Ryhmä-X 5/88

1. Viimeinen juoksu (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Dan Green

2. Tajunta

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Paul Neary

Edellisnumeron massamurhan jälkiseuraamuksia puidaan edelleen. Xavierin kartano toimii tilapäisenä sairaalana ja ruumishuoneena niin Morlokeille kuin muutamille X-miehillekin, samaan aikaan kun Wolverine nuuskii Morlokkien tunneleita etsien jotakuta jonka viedä koululle mukanaan kuulusteltavaksi. Hän törmää yhteen Maraudereista, Sapelihampaaseen, joka on tavallan Wolverinen itsensä ilkeä versio, ja joiden välillä on ilmeisesti runsaasti historiaa. Sitä totisesti tuleekin jatkossa paljastumaan paljon, mutta julkaisuhetkellään tämä on ollut Sapelihampaan ja Wolverinen ensikohtaaminen. Uusi hahmo ei kyseessä kuitenkaan ole, vaan Claremont ja Byrne loivat Sapelihampaan jo 70-luvulla Iron Fist -sarjaan, minkä jälkeen tämä kohtapuoleen klassisten X-vihollisten joukkoon nouseva psykopaatti oli pysytellyt enempi taustalla. Sinänsä yllätys, sillä Sapelihammashan on kuin tehty juuri Wolverinen veriviholliseksi, mistä tulevat käsikirjoittajat kyllä sitten ottivatkin jatkossa kaiken mahdollisen irti. Jo tässä lehdessä potentiaalin tuleviin stooreihin aistii.

Ensimmäisessä tarinassa nähdään myös Stormin hetkellinen romahdus kaiken tapahtuneen jälkeen, ja juuri kansansa menettäneen Calliston suorapuheinen yritys kiskoa tämä takaisin pinnalle. Pidän Stormin ja Calliston väleistä; toisiaan inhoavat veriviholliset ajautuvat jatkuvasti tilanteisiin, joissa joutuvat olemaan samalla puolella, kohtaamassa samoja ylivertaisia vastuksia. Heitä voisi pitää ystävinäkin, vaikka itse nämä kaksi sitä tuskin myöntävät. Callistohan roikkuukin Ryhmä-X:n liepeillä tämän jälkeen jonkin aikaa, ja kun vanhoista jäsenistä kolme (Kolossi, Kitty ja Painajainen) on Marauderien jäljiltä joko halvaantuneina, koomassa tai muuten vain katoamassa tyhjään ilmaan, on hyvä että uusia tyyppejä saadaan tilalle.

Uusista puheenollen yksi kerrassaan merkittävä astuukin framille toisessa tarinassa: Elisabeth Braddock, alias Tajunta. Vilaukselta hänet on jo parissa numerossa nähty, mutta nyt tämä vähän tyhjästä jostain paikalle ilmestynyt (Suomessa vasta myöhemmin julkaistavassa New Mutants Annualissa selviää miten ja mistä Betsy saapui) telepaatti saa vihdoin tilaa esittäytyä todella. Teki kertakaikkiaan vaikutuksen ainakin minuun. Olin nuorena kenties siten konservatiivinen lukija, että jo tässä vaiheessa minulla oli käsitys ideaalista Ryhmä-X:n kokoonpanosta, ja järkytystä siitä että puolet tästä porukasta poistettiin yhtäkkiä kuvioista seurasi epäluulo noin vain estradille heitettyjä uusia tulokkaita kohtaan. Mutta Tajunnan ensiesiintyminen on niin vaikuttava, että olin laakista myyty. Aikaa on hieman kulunut, uusi päivä on koittanut, muut X-miehet ovat Morlokkien tunneleissa etsimässä viimeisiä mahdollisia eloonjääneitä, Tajunta toimii psyykkisenä linkkinä kartanolla. Ja kuinka ollakaan, aiemmin tavattu Sapelihammas saapuu paikalle, kaksi metriä silkkaa lihasta, verenhimoa ja raivoa. Seuraa eloonjäämiskamppailu, joka ei ole "taistelu" siinä merkityksessä kuin supersankarisarjakuvissa yleensä, vaan Tajunnan yritys paitsi pysyä elossa, myös johdattaa hyökkäävä vihollinen kauemmas kartanon sairaalaosastolta.

Tämän toisen tarinan kuvittaa Alan Davis, tässä vaiheessa suomalaisille Marvel-lukijoille uusi tuttavuus. Tekijänä hän ei kuitenkaan ollut uusi, vaan oli piirtänyt jo jonkin aikaa brittiläisen Marvel UK:n julkaisemia Kapteeni Britannian seikkailuja, missä Betsykin oli sivuhahmona jo jonkin aikaa pyörinyt. Claremont siis toi Tajunnan X-maailmaan muualta samalla tavoin kuin Sapelihampaan, ja Tajunnan myötä myös Alan Davis kotiutui mutanttikuvioihin oikein hyvin. Pari numeroa aiemmin tavattiin Arthur Adams, ja nyt Davis... Vuosi 1988 tuo suuren osan suosikkikuvittajistani nimenomaan Ryhmä-X:n kautta kuvioihin mukaan, etenkin kun Marc Silvestri liittyy joukkoon vielä syksymmällä.

Alan Davisin kyky piirtää valloittavia hymyjä ja ilmavasti lainehtivia hiuksia naulitsee tähän asti vähän geneerisesti piirretyn Tajunnan lopullisesti visuaalisesti kohdilleen, eikä Betsy Claremontin kirjoittamanakaan ole mitään tavallisinta tavaraa. Korostetun prinsessamaisen pinkin puvun alle kätkeytyy suorapuheinen, usein äärimmäisiin ratkaisuihin melko mutkattomasti suhtautuva ja paljon kokenut kovapintainen nainen, jonka persoonassa on jotain piristävän brittiläistä joka erottuu mukavasti muusta X-jengistä. Kuten sanoin, pidin Tajunnasta välittömästi, ja vaikka tämä on oikeastaan ensimmäinen lehti jossa hänet nähdään kunnolla toiminnassa (no oli hän siinä Adamsin piirtämässä Mojo-tarinassakin, mutta suurimman osan ajasta aivopestynä), tuntuu viimeisellä sivulla kuin olisi Betsyn jo pitkäänkin tuntenut. Hänet otetaan ryhmän jäseneksi, ja aika pysäyttävä kohtaus tämä tarinan lopetus on sitenkin, että näissä kuvissa näkyy konkreettisesti miten raju muutos Ryhmä-X:n kokoonpanossa on tapahtunut: vain Storm, Wolverine ja Rogue ovat perusjengistä jäljellä; Magneto ja Callisto ovat eräänlaisina ulkojäseninä myös paikalla. Tajunnan lisäksi muitakin uusia naamoja on tulossa pian paikalle; kuten olen aiemmin todennut, mutanttien kuviot mullistuivat näihin aikoihin todella railakkaasti. Sen seuraaminen oli kerrassaan kiehtovaa.

Arvio: Ensimmäisen tarinan kuvitus on vähän sotkuista, mutta Alan Davis, Tajunta ja Sapelihammas on sen verran kova kolmoisisku lehden jälkipuoliskolla, että täydet pointsit tipahtaa taas. Tajunnan ylivoiman edessäkin lannistumaton raivonsekainen yritys selviytyä oli hyytävän hyvää luettavaa edelleen.