Ryhmä-X 4/90

Tarina: Chris Claremont

Taide: Alan Davis

Ja näin olemme jälleen palaamassa perusasioihin, mikä tarkoittaa nuoruuteni Marvel-kokoelman kronologista läpikäymistä. Pikkuisen pitkäksihän tuo tauko venähti, mutta niin tuppaa tämän blogin kanssa käymään. Ei elämässä toki kiire olekaan, ettei sillä.

Näköjään olen käsitellyt Ryhmä-X:n edellisen numeron viime vuoden toukokuussa, joten pieni kertaus lienee paikallaan: vuosi 1990 oli, kuten edeltäjänsäkin, eräänlainen "väliinputoajavuosi". Näiden kahden vuoden aikana lehti ilmestyi vain harvakseltaan ja siinä julkaistiin erilaisia väliinjääneitä mutanttitarinoita vuosien varrelta kun odoteltiin että muut Pohjoismaat etenevät päälehden juonessa samaan pisteeseen jossa Suomi oli jo vuoden 1988 lopulla. "Yhteispainatus tulee halvemmaksi", selitti Mail-Man tätä aina, mutta minä en sitä koskaan täysin tajunnut, koska pitihän ne puhekuplat printata joka lehteen kumminkin omalla kielellään. Pöh.

Vuoden -89 tarjonnasta puolet oli tuubaa, mutta 1990 on sentään ollut pikkuisen tasokkaampi. Nyt on vuorossa koko lehden täyttävä Uusien mutanttien annual, jossa tekijät ovat kovaa tasoa: Claremont ja Davis ampuvat kovilla, eikä tässä numerossa tosiaan jarrutella, meno on hektistä ja melkein surrealistisen tripahtavaa välillä, kun ulottuvuuksissa harpotaan, ihmisiä nuorennetaan lapsiksi tai vanhennetaan aikuisiksi, Claremontin tavaramerkiksi lukeutuvaa aivopesua on suuntaan jos toiseen, ja visuaalinen antikin on varsin villiä.

Jos tämän lehden saisi nyt kätösiinsä ilman sen laajempaa tietämystä Marvelin universumista, olisi lukijaparka varmaan pihalla kuin puutarhatonttu. Selittelyihin ei turhaa aikaa uhrata, paitsi jos uhrataan niin ihan kajahtanutta dataahan siinä silmille lyödään näennäisen tieteellisellä varmuudella. Sinänsähän tämä numero on melko historiallinen hetki X-maailmassa, koska Claremont poimii muutaman muista yhteyksistä tutun sittemmin tärkeän elementin tässä ensi kertaa mukaan mutanttijatkumoon: paitsi Ann Nocentin luoma niljakas mediamoguli Mojo maailmoineen, myös yksinomaan Britti-Marvelin lehdissä liikuskellut Elizabeth Braddock, Tajunta, tipahtaa tässä osaksi X-maailmaa, ja varsin keskeiseksi hahmoksi jopa. Tajunta on tästä 80-luvun loppupuolen "ensi"esiintymisestään lähtien ollut ryhmän keskeisimpiä ja pidetyimpiä jäseniä. Briteistä Claremont nappasi myös piirtäjä Alan Davisin, joka oli tehnyt meidän puolellamme rapakkoa jo pitkää uraa, mutta astui tämän annualin myötä keskeiseksi mutanttitaiteilijaksi, sittemmin kirjoittajaksikin. Niin Mojoa, Tajuntaa kuin Davisiakin oli Suomessa jo vuonna 1988 nähty ajallisesti myöhemmäksi sijoittuvissa tarinoissa.

Kaoottistahan meno tässä tarinassa on, mutta Claremontin itsevarmuus paljon aivopesua, symbolisia ja konkreettisia ulottuvuuksia, henkistä ja fyysistä orjuutusta ynnä muita miehen tarinoille tavallisia trooppeja vilisevässä juonenkuljetuksessa on huipussaan. Hän tietää olevansa Marvelin ykköskirjoittaja, ja luottaa täysin omaan visioonsa, mistä seuraa että näinkin kajahtaneen trippaileva tarina pitää otteessaan ja kulkee sujuvasti. Luonnollisesti Claremont tuntee henkilöhahmonsa niin hyvin, että pienet ohikiitävät arkielämän vinjetitkin istuvat kokonaisuuteen. Dialogi toimii, myös suomeksi. Suomennoksesta  muuten vastaa tässä blogissa aiemmin parjaamani nimimerkki Verlaine, mutta liiemmin nipottamista ei nyt ole; paitsi että tarinalta tuntuu puuttuvan kokonaan kunnollinen otsikko. 

Davisin taide ei ehkä vielä ole niin herooisen maalauksellista kuin vaikkapa hänen vuosituhannen vaihteessa tekemissään tarinoissa, mutta toisaalta pidänkin tästä hänen vähän vähäeleisemmästä varhemmasta tuotannosta enemmän. Tussauksen mies hoitaa poikkeuksellisesti itse – siltikin siis, vaikka suomennoksessa tussaajaksi on merkattu Tom Orzechowski, alkuperäisnumeron tekstaaja. Davis vaihtelee arkisten tilanteiden taidokkaan kehonkielen ja tripahtavien Mojomaailman visioiden välillä sujuvasti, ja etenkin Sotakoneen teknisen pintarakenteen kuvaamisessa hän on nähnyt vaivaa. Hyvää kamaa, vaikka kyllä Art Adamsin piirtämä Sotakone on edelleen minulle tämän sympaattisen hahmon ykkösversio.

Kiva numero siis. Ehtaa X-hämyilyä, ja Mojostahan olen aina hahmona pitänyt. Taas tämän luettua tosin harmittaa, että Claremontin Uusia mutantteja julkaistiin Suomessa niin vähän.