Ryhmä-X 4/88

1. Verilöyly!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr. & Bret Blevins

Tussaus: Al Williamson

2. Viimeinen juoksu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Dan Green

Jokin aika sitten mainitsemani Ryhmä-X:n elämän synkkä vaihe sukeltaa syvimpiin syövereihin tämän numeron myötä. Itselleni tämä lehti oli aikoinaan kertakaikkisen mullistava kokemus, käänteentekevä suhteessani niin X-miehiin kuin kenties Marveliin yleensäkin. (no, hyvin pian tämän jälkeen lukemani Daredevil ja Born Again olisi varmaan tehnyt saman – mutta ehdin lukea tämän numeron aiemmin) Yhtäkkiä oli selvää, ettei enää oltu tekemisissä lapsille suunnatun sarjakuvan parissa. Eikä edes monimutkaisia ja aikuisia teemoja käsittelevien nuorille suunnattujen sarjakuvien, vaan yksinertaisesti oltiin elämän julmien, rumien tosiasioiden äärellä. Näin siis minusta tuntui tätä lukiessani yksitoistavuotiaana. Henki salpaantui. Oli hirvittävää nähdä tämä murhenäytelmä, näille tutuille ihmisille, tutuiksi kasvaneille sympaattisille hahmoille tapahtuva tragedia.

Enimmäkseen Verilöyly tapahtuu viemäritunneleissa Manhattanin alla. Maraudereiksi itseään kutsuva ryhmä on saapunut siellä asuvien mutanttihylkiöiden Morlokkien luokse aikomuksenaan ilman sen suurempia selityksiä tappaa heidät kaikki.

Siinä he enimmäkseen onnistuvat, ja kun apuun hälytetyt vielä kovin puolikuntoiset X-miehet saapuvat paikalle, on koko joukkomurha enemmän tai vähemmän jo takanapäin ja viemärit täynnä ruumiskasoja. Marauderit ovat kuitenkin yhä paikalla, ja käyvät yhteenoton brutaaliuteen varautumattoman Ryhmä-X:n kimppuun ja seuraukset ovat vakavat – eivätkä ainoastaan fyysisesti. Jo pitkään henkisellä vereslihalla ollut Kolossi, ryhmän lempeä runoilijasielu, surmaa yhden hyökkääjistä kylmäverisesti. Fyysisten vaurioidensa ohella Ryhmä-X on nyt rikki myös henkisesti. Painolasti on käynyt liian suureksi, he ovat astuneet tielle joka armotta vie mennessään.

Claremont ei kuvaa hyökkäyksen väkivaltaa glamourilla eikä glorifioiden. Ruumiit kasaantuvat viemäriveteen, melko persoonattomiksi jäävät Marauderit suorittavat tehtäväänsä lähinnä vitsaillen ja suuremmin stressaantumatta. Piirrospuolikin on iskussa, joskin krediitit ovat vähän oudot: Viimeistä numeroaan Uncanny X-Meniä tässä piirtävä Romita on saanut kanssapiirtäjäksi Bret Blevinsin, ja jälki sekä on että ei ole tuttua Romitaa. Mielenkiintoisen näköistä joka tapauksessa, onnistuneen synkkää, raskaampaa ja varjostetumpaa kuin totuttu Romitan jälki. Mutta tämä on tosiaan JRJR:n pitkän kauden päättävä numero, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin seuraava vakiokuvittaja saadaan lehteen palkatuksi, minkä vuoksi tämä Ryhmä-X:n statusta väkivalloin mullistava kausi koostuu usean vierailevan kuvittajan piirtämistä jaksoista. Metatasollahan tämä kuvaa oivallisesti sitä kaaosta jonka kouriin ryhmä joutuu.

Jälkimmäisen tarinan on piirtänyt Rick Leonardi, ja kun aiemmin mainitsin että nyt ihan pidän tämän nuorena inhoamani tekijän kynänjäljestä, niin nyt pitää todeta että tussaajalla on selvästi vahva vaikutus siihen miltä Leonardin tyylitelty työ näyttää. Dan Green ei oikein ole hänen kanssaan yhteensopiva; lopputulos on turhankin levottoman ja luonnostellun näköistä. Tarina on kuitenkin hyvä: Wolverine on jäänyt tunneleihin etsimään jotakuta Maraudereista kuulusteltavaksi, muut ovat palanneet Xavierin kartanolle, jonka lentokonehangaari on täyttynyt ruumiista ja jossa eloonjääneitä yritetään pitää kunnossa. Tässä vedetään henkeä edellisen tarinan rajun palleaiskun jälkeen, mutta on selvää, että tämän jälkeen status quoon palaaminen on jo kerta kaikkiaan mahdotonta. Puolet tiimistä on toimintakyvyttömänä, loput enemmän tai vähemmän shokissa. Uhka ja epätieto roikkuvat raskaana Xavierin kartanon yllä.

Arvio: Klassinen lehti, jossa nyt luettuna yllättää lähinnä se, miten nopeasti koko Marauderien verilöyly on ohi. Tämä teki nuoreen minuun niin ison vaikutuksen, että kohtausta on mielessään tottunut pitämään eeppisempänä kuin se lopulta onkaan. Edelleen toki silti vaikuttava.