vangitsemisen ilman valtakirjaa. Vähän tylsä tapa ratkaista tapahtunut, mutta tulipa otettua matsia... Ryhmä-X kuitenkin päättää että heidän läsnäolonsa on liian vaarallinen tälle rauhalliselle kaupungille, joten kotiinpaluu on edessä.

Vaikka Claremont ei jaksa mitään kovin kummoisia juonikuvioita tällä kertaa rakentaa, ovat pitkästä aikaa taas yhteistyötä tekevät Romita ja Green mainiossa iskussa. Sateisessa yössä tapahtuva taistelu on täynnä surrealistisia kuvakulmia, outoja varjostuksia ja kikkailevia kuvallisia ratkaisuja. Tunnelmallista.

Ehkä eniten lehdessä miellytti kakkostarinan alkukohtaus, jossa Storm, nykyisin supervoimiensa menetykseen jo jossain määrin tottunut, päihittää yksin kokonaisen katurikollisjengin.

Arvio: Vähän outo välinäytös, joka ei oikein johda mihinkään, mutta Vapausvoimaa on sentään aina mukava nähdä. Näihin aikoihin porukka vieraili aika tiuhaan lehdessä, onneksi myös Mystikko yleensä mukana – joukon keulakuvaa kun ei nyt nähty lainkaan. Kyllähän tämänkin luki; Claremont ja Romita osaavat tuottaa viihdyttävää supersankaritoimintaa myös ilman syvellisempää sanomaa. Mutta ei tämä numero suuria muistikuvia ole aikoinaan jättänyt.

Ryhmä-X 7/87

Magneton oikeudenkäynti! (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Kesäkuun lehdessä alkanut Uncanny X-Menin 200:s numero päättyy. Magneto on kansainvälisenä terroristina oikeuden edessä Pariisissa samaan aikaan kun mielenosoitukset vellovat kaduilla ja Ryhmä-X:n nimeä käyttävä terroristijoukko tekee iskuja niin sotilas- kuin siviilikohteisiinkin ympäri Eurooppaa. Ja kaiken tämän keskellä Charles Xavierin sydän on pettämässä...

Juhlanumeron tavoin tämä on isojen käänteiden ja isojen tunnelmien lehti. Olihan Marvelin sarjakuvien sävy 80-luvulle tultaessa muutenkin jo muuttunut, mutta varsinkin näistä Claremontin kirjoittamista lehdistä huomaa, ettei kohdeyleisö enää ole "lapsia" siinä mielessä että heille pitäisi kirjoitta jotenkin alentuvasti ja yksinkertaistaen. Oikeudenkäynti on mielenkiintoisine henkilögallerioineen kutkuttavaa luettavaa, ja Claremont on laittanut Magneton suuhun paljon painavaa asiaa vihasta, syrjinnästä, tasa-arvoisesta yhteiskunnasta ja pyrkimyksistä siihen. Sanoin tämän jo aiemmin, mutta sanon taas: tämä Magneto on mahdottoman kiehtova hahmo. Pidänkin yhtenä Claremontin 17 vuotta kestäneen X-kirjoittajakauden huippusaavutuksista juuri Magneton, melko yksiulotteisen vihollisen, uudelleenluomista. Hänen keskitysleirihistoriansa ja ystävyytensä Xavierin kanssa ovat kaikki Claremontin kehittämiä juonteita hahmon henkilöhistoriassa, ja ovat sittemmin päätyneet leimaaviksi tekijöiksi. Vasta näihin aikoihin nykyisin tunnettu Magneto varsinaisesti saa Marvelin universumissa alkunsa.

Tarina on painottunut siten, että oikeudenkäynti käydään toisaalla, X-miehet koittavat saada nimeään mustamaalaavia terroristeja kiinni toisaalla. Toimintaosuudet eivät ole mitään suurta ja erikoista, mutta pidän kyllä kovasti tästä sivusta, jossa Kolossi isketään läpi Notre Damen suuren päätyikkunan.

Lopussa juonet kohtaavat, ja – mikä nyt luettuna hieman harmittaa – oikeudenkäynti jää ratkaisematta, kun Fenris-nimeä käyttävät Struckerin natsikaksoset pistävät istunnon ranttaliksi. Magneto saa tilaisuuden toimia sankarina, ja kaikki toiminta on Xavierille liikaa – hänen loppunsa koittaa, mikä on vallan komea hetki näiden kahden vanhan ystävä-vihollisen välillä (ja vaikkei krediiteissä mainitakaan, niin joku muu kuin Dan Green on kyllä tussannut tämän sivun). No, eihän professori tietenkään kuole, vaan hänen avaruusvaimonsa Lilandra teleporttaa paikalle viime hetkellä ja vie Xavierin mukanaan Tähtivaeltajien avaruusalukselle, jossa vauriotunutta kehoa voidaan parannella. Jutun juju on se, että aluksen on pakko jatkaa matkaansa välittömästi, joten Xavier jää avaruuteen (kenties pysyvästi!!), ja hänen mutanttikoulunsa johtajuuden ottaa entinen verivihollinen Magneto. Paljon jymäkämpää käännettä ei tähän tasalukunumeroon olisi saanutkaan aikaan. Tämä on tosiaan hieno muutos status quoon, sillä jo ajatuksena tämän yleisesti terroristina pidetyn entisen vihollisen mutta aikeiltaan hyvään pyrkivän miehen asettuminen mutanttien isähahmon paikalle lupaa paljon konflikteja, paljon draamaa, paljon hyviä juonenkäänteitä. Kutkuttavaa!

Arvio: Taidolla tehty ja ajatuksia herättävä juhlanumero. Magneton aikakausi Ryhmä-X:n mukana on omassa päässäni kanonisoitunut yhdeksi lehden kultakausista, joten eihän tästä voi edelleenkään kuin tykätä. Hyvin toteutettu, tasapainoinen tarina, joka kiinnostavasti keskittyy nimenomaan Magneton ympärille. X-miehet jäävät tässä Pariisin-tarinassa sivuhenkilöiksi.

Ryhmä-X 6/87

1. Spiraalipolut

2. Magneton oikeudenkäynti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Nyt kun näitä lehtiä lukee aikajärjestyksessä melko ripeään tahtiin, huomaa miten nopeasti Rachel Summers kohoaa enemmän tai vähemmän päähenkilöksi. Hän tupsahti tulevaisuudesta, hengasi hetken aikaa vähän keskiöstä syrjässä, mutta on nyt paitsi joukossa mukana, myös tapahtumien keskipisteessä jatkuvasti. Aika moni kansikuvakin on keskittynyt Racheliin. Eikä siinä mitään – minusta hän on mahdottoman kiehtova hahmo traumoineen, patoutuneine aggressioineen, epäkonventionaalisine toimintatapoineen. Tässä numerossa, kuten kansikin kertoo, Rachel saavuttaa tietyn kulminaatiopisteen, ja muuttuu äitinsä tavoin Feenixiksi, missä roolissa sitten jatkaakin hamaan tulevaisuuteen. Ja jos Rachel oli hieman vaikeasti hallittava jo aiemmin, miten käy kun hänellä on yhtäkkiä melkein loputtomat voimat... Muuttumiskohtaus on muuten huikea. Kylmät väreet, män.

Muitakin merkittäviä muutoksia tapahtuu: Mystikko onnistuu juonittelemaan entisen Pahojen mutanttien veljeskunnan hallituksen käsikassaraksi nimeltä Vapausvoima, ja ensimmäiseksi tehtäväkseen nämä saavat Magneton pidättämisen. Hiljakkoin kuvioihin palannut ja näennäisen parannuksen tehnyt magnetismin mestari on polttouhrien muistomerkillä järjestettävässä tilaisuudessa, jossa keskitysleirin läpikäyneet etsivät tietoja sodan jalkoihin kadonneista sukulaisistaan.

Claremont tuo nyt Magneton menneisyyttä natsien vainojen uhrina hyvinkin päällekäyvästi esiin, mutta tämä on yksinomaan mielenkiintoista; juuri tämä pimeän ja valon vaihtelu on tehnyt Magnetosta yhden Marvelin kiinnostavimmista hahmoista, ja niinpä tämän lehden loppuosassa käynnistyvä Uncanny X-Menin kahdessadas numerokin keskittyy häneen. Vapausvoima nimittäin onnistuu tehtävässään: he tulevat muistomerkille pidättämään Magnetoa, ja sen sijaan että alkaisi mahdollisia sivullisia uhreja vaativaan taisteluun, Magneto antautuu. Hänen oikeudenkäyntinsä tapahtuu Pariisissa, jonne tapahtumat siirtyvät.

Tämä oikeudenkäynti (johon asti ei ihan vielä tässä numerossa päästä) oli aikoinaan minusta rajua settiä. Kovin aikuista luettavaa, ihan eri kaliiperia kuin superhahmojen taistelut tai avaruusremellykset – enkä nyt tarkoita että niissäkään mitään vikaa olisi. Silti tässä Claremontilla on erittäin realistinen ote. Kohuoikeudenkäynnin aiheuttama kansankuohunta välittyy hyvin mediaraporteista, on Ryhmä-X:n nimeä käyttäviä terroristeja jotka iskevät eri kohteisiin ympäri Eurooppaa, ja keskiössä Hitleriin verrattava (mikä ehkä ampuu vähän yli...) Magneto, mutta onko hän terroristi, kansansa vapaustaistelija, olosuhteiden uhri?

X-miehet pelmahtavat hekin Pariisiin kätevästi Asgårdista teleportaten; he nimittäin poikkesivat tämän lehden aikana eeppisellä Asgårdin-keikalla, joka onneksi saatiin myöhemmin Suomeenkin: vuonna 1989 kyseinen stoori vie puolet Ryhmä-X:n numeroista. No, tällä kertaa ei menneitä liiemmin selitellä, mutta onpa Storm napattu taas kyytiin, ja kun Kyklooppikin oli sattumalta Xavierin kartanolla kun alkoi tapahtua, on hänkin nyt Pariisissa. Ryhmä on itse asiassa muutamien viime numeroiden jälkeen melkoisen isolukuinen. Xavier on paikalla ennen kaikkea avustajana huikeaksi mediatapahtumaksi nousseessa oikeudenkäynnissä, mutta hänen fysiikkansa on pettämässä, "hermot, veri, maksa, sydän", luettelee Moira MacTaggert kysyttäessä mikä kaikki Xavierilla on pielessä. Jos hyvin käy, hän elää nähdäkseen mitä oikeudenkäynnissä ratkaistaan...

Loppuhuomio: Hauska veto Semiciltä laittaa lehden takakannen tilauskupongin oheen kuva Jean Greystä Pimeänä Feenixinä. Sellainen tytär kuin äitikin...

Arvio: Jo jonkin aikaa kohti realistisempia ja karumpia juonikuvioita kulkenut lehti ampaisee syvälle kun kansainvälisen terrorismin oikeudenkäynti alkaa median valokeilassa. Rachelkin saavuttaa potentiaalinsa ja vähän ylikin. Tätä lukiessa tunsi aikoinaan olevansa tärkeiden tarinoiden äärellä, ja lehti pitää otteessaan edelleen.

Ryhmä-X 4/87

1. Mikä tuo oli?

2. Pelastamassa Armotonta?!?

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Aina toisinaan näitä lukiessa huomaa, että Suomessa julkaistiin vain pienenpieni osa Marvelin tuotannosta. Esimerkkinä tämä R-X 4/87. Edellinen numero loppui shokkikäänteeseen, kun Rachel sai telepaattisen yhteydenoton Xavierin kartanolta... ja viestin lähetti Magneto! Mutta tämän numeron alussa X-miehet, Xavier ja Magneto ovat sitten kaikki saman dinerin pöydän ääressä pohtimassa mitä tehdä professorin ohimennen nappaamalle ajatukselle; joku hänen luentoaan kuunnelleista suunnittelee murhaa. Kuka suunnittelee ja kuka on uhri, se pitäisi pikaisesti selvittää.

Oletan (vaikka mitään viittauksia tai edes Mail-Manin selvennyksiä palstalla ei ole) että edellisnumeron tapahtumat ovat jatkuneet suoraan New Mutantsin puolella, jota Claremont myös kirjoitti. Suurta merkitystä tällä ei ole; olen vain tyytyväinen siitä, että Magneto on nyt astumassa kuvioihin vihollisen sijasta eräänlaisena Xavierin radikaalimpana versiona. Tietenkään X-miehet eivät suoraan luota häneen; heillä on vain Xavierin sana siitä, että Magneto on muuttunut, eikä Xavierkaan ole itsensä. Hänen telepaattiset kykynsä toimivat huonosti, mikä johtuu hänen jokin aika sitten kokemastaan pahoinpitelystä, mistä taas ovat vastuussa ne, jotka suunnittelevat yliopiston kampuksella murhaakin – nimenomaan Xavierin. Kaikki kietoutuu nätiksi vyyhdiksi, jonka keskiössä on yhteiskunnassa alati kasvava mutanttiviha. Yliopiston alamaailmassa muhii, kaduilla juhlitaan sankarina Nimrodia, jonka väkivaltaiset otteet katurikollisuutta vastaan ovat kansan mieleen. Tulevaisuusvisioista tutun fasistisen dystopian uhka leijuu kutkuttavasti ilmassa...

Tarinaan kietoutuu myös Tuonpuoleinen, tuo omnipotentti hahmo joka aiheutti Salatut sodat, ja joka tämän tarinan aikoihin pyöri Maassa Salatut sodat kakkosen merkeissä. Ilmeisesti X-miehet ovat jossain Suomessa näkemättömässä tarinassa Tuonpuoleisenkin jo kohdanneet, sillä ainakin Rachel tunnistaa tämän kohtauksessa, joka on surrealistisine tunnelmineen aivan mainio. Koko lehden aloittava dineriin sijoittuva kohtaus on kuin suoraan David Lynchiltä. Outoja tapahtuu arkisessa ympäristössä, tunnelma on vaivautunut, ihmiset puhuvat toistensa ohi. Olen aina pitänyt näistä muutamasta sivusta hirveästi, vaikka syynä voi kyllä olla osittain sekin, että tämä keskustelu on täynnä viittauksia tarinoihin, joita en ole koskaan lukenut. Mutta pidän tästä oudosti poreilevasta tunnelmasta silti.

Murhamysteerikin on kiinnostava poikkeus normaalimpaan superroisto-mätkintään. Vastassa on vain joukko tavallisia opiskelijoita, mutta toisaalta ihmisten ennakkoluulot ja erilaisuuden pelko ovat vastustajia joita ei voi vetää kuonoon. Rachel ajautuu takaisin oman menneisyytensä kauhuihin ja mutantinmetsästäjän rooliinsa, ja hänen sisälleen patoutuneet aggressiot alkavat purkautua. Se, että läsnä tässä tilanteessa on juuri Magneto eikä Xavier, nostaa dialogin ihan eri tasolle. En kaipaa professorin isällistä asennetta, kun tiimissä on näin paljon monitahoisempia ja kiinnostavampia hahmoja tarjolla. Tämä on uutta, terävämpää X-tarinaa, ei supersankareita vaan oman kansansa ihmisoikeuksien puolesta taistelevia altavastaajia.

Kakkostarinasta on mukana vain puolikas, siitäkin suuri osa Kolossin näkemää painajaisunta. Herätessään Peter huomaa että hänet ja Kitty on kaapattu Armottoman Murhamaailmaan, jonne myös Tohtori Doom on ilmeisesti hyökkäämässä. Seuraavaa lehteä ei minulla koskaan kokoelmassani ollut, joten suurin osa tarinastakin jäi hämärän peittoon, mutta luvalla sanoen ei sillä niin väliä. Armoton alkaa olla jo aika kulahtanut yhden idean hahmo, ja Nimrod, xenofobia, Tuonpuoleinen ja Rachelin dystooppinen tausta ovat kaikki ajaneet hänen ohitseen kiinnostavampina juonikuvioina.

Arvio: Poikkeuksellinen maanläheinen, tietyssä realistisuudessaan jopa yllättävän tyly tarina, joka sijoittuu todellisten ennakkoluulojen ja ihmisyyden pimeiden puolten syöveriin. Loppuosa on mitä on, mutta ensimmäinen tarina on edelleen vuosien jälkeenkin kovaa luettavaa. Tämä numerohan sisältää toisen niistä kerroista, kun Kitty käyttää vertauskuvana sanaa "nigger" mutanteista puhuessaan. Claremontin tavasta käyttää todellisia rasistisia termejä fiktiivisen maailman verrokkeina voi olla montaa mieltä, mutta ajatus on sentään tärkein, ja tämä on todella rajusti syrjintää ja ennakkoluuloja vastaan käyvää sarjakuvaa. Hienoa työtä.

Ryhmä-X 3/87

1. Juggernaut on kaupungissa! (loppuosa)

2. Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green & Steve Leialoha / Dan Green

Edellisnumeron rytäkkä saadaan päätökseen. Nimrodin ensimmäinen varsinainen hyökkäys mutantteja vastaan on vaikuttava, mutta pienellä juonella robotin tekoäly saadaan hämilleen: Rogue imee koko ryhmän voimat itseensä, ja tätä monipersoonaa kohtaan vastustajansa jatkuvaan analysointiin perustuva Nimrod ajautuu hämilleen ja voitetaan ainakin hetkellisesti – tosin romutuskuntoon mennyt robotti teleporttaa jonnekin korjauttamaan itseään, mikä tarkoittaa että uusintaottelu on vain ajan kysymys. Ja seuraavalla kerrallahan tuleekin sitten jo ruumiita...

Matsi on tosiaan nopea, mutta todella oivallista luettavaa. Kyytiä saanut Juggernaut on jotenkin hellyttävä (hän ei ole tottunut olemaan vastaanottava osapuoli) ja kaikki X-miehet itseensä imenyt Rogue on huikea näky. Häntä piirtäessään Romitakin pääsee irrottelemaan: tykkään kovasti siitä, miltä Roguen siro sääri näyttää Kolossin teräskuoreen verhoutuneena. Korkeakorkoisessa saapikkaassa tietenkin.

Ja kun nyt kerran ulkoasuun päästiin, niin pitää mainita erikseen Rachel Summers. Kuten Jay & Miles mainiossa podcastissaan ovat monesti huomioineet, Rachelin tyyli on niin gay-ikoni kuin vain suinkin. Enhän minä ala-asteikäisenä tällaista tietenkään voinut hoksata, mutta sen kyllä muistan, että pidin Rachelin ulkoasusta. Olihan hänellä sitten myöhemmin jonkinnäköinen supersankaripukukin, mutta minulle Rachel on omimmillaan näissä alkuaikojen kuteissaan. Hän alkaa päästä omilleen myös ryhmän jäsenenä; numero numerolta Rachel on enemmän toiminnassa mukana, ja hyvä lisä tiimiin onkin.

Toinen tarina alkaa klassisella (kliseisellä?) kauhutarina-skenaariolla: perheen lapset heräävät ukonilmaan kotonaan, mutta yllättäen sen paremmin heidän vanhempansa kuin kukaan naapureista ei tunnista heitä. Lasten huoneet ovat tyhjät, tavarat kadonneet. Jotain hyvin hämärää on tekeillä... Tämä lapsikatras on Voimajengi (tässä lehdessä suomentamattomana nimellä Power Pack), jolla vissiin oli oma ihan kehuttu lehtensäkin, mutta jota Suomessa nähtiin vain heidän vieraillessaan muiden hahmojen tarinoissa. Tämänkertainen kietoutuu Morlokkeihin, noihin tunneleissa asuviin hylkiömutantteihin, ja onkin ihan jees tarina. Nyt tätä lukiessani huomasin pitäväni kovasti siitä, että Claremont tuntuu kokeilevan erilaisia hahmoyhdistelmiä erilaisiin tarinoihin. Tällä kertaa New Yorkin viemäreihin lähtee nelikko Kitty-Wolverine-Rogue-Rachel; erilaisilla kombinaatioilla on aina omanlaisensa dynamiikka, ja Claremont tuntee nämä hahmot tarpeeksi hyvin hyödyntääkseen henkilöiden välisiä suhteita ja historioita. Tykkäsin kyllä siitäkin, miten nämä neljä toimivat lasten parissa. Varsinkin hätääntyneen viisivuotiaan Katie Powerin läsnäollessa Ryhmä-X osaa olla muutakin kuin toimintaan valmiita supersankareita. Sympaattinen tarina, vaikkei välttämättä hirveän oleellinen.

Arvio: Näinkin toiminnallisiin tarinoihin on saatu mahdutettua paljon kiinnostavia juttuja. Hahmot kasvavat ja elävät, ryhmän kokoonpano elää sekin. Muistelen kyllä tykänneeni tuosta Voimajengin jutusta enemmänkin joskus, ehkä se tuntui vähän turhankin kevyeltä nyt. Mutta Romita ja Green jatkavat visuaalista tykitystään, parantavatkin koko ajan, uskallan sanoa.