Ryhmä-X 6/88

1. Ilkeydellä kaikkia kohtaan!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Barry Windsor-Smith

Tussaus: Bob Wiacek

2. Vanhoja sotilaita

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Dan Green

Huhtikuussa mutanttien joukkosurmaamisen aloittaneet Marauderit ovat ehkä ryhmänä poistuneet takavasemmalle, mutta yksittäisiä jäseniä popsahtelee edelleen esiin; edellisessä numerossa Sapelihammas, ja nyt varsin omalaatuinen Malice. Kyseessä on kokonaan psyykkinen olento, joka harppoo isäntäkehosta toiseen aiheuttaen siinä samalla tuhoa ja kaaosta. Kuluneiden kuukausien aikana on Malicea nähtykin pienissä väläyksissä, hän kun on jo jonkin aikaa majaillut Dazzlerissa, tuossa Marvelin universumin omassa mutanttipoptähdessä, joka soolouransa flopattua toimii nyt Lila Cheneyn taustabändissä.

Pitkään odotustilassa ollut Malice panee Dazzlerin kautta viimein tuulemaan kesken Cheneyn konsertin, ja X-miehet singahtavat paikalle. Seuraa paljon possessoituja tiimin jäseniä, epäluuloa ja luottamuspulaa, vääriä käsityksiä ja kaiken kaikkiaan jokseenkin sekava ja paniikinomainen taistelutilanne, jossa itse kunkin meinaa käydä vähän kalpaten ennen kuin tilanne rauhoittuu, mutta sikäli mielenkiintoisti, että Malicea ei suinkaan voiteta – hän vain onnistuu livahtamaan tiehensä. Tapahtuman seurauksena Ryhmä-X jatkaa kuitenkin uudistumistaan, kun nyt jo vuosien ajan itsekseen toiminut Dazzler liittyy ryhmän jäseneksi. Hahmo oli minulle tätä lukiessani tuttu lähinnä nimenä, mutta edellisnumerossa mukaan liittyneen Tajunnan tavoin Dazzler istui ryhmään luontevasti ja välittömästi. Isot pisteet Claremontille siitä, miten orgaanisesti hän tämän vaiheen X-miesten elämässä kirjoittaa – jäsenistö vaihtuu lyhyessä ajassa valtaosaltaan toiseksi, mutta muutos on luonnollista liikettä, ihmisiä tulee ja menee. Tapahtumat elävät. No, muutama kuukausi sitten ensi kerran nähty Hurjapää (joka tässä numerossa saa Mail-Manilta erään lukijakirjeen ehdotuksesta uuden nimen Onnenpoika, mutta onneksi tämä ei säily, vaan Hurjapää palaa Hurjapääksi tuonnempana) on ollut oudosti taka-alalla Marauderien riehuessa, mutta vihdoin tässä numerossa astuu pysyvästi mukaan kuvioihin hänkin.

Ensimmäisen tarinan kuvittaa Barry Windsor-Smith, joka herätti aikoinaan kovasti ristiriitaisia tunteita ainakin suomalaisissa lukijoissa. Itse tykkäsin kovasti, ja edelleenkin BWS saa aikaan todella tunnelmallisen näköistä tavaraa. Nyt lukiessa pakostakin kyllä miettii omien esteettisten mieltymysten muodostumista. Että miksi pidin Windsor-Smithin omintakeisen tyylitellystä jäljestä, kun taas vaikkapa Rick Leonardin myös hyvin persoonallinen piirrostapa ärsytti suunnattomasti tuolloin? Makukysymyksistä ei kuulemma voi kiistellä, mutta ihmetyttävät ne silti. No, kuten jokin aika sitten totesin, niin nykyisin huomaan Leonardinkin tyylistä enimmäkseen pitäväni. Windsor-Smith taas kehitti tyyliään siten, että vaikka häntä nähtiin harvakseltaan, niin jokainen makupala oli ainakin meikäläiselle edellistä maistuvampi.

Alan Davis on tietenkin myös mainio, ja koska Uncanny X-Men elää tässä kohtaa John Romita Jr:n lähdön aiheuttamaa vakiopiirtäjätöntä kauttaan, päästään hänenkin kuvitustaan näkemään viime numeron jälkeen heti uudestaan. Kakkostarinassa Ryhmä-X jakaantuu kahtaalle: Storm ja Wolverine lähtevät kahdestaan... öh, jonnekin, ja kaikki loput, eli lähinnä upouudet jäsenet, ne muutamat vakavasti loukkaantuneet ja ryhmän mukana hengaava Callisto, hyppäävät suihkariin ja matkustavat turvapaikaksi kelpaavalle Muirin saarelle Skotlantiin. Käytännössä tämä tarkoittaa jo muutenkin hajonneen perinteisen X-men -konseptin hajottamista entisestään, kun 60-luvulta asti ryhmän toimintakeskuksena pysynyt Xavierin kartano jää kuvioista pois. Hyvä ratkaisu mielestäni, ja yllättävän pitkäkestoinen, vaikkei tietenkään lopullinen.

Tämä numero on muuten yksi niistä harvoista tapauksista, joissa suomalaisesta lehdestä (joka siis seuraa hollantilaista sisällöltään) tilanpuutteen vuoksi leikatut sivu tai pari hankaloittavat tarinan ymmärtämistä pahasti. Missään ei nimittäin sanota minne ja miksi Storm ja Wolverine kahdestaan hakeutuvat, paitsi että autolla mennään ja jonnekin New Yorkin osavaltion metsiin päädytään. Yhtäkkiä kaksikko on jossain savuavilla raunioilla... Puhtaan sattuman oikusta olen joskus ostanut tämän saman numeron myös alkuperäislehtenä, josta kävi ilmi, että Marauderien katsottiin olevan uhka myös X-miesten lähipiirille, joten auton keula kääntyy kohti Jean Greyn sisaren Saran kotia. Mistä siis ei ole enää mitään jäljellä. Tarina jää kesken kun Wolverine haistaa Jeanin tuoksun raunioilla, sekoaa ja kalauttaa ohimennen Stormilta valot pois.

Arvio: Oikein nättiä kuvitusta molemmissa tarinoissa. Uusiutuminen on päivän sana, kun Claremont lakaisee suuren osan totutusta perusasetelmasta menemään. Juoni etenee harppauksin silloinkin kun henkilöhahmot ovat lähinnä epätietoisen odotuksen tilassa. Malice on sitäpaitsi mainio epäluuloa ja eripuraa lietsova ilmestys.