Hulk erikoisjulkaisu 1990

1. Epävakainen kuutamo

2. Tanssi paholaisen kanssa!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Kim DeMulder / Fred Fredericks

Hulkia julkaistiin minun ensimmäisten Marvel-vuosieni aikana varsin satunnaisesti, mutta vuonna 1990 tähän saatiin muutos. Tämän erikoisjulkaisun myötä Suomessa nimittäin astuu esiin Peter Davidin käsikirjoittama Hulk, jota sitten seuraavina vuosina olikin tarjolla varsin paljon, ja joka kaiken lisäksi maistui meikäläiselle paremmin kuin suurin osa muusta 90-luvun alun Marvel-tarjonnasta. Totisesti voi sanoa Davidin Hulkin olevan korkealla omien kaikkien aikojen Marveleiden listalla. Siis ainakin kokonaisuutena; en ole varma osaisinko sieltä mitään yksittäistä tarinaa nostaa esiin.

Edellisen kerran Hulkia nähtiin vuoden 1989 erikoisjulkaisuissa, joissa esitettiin John Byrnen lyhyt piipahdus vihreän tyypin ohjaimissa ilmeisesti jokseenkin kokonaan. Byrne ei ollut Hulkin parissa parhaimmillaan, mutta kuten taannoin totesin, varsinkin lehdistä jälkimmäinen oli silti oikein mainio. Tämä erikoisjulkaisu ei ole suoraa jatkoa Byrnelle, mutta ei väliin kovin paljoakaan jää, ja on varmasti ihan hyvä aloittaa tästä ensimmäisestä Peter Davidin kirjoittamasta numerosta – etenkin kun Mail-Man jälleen palstallaan informoi seikkaperäisesti siitä, mitä meillä julkaisemattomissa numeroissa tapahtui.

Ja onhan kaikenlaista sattunut. Bruce Banner on nyt mukavasti ihmismuodossaan, mutta onnettomuuden seurauksena Rick Jones on vuorostaan Hulk, jota jokseenkin epätasapainoiset Hulkbustersit jahtaavat, kuten myös edelleen kuvioissa pyörivä Doc Samson. Bruce Banner ei kuitenkaan usko kenenkään muun kuin toisen Hulkin – hänen itsensä – kykenevän auttamaan Rickiä, joten hän altistaa itsensä tarkoituksella gammasäteilylle, ja hulkistuu... mutta yksinkertaisen vihreän jättiläisen sijasta esiin astuukin harmaa ja pirullinen Hulk.

Tämä versio Marvelin ykköslihaskimpusta on oma suosikkini. Hulkin pirullisuudessa ja toisaalta hälläväliä-asenteellisuudessa on jotain piristävän antisankarillista, eikä hahmo ole tässä muodossaan aivan niin ylivoimaisen vahvakaan kuin mihin on totuttu: hän esimerkiksi muuttuu auringon noustessa Banneriksi aivan kuten hahmolla oli alkuaikoinaan 60-luvulla tapana. Hulkin elämä on siis eräänlaista jatkuvaa Jekyll / Hyde -taistelua, jossa niin Hulkilla kuin Brucella on omat tavoitteensa ja toiveensa. No, tämä kuvio ei vielä pääse kovin pitkälle, mutta se polkaistaan käyntiin, ja heti varsin lupaavasti. Davidin draamantaju, dialogi ja tarinankuljetus ovat kaikki välittömästi iskussa, ja hänen kunniakseen on sanottava, että juoni etenee koko ajan. Käänteitä hänen tarinoissaan riittää, mutta ne tulevat vastaan luonnollisina, asiat rullaavat eteenpäin pakottamatta. Hienoa tarinankerrontaahan tämä on, ja tiedän että tästä meno ainoastaan paranee.

Kuvitus onkin sitten vähän erikoisempi juttu. Todd McFarlane tekee tässä ensiesiintymisensä Suomessa, ja nimi lienee ollut minulle jo Mail-Manin palstoilta tuttu; siinä määrin ovat sekä monet lukijat että Mail-Man itse häntä etukäteishehkuttaneet. Vaikea tätä jälkeä on kuitenkaan pitää kovin kaksisena. Itse asiassa kuvitus on melkoisen jäykkää ja mielikuvituksetonta verrattuna moneen Marvel-konkariin, joskin McFarlane on tässä tietenkin vasta uransa alussa, ja vasta löytämässä omia vahvuuksiaan. Hänelle erittäin epäsopivien tussaajien käyttö ei sekään auta asiaa. En enää muista mikä reaktioni tähän kuvitukseen oli tuoreeltaan, mutta nyt se ainakin näyttäytyy ankeana ja totta puhuen aika kökkönä, lukuunottamatta muutamia yksittäisiä nättejä ruutuja. Tästä huolimatta kelpo julkaisu, jolle saatiin onneksi jatkoa monen vielä paljon paremman Hulk-lehden muodossa.

Hämähäkkimies 8/90

Synnin palkka

Tarina: James Owsley

Taide: Steve Geiger

Hämis-parka. Marvelin ykkössankarin oma lehti oli Suomessa tylsässä tilassa vuonna 1990, ja pahasti jäänyt muiden, kiinnostavampia ja ainakin Mail-Manin mainospuheiden mukaan parempia tarinoita esittelevien lehtien jalkoihin. Varsinkin loputtomalta tuntunut Mörkö-kuvio jengisotineen ja alamaailman kahinoineen tuntuu jatkuneen pienen ikuisuuden, mutta nyt näille jokseenkin arkipäiväisille tarinoille saadaan piste.

Totta puhuen tämä tarinan epilogi lienee jotain sellaista jota kukaan lukija ei olisi kaivannut, mutta perfektionistit Marvelilla halusivat kaiketi sitoa avonaiset vyyhdit kasaan ennen siirtymistä muihin kuvioihin. Ja mikäpäs siinä, kai. Mutta on tunnustettava, että aikoinaan meikäläisenkin mielestä tämä numero oli jos nyt ei surkea, niin ainakin totaalisen tyhjänpäiväistä sivuntäytettä.

Pääosassa ei niinkään ole Hämis itse, vaan itse asiassa Ruusu, tuo coolin näköinen ja käytökseltäänkin aina hillityn viileä suht uusi rikollispomo, joka on liikuskellut Hämis-tarinoiden taustalla jo muutaman vuoden ajan (hän esiintyi mm. ensimmäisessä omassa Hämis-numerossani). Nyt selviää kuka Ruusu on, ja mikä oli hänen yhteytensä Mörköön ja Kingpiniin. Kiinnostaako ketään? No ei ehkä keskiverto-hämislukijaa hirveästi, siitä huolimatta, että Wolverinekin on ängetty vierailevaksi tähdeksi; kansikuvan perusteella luulisi ettei keskeisestikin, mutta hänen visiittinsä lehdessä on tasan neljän sivun mittainen tappelu geneeristä katujengiä vastaan. Bläh.

Mutta kuinka ollakaan, huomasin nyt 32 vuotta myöhemmin lehteä lukiessa, että Ruusun, jonka henkilöllisyydeksi paljastuu Kingpinin katkeroitunut poika Richard Fisk, tarina oli oikeastaan ihan kiinnostava. Kuten jo kesäkuun 1990 Hämiksen yhteydessä totesin, Owsley on osaava kirjoittaja, ja hän puhaltaa persoonallisuuden tähän toistaiseksi etäiseksi jääneeseen hahmoon hyvin. Richard Fisk on Marvelille varsin epätyypillinen pahis: hänen motiivinsa eivät ole rikokset, vaan kaapinpaikan näyttäminen Kingpinille, jonka poikana Richard on jäänyt vaille paljosta, ja jota hän syyttää äitinsä kokemista vastoinkäymisistä – kenties ihan syystäkin.

Viileän harkitusta ulosannistaan huolimatta Ruusu ei ole koskaan täysin varma seuraavasta siirrostaan. Hän on jatkuvasti hieman hermostunut ja peloissaan, ja hänen tunteensa heilahtelevat äärilaidasta toiseen. Mielenkiintoisena subtekstinä voi pitää Ruusun ja tämän henkivartijan / rikostoverin Alfredon välistä suhdetta. Miehet ovat keskenään kaikkialla, he hengaavat Euroopan lomallakin kahdestaan, ilmeisesti asuvatkin yhdessä. En tätä osannut teininä sen kummemmaksi lukea, mutta nyt nähtynä tunuu Richardin ja Alfredon suhde paikoin osoittelevankin romanttiselta. Vielä 80-luvulla Marvelilla oli tiukka kielto samansukupuolisten parisuhteiden esittämiselle, mutta kyllähän kirjoittajat näitä silti kierrellen esittivät. Ainakin Ruusun ja Alfredon välisen dynamiikan tämä lukutapa nostaa kertaheitolla monta pykälää kiinnostavammaksi, ja suhde esitetään (jos nyt ei oteta lukuun sitä, että miekkoset toimivat järjestäytyneen rikollisuuden parissa) aika sympaattisessa valossa; tunteet ovat aitoja ja konstailemattomia.

Loppujen lopuksi lehti on ihan ok. Kyseessä on hyvin kirjoitettu tarina, joka ei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen eeppistä supersankarimenoa, eikä lehden nimihenkilökään ole esillä kuin ohimennen. Mutta epätyypillisen rikollisen henkilökuvana tämä toimii, ja vaikka pidin Steve Geigerin kuvitusta aikoinaan latteana, pidän nyt siitäkin: paikoitellen se on jopa aika tyylikästä vähäeleisyydessään. Lehden loppupuolella kuvitus menee lepsummaksi, mikä lienee tussaajan vika. Suomenkielisessä lehdessä ei kuitenkaan ole krediittejä kuin tarinan ensipuoliskolle (vaikka se on kahdesta originaalinumerosta koottu), joten mene ja tiedä sitten.

Ryhmä-X 5/90

1. Enkeli putoaa

Tarina: Layton / Simonson / Simonson

Piirrokset: Layton / Buscema / Silvestri / Simonson

Tussaus: Breeding / Buscema / Wiacek

2. Aaveita!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Dan Green

Kesällä 1990 saatiin sitten toinen koko lehden mittainen näyte Tekijä-X:ää. Paljon kohuttu ja odotettu uusi tiimi perustettiin Ryhmä-X:n numerossa 3/90, joka oli luokattoman huono. Muistan kuitenkin, että syystä tai toisesta halusin uskoa tämän numeron tarjoavan parempaa. Taisi olla niin, että otin tämän lomamatkalle mukaan autolukemiseksi, minkä vuoksi sitä päivän tai pari jemmasin kotona. Kansikuva ja nopea sisällön selaaminen antoivat toivoa jostakin paljon paremmasta kuin mitä ryhmän ensiesiintyminen oli ollut, kuvitus ainakin oli toista luokkaa kuin edelliskerran väsynyt patsastelu. Ja kun tiesin että luvassa olisi vieläpä Tekijä-X:n osuus yhdestä kaikkien aikojen X-suosikistani, Morlokkien verilöylystä, olin varma ettei tämä kokonaan metsään voisi mennä.

Eikä se ihan kokonaan mennytkään. Mutta jo toisen kerran Tekijä-X petti odotukset, ja tällä kertaa vielä aika monen tekijän voimin. Tarinoista enimmäinen on se Morlokki-osuus, ja on itse asiassa Mail-Manin kokoama sillisalaatti Sekä X-Factorin että Thorin niistä numeroista, joihin tämä tapahtuma lonkeronsa kurkotti. Yllättäen nimenomaan Thorin osuus on toimivin, johtuen ehkä osittain Sal Busceman tyylikkään pelkistetystä piirrosjäljestä. Selviää että se oli nimenomaan Thor, joka "poltti puhtaaksi" Morlokkien tunnelit niissä lojuvista ruumiista, mikä tapahtuma vuonna 1988 Ryhmä-X:ssä nähtiin. Walt Simonson heittäytyy korkeakirjalliseksi ja lainaa tähän kohtaan tarinaa Edgar Allan Poeta, mikä itse asiassa oli ja on yhä aika vaikuttava kohtaus ja hyvä lopetus Morlokkien osuudelle tarinassa.

Enimmäkseen lehti on Louise Simonsonin käsikirjoittama, eikä hän ole aivan onnettomimmillaan tässä, vaikka kauheaa ylidramaattista meuhkaamista ja jatkuvaa tyhjää hölötystä toki riittääkin. Simonsonien yhteistyö toimii itse asiassa oikein hyvin kakkostarinassa, jossa Scott Summers lähtee viimein etsimään vaimoaan ja poikaansa Alaskaan, mutta käy ilmi ettei heitä vaikuta olleen koskaan olemassakaan. Talo on myyty ja tyhjennetty, Madelynen työpaikka vaihtanut omistajaa, virallisista rekistereistäkään ei löydy mainintaa heidän olemassaolostaan. Hetkittäin tarinassa on (hyvin lieviä) hitchcockmaisen trillerin väreitä, kun pakkomielteinen päähenkilö on yksin vastassaan välinpitämätön yhteiskunta ja omien muistojensa aaveet.

Scott alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, kunnes tyhjennetyn talon lämpöpatterin takaa löytyy Nathanin sinne unohtama helistin vakuuttaen hänet siitä, että vaimo ja lapsi ovat olemassa, tarkoituksella kadotettuina. Hyvä kohtaus, joka olisi tietysti toiminut paremmin tuoreeltaan luettuna – Suomessahan oli tämän ilmestyessä jo esitetty paljon myöhempiä tarinoita, joissa Madelyne ja vauva-Nathan (tuleva Cable!) elävät ja reissaavat Ryhmä-X:n mukana. Tyypillisempänä Marvel-jännitteenä tässä kakkostarinassa on merenpohjasta nouseva jättikokoinen Vahti, joka on saanut Scottin tutkaimeensa ja lähestyy tätä tuhoa ja kuolemaa matkalla kylväen, mutta ihan kohtaamiseen asti ei vielä tässä numerossa päästä.

Muistissani tämä numero on pahempana pettymyksenä kuin mitä se nyt luettuna oli. Louise Simonson ylitti itsensä kakkostarinan kirjoittajana (ehkä siksi, että siinä oli enimmäkseen vain yksi henkilö, joten jatkuva kökködialogi puuttui?), ja pätkistä koostettunakin ykköstarina toimi – etenkin Marvel-historiallisessa mielessä Morlokkien verilöylyn eri osapuolten osuuksien näyttämistä Suomessa osaa nyttemmin arvostaa. Marc Silvestrin nimi tosin oli jäänyt krediiteistä pois, mistä satikutia toimitukselle, joskin kyllähän hänen tyylinsä hyvin tunnistin jo tuolloin, siinä määrin olin faniutunut.

Erityismaininta Mail-Manin palstalla julkaistulle kirjeelle, jossa nimimerkki "Sirppi ja sulkakynä" pistää kritiikkiä ja kommenttia tulemaan älykkään kriittisellä ja normikirjeiden banaaliudesta edukseen erottuvalla tavalla. Taisi olla yksi näistä nimimerkeistä, joilta julkaistiin useampiakin kirjeitä vuosien mittaan; olisi varsin mielenkiintoista tietää keitä niiden takaa löytyy. Luulen että saattaisi olla hyvinkin tuttuja nimiä.

MARVEL 7/90: Hurjapää

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Whilce Portacio

Ilmestyessään paksuin Suomessa julkaistu Marvel-sarjakuva mätkähti allekirjoittaneen postilaatikkoon kesällä 1990 sillä välin kun olin perheen mukana lomalla Lapissa. Sen verran houkuttavalta lehti näytti rovaniemeläisen R-kioskin tiskillä, etten malttanut odottaa, vaan ostin irtonumeron matkalukemiseksi, vaikka tiesin sen kotonakin odottavan. Sen seurauksena kokoelmassani onkin sittemmin ollut tätä lehteä kaksin kappalein, joista tosin kumpikin on ihan palasina: tämä oli sitä aikaa, kun Semic julkaisi lehtiä nidotun sijasta liimaselkäisinä, mikä metodi ei kestänyt hyvin edes silloin, saati että liimasta olisi rapiat kolmenkymmenen vuoden jälkeen enää mihinkään. Kannet irtosivat sisäsivuista jo tuoreeltaan, lukiessa lehdet hajosivat useisiin erikokoisiin osiin, joista sitten ovat vuosien saatossa yksittäiset sivutkin alkaneet varista erilleen. Silti Mail-Manin palstalla näiden liimaselkien puolesta useat lukijat liputtivat kovasti aina kun Mail-Man mieluisamman julkaisumuodon perään kyseli. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan irtosivukokoelman kanssa.

Hurjapää, elikäs Longshot, oli suomalaisille lukijoille tähän mennessä tuttu muutamasta vuoden 1988 Ryhmä-X:stä, mutta ne sijoittuvat ajallisesti tätä julkaisua myöhemmäksi: tämä kuusiosainen limited series on hahmon ensiesiintyminen Marvelin universumissa, eikä ainoastaan Hurjapään, vaan myös Mojo ja hänen hallinnassaan oleva kieroutunut mediaimperiumi-ulottuvuus Mojoversumi tulevat tämän tarinan myötä osaksi Marvelin maailmaa. Harva lienee tuoreeltaan arvannut, miten keskeiseksi osaksi Marvelia nämä hahmot sittemmin muodostuisivat; syynä lienee ollut pitkälti se, että kirjoittaja Ann Nocenti oli tuolloin X-Meniä kirjoittavan Chris Claremontin toimittaja, ja kun Claremont myöhemmin toi niin Mojon kuin Hurjapäänkin osaksi X-maailmaa (Suomessa Ryhmä-X:n numeroissa 2 ja 3/88), kävikin yllättäen niin, että nämä osatekijät sopivat toisiinsa kuin palapelin palat, ja niin Hurjapäästä tuli pitkäksi toviksi Ryhmä-X:n jäsen ja Mojon ulottuvuudesta yksi X-maailman vakiomestoista.

Mutta tosiaan vielä tässä ensiesiintymisessä X-maailma ja mutantit eivät ole esillä ollenkaan. Muutenkin tarina on aika kaukana muusta Marvel-pöhinästä, vaikka jokunen pakollinen vieraileva sankari vilahtaakin kuvioissa: Tohtori Strange jopa ihan oikeasti juoneen kuuluvana sivuhahmona. Pääosin tämä on kuitenkin klassinen "Menneisyytensä unohtanut sankari kohtaa mitä erikoisempia ihmisiä vaeltaessaan tilanteesta toiseen"-tarina, jossa meidän maailmaamme omasta ulottuvuudestaan paennut Hurjapää paitsi pakenee itseään jahtaavia demoneita, myös yrittää ymmärtää kuka hän itse on ja missä – ulottuvuusharppaus kun pyyhkäisi miespolon muistin tyhjäksi. Tämä lapsenkaltainen tabula rasa oli jonkinlainen perusasetus Hurjapäälle, vaikka ei kai Nocentin alkuperäinen tarkoitus ollutkaan; annetaanhan tämän tarinan flashbackeissakin ymmärtää, että ennen harppaustaan meidän maailmaamme Hurjapää oli lujatahtoinen kapinallisjohtaja ja voimakas persoona, ja saahan hän lopussa muistinsa takaisinkin. Silti hän oli myöhemmin X-miehiin liittyessään taas tässä viattoman uteliaassa muodossa; kenties se puhutteli lukijoita, ja erottuipa ainakin positiivisesti muusta Marvelin sankarijoukosta naiivissa lapsenuskossaan.

Ann Nocentia oli Suomessa tuolloin julkaistu parin Hämis-tarinan verran, ja ne olivat itselleni maistuneet kyllä, eikä tämä kaoottisesti trippaileva eepos muuttanut asiaa. Ihan niin iskussa ei hän vielä ole kuin vähän myöhemmin Daredevilin parissa, mutta on selvää, että Nocenti poikkeaa muista Marvelin kirjoittajista muutenkin kuin sukupuolellaan. Hänen tajunnanvirtaa muistuttava dialoginsa ja todella äkkivääriä ja jopa jotenkin perinteisen juonenkuljetuksen kannalta rikkonaisia käänteitä sisältävät tarinansa ovat hyvin omanlaisiaan ja helposti tunnistettavia. Hurjapäätä viedään käänteestä toiseen nopeatempoisessa tapahtumien pyörteessä, jossa yhteiskuntakritiikki, yliampuvan korostetut psykologiset vertauskuvat ja satunnaiset hätkähdyttävän rajut väkivallanteot seuraavat toisiaan tasaiseen tahtiin; menoa täplittävät tasaiset vierailut totaalisen nyrjähtäneessä Mojo-maailmassa, joka on puhdasta Nocentia ilman mitään normaaliuden filttereitä, ehtaa kajahtanutta tajunnanvirtaa.

Kuvituspuolen hoitaa Arthur Adams, ilmeisesti hänen varhaisimpia töitään kyseessä, joskin Suomessa Adamsia oli tätä edeltävien parin vuoden aikana nähty jo paljon. Tämä ei ole aivan hänen parhaimpia suorituksiaan kuvittajana, mutta mitään varsinaista vikaakaan ei löydy: upeaa jälkeähän Adams on aina saanut aikaan. Tietty sujuvuus kuvakerronnasta ehkä vielä puuttuu, ja varsinkin lehden alkupuolella Portacion tussaus korostuu ikävästi; kuvittajien yhteistyö alkaa sujua kunnolla vasta kolmannen luvun kohdalla. Parhaimmillaan Adams on Mojon ja tämän ulottuvuuden kuvaajana päästessään irrottelemaan kunnolla kaikenlaisten surrealististen näkyjen ja otusten kanssa.

Muistelen, että tuoreeltaan tämä eeppinen MARVELin kesänumero oli aika tuhti annos kerralla nieltäväksi. Juonessa tapahtui niin hirveästi ja Nocentin tematiikka oli niin rajun alleviivaavaa, että perinteisempään Marveliin tottuneelle teinille tämä jäi hiukan etäiseksi, siitä huolimatta että siitä pidin. Saman totesin nytkin tätä lukiessa: Nocentin ideamylly jauhaa ihastuttavalla tavalla, mutta hän ei ole vielä käsikirjoittajana kovin kokenut, mikä näkyy kerronnan vähän raskaassa poljennossa. Hurjapää on kuitenkin kiehtova hahmo, ja hänen tarinansa on täynnä toinen toistaan erikoisempia sivuhenkilöitä, jotka etenkin nautinnollisen kuvituksen kanssa pitävät otteessaan vaikka tarina onkin välillä lievästi sanoen "out there". Kyllä tämä on edelleen aika kiehtova ja nostalginenkin paketti, hieno homma jälleen kerran Mail-Manilta, että tällainen teos saatiin Suomeksi. Kunpa se vain olisi ollut niiteillä kiinni, niin olisi yhä tänäkin päivänä yhtenäinen paketti.

Hämähäkkimies 7/90

1. Mörön salaisuus!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Alan Kupperberg & Tom Morgan

Tussaus: Jim Fern

2. Valehtelet, Peter Parker!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Mike Mignola

Tussaus: Geof Isherwood

Jenkeissä Marvelin Hämis-lehtien tekijätiimit olivat näihin aikoihin aikamoisessa myllerryksessä, josta on kirjoitettu paljonkin (mm. Sean Howen Marvel Comics – The Untold Story, sekä Christopher Priestin blogi), ja jonka lukijoille asti näkyviin vaikutuksiin kuuluu esimerkiksi vuosia jatkuneen Mörkö-saagan lässähtävä lopetus. Pitkään vihjailtu ja arvailtu Mörön henkilöllisyys nimittäin selviää vihdoin, mutta hölmöllä tavalla. Tämän numeron enimmäkseen kattava ykköstarina on suoraa jatkoa varsin laadukkaalle edellisnumerolle, jossa Hämis ja Wolverine sotkeentuivat vaarallisiin vyyhteihin Itä-Saksassa ja jossa Peter Parkerin reportterikollega Ned Leeds murhattiin. Nyt käy ilmi, että murhan kohde ei ollut niinkään Leeds tai (kuten Peter itse syyllisyydentunnossaan uskoo) Hämähäkkimies: Ned Leeds nimittäin oli Mörkö, ja juuri Mörkön (vai "Mörön"? Paha sanoa kumpaa muotoa pitäisi käyttää, kun ei lehden toimituskaan tiedä – kannessa lukee "Mörkön", mutta tarinan otsikossa "Mörön") perässä ovat tehokkaat palkkamurhaajat Saksaan matkustaneet.

Ratkaisu ei oikein tainnut tyydyttää ketään sen paremmin lukijoissa kuin tekijöissäkään, mutta Hämiksen juonikuviot olivat menneet siinä määrin umpisolmuun, että tähän kompromissiratkaisuun päädyttiin. Ei käy kateeksi Peter Davidia, joka on tämän "paljastusnumeron" kirjoitettavakseen saanut. Toisaalta ei hänen silti olisi ollut mikään pakko ympätä omaa "Mary Sue"-hahmoaan Muukalaista tähänkin, mutta niin vain on, että Muukalainen on sen verran kova jäbä, että hänen nimettömät palkollisensakin pystyvät tuosta vaan tappamaan vuosia Hämiksen kanssa tasaveroisena taistelleen Mörkön. Tämän murhan häneltä tilasi Jason Macendale, alias Kurpitsalyhty, joka sitten ottaa Mörkön henkilöllisyyden tästä eteenpäin, jottei status quo sentään liikaa muutu. Vähän blah. Ja Peter David tietenkin tuo Muukalaisen cooliuden esiin joka käänteessä: hän esimerkiksi päihittää Kingpinin shakissa aivan leikiten.

David jaksaa lehden alkupuolella pitää yllä tunnelmaa (mm. Nedin hautajaiset on oikeasti hyvä kohtaus), mutta loppupuolelle mennessä kerronta läsähtää ponnettomaksi Hämiksen ja Uus-Mörön väliseksi nahisteluksi, samalla kun alkupuolinen jotenkin persoonaton mutta varsinkin nyt nähtynä aika kivan kolkko taide muuttuu amatöörimäiseksi "9 ruutua per sivu"-kerronnaksi. Tällaisena suht kokeneena Marvel-lukijana sanoisin, että piirroskrediitit jakaantuvat näin: Tom Morgan hoitaa tarinan alkupuolen, aiemminki vaisua jälkeä tehnyt Alan Kupperberg lopun.

Kakkostarina on lehden täytteeksi loppuun heitetty muutaman sivun surrealistinen unipläjäys, jossa seurataan valheidensa verkkoon kietoutuvan Peterin painajaisunta. Suomessa vielä melko tuntemattoman (tosin tämän saman kuukauden MARVEL muuttaa asiaa dramaattisesti – tästä lisää seuraavassa päivityksessä) Ann Nocentin tarinassa on humorista dialogia ja hulluja tilanteita, mutta Mignola/Isherwood-kaksikon taide on se, millä tämä jää mieleen. Oikein nättiä ja omaperäistä jälkeä – Mail-Mania onkin kehuttava siitä, että hän jaksoi näitä kummallisia pikkutarinoita lukijoiden ihmeteltäväksi lehteen laittaa.

Silti Hämiksen tarinoita vaivaa selvästi innottomuus ja paikallaan polkeminen. Nyt aikuisena pidän Tom Morganin piirrosjäljestä, mutta tuoreeltaan lukiessa se tuntui jotenkin liian Korkeajännitys / Mustanaamio -tyyliltä sopiakseen Marvel-henkeen. Uutta energisoivaa tiimiä tämä sankari totisesti kaipaa tekijäkseen, ja kuinka ollakaan, Todd McFarlane on jo ihan oven takana...

Sarjakuvalehti 3/90: Daredevil

1. Kirotut

2. Viimeinen käsi

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Maanläheisemmän Marvel-menon julkaisukanava Sarjakuvalehti tarjoaa kolmannessa numerossaan 60 sivua Daredeviliä ajalta jolloin Frank Miller oli jo ottanut lehden tukevasti haltuunsa, tykitti täysillä menemään eikä paljon katsellut taakseen. Tämä on suoraa jatkoa vuoden ykkösnumerolle, joskin tuolloin isossa osassa ollut New Yorkin pormestarinvaalit -juonikuvio lopahtaa vähän ohimennen, kun suurimman huomion vievät Kingpinin ykköspalkkamurhaajan paikalle palkattu Elektra ja tästä tilanteesta katkera ja kostonhimoinen Napakymppi. Näiden kahden kaksintaistelu nähdään tämän numeron lopussa, ja on yksi niistä Marvelin sarjakuvien ikonisista hetkistä, joihin on sittemmin palattu monesti erilaisten pastissien ja uudelleentulkintojen myötä.

Mutta sitä ennen käydään viemäreissä asuvan (ja tämä siis aikana ennen kuin Claremont toi Morlokit mukaan Marvelin universumiin) hylkiökansan luona, jonne Kingpinin vaimo Vanessa taannoin muistinsa menettäneenä ajautui. Daredevil uskoo Vanessalla olevan Kingpinille rauhoittava vaikutus, ja haluaa palauttaa tämän viemäreistä aviomiehensä luokse. Luottoreportteri ja Matt Murdockin ystävä Ben Urich on mukana, mutta muutamia mutkia matkaan tietenkin tulee.

Kahdesta DD:n alkuperäisnumerosta koostuva lehti on oikeastaan varsin kaukana tyypillisestä supersankarisarjakuvasta. Ensimmäinen tarina on paikoitellen melkein surrealistista goottilaista kauhukerrontaa, kun taas jälkimmäinen – tuplakokoinen – numero kulkee yksinomaan Napakympin minäkerronnan varassa. Itse lehden nimikkosankari nähdään vain kohteena; hänen ajatuksiaan ei kuulla. Ratkaisu on hieno. Miller antaa Napakympille sivukaupalla tilaa kehittyä mielenkiintoiseksi ja kokonaiseksi henkilöhahmoksi, joka onnistuu jopa selvittämään Daredevilin henkilöllisyyden (tosin uskoo myöhemmin sittenkin erehtyneensä). Ihan varma en ole siitä, olisiko Napakymppi voinut pärjätä niin hyvin koulutettua ninjaa vastaan kuin mitä tässä Elektra-matsissa, mutta no – Millerin tarina, Millerin säännöt. Vankilasta tarinan alussa lähtevä Napakymppi palaa lopulta epäonnistuneen DD-matsin jälkeen takaisin entistä tiukempaan vankilaan, mutta Miller tekee varsin selväksi, että hahmoa tullaan näkemään jatkossakin.

Näiden tavallisesta hitusen poikkeavien tarinoiden myötä Millerin kerrontakin tuntuu olevan aiempaa korkeaa tasoaan kovemmassa iskussa. Hän luottaa jatkuvasti enemmän pelkkien kuvien avulla kulkevaan tarinaan, ja säännönmukaisesti onnistuu siinä hyvin. Hän kuvaa hienosti niin ajan kulumista kuin tilan tuntuakin, valo ja varjo leikkivät näillä sivuilla rajuja leikkejään. Suuri osa kuvituspuolen kehuista lienee tietenkin syytä osoittaa niin tussauksesta kuin värityksestäkin vastaavan Klaus Jansonin suuntaan. Jonkun "perinteisemmän" Marvel-tussaajan jäljiltä nämä tarinat näyttäisivät kovin toisenlaisilta.

Nimimerkki M. Ahmedin suomennoksia olen päässyt jo aiemmin kehaisemaan varsin päteviksi, mutta hetkinen... eikös tämä sama rallattelu juuri esiintynyt myös Ihmenelosissa? Mitäs hilipatin helevettiä?

Ryhmä-X 4/90

Tarina: Chris Claremont

Taide: Alan Davis

Ja näin olemme jälleen palaamassa perusasioihin, mikä tarkoittaa nuoruuteni Marvel-kokoelman kronologista läpikäymistä. Pikkuisen pitkäksihän tuo tauko venähti, mutta niin tuppaa tämän blogin kanssa käymään. Ei elämässä toki kiire olekaan, ettei sillä.

Näköjään olen käsitellyt Ryhmä-X:n edellisen numeron viime vuoden toukokuussa, joten pieni kertaus lienee paikallaan: vuosi 1990 oli, kuten edeltäjänsäkin, eräänlainen "väliinputoajavuosi". Näiden kahden vuoden aikana lehti ilmestyi vain harvakseltaan ja siinä julkaistiin erilaisia väliinjääneitä mutanttitarinoita vuosien varrelta kun odoteltiin että muut Pohjoismaat etenevät päälehden juonessa samaan pisteeseen jossa Suomi oli jo vuoden 1988 lopulla. "Yhteispainatus tulee halvemmaksi", selitti Mail-Man tätä aina, mutta minä en sitä koskaan täysin tajunnut, koska pitihän ne puhekuplat printata joka lehteen kumminkin omalla kielellään. Pöh.

Vuoden -89 tarjonnasta puolet oli tuubaa, mutta 1990 on sentään ollut pikkuisen tasokkaampi. Nyt on vuorossa koko lehden täyttävä Uusien mutanttien annual, jossa tekijät ovat kovaa tasoa: Claremont ja Davis ampuvat kovilla, eikä tässä numerossa tosiaan jarrutella, meno on hektistä ja melkein surrealistisen tripahtavaa välillä, kun ulottuvuuksissa harpotaan, ihmisiä nuorennetaan lapsiksi tai vanhennetaan aikuisiksi, Claremontin tavaramerkiksi lukeutuvaa aivopesua on suuntaan jos toiseen, ja visuaalinen antikin on varsin villiä.

Jos tämän lehden saisi nyt kätösiinsä ilman sen laajempaa tietämystä Marvelin universumista, olisi lukijaparka varmaan pihalla kuin puutarhatonttu. Selittelyihin ei turhaa aikaa uhrata, paitsi jos uhrataan niin ihan kajahtanutta dataahan siinä silmille lyödään näennäisen tieteellisellä varmuudella. Sinänsähän tämä numero on melko historiallinen hetki X-maailmassa, koska Claremont poimii muutaman muista yhteyksistä tutun sittemmin tärkeän elementin tässä ensi kertaa mukaan mutanttijatkumoon: paitsi Ann Nocentin luoma niljakas mediamoguli Mojo maailmoineen, myös yksinomaan Britti-Marvelin lehdissä liikuskellut Elizabeth Braddock, Tajunta, tipahtaa tässä osaksi X-maailmaa, ja varsin keskeiseksi hahmoksi jopa. Tajunta on tästä 80-luvun loppupuolen "ensi"esiintymisestään lähtien ollut ryhmän keskeisimpiä ja pidetyimpiä jäseniä. Briteistä Claremont nappasi myös piirtäjä Alan Davisin, joka oli tehnyt meidän puolellamme rapakkoa jo pitkää uraa, mutta astui tämän annualin myötä keskeiseksi mutanttitaiteilijaksi, sittemmin kirjoittajaksikin. Niin Mojoa, Tajuntaa kuin Davisiakin oli Suomessa jo vuonna 1988 nähty ajallisesti myöhemmäksi sijoittuvissa tarinoissa.

Kaoottistahan meno tässä tarinassa on, mutta Claremontin itsevarmuus paljon aivopesua, symbolisia ja konkreettisia ulottuvuuksia, henkistä ja fyysistä orjuutusta ynnä muita miehen tarinoille tavallisia trooppeja vilisevässä juonenkuljetuksessa on huipussaan. Hän tietää olevansa Marvelin ykköskirjoittaja, ja luottaa täysin omaan visioonsa, mistä seuraa että näinkin kajahtaneen trippaileva tarina pitää otteessaan ja kulkee sujuvasti. Luonnollisesti Claremont tuntee henkilöhahmonsa niin hyvin, että pienet ohikiitävät arkielämän vinjetitkin istuvat kokonaisuuteen. Dialogi toimii, myös suomeksi. Suomennoksesta  muuten vastaa tässä blogissa aiemmin parjaamani nimimerkki Verlaine, mutta liiemmin nipottamista ei nyt ole; paitsi että tarinalta tuntuu puuttuvan kokonaan kunnollinen otsikko. 

Davisin taide ei ehkä vielä ole niin herooisen maalauksellista kuin vaikkapa hänen vuosituhannen vaihteessa tekemissään tarinoissa, mutta toisaalta pidänkin tästä hänen vähän vähäeleisemmästä varhemmasta tuotannosta enemmän. Tussauksen mies hoitaa poikkeuksellisesti itse – siltikin siis, vaikka suomennoksessa tussaajaksi on merkattu Tom Orzechowski, alkuperäisnumeron tekstaaja. Davis vaihtelee arkisten tilanteiden taidokkaan kehonkielen ja tripahtavien Mojomaailman visioiden välillä sujuvasti, ja etenkin Sotakoneen teknisen pintarakenteen kuvaamisessa hän on nähnyt vaivaa. Hyvää kamaa, vaikka kyllä Art Adamsin piirtämä Sotakone on edelleen minulle tämän sympaattisen hahmon ykkösversio.

Kiva numero siis. Ehtaa X-hämyilyä, ja Mojostahan olen aina hahmona pitänyt. Taas tämän luettua tosin harmittaa, että Claremontin Uusia mutantteja julkaistiin Suomessa niin vähän.