Ryhmä-X 12/87

1. Aaveita

2. Veren tahrimat

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Kiva nähdä muutamien vierailevien artistikokoonpanojen jälkeen koko lehti taas tuttua Romita / Green -jälkeä, viimein laatuaan tosin, kun Romitan kausi alkaa olla loppusuoralla. Oli miten oli, minulle tämä numero on se, jossa Ryhmä-X ottaa nopean ja väkivalkaisen syöksyn hyvin synkkien tapahtumien kierteeseen, eikä oikeastaan palaa sieltä... No, vuosiin ainakaan. Ehkei täysin koskaan, tietynlainen viattomuus menetetään, ja vaikka jonkun mielestä Pimeän Feenixin jälkeen se on jo kauan sitten mennyt, minä olen eri mieltä – jonkinlainen supersankariuden kultainen toivo on edelleen elänyt näiden hahmojen sisimmässä, Niljahirviöiden jälkeenkin, nousevan mutanttivihan ja Tuonpuoleisen jälkeenkin X-miesten ydin on pysynyt ennallaan.

Mutta nyt mennään synkäksi. Tarina alkaa tilanteesta, jossa X-miehet ovat palanneet San Franciscosta  New Yorkiin, ja auttaakseen Lady Kuolemaniskua vastaan käydyssä taistelussa henkihieveriin viilleltyä Wolverinea he majailevat parhaillaan Morlokkien tunneleissa, näiden hylkiöiden joukkoon kun lukeutuu myös tuo aina juonen kannalta käytännöllinen parantaja, joka hoivaa Logania hitaasti kuntoon. Ryhmän välit ovat hivenen kireät erityisesti Rachelia kohtaan; tämä ylitti kaikki valtuutensa ja kaiken normaalin järjen- ja voimankäytön omapäisessa sodassaan Tuonpuoleista vastaan, ja nyt tiimin sisällä elää epäluottamus ja eripura. Rachel itsekin on hajoamispisteessä, hän ei enää ole varma ovatko hänen uudet ystävänsä todella koskaan olleet ystäviä, onko hän ylipäätään siellä missä on – ehkä harppaus dystooppisesta tulevaisuudesta historiaan onkin pelkkää houreunta? Unista on riesaa muutenkin Rachelin herätessä toistuvasti painajaiseen, jossa Wolverine jahtaa häntä erilaisissa autioissa maastoissa ja lopulta tappaa.

Epävarmuuden, epäluulon ja hylätyksi tulemisen tunteen rajoilla keinuva Rachel ei ole kuitenkaan oppinut tekemisistään paljoakaan. Hän muistaa vielä hyvin Selenin, jonka jäljiltä on New Yorkin kaduille jäänyt kuluneiden kuukausien aikana paljon ruumiita. Nyt Rachelilla on Feenixin voimat, ja kyky hoidella Selen pois päiviltä tehokkaasti; niinpä hän livahtaa Morlokkien tunneleista tiehensä tarkoituksenaan tappaa. Hädin tuskin kävelykuntoinen Wolverine seuraa Rachelin perässä ja yrittää viime hetkellä estää tätä tekemästä X-miesten periaatteiden vastaista kylmäveristä murhaa. Kun puhe ei onnistu, Loganin on pakko turvautua kynsiinsä, ja niin Rachelin painajaisesta tulee totta.

Jälkimmäisestä tarinasta ehditään nähdä vain alkupuolisko, eikä kannessakin lupailtu Nimrod tule mukaan kuvioihin kuin vasta toiseksi viimeisellä sivulla. Ryhmä-X alkaa rakoilla pahasti: Rachel on kyllä elossa, mutta vaeltanut jonnekin New Yorkin kaduille kuolemaan, Wolverine pysyy hädin tuskin tolpillaan hänkin, ja mitä ylipäätään on jäljellä tiimistä, jonka jäsenet alkavat omatoimisesti teloittaa paitsi vihollisiaan, myös toisiaan? Kuvaavaa onkin, että Wolverine kertoo tapahtuneesta muille viemäriverkossa, kaupungin alla, saastan keskellä. No, Rachelia lähdetään kyllä etsimään, mutta sinne asti ei tämän numeron aikana päästä; sen sijaan Nimrod ilmestyy näyttämölle ja aistii mutanttien olevan liikkeellä. Väsyneiden, lähinnä kotiin haluavien, kuolevaa ystäväänsä etsivien mutanttien – – mitään hilpeän reteää supersankarimatsia tämä asetelma ei seuraavaan numeroon lupaile.

Tarinallisesti ei siis tapahdu hirveän paljon, mutta tässä vaiheessa Claremontin uraa ovatkin henkilöt jo tärkeäintä. Varsinkin Rachelin epäonnistuneet yritykset asettua meidän aikaamme ja näiden itselleen sekä tuttujen että vieraiden ihmisten tapoihin ovat johdattaneet hänet uskottavasti ja loogisesti siihen pohjakosketukseen jossa nyt ollaan. Wolverinen ratkaisua voi tietenkin kummastella, mutta Claremont on vienyt hänetkin juuri ennen tätä äärirajoille, lähestulkoon katkeamispisteeseen, ja koska Loganin logiikka on selvä, hyväksyy lukija tämän hahmolle tyypillisen ylireagoinnin. On selvää, että Logan on kerta kaikkiaan väsynyt, mitta on täynnä, ratkaisukeinot lopussa.

Pointsit taas myös kuvittajille. Tunnelman väsynyt ahdistus välittyy tehokkaasti, Rachelin painajaiset ovat erityisen onnistuneita. Pidän myös tästä kohtauksesta, jossa Rachel yrittää telekineettisesti korjata rikkomansa peilin: ehkä osoittelevaa symboliikkaa, mutta erittäin toimivaa silti.

Arvio: Kuten alussa sanoin, minulle tämä numero on eräänlainen aloitus syöksylle synkkyyteen. Kuin reuna, jonka yli Ryhmä-X:n kivenlohkare työnnetään nyt vyörymään. Jatkossa vastaan tulevat Nimrod, Marauderit, sitten koko ryhmä lopulta hajoaa pirstaleiksi... ilman lepoa tai edes hengähdystaukoa mutanttipoloisia aletaan nyt nuijia uuteen uskoon, nämä tutuksi käyneet hahmot ovat kokemassa niin kovia, että tuskin mitään heistä on enää vuoden kuluttua entisellään. Mutta miten suunnattoman kiehtovaa luettavaa kaikki tämä onkaan.